Kullankaivajina Berliinissä

IMG_1892Kävin viime maanantaina Berliinin juutalaismuseossa, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Olen tutustunut museon kotisivuihin viime vuosina moneen otteeseen, ja odotukset olivat korkeat, mutta paikan emotionaalista vaikutusta en osannut arvata. Tuntui myös hieman oudolta asua muutama päivä nurkilla, joista tiesi tuhansien lähteneen aikanaan Auschwitzin junaan.

Museossa toki oli muutakin antia kuin holokaustin historiaa, ja opin paljon sen Jerusalem-aiheisesta näyttelystä, jossa esiteltiin turismin esihistoriaa. Juutalaiset ovat luultavasti kansa, jotka ovat keksineet matkamuistot, ja kristittyjen toiviomatkalaisten rahastuksesta on alkanut turistikrääsän markkinointi.

IMG_1882Juutalaismuseon kauppa oli minulle hankala rasti, koska olisin kirjamellisesti halunnut ostaa tyhjäksi koko putiikin. Ostin vain yhden romaanin ja kaksi postikorttia, ja matkani keskeiseksi lukukokemukseksi nousi Christopher Isherwoodin (1904-1986) romaani Goodbye Berlin (1939, Vintage Classics). Minulla on joku muistijälki tästä vasemmistolaisesta homokirjailijasta, vaikka en ole hänen teoksiaan aiemmin lukenutkaan. Isherwood ei itse ollut juutalainen, mutta tässä teoksessa puolet hahmoista ovat. Kirjan ymmärtämiseksi on olennaista tietää, että Isherwood tuli karkotetuksi Saksasta vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja että romaani on vahvasti autofiktiivinen.

Romaanin kertoja, Herr Issyvoo, on nuori englannin yksityisopettaja ja kirjailijanalku,  joka elää alivuokralaisena berliiniläiskodeissa 1930-luvulla. Vuosien varrella miehen elintaso heikkenee, ja hän joutuu koko ajan muuttamaan köyhemmille alueille. Pisimmän aikaa hän asuu neiti Schröderin luona, joka pitää jonkin sortin asuntolaa isossa kaupunkiasunnossaan. Kimppakämppään mahtuu niin juutalaisia, maahanmuuttajia kuin natsien kannattajia, ja ilmapiiri on välillä kovin jännitteinen. Varsinkin naispuolisilla vuokralaisilla on välillä värikästä rakkauselämää, kun taas miehet käyvät Friedrichstrassen bordelleissa ja peep show’ssa. Kertoja itse elää oman suuntautumisensa kanssa kaapissa, mutta ilmaisee rivien välistä kiinnostustaan paikallisiin komistuksiin.

Pidin romaanissa eniten kuvauksista tuon ajan lomanvietosta Itämeren saarilla ja Wannseen järvikohteessa. Neiti Schröder on ollut nuoruudessaan niin varakas, että on pystynyt lomailemaan kaukana Baltian maiden kylpylöissä, kun taas tavalliset berliiniläiset suuntaavat kotimaan kohteisiin. Rugenin saari on herra Issyvoon lempikohde, jossa hän majailee ystäviensä huviloilla ja nauttii vapaudesta kirjoittaa kalsarisillaan. Lomaidylliä kuitenkin varjostavat natsien leirikeskittymät, vaikka tuohon aikaan heidän kanssaan pystyi vielä väittelemään kaljapäissään krouveissa ja kievareissa.

Rugenin saarella herra Issyvoo ystävystyy nuoren Oton kanssa, joka on palkattu ”terapeutiksi” neurooseista kärsivälle englantilaiselle Peterille. Mahdollisesti Peter on myös seksuaalisesti kiinnostunut Otosta, mutta Otto käy vastoin hänen tahtoaan tansseissa vokottelemassa muijia. Otto on varsinainen peluri, joka pyörittää useampaa mimmiä ympäri maata kirjeenvaihtokavereina. Berliinissä hän asuu työväenluokkaisten vanhempiensa kanssa ullakkokämpässä Halleschen Torilla, huonomaineisella alueella, jossa viranomaiset tekevät jatkuvia terveystarkastuksia. Nowakin perheen kuvauksessa Isherwoodin tyyli lähentelee etnografista lähiötutkimusta,    jossa pohditaan myös yhteIMG_1889iskunnan suhdetta köyhyyteen.

Halleschen Torin metroasema ja sen läheiset nurkat tulivat Berliinin-reissun aikana tutuiksi, ja nurkat tuntuivat edelleen suht nuhjuisilta. Oletin alueen kuuluneen Itä-Berliiniin johtuen sen sovjettyylisestä kerrostalokannasta, mutta Kreuzberg kuului amerikkalaisten vyöhykkeelle. Itse Friedrichstrasse tuntui  siistiytyneen huomattavasti sitten 1930-luvun, mutta Halleschen Torilla näkyi edelleen tuo historiallinen ”rouhevuus”. Alueella tuntui asuvan paljon maahanmuuttajia, vajaakuntoisia aikuisia ja vasemmistolaisen oloisia maailmanparantajia, ja koko alue pursusi kaiken maailman ”sosiaalikeskuksia”. Tämä alue oli lähempänä keskustaa kuin ”varsinainen” Kreuzberg, eli se tunnettu hipsterivyöhyke, jossa pystyi syömään koko maailman yhdeltä lautaselta. Halleschen Torilla ei ainakaan näkynyt NIMBY-ilmiötä, vaan olin aistivinani siellä jotain kummallista solidaarisuutta.

Goodbye Berlin tuntui hämmentävän modernilta kertomukselta, jossa oli monikulttuurisia, feministisiä ja sateenkaarevia viboja. Nuorten brittien asema ”kullankaivajina” nauratti kovasti, vaikka kirjan tunnelmat olivat muuten paikoitellen ahdistavia ja pahinta mahdollista enteileviä. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan aattona, jolloin keskitysleireistä ei vielä ollut yleistä tietoa. Brittien ja juutalaisten ystävyydet tuntuivat tässä loogisilta, varsinkin kulttuuripiireissä. Isherwood on myös taitava kuvaamaan arjen ksenofobiaa ja juutalaisvastaisia diskursseja, jotka hiipivät salakavalasti osaksi kollektiivista tajuntaa.

Luin tätä kirjaa muun muassa Hallesches Torin läheisessä feministikahvilassa, jossa oli latinoteema. Lukeminen kohteessa edistyi kuitenkin hitaasti, koska kaupungilla oli liikaa muuta tarjottavaa. En edes ehtinyt varsinaisiin kirjakauppoihin, mikä hieman harmittaa. Kirjoitan blogia nyt Vilnassa, jossa aion korjata tämän puutteen. Ehkä täältäkin löytyy joku täsmäteos, jonka siivillä voi fiilistellä juuri paikan päällä.

 

Vahvauskoisuuden syvästä kaapista

IMG_1873Kirjan uskonnot, niiden äärilaidat ja suhde normista poikkeavaan seksuaalisuuteen on aihe, joka yleensä saa aikaan vain ahdistusta ja mielipahaa. Oma mielikuvani islamista, kristinuskosta ja juutalaisuudesta on ollut, että juutalaisuus olisi pitkään ollut näistä vähiten tuomitseva homoseksuaalisuutta tai muuta sateenkaaren kirjoa kohtaan – tai että liberaalissa reformijuutalaisuudessa on yleensäkin ollut tilaa moniäänisyydelle ja -arvoisuudelle. Mielikuvani johtuu siitä, että noin puolet lukemastani feministisestä kirjallisuudesta (varsinkin akateemisesta) tulee naisilta, joilla on juutalaista sukutaustaa.

Juutalaisista juurista puhuminen on yhtä outoa kuin puhuisi jonkun henkilön kristityistä tai muslimijuurista. Eihän uskonto ole etnisyys eikä automaattisesti periytyvä piirre ihmisessä, mutta ehkä juutalaisten kohdalla tausta ”antropologisoidaan” siksikin, että harvoilla juutalaissuvuilla on tarkkaa kotipaikkaa maailmassa. Ja kai myös siksi, että uskonnon sisältä katsottuna jokainen juutalaisen äidin lapsi on juutalainen, huolimatta tämän omasta hengenelämästä.

Teksasilainen Leah Lax on kirjailija, jonka kohdalla voidaan puhua merkittävästä juutalaistaustasta. Hän syntyi 1950-luvun lopussa liberaaliin juutalaiskotiin, joka ei ollut erityisen hengellinen. Johtuen kodin epätasapainosta ja vanhempien lepsusta kasvatustyylistä hän löysi oman kapinan kanavansa uskonnosta, ja alkoi seurata hasidien Chabad Lubovitsch-liikettä 16-vuotiaana. Liikkeestä löytyi pian tuleva aviomies, joka kosinnan hetkellä vielä pukeutui farkkuihin, mutta pariskunta ajautui pian liikkeen syövereihin kykenemättä tekemään ainuttakaan päätöstä elämässään ilman rabbin siunausta.

Lax irtaantui liikkeestä 45-vuotiaana, alkoi kirjoittaa tosissaan, mutta kesti aikansa, ennen kuin omaelämäkerta sai muotonsa. Teos Uncovered: How I Left Hasidic Life, and Finally Came Home (She Writes Press, 2015) kuvaa seitsemän lapsen äidin lahkosta irtaantumisprosessia, ja samalla kaapista ulostuloa vahvan lyyrisellä otteella. Siinä on myös ilkikurista itseironiaa, johtuen juuri siitä, että kertoja teki matkansa aikana aktiivisia valintoja kohti hurskasta naiseutta ja äitiyttä. Ehkä juuri siksi, että hänen seksuaalinen identiteettinsä oli häilyvä jo nuorena, hän koki vetoa liikkeeseen, jossa naisen paikka, rooli ja tehtävät olivat etukäteen tarkkaan määritellyt. Tällaista äitiyttä ja naiseutta kun on helpompi ”suorittaa” kuin ulkona ”maailmassa”, jossa vaihtoehtoja eri tyylien ja elämäntapojen välillä on liikaa.

Täytyy muistuttaa, että kirjassa kuvataan ääriliikettä. Ääriliikettä, joka kuitenkin on tuon ajanjakson aikana paisunut perheiden suuren lapsiluvun vuoksi. Juuri tässä kuvattu Lubovitsch-liike on aktiivisin lähetystyössään, kun taas moni muu hasidien ”dynastia” tyytyy laajenemiseen reproduktion kautta. Lubovitsch pyrkii kutsumaan uskostaan etääntyneitä juutalaisia lähempään yhteyteen, ja sen erityisenä kohteena ovat yliopistojen kampukset ympäri maailmaa. Liike lähettää nuoria jäseniään palvelukseen vähän kuin mormonit, ja heillä on myös toimipiste Helsingissä.

Kirjassa on paljon kiinnostavaa ja herkkää kuvausta hasidien rituaaleista ja juhlista, joissa mystinen ekstaasi ja lakihenkisyys sekoittuvat omintakeisesti. Lax ei kirjoita hylkäämästään yhteisöstä skandaalinkäryisesti eikä koston hengessä, vaan itsetutkiskelevalla otteella. Tällainen ote on kai helpompaa henkilölle, joka on kasvanut sekulaarissa ympäristössä ja ehtinyt vähän opiskellakin ennen ”pyhän äitiyden” uraa. Jos taas ihminen on syntynyt ja kasvanut yhteisöön ja käynyt vain sen ylläpitämää koulua, silloin irtaantumisprosessi on vaikeampaa.

Kirja tarjoaa myös vertailukohdan kaikille, jotka ovat pohtineet suomalaisen lestadiolaisuuden asemaa. Monesti olen verrannut lestadiolaisia amisheihin, mutta sekään vertaus ei ole kovin osuva. Näissä juutalaislahkoissa ymmärrys naisen asemasta on hyvin samansuuntainen kuin lestadiolaisilla, mutta heillä (samoin kuin amisheilla) kiinnittäytyminen yli 200 vuotta vanhaan eurooppalaiseen folkloreen ja puoliksi kuolleeseen kieleen tekee lahkoista vielä vaikeammat ymmärtää. Hasideissa on myös se kiinnostava piirre, että heistä valtaosa asuu suurkaupungeissa (tässä asutaan Teksasin Houstonissa), ja siitä huolimatta he ovat onnistuneet kasvattamaan lapsensa täysin tynnyrissä.

Feminismin ja sateenkaariaktivismin suhteen tuntui, että Laxilla on ollut tarve palata sille 70-luvun kampukselle, jonka vapaamielistä menoa hän aikanaan vältteli ja paheksui. Välillä on tapahtunut paljon, ja tämän 40 vuoden historian läpi käyminen ei onnistu hetkessä. Feminististä esihistoriaa kirjan kirjoitusprosessissa edustaa myös Gloria Steinem, joka toimi Laxin sparraajana erään kirjoitusretriitin aikana.

Löysin muutamia muutakin hasidiomaelämäkertoja, joissa kirjoittajat tulivat vielä syvemmältä ”tynnyristä” kuin Lax. Esimerkiksi jotkut uskonnollisessa koulussa opiskelleet eivät osaa kunnolla englantia, ja monilla voi olla kirjoittamisen suhteen haasteita. Myös jotkut rohkeat hasidit ovat kertoneet elämänsä kipukohdista elokuvan tai standup-komedian muodossa. Palaan aiheeseen tulevissa postauksissa.

 

 

Vetoketjuttoman panon paluu

imageErica Jongin Lennä, uneksi (1973) oli teini-ikäni salainen seksiraamattu, joka sisälsi uskomattoman graafista kieltä – kieltä, joka ei silloin eikä edelleenkään mahdu suuhuni, olenhan saanut melko siveellisen kasvatuksen. Muistan kirjasta parhaiten vetoketjuttoman panon fantasian, eli haaveen harrastaa seksiä rajattomasti missä vaan, milloin vaan ilman, että vaatteet rajoittavat toiminnan etenemistä. Tämä on ollut rajua 70-luvulla,  kuten varmaan myös fantasioiden jakaminen ystävien kesken. Kuitenkin Lennä, uneksi oli kirjakerhon kuukauden kirja ja koristi varmasti monien kirjahyllyä.

Erica Jong palaa seksuaalisuuden ja elinvoiman teemaan yli 40 vuoden viiveellä teoksessa Elä ja uneksi (S&S, 2016, suom. Jaana Kapari-Jatta). Tässä 70-luvun radikaalit naiset ovat varttuneet kypsään ikään, menestyneet, olleet useamman kerran naimisissa ja luopuneet huumeista ja viinasta. Vanessa ja Isadora tapaavat nyt kantapaikassaan, kaupungin parhaassa espressobaarissa ja törmäävät myös toisiinsa kirkon kellareihin AA-tapaamisissa, oudon anonyymeilla tunnustuksellisuuden näyttämöillä. Tässä päähenkilönä on entinen näyttelijä Vanessa, kun taas vetoketjuttoman panon keksijä, kirjailija Isadora on ilmeisesti Jongin alter ego. 

Kuusikymppinen Vanessa hoitaa romaanissa ikääntyneitä vanhempiaan ja sydänvikaista rikasta aviomiestään Asheria, joka hänkin on jo yli kahdeksankymmenvuotias. Kuoleman väistämättömyys on osana Vanessan arkea siihen pisteeseen saakka, että hän alkaa taas todellisuuspakoisena etsiä itselleen seksiseuraa netin rajattomasta maailmasta. Seksuaalinen kiihko on hänelle ainoa muistutus elämän jatkuvuudesta. Nuoremmat miehet kiinnostuvat Vanessasta ja pommittavat häntä viesteillään, vaikkakin IRL-kohtaamiset ovat pelottavan vaativia. Nuorempia miehiä tuntuu kiinnostavan koiraleikit ja alistuneet orjan rooli.

Seksiäkin kiinnostavampaa kirjassa ovat perhesuhteiden kuvaukset. Vanessan havahtuminen Glinda-tyttären vakavaan huumeongelmaan on koskettavaa luettavaa, varsinkin, kun huomaa, ettei ongelmasta poispääsyä voi paljoa voidella rahalla. Vanessa liikkuu sen verran varakkaassa piirissä, että luulisi kaiken mahdollisen hoidon olevan hänen perheelleen saatavilla. Silti tyttären huumeongelman ja vanhempien saattohoidon hoitojen järjestelyssä on omat komplikaationsa, eivätkä hoitajat sitoudu työhönsä korkeallakaan palkalla.

New Yorkin juutalaisten diasporasaagaa Jong käsittelee monelta kantilta. Vanessan Odessasta Amerikkaan muuttanut ashkenasisuku kokee Eurooppaan liittyvää nostalgiaa. Taiteellinen lahjakkuus ja jatkuva liikkuvuus on heidän verenperintöään, mutta suku ei enää 1900-luvun loppua kohti onnistu huolehtimaan rotupuhtaudestaan. Juutalaisuuden määrittely ei ole helppoa monirotuisessa todellisuudessa. Gershwinin musikaalien sanoma on Vanessalle tärkeämpää juutalaisuutta kuin vanhan liiton eksklusiivisuus. Tyttärenpojan ympärileikkausseremonia on hänelle jopa hieman traumaattista, sillä älyllisesti hän ei pysty ymmärtämään juutalaisen uskon peniskeskeisyyttä.

Vaikka tässäkin kirjassa oli runsaasti seksiä, se tuntui moniulotteisemmalta ja kaunokirjallisemmalta kuin Lennä, uneksi. New Yorkin eliittien elämäntapaan suhtaudutaan rennon itsekriittisesti, ja maailmankirjallisuuden viitataan korkealentoisesti. Amerikkalaisen feminismin historiaakin kerrataan herkullisen introspektiivisesti: Jong selvästi arvostaa vanhana naisena enemmän Emma Goldmania kuin oman sukupuolensa seksuaaliradikaaleja, ja nauraa tämän päivän älykkönaisten ryppyotsaiselle kantoliinaäitiydelle, joka vaatii täydellistä omistautumista kiintymyssuhdeteorialle ainakin ensimmäiset seitsemän vuotta.

Ihailen Jongin tiivistämisen taitoa, sillä kirjassa käsiteltiin ihmiselämän peruskysymysten kirjoa monipuolisesti parissasadassa sivussa. Vaikka tässä kulutettiin aimo annos Viagraa, Botoxia ja luksusdelien parasta hanhenmaksaa, henkilöhahmot eivät tuntuneet pinnallisilta. Sex and the City-sarjan hahmot tuntuvat yksiuloitteisilta verrattuna Vanessaan ja Isadoraan, jotka pohtivat mielellään myös poliittisia ja hengellisiä kysymyksiä.

Ikääntyvän omaishoitajan näkökulmasta Vanessan täyttää pelko siitä, että hän saattaa kuolla ennen lähes satavuotiasta äitiään. Äidin pitkäkestoista hiipumista kuvataan huumorilla ja pieteetillä, taantuuhan tämä ihmeellinen moniosaaja kovaäänisen kurlaajan tasolle. Vanessalle äidin antautuminen ja paluu atavistisen ääntelijän tasolle tuntuu jopa lohdulliselta, sillä hän on elänyt koko aikuisikänsä kokien riittämättömyyttä suhteessa äitiin, joka oli hyvä kaikessa, mihin ryhtyi.

Luin tätä kirjaa hyvin syvissä omakohtaisissa vesissä, ja se tuntui juuri tähän hetkeen tilatulta. Syviin vesiin se toi juuri tarvittavan määrän iloa, valoa ja kepeyttä, vaikka kielellisesti ja tyylillisesti se toi myös pähkinöitä purtavaksi. Tämä voisi toimia myös elämäntaito-oppaana, vaikka onkin syvällisen kriittistä kaunokirjallisuutta.

Balsamia uskontojen uhreille

Valon puutarhatAmin Maalouf on libanonilaistaustainen kirjailija, joka on vaikuttanut 70-luvulta saakka Ranskassa. Muistan kuulleeni Maaloufin postkoloniaalin kirjallisuuden analyysejä erään ystävän tekemissä videodokumenteissa yli kymmenen vuotta sitten. Olen myös luullut lukeneeni Maaloufia aiemmin, mutta sekoitin hänet marokkolaiseen Tahar Ben Jellouniin, jonka teoksia on hyllyssäni useampia luettuina ja lukemattomina. En siis olekaan lukenut Maaloufilta mitään, nappasin hänen suomennoksensa kiireessä Hulluilta Päiviltä kauniin kansikuvan vuoksi. Ja täytyy sanoa, että romaani yllätti ja haastoi minut perinpohjaisesti.

Valon puutarhat kertoo profeetta-filosofi Manista, jonka henkisestä perinnöstä muistetaan termi manikealaisuus –  pilkkanimi filosofialle, joka nojaa äärimmäisiin vastakohtapareihin. Loppujen lopuksi Manin kirjallisesta tuotannosta ei jäänyt mitään jäljelle, joten hänen aatemaailmansa on pitkälti spekulatiivista fiktiota. Faktoina tiedetään, että hänen ympärilleen kehittyi kapinallinen filosofis-uskonnollinen kultti, että hän kapinoi eritoten kasti- ja luokkajakoja vastaan ja että hän oli uskonvapauden kiivasmielinen puolustaja. Hän oli myös luova persoona, taidemaalari ja kauneuden palvoja. Maalouf ei pysty valottamaan Manin filosofiaa kovinkaan syvällisesti lähdeaineiston totaalisessa puutteessa, mutta piirtää kiinnostavan portretin miehen henkilöhistoriasta ja ajasta, josta harvat mitään tietävät.

Mani riistettiin lapsena äidiltään kristittyyn kulttiin, johon tämän isä oli karannut paeten samalla perhevelvollisuuksiaan. Nasaretilaisuus oli Tigris-joen rannoilla tuolloin siedetty, mutta pitkälti halveksuttu elämäntapa. Kukaan ei halunnut naittaa tyttäriään nasaretilaisille miehille, koska se tulisi merkitsemään ilotonta, askeettista loppuelämää. Manin äiti Mariam on yrttejä kasvattava huippukokki, mutta kun isä-Pattig alkaa kiinnostua uudesta uskosta, ensimmäisenä hän kieltäytyy vaimonsa tarjoamista herkuista. Luostarissa kasvavalle nuorelle miehelle ainoa lohtu on kirjasto, jonne hän pakenee veljien mielivaltaa.

Mani alkaa saada ylimaallisia viestejä ”kaksoseltaan”, jotka kehottavat taiteen tekemiseen, luonnon kunnioittamiseen ja matkustamiseen. Hän saa uskolliseksi ystäväkseen luostarista Malkhos-nimisen orpopojan, jonka huonoa käytöstä siedetään enemmän kuin Manin pelkästä säälistä. Malkhos vie Manin kreikkalaisen kauppiaan kotiin, jonka tytärtä Khloeta hän piirittää. Kauppiaan kodissa on vanhoja rapistuneita seinämaalauksia, joita Mani saa luvan kunnostaa. Hän uppoutuu täysillä itse sekoittamiensa värien maailmaan, mutta pelkää päänsisäisten viestiensä tulevan itse paholaiselta.

Kun Mani lopulta pääsee pakoon ahdasmielisestä luostarista, ei kestä kauaakaan, kun isä-Pattig lähtee etsimään poikaansa ja päätyy tämän seuraajaksi samalla tavalla kuin Malkhos. Miehet tekevät uskomattomia matkoja kauas Aasiaan. Teoksessa kuvataan pitkällisesti jossain Intiassa päin ollutta Debalin kaupunkia, jossa kolmikko viipyy pitkään saaden suurta kannatusta. Wikipedia kertoo kaupungin sijainneen nykyisen Karachin lähellä Pakistanin alueella. Oli kiinnostavaa saada tuokiokuvia tuon alueen kulttuureista ajalta ennen islamia. Modernissa Pakistanissa kun ei kovin riitä kiinnostusta aikoihin ennen islamisaatiota, enkä itsekään maan historiaan jokseenkin perehtyneenä ole saanut ainuttakaan kirjaa eteeni aiheesta.

Viihdyin kirjan parissa loistavasti noin puoleenväliin saakka. Kun siirryttiin sassanidien valloituksiin ja Manin suhteisiin kuninkaiden kuningas Sapurin kanssa, juoni muuttui tunkkaisemmaksi. Mani pääsee kuninkaiden kuninkaan auvoisaan suojeluun, ja häntä pidetään hovissa ”Baabelin poikana” ja lääkärinä, joka osaa parantaa monia vaivoja yrteillä. Sassanidien historia ei auennut minulle pelkästään tämän kuvauksen kautta, enkä rehellisesti sanottuna ole juuri nyt kiinnostunut laajentamaan tuntemustani tästä hallitsijaklaanista. Kiinnostukseni luultavasti heräisi vain, jos pääsisin matkailemaan teoksen ydinalueilla. Muinainen kaupunki Ktesifon, johon teoksen loppuosan valtataistelut keskittyvät, sijaitsi n. 30 km päässä nykyisestä Bagdadista. Muita keskeisiä paikkoja kertomuksessa ovat mm. Antiokia, Palmyra, Petra ja Tyros.

Manin kohtalo ei paljoa eronnut Jeesuksen kohtalosta, tosin en tiedä, kuinka paljon hänen ylösnousemukseensa aikanaan uskottiin. Tämän kristinuskosta karanneen itseoppineen opettajan käsitys itsestään ei ollut, että hän olisi ollut profeetta, vaan pikemminkin uskonnoista vapauttaja. Uskoisin teoksen puhuttelevan eritoten uskonnon uhreja ja agnostiikkaan taipuvaisia. Teos ei kerro ateismista, vaan mahdollisuudesta luoda omakohtainen suhde uskontoihin olematta minkään kiihkeä palvoja.

Yleensä historiallinen käsityskykyni romaaneja lukiessa rajoittuu keskiaikaan; sitä aiemmista ajoista en yleensä jaksa lukea. En ole jaksanut lukea edes Waltarin Sinuhe egyptiläistä, joka ymmärtääkseni on kuulunut lähes jokaisen suomalaisen nuoren kirjakaanoniin ainakin jonnekin 1990-luvulle saakka. Olen siis ihmeissäni, että jaksoin lukea Valon puutarhat ja että ymmärsinkin siitä ainakin puolet. Tämä matka antaa toivoa uusista aikamatkoista.

Amerikan dervissi

AkhtarHarmittelin toissapäivänä kirjallisuustieteilijäystävälleni, kuinka olen pudonnut kuin eno veneestä entisten tutkimusmaideni, Irlannin ja Pakistanin, kirjallisilta kartoilta. Heti seuraavana päivänä eteeni tupsahti pakistanilais-amerikkalaisen Ayad Akhtarin (s.1970) suomennettu Appelsiinikuorten katu (Otava, 2012, suom. Katariina Kaila), jonka englanninkielinen nimi American Dervish kieltämättä miellyttää minua enemmän kuin suomalainen (vaikka suomalainen nimi viittaakin syvälliseen sufilaiseen filosofiaan). Kirjojen kansikuvissa on myös selkeä tulkintaero – mielestäni amerikkalaisen alkuperäisteoksen kansi kuvaa enemmän romaanin henkeä kuin suomalainen, orientalistinen eksotiikkapläjäys.

Ayad Akhtar on pitkän linjan teatterimies, joka on vasta nelikymppisenä alkanut kirjoittaa proosaa. Nuoren Hayatin tarina ei kuitenkaan tunnu kovin teatraaliselta, vaan Akhtar on pyrkinyt kirjoittamaan puhtaan proosateoksen, pojan kehityskertomuksen seksuaalisuuden ja hengellisyyden ristipaineissa. Hayat on maallistuneen muslimiperheen kasvatti, jossa isä on hylännyt uskonnon täysin ja äiti vaikuttaa tapamuslimilta. Vanhemmat ovat onnettomia avioliitossaan; isä purkaa pahaa oloaan viinaan ja uskottomuuteen, äiti vaikuttaa klassisen masentuneelta. Äidin syöksykierteen pysäyttää ilouutinen kotimaasta: hänen nuoruutensa paras ystävä Mina on tulossa asumaan heidän luokseen yrittäen aloittaa elämänsä uudelleen avioeron jälkeen.

Minan ja tämän pojan Imranin saapuminen perheen keskelle järisyttää esiteini-ikäisen Hayatin maailman. Älykäs Mina-täti ottaa pojan uskonnollisen kasvatuksen sydämenasiakseen, mutta Hayat-parka rakastuu yli kolmikymppiseen mentoriinsa. Mina taas löytää Milwaukeesta juutalaisen lääkärimiehen Nathanin, mikä on särkeä nuoren miehen sydämen. Muslimin ja juutalaisen suhde on kauhistus varsinkin paikalliselle muslimiyhteisölle ja Minan Pakistanissa asuvalle suvulle siitäkin huolimatta, että Nathan lähestyy paikallista moskeijaa aikeenaan palata islamiin. Suhde päättyy traagisesti ja Minalle löytyy uusi kosija Sunil, joka pian osoittautuu vaimonhakkaajaksi. Hayatilla on pieni petturin osuus Mina-tädin rakkaushelvetissä, mitä hän katuu vuosikausia kertomatta tekosestaan kenellekään.

american-dervishPaikoitellen teos sortuu melodramaattisuuteen, mutta pakistanilaista kunniakulttuuria vähän tuntevana aikuisen, eronneen naisen siveyden suojelu tuntuu tässä uskottavalta. Hayatin perhe on länsimaistuneimmasta päästä, mutta silti pitäytyy ainakin ihmissuhderintamalla ikivanhoissa punjabilaisissa tavoissa ja tottumuksissa. Varsinkin Muneer-äiti syyttää kaikista kokemistaan vääryyksistä kristittyjä valkoisia naisia, joilla ei ole muuta tekemistä kuin vietellä muslimiperheenisiä alkoholilla ja minihameilla. Kahden kulttuurin törmäyskurssi tuntuu vääjäämättömän jokapäiväiseltä; esimerkiksi alakoululainen Hayat ei saa osallistua korttelinsa luterilaisen kirkon lasten jäätelöjuhliin, vaikka koko kaveripiiri on paikalla. Kristittyjen jäätelö tuntuu äidistä likaiselta salajuonelta, vaikka samalla hän asioi kymmenien kristittyjen omistamien kauppojen kanssa halusipa tai ei.

Akhtarin perimmäinen missio on islamin peruspilareiden esittely länsimaiselle lukijakunnalle, mikä ei ainakaan itseäni paljoa lämmittänyt, olenhan oppinut nämä asiat tietokirjoista ja matkoillani. Koraanin säkeiden siteeraaminen ja rukouskäytäntöjen yksityiskohtainen läpikäyminen eivät säväyttäneet minua, vaikka osa siteeratuista suurista oli hyvin kontekstualisoitu. Loppujen lopuksi tässä annetaan Amerikan muslimiyhteisöistä perin negatiivinen, konservatiivinen ja oppimaton kuva. Hayatin isän ateistinen, alkoholin turruttama raivo on osittain ymmärrettävää, ottaen huomioon hänen maanmiestensä tekopyhyyden ja nurkkakuntaisuuden. Mitään hyvän mielen muslimi-idylliä tässä ei todellakaan maalailla, eikä kirjailijaa ainakaan voi syyttää poliittisesta korrektiudesta.

Teoksessa kohtaavat kolme ”kirjan kansaa”, juutalaiset, kristityt ja muslimit. Kauhein kohtaus liittyi Nathanin vierailuun moskeijassa, jossa ensin ulkokultaisesti miehen tervetulleeksi toivottanut imaami alkaa saarnata juutalaisten syntiinlankeemuksesta ja lopulta kongregaatio fyysisesti hyökkää miehen kimppuun kutsuen tätä ”likaiseksi jutkuksi”. Todellisia kohtaamisia on vähemmän, mutta loppupeleissä juutalaisuus ja islam esitetään toisiaan lähempinä opinkappaleina kuin niiden suhde kristinuskoon. Selkeinä hetkinä eriuskoiset miehet onnistuvat muistuttamaan toisiaan Iisakin ja Ishmaelin kansoista, mutta arjessa juhlaretoriikka vaihtuu silmittömään vihanpitoon.

Teoksessa oli hauskoja suvantokohtia, joista mieluisimpia minulle olivat tietysti ruoanlaittokuvaukset. Lahorelaista munuaismuhennostakin olen taatusti maistanut, ja kirjaa lukiessani alkoi hirveästi tehdä mieli paikallista läskiaamiaista paratha-leipineen ja munineen. Teenkeittorituaalit kiehtoivat. Pidin myös naisten muotiin liittyvästä arkisesta manipulaatiosta länsimaisten ja eteläaasialaisten houkutteiden ristiaallokossa. Teoksen naiskuva oli syvällinen ja moniulotteinen; miehet jäivät enemmän karikatyyrin tasolle, varsinkin pakistanilaiset sellaiset. Melkein pisti vihaksi, ettei teoksessa ollut yhtään sympaattista pakistanilaista miestä, joita kuitenkin itse olen tavannut elämässäni lukuisia.

Meillä kirjablogisteilla on tänään 16.7 lukumaratonipäivä, johon osallistun todennäköisesti vain tällä postauksella. Luin kirjan aamuyöstä uhmaten fysiikkaani. Koska lukemiseni on muuten ollut viime aikoina täysin maanista ja holtitonta, katson kontribuutioni yhdellä romaanilla täysin riittäväksi. Tänään olen ollut opettamassa, kaupungilla flaneeraamassa ja oopperassa. Kirjablogin pitäminen saakin uutta pontta erityisesti ei-kirjallisesta toiminnasta, sillä ei koko elämä voi olla pelkkää lukemista.

Vaimon pöydältä putoavat murut

HildaBirminghamin yliopiston Afrikka-hyllyilltä löysin omaelämäkerrallisen aarteen, Hilda Ogben (s.1921) muistelmateoksen The Crumbs Off The Wife’s Table (Spectrum Books, Ibadan: 2001). Juutalainen Ogbe pakeni toisen maailmansodan aikana äitinsä kanssa Hampurista Britanniaan; isä ja osa sisaruksista kuolivat keskitysleirillä. Sodanaikaisessa internaatissa Manin saarella Ogbe tutustui tulevaan aviomieheensä Tommy Ogbeen, joka oli tullut Nigerian siirtomaasta Britanniaan lukemaan lakia. 1940-luvulla afrikkalaisten ja eurooppalaisten seurustelusuhteet ja avioliitot olivat hyvin harvinaisia, mutta Hilda ja Tommy eivät antaneet periksi. He seurustelivat pitkään, tutustuivat toisiinsa ajan kanssa ja punnitsivat yhteiselonsa kannattavuutta kuin aikuiset ihmiset. Naimisiin menoa tosin varjosti Tommyn ensimmäinen avioliitto kotimaassaan, mutta koska perinteistä liittoa ei oltu rekisteröity minnekään, se ei estänyt Tommyn samanaikaista toista liittoa Euroopassa. Pahaenteisesti Tommy kertoi Hildalle jo seurusteluvaiheessa: ”You know, we Nigerians always have a girlfriend in the corner somewhere, but they only get the crumbs that fall off the wife’s table.” Rakastunut nainen ei uskonut, mitä tuleman pitää, vaan uskoi pystyvänsä kasvattamaan miehestään uskollisen kumppanin.

Hildan ja Tommyn avioliiton alkuvaihe kuulostaa rohkean idylliseltä: ensimmäisen lapsen synnyttyä Tommy jäi koti-isäksi ja Hilda kävi töissä perhettä elättämässä. Tommy oli kätevä sekä lapsenhoidossa että keittiöhommissa. Rakkaudella Hilda muistaa töistä paluun riemua: oli kuin hän olisi palannut kylmästä sateesta lämpimään Afrikkaan. Tommy halusi kodissa olevan trooppinen ilmasto, joten hän lämmitti asuntoa kerosiinipulloilla. Herkulliset afrikkalaisen ruoan tuoksut valtasivat lontoolaisen asunnon.  Samalla kumpikin tiesivät muuton Afrikkaan olevan vain ajan kysymys.

Teos ei ole dokumentti äärimmäisestä rasismista, vaan rehellinen dokumentti outoudesta ja erilaisuuteen tottumisesta. Lontoon metrossa Hilda ja Tommy törmäävät ei vähempään kuin silloiseen pääministeri Attleehen, joka luulee Hildan olevan ministerikollegansa Crippsin kuuluisa tytär Peggy. Pääministeri tulee puhuttelemaan Hildaa Peggynä ja Hilda joutuu korjaamaan erehdyksen. Peggyn avioliittoa ghanalaisen herra Appiah’n kanssa oli ruodittu The Daily Mirrorissa ylenpalttisesti. Hilda ja Tommy eivät ole julkkiksia, mutta huomiota he saavat Lontoon kaduilla kuin julkkikset. Valokuvat tyylikkäästä nuorestaparista kertovat omaa tarinaansa.

Hildi capsulesKertomus Hildan 56 vuoden mittaisesta suhteesta Tommyyn ja viitisenkymmenen vuoden mittaisesta asumisesta Nigeriassa on kirjoitettu analyyttisesti ja samalla sydänverellä. Jo avioliiton alkuvuosina Hilda tiesi, että Tommylla on jatkuvasti ”tyttöjä nurkan takana”. Tämän lisäksi miehellä on taipumusta uhkapelaamiseen, minkä vuoksi ahkeran Hildan on työskenneltävä tuplapäivää. Alkuaikoina Hilda katsoi miehensä puuhia sormien läpi, mutta tyttöystävien muututtua vaativammiksi ja kalliimmaksi ylläpitää Hilda päätti muuttaa omaan taloonsa kauas Ogasta ja tämän jalkavaimoista. Yhteisistä lapsista huolimatta Hilda piti mykkäkoulua ukkonsa kanssa pienen ikuisuuden keskittyen omaan uraansa ja yritystoimintaansa. Hän aloitti 1950-luvulla vaatimattomasti vaateompelijana ja jäätelötehtailijana, mutta siirtyi vanhemmiten korubusinekseen, jolla rikastui huomattavasti. Samalla hän erikoistui perinteiseen yrttilääketieteeseen ja astrologiaan. Yrttiparantajana Hilda keksi keinon lievittää anemiaa, mikä johti hänen omien Hildi-kapseleiden myyntiin ja kunniatohtorin arvon saamiseen Benin Cityn yliopistossa. Hildan tarina on sympaattinen kertomus yrittäjyydestä ja kovasta työstä.

Tommy ja Hilda ystävystyvät uudelleen vanhuusiässä Tommyn jäätyä yksinhuoltajaisäksi viimeisen jalkavaimon karattua Italiaan. Tommy haluaa olla pienistä lapsistaan pääasiallisessa vastuussa, vaikka palveluskuntaa on tarjolla. Uusia vaimoehdokkaita pyörii nurkissa, mutta Tommylla ei enää riitä energiaa kaikille onnenonkijoille. Näin Hilda tiivistää pitkän suhteensa: ”I was disappointed that this man of great intelligence and many interests in his youth was not developing himself further. He was content with the three G’s: Girlfriend, Golf and Garden.”

Hildan tapa kirjoittaa avioliitostaan ei kuitenkaan ole skandaalinkäryinen, vaikka Tommyn uskottomuudesta olisi voinut saada aikaan ilkeänkin paljastusteoksen. Ehkä Ogbe pyrkii varoittamaan tulevia nigerialaisten ulkomaalaisia vaimoja siitä mitä tuleman pitää, vaikka rakkauden kohde olisi näinkin fiksu ja filmaattinen tapaus kuin Tommy. Moniavioisuuden hyväksyminen kun ei yleensä ole helppoa eurooppalaisille.

Hilda with eldersTeoksessa on muitakin kiinnostavia juonteita kuin avioliitto. Toisen maailmansodan aikaisen Britannian henkisestä tilasta Ogbe kirjoittaa elävästi, mutta sopivan etäännyttävästi. Saksanjuutalaisesta identiteetistäkin on hyviä pohdintoja: hän pitää luonnollisena omaa nuoruuden kiinnostustaan afrikkalaisiin opiskelijoihin, sillä molemmat hän ja Tommyn kaltaiset elivät yhteiskunnan reunoilla valtaväestön tunnistamatta heidän kieltään tai tapojaan. Nigeriassa ulkopuolisuuden tunne ei yllättävää kyllä ollut hänelle yhtä kaikenkattavaa kun Britanniassa – Tommyn suku otti valkoisen vaimon vastaan avosylin. Hildaa ei pakotettu muuttumaan afrikkalaiseksi, vaan lähipiiri otti vastaan valkoisen naisen tuomat uudistukset uteliain mielin. Vanhemmilla päivillä Hilda meni mukaan nigerialaisten ulkomaalaisten vaimojen klubin (Nigerviwes) toimintaan, josta hän raportoi myös huumorimielellä. Hänen mukaansa ei ole kolkkaa maailmassa, jonne nigerialaiset miesopiskelijat eivät olisi löytäneet ja naineet siellä paikallisia.

Suosittelen teosta erityisesti etnografian ystäville ja niille, jotka kamppailevat kahden kulttuurin suhteissa tai liitoissa. Uskoisin, että viisaus monikulttuuristen suhteiden kentällä kasvaa vain pitkästä elämänkokemuksesta. Tämä kertomus oli harvinaisen realistinen ja anteeksiantava. Hilda Ogbe on elänyt Nigeriassa rikkaan ja merkityksekkään elämän huolimatta ukkonsa edesottamuksista.

 

 

Tragikoomista sossudraamaa

May-We-Be-ForgivenPB-649x999A.M.Homesin uusin romaani May We Be Forgiven (2012) on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana saanut loisteliaat kehut ja vuoden 2013 Women’s Prize for Fiction-palkinnon. Homes on jo pitkälle ehtinyt amerikkalainen rikos/perhedraamakirjailija, joka on myös tehnyt jotain television puolella, esimerkiksi ollut mukana käsikirjoittamassa ja tuottamassa Suomessakin pyörinyttä L-koodi-sarjaa.

May We Be Forgiven imaisee mukaansa ensi kohtauksesta, ja kohtauksia kertomuksessa riittää. Alkuasetelma on brutaali: poliittisen historian professorilla Harrylla on vipinää veljensä vaimon kanssa, ja jäätyään kiinni rysän päältä veli George tappaa vaimonsa terävällä yöpöydän lampulla. Homes kuvaa Harryn tapahtumarikasta vuotta yhdestä kiitospäivästä toiseen, jonka aikana hän joutuu ”veljensä vartijaksi” eli lailliseksi edunvalvojaksi tämän siirtyessä mielisairaalasta vankilaan ja vankilasta toiseen. Kaupan päälle Harry saa myös veljensä lasten huoltajuuden. Koko juonta en paljasta, sillä romaani on vahvasti juonikeskeinen – siinä ei ole tyypillisiä suvantovaiheita, vaan Harry uusioperheineen säntää kriisistä toiseen. Perhe myös kasvaa uusilla, epätodennäköisillä jäsenillä.

Vaikka olin lukijana hengästynyt ja olisin pärjännyt puolella henkilöhahmoista ja juonenkäänteistä, en voi kuin ihailla Homesin otetta amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Tässä käytiin läpi melkein kaikki yhteiskunnan ”mätäpaiseet” ilman saarnaamista. Teos näytti vankilateollisuuden dystooppisen puolen, mielenterveysongelmien räjähtävän kasvun, koulutusjärjestelmän alasajon, lasten käytöshäiriöt, nettiseksiriippuvuudet, mutta juoneen oli ympätty niin paljon mustaa huumoria, että tästä vyörytyksestä selvisi ilman suurempia vaurioita. Esimerkiksi Harryn omat avioeron jälkeiset naisseikkailut naimisissa olevien ”swingersien” kanssa tuntuivat absurdeilta. Harryn suhde veljensä kasvaviin lapsiin aiheuttaa myös tahatonta komiikkaa: kun Ashley-tyttö soittaa sedälleen sisäoppilaitoksestaan, kertoo kuukautisten alkaneen ja hänen tunkeneen tamponin väärään reikään, ei tässä voinut muuta kuin pyöritellä päätään myötähäpeästä.

Vaikka teos on ensisijaisesti perhedraama, tässä tehdään yllättävän paljon arkista työtä ja opiskellaan. Harry on ennen sekaantumistaan veljensä vaimoon elänyt kurinalaista, ennalta-arvattavaa elämää tutkijana ja aviomiehenä ja omistautunut Richard Nixonin presidenttiyden varjopuolten tutkimiseen – erityisesti hänen kytköksensä Kiinaan ja Kiinan kaupan aukeamiselle kohti länsimaailmaa ovat olleet hänen erikoistumisalueensa. Valitettavasti hänen yliopistonsa ei enää pidä Nixon-tutkimusta ydinalueenaan ja hän saa potkut professuuristaan sillä tekosyyllä, ettei nuoriso enää jaksa olla kiinnostunut nixonologiasta. Cheryl-nimisen ”swingerin” kautta Harry saa kuitenkin kontaktin Nixonin tyttäreen Julie Nixon Eisenhoweriin ja Nixon-tutkimus kokee renessanssin miehen työttömyyskautena. Kai tässä samastetaan Harryn kokema syyllisyys aviorikoksesta Nixonin kokemaan syyllisyyteen Watergate-skandaalin jälkipyykin aikana. Romaanin nimeen vedoten Homes ei anna helppoja vastauksia siihen, kuinka anteeksipyytäminen tai -anto viedään loppuun tai kuinka ihmisen kunnia palautetaan, mutta hän näyttää monimutkaisia katumusharjoituksia tekevän miehen päivätyössään. Harry alkaa  kasvattaa lapsia, kissoja, koiria ja hoitamaan vanhuksia, jotka eivät ole hänelle lainkaan sukua, ja tämän suurperheen pyörityksen keskellä hän kokee välillä olevansa enemmän ihminen.

Pidin teoksessa eniten osiosta, jossa Harry matkustaa veljensä rahoilla tämän lasten ja kasvattipoika Ricardon kanssa Etelä-Afrikkaan viettämään Nate-pojan bar mitzvah-juhlaa Nateville-nimiseen kylään. Naten eliittikoulussa on tavallista, että koulupojat keräävät varoja kokonaisille afrikkalaisille kylille, ja siksi kylä on nimetty uudestaan 12-vuotiaan koltiaisen mukaan. Matkaa valmistellaan ammattimaisen juhlasuunnittelijan avulla, joka laatii seurueelle minuuttiaikataulun ja ohjeistaa kyläläisiä seremonioiden järjestelyssä. Juutalaisuus kun ei ole täysin tuttua kauraa zuluille, eikä se tunnu olevan maallistuneen Harrynkaan elämänlanka.

Paluumatkan kaappausyritystä huolimatta reissu sujuu loisteliaasti, ja Harry saa henkilökohtaisen detox-kuurin kylän parantajalta, joka saa tämän piereskelemään ja ripuloimaan koko paluumatkan ajan. Eläimen paskalta maistuvien teiden nauttimisen jälkeen miehen sielun kuuluu kirkastua ja pahat nesteet poistuvat. Kai näin käykin, tai ainakin miehen uusioperheessä saadaan asiat jonkinmoiseen järjestykseen.

Arvioni on yhtä turboähkyinen kuin teos itse – suosittelisin teosta niille, jotka kaipaavat säpinää, mutta en niille, joilla on elämässä leppoistamis- tai puhdistautumiskausi päällä.