Caprin läsnäolosta Järvi-Suomessa

Teos: Pirkko Soininen: Valosta rakentuneet huoneet (Bazar, 2021)

Äänikirjan lukija: Maija Saarinen

Kerrankin kävi niin, että jo alkusyksystä bongasin Bazarin katalogista itseäni kiinnostavan teoksen, ja päädyin lukemaan sen ensimmäisten joukossa. Pirkko Soininen on jo minulle tuttu historiallinen kertoja, ja Wivi Lönn-aiheinen romaani inspiroi jo maantieteellisten koordinaattien vuoksi.

Entisenä jyväskyläläisenä Lönnin nimi tuli tutuksi jo siellä asuessa, ja vuosien varrella hänen suunnittelemissaan rakennuksissa on tullut käytyä muuallakin. Toki Lönn tunnetaan myös synnyinkaupungissaan Tampereella, jonne hän piirsi suurempia pytinkejä kuin Keski-Suomeen. Lönnin uraan vaikutti suuresti asuinpaikan valinta, ja Helsinkiin muutto tapahtui urakehityksen suhteen liian myöhään, ja mahdollisesti vääristä syistä.

Romaanin ”pihvi” on Wivin rakkaussuhde jyväskyläläisen mahtisuvun perijättären, kauppaneuvos Hanna Parviaisen kanssa, joka tunnetaan Säynätsalon tehdasyhteisön kehittäjänä. Tässä hän seurasi tulisieluisen, maailmanparantajahenkisen velivainaansa Hugon jalanjälkiä. Hän työllisti myös ansiokkaasti Wiviä muun muassa työväen asumisen uudelleenjärjestyksessä saarella. Parviaisen suku edusti vanhan ajan patruunojen filantropiaa, jossa työväen sivistämiseen katsottiin olevan tehtaanjohtajien moraalinen tehtävä. Tällaiseen rooliin myös boheemi ja yksityiselämässään rajoja rikkova Hanna soljahti, vaikka 1930-luvulle tultaessa hänkin sai naisystävänsä lailla kokea edustavansa vanhaa maailmaa.

Soininen kuvaa naisten suhdetta oman aikansa sovinnaiskäsityksistä käsin, eli hän keskittyy enemmän tunneilmaisuun kuin lihalliseen rakkauteen. Lönn ja Parviainen olivat nelikymppisiä vanhojapiikoja tutustuessaan, ja molemmilla oli tekemistä äitisuhteensa kanssa. Lönnin äiti oli ollut aina kannustava tyttärensä erikoisen uravalinnan suhteen, kun taas Parviaisen äiti piti tytärtään epäonnistuneena luonnonoikkuna, ja oli saanut aikaan vakavan sielullisen haavan muuten sosiaalisesti taitavassa naisessa. Hanna muun muassa koki olevansa liian lihava matkustaakseen ulkomaille, ja Wivi joutui tekemään töitä vaikuttaakseen rakkaalleen, että maailmalla kaikki ihmiset eivät olisi yhtä pikkusieluisia kuin Jyväskylän rikkaat porvarisrouvat.

Wivi ja Hanna saivat tuntea toisensa reilun parinkymmenen vuoden ajan, mutta Wivi ehti elää 93-vuotiaaksi. Romaani ulottuu Lönnin varhaisesta lapsuudesta vuoteen 1932, ja tämäkin aika-akseli tuntui aika pitkältä yhteen romaaniin.

Kirjan matkakuvaukset ovat nautinnollisia, ja naisparin Pariisin seikkailuista välittyy täydellisen vapautumisen henki. Wiville itselleen Ranskaakin tärkeämmäksi inspiraation lähteeksi nousi Italia, ja rakennuttaessaan omaa huvilaansa Jyväskylän Seminaarinmäelle hän halusi tuoda palan Capria kylmään Pohjolaan. Oli myös harmillista, että hän joutui luopumaan talostaan ja taipumaan äitinsä tahtoon asuinpaikan suhteen.

Paikoitellen havaitsin kirjassa liiallista toistoa, joka liittyi varsinkin naisasiaan ja naisarkkitehdin hankalan aseman kuvauksiin. Wivi päätyy reflektoimaan rooliaan yhteiskunnassa monessa eri vaiheessa lähes identtisin sanankääntein. Tässä olisi siis voinut olla tiivistämisen paikka, vaikka muuten teksti oli huolellisesti editoitua ja soljuvaa.

Luultavasti tulen lukemaan kirjaa uudestaan valituissa täsmäkohteissa. Se varmasti eläisi eri tavalla esimerkiksi Tampereen talouskoulun Ravintola Wivissä tai Jyväskylän Kuokkalan kartanossa, jonka toimintaa yritetään taas elvyttää. Opin kirjan kautta myös Lönnin vähemmän tunnetuista ja jo puretuista rakennuksista, joita hän suunnitteli myös pienemmille paikkakunnille. Kaiken kaikkiaan teos antoi minulle monia kotimaan vierailuvinkkejä, ja inspiroi katsomaan elämäni tärkeitä kaupunkeja uusin silmin.

Parhaat bileet ovat aina Palokassa

Teos: Mika Lätti: Wallu Valpio – elämäni tie. (LIKE, 2020)

Äänikirjan lukijat: Aku Laitinen ja Wallu Valpio

Minulla meni pitkälle 00-luvulle tiedostaa, millainen julkkis on Wallu Valpio, ja tämänkään jälkeen en ole kovin montaa kertaa miekkoseen törmännyt. Muistan hänen kertoneen iltapäivälehdille, että hänen lapsensa olisi siitetty Palokassa ja että hän noin kymmenen vuotta sitten esiintyi Elämä pelissä-ohjelmassa, jossa hänen siideripitoista dieettiään esiteltiin inhorealistisesti.

Valpio ei edusta minulle turhan julkkiksen stereotypiaa siksi, ettei hän ole esiintynyt omassa julkkiskuplassani samalla intensiteetillä kuin Tuksu, Tauski ja erilaiset bikinifitness-tähtöset. Pari vuotta sitten luin camp-hengessä Antto Terraksen elämäkerran Tauno Peltosesta, ja nyt ajattelin tempaista Mika Lätin Wallu-kirjan samassa hengessä.

Tai oikeastaan minua kiinnosti tietää, mikä on Valpion yhteys Keski-Suomeen. Olen melkein hänen ikätoverinsa, ja asunut 6 vuotta nuoruutta Palokassa: löytyisikö kirjasta mahdollisesti yhteisiä tuttuja?

Valpio syntyi Jyväskylässä nuorille vanhemmilleen v. 1973, ja Leena-äiti jäi varhain pienen poikansa yksinhuoltajaksi lapsen isän ajauduttua alkoholismiin. Leenan vanhemmat asuivat mummonmökissä Palokassa, ja varsinkin Simo-pappa on kertomuksessa vahva hahmo. Tämä sosialidemokraatti postinkantaja edusti järjestystä ja järkeä, ja osa hänen luonteenpiirteistään on periytynyt tyttärenpojalle, vaikka tätä on vaikea uskoa.

Jani-Petteri on Wallun syntymänimi, ja tällä nimellä hänet tunnettiin Jyväskylässä. Hän kasvoi useassa osoitteessa kaupungin keskustassa, ja kävi Cygnaeuksen koulua. Videovuokraamojen ja varhaisten tietokonepelien maailma muokkasi nuoren miehen mieltä, ja tähtihetkiä koettiin eräänä jouluna, kun Commodore 64 saatiin kytkettyä Palokan mökin Saloraan.

Toinen episodi, joka minua kirjassa kiinnosti, liittyi Valpion lyhyeen opiskelujaksoon Suolahden opistolla, joka keskittyi mm. nuoriso-ohjaajien koulutukseen. Valpio hakeutui alalle työskenneltyään Aseman lasten Walkers-kahvilassa, ja varmasti oli alaan hyvinkin perehtynyt. Meininki sisäoppilaitoksessa oli kuitenkin villiä, ja Wallu tuli tilapäisesti erotetuksi koulusta jäätyään kiinni kannabisin hallussapidosta. Tämän jälkeen hän erosi itse tuottaen pettymyksen äidilleen, joka oli rahallisesti tukenut näitä opintoja.

Ajatus opiskelijaelämästä Suolahden kaltaisella peräkylällä kuulostaa minusta surkuhupaisalta, koska olen asunut siellä. Valpio saa opiston meiningin kuulostamaan legendaariselta, eli hän ei ainakaan kuvaa takahikiän kahden pubin elämää huonossa valossa. Yhtä hyvää PR-työtä hän tekee Palokalle. Eli Keski-Suomi-trippinä kirja on varsin onnistunut.

Kirjan toisen puoliskon tahti on niin maaninen kuin oli Valpion elämäkin 00-luvulla ja 10-luvun alkupuolella. Suuri osa kertomuksesta liittyy taloudelliseen riskinottoon tapahtumatuottajana. Parisuhderintamalla tulee selväksi, että Valpio arvostaa naisissa eniten sihteerityylistä pukeutumista ja nailonsukkahousujen käyttöä.

Olen lukenut paljon huonompiakin julkkiselämäkertoja, joten voin suositella teosta ainakin 70-luvulla syntyneille lapsuusnostalgian näkökulmasta. Rockpiirien kuvaus ei varsinaisesti päässyt yllättämään, mutta siihen liittyi enemmän rehellisen työn kuvausta kuin oletin. Yksityishenkilönä musatuotannon ja rosoisen julkisuuskuvan takana kirja kuvaa levottoman kompleksista miestä, jolla on vasemmistolaisia poliittisia visioita ja jolle itseoppineen intellektuellin rooli lankeaa luontevasti.

Vaajakoskelaista voodoota

smart

smart

Teos: Markku Ropponen: Koirapuistoromaani (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Viime aikoina elämä on heitellyt ja kirjoja on nyt viikon päivät luettu Jyväskylässä. Tulossa on vakavampiakin postauksia, mutta aloitetaan suman purkaminen paikallisesta päästä, eli Markku Ropposesta.

Ropposen suosittu Kuhala-sarja tuli minulle tutuksi niinä vuosina, kun sahasin töiden takia Tampereen ja Jyväskylän väliä. Koin Kuhalat tuolloin kotoisiksi, ja erityisen kivaa niissä oli maakuntamatkailu Jyväskylän ympäryskuntiin, joissa en ruuhkavuosina koskaan ehtinyt vierailla.

Nyt olen taas tutustumassa synnyinseutuihin lähemmin, ja Ropposen lukeminen matkaoppaana jatkuu. Uusimmat teokset ovat veijarihuumoria, joissa Kuhalan hahmo kuitenkin esiintyy sivuhenkilönä.

Kirjassa on nimetön, nelikymppinen mieskertoja, joka on vasta saanut potkut metallialan yrityksestä ja samaan syssyyn Raakel-vaimo on laittanut miehen ulkoruokintaan. Kaupungin vuokrataloyksiöön toki mahtuu Tallinnasta adoptoitu koiran laiskimus Vauhkonen, jota kertoja kuljettaa läpi kaupungin pyöräkärryssä.

Miehen elämän muuttaa kodin lähistölle rakennettava koirapuisto, sillä puiston isännän valinta osuu onnekkaasti häneen. Osuu senkin jälkeen, kun hän on allekirjoittanut puistoa vastustavan adressin nuoruuden rakastetun Virvan painostuksesta. Puistoon on määrä perustaa ennen näkemättömiä aktiviteetteja koirien omistajille, ja vähän koirille itselleenkin.

Aloitin kirjan jo toissa vuonna, mutta silloin se jäi kesken hyperaktiivisen tyylin vuoksi. Nyt toisella kerralla tiesin, mihin varautua, ja otin teoksen löysemmin rantein. Pidin kirjassa eniten työelämään, ja varsinkin kuntasektorin työpaikkoihin liittyvästä piikittelystä. Teoksen asetelma tosin muistutti vähän liikaakin Kuhala-sarjasta, vaikka rikosten maailmaan tässä tutustuttiin vain marginaalisesti.

En tiedä, kuinka teos hauskuttaa niitä, joille Jyväskylä on vieras kaupunki. Iso osa kirjan huumorista liittyy paikkoihin, ja päähenkilön nurkkakuntaisuuteen. Koirien ystäviä teos takuulla viihdyttää asuinpaikasta huolimatta, ja vaajakoskelainen voodoo-henkinen koirapsykologi oli vakuuttava sivuhenkilö.

Hyvän mielen kirjallisuudeksi teoksen voi myös nimetä, sillä moninaisista vastoinkäymisistä huolimatta kertojalle ja karvakaverille käy monessa suhteessa mäihä. Romanssirintaman virityksissä oli jopa kekseliäisyyttä, ja naishahmoissa riitti variaatioita, mikä ei aina ole tämän tyyppisille veijariromaaneille tyypillistä (vrt. Arto Paasilinna, joka myös on täällä päässä nostalgian vuoksi työn alla).

HELMET-haasteessa kuittaan tällä teoksella kohdat 48-49 yhdessä Sofi Oksasen Koirapuiston kanssa. Sen luin jo keväällä, mutten saanut aikaan postausta teoksesta. Kiinnostavaa myös huomata, kuinka eri henkistä jälkeä on mahdollista saada aikaan samasta miljööstä.

Voiko ihmisyydestä irtisanoutua?

Teos: Antti Rönkä: Jalat ilmassa (Gummerus, 2019)

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Antti Rönkä on 23-vuotias esikoiskirjailija, jonka teoksesta luin taannoin medioista. Hän sattuu myös olemaan Petri Tammisen poika, mutta reaalimaailman isä-poika suhde ei ainakaan ollut syy, miksi tartuin kirjaan. Koulukiusaamisteemakaan ei varsinaisesti ollut motivaattori, mutta kuvaus opiskelijaelämästä Jyväskylän yliopistosta tältä vuosikymmeneltä kiinnosti enemmänkin.

Aaro on saanut ensimmäisen mielenterveysdiagnoosinsa kesällä ennen opintojen alkua, ja fuksien piireissä hän pysyy koossa bentsojen voimalla. Nuoren miehen haurasta itsetuntoa pönkittävät kalliit miesten tuoksut ja hiustuotteet, ulkonäkökeskeisyys on nuorten maailmassa väistämätön fakta. Opintoihin keskittyminen on vaikeaa raskaiden lääkkeiden huurussa, mutta uudet kaverit ovat yllättävän ymmärtäväisiä. Tästä huolimatta Aaro odottaa joka tapaamisessa, että häntä alettaisiin tyrkkiä ja töniä. Hän kuulee myös entisten kiusaajiensa ääniä aina, kun lähestyy opiskelijakavereidensa tupakkarinkiä.

Julia on ihana Vogue-mallin kopio, jolla on tumman silkkiset hiukset. Ennen tytön tapaamista hän ei ole koskaan halannut muita kuin äitiään. Tytön ihastuminen ei tunnu Aarosta todelliselta, eikä hän koe, että olisi ansainnut niin suuren onnen. Myöhemmin hän kohtaa lastenhoitajaksi opiskelevan Isan, jonka kanssa sielunkumppanuus on täydellisempää.

Aarolla on keskiverto-opiskelijaa enemmän käyttövaraa, mikä näkyy anteliaana paukkujen tarjoamisena opiskelijabileissä. Hän myös pakenee pahaa oloaan maanisiin ostoskierroksiin, ja saattaa kirjautua arki-iltana hotelliin vain siksi, että voi. Paluu S-marketin kassalle joululomalla on rankkaa, kun nuori mies on saanut välimatkaa entisiin kiusaajiinsa syksyn ajan. Toisaalta marketin myyjänä hän saa kokemuksen kansakunnan rakentamisesta, sillä juomakaappien täydentäminen omin käsin ja siideripullojen saaminen järjestykseen on konkreettista maailman ylläpitotyötä.

Aaron vakiokysymys on, voiko ihminen olla lajitransu, eli voiko ihmisyydestä irtisanoutua, koska elämä peurana olisi luultavasti arvokkaampaa ja huolettomampaa. Kiusaamisen kokemusta Rönkä kuvaa taloudellisesti takaumien kautta, painottaen sen jättämiä vaikutuksia nuoren aikuisen nykyisyyteen. Aiheesta on kirjoitettu huomattavasti rankempaakin proosaa, jossa usein päädytään henkirikoksiin. Tässä teoksessa on haluttu osoittaa kiusaamisen arkisuus ja tavallisuus, ja kiusattujen äärimmäiset ponnistelut normalisoida omaa tilannettaan vanhempien ja opettajien läsnäollessa.

Jyväskylän ja päijäthämäläisen kotikylän lisäksi kirjassa seikkaillaan Helsingissä, Lahdessa, Amsterdamissa ja Tukholmassa. Damin keikka on tarkoitushakuisen yksinäinen, eikä coffee shop-kulttuuri avaudu nuorelle miehelle unelmien täyttymyksenä. Tuhlaajapojan kotiinpaluun teemaa Rönkä työstää monisyisesti, ja Aaron vanhempien yltiökunnollinen elämäntapa korostuu jokaisen paluun kohtauksessa.

Vaikka kyseessä on tyylipuhdas young adult-aiheinen teos, pystyin itse samastumaan kertojaan ja muihinkin teoksen hahmoihin. Itse olen opiskellut samassa instituutiossa eri maailman aikaan, eivätkä omat kokemukseni opintojen aloittamisesta olleet identtiset, mutta kuvatussa ryhmääntymisen ilmiössä oli paljon tuttua.

Esikoisromaaniksi teos on vahvan ja itsevarman kertojan jälkeä, mutta nyansoitu kieli ei kuitenkaan anna liian pikkuvanhaa vaikutelmaa, vaan henkilöt vaikuttavat ikäisiltään tiedollisesti ja kokemuksellisesti. Autofiktiiviseltä kirja tuntuu ainakin niissä kohdissa, joissa Aaro avaa suhdettaan semi-kuuluisaan kirjailijaisään, joka ei vieläkään ole saanut kutsua Linnanjuhliin. Yliopistoporukoissa tällä on jotain arvoa, mutta opiskelijakavereita kiinnostaa enemmän kuuluisuuden aikaansaama mahdollinen vauraus kuin isän hengentuotokset. Kirjallisuuden opiskelukavereiden kiinnostus Michael Korsin käsilaukkuihin antaa vaikutelman keskivertomielikuvituksen omaavista, arvomaailmaltaan konservatiivisista nuorista, jotka saattavat lukea Petri Tammisen sijaan Paulo Coelhon teoksia äitiensä kirjahyllyistä kavereiltaan salaa.

Autonaisen viimeisellä matkalla

hassinen paritTaidan tänä vuonna kuulua ensimmäisten joukkoon, jotka kirjoittavat jotain Pirjo Hassisen uusimmasta romaanista Parit (Otava, 2018). Hassisen laajasta tuotannosta laskeskelin, että vain 5 romaania on jäänyt lukematta, mutta joitain olen lukenut monenkin vuoden viiveellä niiden julkaisusta. 90-luvulla lukemistani teoksista en muista kunnolla kuin Joelin, kun taas 2010-luvun teokset ovat tuoreessa muistissa. Ehkä enemmänkin kuin seksuaalisuus tai politiikka Hassisen tuotannossa minua on kiinnostunut uskonnollinen tai hengellinen ulottuvuus, mitä tosin ei ilmene kuin muutamassa teoksessa.

Parit ei ole erityisen poliittinen eikä hengellinen romaani, vaikka se käsittelee vahvasti porvarillisen ja oikealle rähmällään olevan suvun historiaa. Seksuaalisuus, ruumiillisuus ja aistillisuus ovat Hassisella kestoteemoja, mutta tällä kertaa erotiikkaa vahvempana Parit-romaanissa nousee elämänkumppanuus ja jopa agape-rakkaus. Kirja on myös vahva Jyväskylä-historiikki, ja varsinkin sen 1930-luvun historia nousee tutkimusaiheeksi.

Luen romaania entisenä jyväskyläläisenä ja henkilönä, jolla on myös sukujuuria kaupunkiin. 1930-luvun historia on silti minulle etäisempää, koska lähisukulaiseni juurtuivat kaupunkiin vasta toisen maailmansodan aikana. Olen kyllä lukenut varsinkin kirjassa mainitusta Mustan Karhun ravintolasta (jota kuvataan mainiosti), mutta varsinkin Kinkomaan keuhkoparantolan historiasta minulla oli vain vähän tietoa. Mäki-Matin työväenluokkaiset korttelit kiviä heittävine resuisine lapsineen ikuistettiin myös elävästi. Hassinen on tehnyt huolellista työtä luodessaan tälle sukutarinalle laajemmat historialliset puitteet, ja erityisen ansiokasta on, ettei kaikki kirjassa keskity yläkaupungin rikkaidenrantaan ja Seminaarinmäen alueelle.

Romaanin Grahnit ovat vauras porvarissuku, jossa yhteydet kaupungin silmäätekeviin ja seminaariin ovat olleet tiiviit jo 1800-luvulta saakka. Vuonna 1938 sukuun adoptoidaan uusi jäsen, 17-vuotias Leena, joka tulee Kuopiosta kaupunkiin ollakseen lähempänä keuhkotautista äitiään Minnaa. Minnan sisko Maria on onnistunut naimaan itseään vanhemman leskimiehen Alfred Grahnin, jolla on vaikea suhde ainoaan elossa olevaan lapseensa, Werneriin. Werneristä on tullut juoppo jo 19-vuotiaana ja hän on muuttanut uhmakkaasti asumaan ”vaimonsa” Akselin luo Mäki-Matin torppaan. Kostaakseen kieroon kasvaneelle pojalleen hän ottaa Leena-tytön erityiseksi suojatikseen ja kustantaa tälle autokoulun, jotta perheen siniselle Fordille tulisi jotain käyttöä.

Naisen ajaminen vuonna 1938 ei ole ollut aivan itsestäänselvää, ja kun katsoo maamme tieverkostoa ja muuta kansantalouden statistiikkaa, huomaa, kuinka varakkaasta perheestä tässä oikeasti on kyse. Leena lahjotaan sukuun uppiniskaisen Wernerin kesyttäjäksi, mutta alusta asti on selvää, että hänellä on itsenäinen urasuunnitelmansa. Älyllisesti Leena on supersuoriutuja, mutta tunteiden tasolla hän jää suremaan äitinsä kuolemaa takertuvalla tavalla. Kirjassa kuvataan Leenan akateemista uraa varsin vähän, eli Hassinen ei ole kiinnostunut hänen julkisesta elämästään. Leena elää kiihkeästi viimeisiä vapauden vuosiaan, ja pompahtaa taas kuvioihin eleganttina emeritaprofessorina, suvun matriarkkana, joka ei ole erityisen dominoiva eikä vaativa.

Rakastuin romaanin ensimmäiseen kolmannekseen aivan pidäkkeettömästi, ja luin myös sujuvasti kahden muun aikakauden kerrokset, mutta Ollin ja Tarjan avioliiton kuvauksessa ei ollut minulle, 1970-80-lukujen kasvatille, kovin paljoa uutta annettavaa. Leenan ainoasta pojasta Ollista kasvaa pahempi öykkäri kuin isästään, jolle juominen ja rilluttelu ovat lähinnä olleet keino peittää homoseksuaalisuuttaan ja kapinoida isäänsä vastaan. Olli taas elää murrosikäänsä vielä yli 60-vuotiaana, mutta äidin rakkaus hulivilipoikaa kohtaan on kaiken kestävä.

Romaanin nykyajassa Leenan lapsenlapsi Aino kamppailee on/off-suhteessa Marko-nimisen ”taviksen” kanssa, joka on monella tapaa Leenan sukulaissielu – nuorena orvoksi jäänyt mies, jolla ei ole tietoa isästään. Sukupolvien väliseen dialogiin syntyy uudenlaista syvyyttä, ja autoilun teema nousee taas tärkeäksi Leenan jäätyä leskeksi yli 90-vuotiaana. Marko osoittautuu romaanin hahmoista joustavimmaksi ja kehityskelpoisimmaksi, kun taas hänen vaimonsa Aino potee naiivia syyllisyyttä tulevasta perinnöstään ja etuoikeutettujen ihmisten valikoivaa maailmantuskaa.

Aivan samaa mystiikkaa ja flow’ta Hassinen ei Jyväskylä-kuvauksissaan tavoita kuin Pasi Ilmari Jääskeläinen monessa kaupunkiin sijoittuvassa romaanissaan, mutta uskoisin, että se saattaa tavoittaa suuremman lukijamäärän siksi, ettei lukijan tarvitse ihastua harjukaupunkiin saadakseen romaanista jotain irti.  Päähuomio romaanissa ei liity ”siisteihin” paikkoihin, vaan ihmissuhteisiin ja ylisukupolvisiin mekanismeihin, jotka ylittävät paikallisen intressin. Kirjaa voi siis lukea, jos ei tunne Jyväskylää ja silloinkin, jos jostain syystä kokee sen olevan täysin epäkiinnostava välisuomalainen tuppukylä.

Jostain syystä minua romaanissa puhutteli eniten autoiluteema, kuvaus Leenan autokoulun käynnistä, ja hänen ensimmäisistä autoretkistään kaupungin ulkopuolelle. Myös Leenan viimeiset autoreissut koskettivat, koska tässä ”satujen isoäiti” käy uusimassa korttinsa vielä 92-vuotiaana ja luopuu siitä vasta ajettuaan pikku kolarin Sokoksen parkkihallissa. Koska elämme muuttuvia aikoja, en näe todennäköisenä, että enää seuraavien sukupolvien ikäihmiset ajaisivat tuossa iässä – eli romaanissa kuvattu teräsmummous on merkki katovasta kansanperinteestä.

Evakkouden loppumaton perimä

img_1140Laura Lähteenmäki on edelleen minulle hieman mystinen kirjailija, vaikka olen vuoden sisällä lukenut häneltä kaksi aikuisten romaania. Viime vuonna lukemani Ikkunat yöhön oli vahva lukuelämys, jossa hämäläisen maaseudun sielunmaisema pääsi valloilleen kolmen polven välisenä polyfoniana. Kirjailijan uusin teos, Korkea aika (WSOY, 2016) on vastaavasti sukuromaani, joka lähtee liikkeelle hämäläisestä kylästä, mutta operoi myös Karjalan Kannaksella ja Tampereen ja Jyväskylän välisellä maantiellä. Teos on tiivis, ajallisesti fragmentaarinen ja runollisesti kerrottu.

Lukijana olen taas kerran täysin puolueellinen, sillä en yleensä voi olla pitämättä Karjalaa tai evakkoutta käsittelevistä teoksista. Sen, mitä tiedän evakkojen perinteistä, tässä esiintyvä Otson perheen kertomus tuntui enemmän kuin autenttiselta. Anna ja Olavi ovat osaavia, kerkeäviä ja aikaansaavia tulokkaita jokseenkin ummehtuneessa kyläyhteisössä, ja vaikka he löytävät paikkansa siinä hyvinä työihmisinä, heihin liittyy pinttyneitä ennakkoluuloja. Olavin rakkaus koristemaalaukseen ja veistämiseen on epäilyttävää tilanteessa, jossa lapsiakaan ei ole varaa kunnolla ruokkia. Anna kukoistaa pidettynä kansakoulun opettajana, mutta ei saa automaattista hyväksyntää kylän naisilta. Pariskunnan suhde naapurin Pihjajan perheeseen on monimutkainen, sillä he kokevat jääneensä kiitollisuudenvelkaan sodan aikaisesta majoituksesta ainoalle tilalle, joka suostui heitä pitämään nurkissaan. Kirjan pääteemaksi nouseekin Annan ja naapurin Heljän vaikea ystävyys, joka saa yllättäviä, hulluuteenkin viittaavia ulottuvuuksia.

Kirjassa tapahtuu asioita kahdeksalla vuosikymmenellä, neljässä sukupolvessa. Suvussa on paljon surua, ennenaikaista kuolemaa, eroja ja katoamisia. Suvun miehiä kutsuu Australia, sillä ”kun olemme jo kerran lähteneet juuriltamme, lähtö ei ole enää niin iso asia.” Taiteellisuus kuuluu myös perintötekijöihin, vaikka kukaan ei pääse niittämään suurta menestystä. Hämeen Kaunismäkeen jäänyt sukutalo on seisonut puoliksi autiona kesämökkinä vuosikymmenet, sillä suruun sairastunut Anna ei ole suostunut sinne palaamaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Otsojen ja Pihlajoiden tilat päätyvät samaan aikaan myyntiin autioituvassa kylässä, ja lapsuudenystävät Lauri ja Gloria päätyvät yhdeksi yöksi muistelemaan menneitä. Salaisuuksien paljastumiseen viitataan monessa kohdassa, mutta niihin liittyvä draama jää tarkoituksellisesti lukijan itse arvattavaksi.

Kirjan tarinat ovat arkisia, tavallisia, välisuomalaisia, yksityisiä. Yhteiskunta ja politiikka nostavat päätään lähinnä suhteessa Veikko Vennamon säätämään asutuslakiin, jonka kautta karjalaisille lohkottiin maata yksityisiltä tiloilta, usein vastoin niiden omistajien tahtoa. Hahmot ovat kilttejä, kunnollisia, keskiluokkaisia, ja jos he kapinoivat, kapina usein käpertyy sisäänpäin ja oireilee psyykkisesti, kuten Annan tapauksessa. Yli yhdeksänkymppinen kaupunkilaismummo Anna on kuitenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin väsynyt, elämästä erkaantunut, keski-ikäinen Anna. Mielenterveyden järkkyminen näytetään tässä myös arkisena, lähes kaikkia perheitä koskettavana episodina, jonka ei tarvitse merkitä loppuelämän mittaista tuomiota.

Vaikka Jyväskylään liittyvä tarinointi on itselleni tervetullutta, en kokenut Laurin ja Saanan perheiden kertomuksia niin kiinnostavina kuin Otson alkukodin. Karjalaisuus, evakkous ja kahden kulttuurin vuoropuhelu olivat minulle kirjan ”pihvi”, jota ilman tarina olisi tuntunut liiankin arkiselta. Olisin voinut lukea enemmänkin perheen vaiheista Terijoella, mutta teoksen rajauksen suhteen se olisi voinut venyttää juonta liikaa. Ihailen Lähteenmäen kykyä tiivistää suuria teemoja ja kysymyksiä hallittavaksi kokonaisuudeksi ja ajan hengen suvereenia hallintaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin.” Vaikka siinä ei vietetäkään ikimuistoisia häitä, jo kirjan nimi viittaa ovelasti häihin (die Hochzeit) ja on kutkuttavalla tavalla monimerkityksellinen. Teos myös kuuluu niihin, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat valmiita vastauksia. Sen tunnelmat jäävät viipyilemään mielen sopukoihin iloa tuottavasti. Ja jos lukija itsekin on sukutarinoiden keräilijä, kirja voi myös inspiroida omaa kirjoittamista.

 

Kauppakadun dosentuuria suorittamassa

kuparitaloHarri Närhi, voi minkä teit. Koskaan en ole sinusta kuullut, vaikka olet kirjoittanut kolmenkymmenen vuoden ajan. Mahdollisesti olen lukenut jonkun leffa-arviosi City-lehdestä, mutta koska sinulla on tavis-nobodyn nimi, ei kohtaamisemme ole rekisteröitynyt pääkoppaani. Vaikutat itsestäsi vähää ääntä pitävältä kirjailijalta, joka jättää markkinointivastuun lukijoille. Nyt olet kirjoittanut teoksen, josta aion kertoa kavereille myös blogin ulkopuolella, sillä se ansaitsee huomion juuri nyt, Suomen satavuotisjuhlavuotena.

Luin romaanisi Kuparitalon (WSOY, 2016) yhdessä päivässä. Se oli melkoinen urakka, jonka jälkeen olen uupunut, hämmentynyt ja piirun verran viisaampi romaanitaiteen syvemmistä saloista. Huvittunut, jopa valaistunut. Romaanisi operoi kaikilla inhimillisen kokemisen ja tuntemisen tasoilla, eikä sen sisältöä voi naulata mihinkään tuntemaani lajityyppiin. Lukiessani sitä en osannut arvata paljoakaan tulevasta, enkä kytkeä kahden rinnakkaisen juonen mahdollista yhteyttä toisiinsa. Lakinaisen ja somalitaustaisen pornoantikvariaatin apupojan maailmat olivat niin kaukana toisistaan kuin kuvitella saattoi, mutta molempien elämässä keskeisiä kipupisteitä olivat uskoon ja luottamukseen liittyvät kysymykset. Molemmat olivat myös kehityskelpoisia. Molempien tulevaisuuksissa oli toivoa.

Parasta romaanissa oli poliittisen korrektiuden puute. Voin hyvin kuvitella, että osa lukijoistasi pitää varsinkin rasismin, kulttuuristen ja uskonnollisten erojen käsittelyäsi liian karrikoituna. Tarina nuoren Awaalen kotilomasta sukunsa pariin Ashura-juhlaa viettämään oli paikoitellen kovin härski. Miehen autonkuljettajan tapa pestä ainoa kondominsa bordellivierailujen välissä oli ehkä se kehitysmaatodellisuuden ulottuvuus, josta kaikki eivät haluaisi kuulla. Fiktion maailmassa kirjailijalla on kuitenkin lupa liioitella ja heittää läskiksi, niinpä en lukenut Awaalen aavikko-odysseiaa uskollisena vieraan kulttuurin representaationa, vaan maagis-realistisena veijaritaruna. Koin kuitenkin, että olit tehnyt huolellista taustatyötä sekä islamin että paikallisten kulttuurien suhteen. Joko olet käynyt paikan päällä tai sinulla on ollut hyvin luotettavia informantteja, tai molemmat. Tällaista tarinaa ei olisi saanut aikaan vain kuvittelemalla tai lukemalla aiheesta kansatieteellisiä tutkimuksia.

Kertomus Helsingin aseman Burger Kingissä rasvankäryssä viruvasta Järnefeltin Kolin maisemasta, ja sen potentiaalisesta kilpailijasta, Viipurin aseman löytötaulusta, oli mainio nationalististen myyttien murtaja. Valtion Rautateiden arkistossa elämäntyönsä tehnyt Martta oli vielä erikoisempi hahmo kuin pornodivarin omistaja Jaakko. Sivuhenkilöitä romaanissa on runsaasti, mutta kukaan heistä ei ole statisti. Ahneuden ja maallisen menestyksen jinni riivaa toisia, toisia taas addiktion ja hulluuden jinni.

Kirjassa liikutaan Helsingissä, Jyväskylässä, Somalimaassa ja Etiopiassa. Yllättävin detalji liittyi Jyväskylään, ja se kertoi kyvystäsi löytää yllättäviä tulokulmia. Itse olen tallannut Kauppakatua noin puolet elämästäni ja jopa suorittanut Kauppakadun juomatohtorin tutkinnon, mutta en ole koskaan huomannut sen yläpään Ruusu-Risti-temppeliä. Kauppakatu 5:n liikehuoneisto ja sen takapiha muodostavat tässä niin tiiviin tapahtumaympäristön, että se peittoaa jopa mystisen Kuparitalon. Tuntuu myös oudolta, että päädyn lukemaan synnyinkaupunkini kiinnostavista vierailukohteista kirjoista! Varsinkin, kun olen pienen ikäni ollut hyvin kiinnostunut uskonnoista ja mystiikasta. Olen mahdollisesti nähnyt kyseisen temppelin valomainoksen, mutta se ei puhutellut minua, koska kuvittelin sen tunkkaiseksi kerrostalohuoneistoksi. Temppeli vaikuttaa jo arkkitehtonisesti vierailun arvoiselta. Tiedä, mitä ihmeitä vielä tämän jälkeen löydänkään Jyväskylän sisäpihoilta, kun luen ei-natiivien kirjoittamia romaaneja. Tämän teoksen ansiot ylittävät jopa Kauppakadun dosentuurin vaatimukset. Ehkä maagisin Jyväskylä-aiheinen romaani oli Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010), mutta sekään ei jättänyt mieltäni näin hämmentyneeksi.

Satuin lukemaan reilu viikko sitten toisen taidepetoksia koskevan jännärin, Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella (Bazar, 2016). Kiinnostavaa, kuinka erilaiset tunnelmat näissä kahdessa romaanissa on. Pidin molemmista paljon, mutta ammensin Kuparitalosta enemmän älyllisesti – Nainen parvekkeella taas oli koherentimpi ja helpommin avautuva tarina. Kuparitalo ei ole laiskan lukijan teos, sillä lähes joka kulman takaa lukijan niskaan sataa yllätyksiä. Jopa aavikon kamelinpaskalta löyhkäävällä vaelluksella törmätään Rimbaudin kotimuseoon, siinä vähän ennen ylä-Shellin iloista taloa.

Toisin kuin jotkut aiemmat kirjan arvioijat, en kokenut Kuparitaloa pelkkänä camp-henkisenä pläjäyksenä, vaikka takuulla se on sitäkin. Suomalaisten ja somalien uskomuksia ja myyttejä tuuletetaan samalla reippaudella, mutta ihmisen luontaiselle pyhyyden kaipuulle ei sinänsä naureta. Huumorin rinnalla kulki vakavampiakin kerroksia, jopa traagisia. Rasismin vastaiseen taisteluunkin teos tarjosi hienoja täsmäaseita ja repliikkejä, joilla voi selvitä hengissä jopa nakkikioskin jonossa.

Harri Närhi, koin romaanisi läpikäyneenä saavuttaneen jonkinlaisen kaunokirjallisuussaturaation, eli varmasti blogini hiljenee maanisen lukujakson jälkeen ainakin hetkeksi. Toivon, ettei minun aivan heti ole pakko hankkia loppua tuotannostasi, sillä kirjojasi ei kannata ahmia. Loppiaisen seimi jäi täyteen kultaa ja mirhamia.

PS: HELMET-haasteessa kuittaan kohdan 44: Kirja käsittelee uskontoa tai uskonnollisuutta.

Pupari maailmankartalle!

tuulen-sukuViime vuonna haltioiduin Satu Grönroosin Jyväskylään sijoittuvasta romaanista Lumen syli (Atena, 2012), ja nyt sille löytyi jatkoa teoksessa Tuulen suku (Atena, 2016).

Tapaamme jatko-osassa päähenkilö Helmin kolmetoistavuotiaana teininä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä keskimmäinen lapsi, vekkuli isoveli on muuttanut Ruotsiin. Lapset ovat syntyneet perheeseen miltei neitseellisesti ja ikäerot ovat suuret. Isyyskysymys on yksinhuoltajaäidille liian arka.

Perhe on muuttanut Harjun takaisesta puutalosta uutuutta hohkavaan Pupuhuhdan lähiöön, jossa betoniset puput seikkailevat leikkikentillä ja koulun pihalla. Modernin keittiön ja kylpyhuoneen onni on käsinkosketeltavaa, vaikka kerrostalossa joutuukin sopeutumaan monenlaisiin ääniin ja ihmiskohtaloihin. Talossa asuu juoppoja, vanhojapiikoja ja jopa yksi chileläinen pakolaismies, Alfonso. Alfonso ei kestä möykkäämistä käytävillä, vaan tulee usein moittimaan suomalaisia naapureitaan turhista äänistä.

Tarinassa eletään 70-luvun keskivaihetta, Abban nousukautta. Helmi on saanut sydänystävän naapuristaan koreografi-Mervistä, ja tytöt harjoittelevat tanssejaan leikkisällä vakavuudella. Englannin taitokin karttuu, kun opiskellaan keskeisiä sanoituksia. Helmille koulunkäynti on vakavaa puuhaa kaupungin kunnianhimoisessa tyttökoulu Tipulassa samaan aikaan, kun muissa kouluissa opiskellaan jo peruskoulun hengessä unisex-malliin.

Teos on kirjoitettu vielä satumaisemmin kuin Lumen syli; siinä pääsee fiilistelemään monien lastenkirjallisuuden klassikkojen kuten Maija Poppasen ja Tirlittanin hengessä. Teini-ikäisen Helmin ja kuusivuotiaan Sofian tilanne olisi tämän päivän lastensuojelumentaliteetin hengessä varsin huolestuttava, sillä heidän äitinsä katoaa kuin tuhka tuuleen. Perheeseen tulee ruokahuollosta ja siivouksesta vastaamaan epämääräinen Nainen, joka leijuu tarinan yllä herkullisena jokerina. Kunnan sosiaalihuoltokaan ei ole Naisen tekemisistä vastuussa. Naisen tekemät sörsselit ovat niin pahoja, että sisarukset jäävät pitkälti selviytymään keskenään moneksi viikoksi, vaikka Nainen nukkuukin äidin lakanoissa. Tytöillä on muitakin, vaihtoehtoisia äidinkorvikehahmoja, mutta keskeisissä kysymyksissä Helmi jää siskonsa huoltajaksi. Lopulta Helmi ja Nainen saavat sovittua, että Nainen huolehtii kodin kasveista ja Helmi ruoasta.

Juonta en paljasta sen enempää, eikä juoni teoksessa tunnu muutenkaan keskeiseltä, vaan tässä mennään enemmän tunnelmista toisiin. Teos tarjoaa monia sydäntä syrjäyttäviä momentteja, joista kuitenkin selvitään pienemmällä harmilla. Pidin siitä, että pahat paikat Puparin raiteilla ohitettiin jokseenkin vähäeleisesti. Helmin kasvu naiseksi on vain sivujuoni, josta hän tuntuu selviytyvän kohtuuhyvin omin voimin. Tuulella käyvältä äidiltään hän ainakin oppii sloganin. ”Miesten perään ei itketä. Seuraava linja-auto tuo uuden.”

Tuulen suku oli edeltäjäänsäkin tiivistetympi, maagis-realistinen tarina, jossa käydään syvissä vesissä ilman liikaa draaman tarvetta. Dialogin kehittäjänä Grönroos on virtuoosi. Historiallisuus on ilmavaa, pieniin vinkkeihin voi lukija tarttua halutessaan, mutta asioita ei selitetä puhki. Tässä tyttöjen olohuoneessa oli vaikeuksista huolimatta helpottavan hyvä olla. Kirjan luettuani jäi tunne, että Helmin ja Sofian myöhemmistäkin vaiheista haluaisin kuulla lisää.

Karvalakkikansan raivosta

kalmariPirjo Hassinen ei pystynyt jättämään populismin tutkimistaan yhteen romaaniin, vaan Popula (Otava, 2012) synnytti Kalmarin (Otava, 2016). Kyseessä ei ole varsinainen jatko-osa aiemmalle teokselle, sillä päähenkilöt uudessa romaanissa ovat vaihtuneet. Edelleen teos ruotii Popula-puolueen perustajan Jukka Kalmarin persoonaa, mutta tällä kertaa sukelletaan Kalmarin nuoruuteen Laukaassa ja Jyväskylässä suvun salaisuuksien kautta.

Teoksen varsinaiset päähenkilöt ovat entinen aviopari Katja ja Kaius, jotka edelleen tuntevat ainakin älyllistä vetoa toisiinsa, vaikka Katja onkin löytänyt rinnalleen seksuaalisesti kyvykkäämmän ”paistimiehen”, Arton. Katja on vuorotteluvapaalla virastaan sosiaali- ja terveysvirastosta, ja hänellä on hyvää aikaa tavata myös eksäänsä osittain mieheltään salassa. Kaius on tätinsä perintörahoilla elelevä vapaaherra, melkoinen vässykkä, joka ei häpeä pukeutua collegehousuihin ja puvuntakkiin. Hän ei ole koskaan saanut graduaan valmiiksi, ja gradunteon peitenimellä Katja pystyykin varaamaan aikaa salaisiin tapaamisiin eksänsä kanssa, joissa tapahtuu aivan muuta.

Kaius on löytänyt sukunsa jäämistöstä pinkan Hämähäkkimies-lehtiä, joiden välistä on löytynyt nimellä varustettu nuoruuden päiväkirja. Kirjoittaja on kukas muu kuin Jukka Kalmari, ja hengentuotos paljastaa melkoisia ”jytkyjä” miehen mielenmaisemista ajalta, jolloin hän jo haaveili poliittisesta johtajuudesta. Hyvää kirjassa (kuten Populassakin) on, ettei puoluejohtajan biografia noudata millään muotoa Timo Soinin elämänkulkua. Kalmari on ollut nuorena jupahtava kusipää, Tuhatkunnan kantapeikkoja, jonka asema Jyväskylän lyseon lukiossa on ollut kukkopojan röyhkeää ylivaltaa. Nuoren miehen kasvava kansallismielisyys liittyy suvun salaisuuteen, Tukholmassa asuvaan mädättäjätätiin ja hänen moniväriseen lapsilaumaansa. Jyväskylä-episodeihin oli helppo samastua entisenä jyväskyläläisenä, vaikka en muistakaan yhtä tiukkoja ”Lacoste-katseita” omasta lukiostani. Kasari-ilmapiirin kuvaus on osuvaa, ja herättää ristiriitaisiakin muistoja.

Kaius ja Katja päättävät kirjoittaa paljastuskirjan Kalmarista, ja saavat kolmanneksi pyöräksi ”ammattikirjoittajaksi” freelancer-toimittaja Marken, joka muistutti kovasti viimeksi lukemani Mediahuora-romaanin päähenkilöä Mariaa. Tunnelmallisesti näissä kahdessa romaanissa oli paljon samaa – ahdistus oli päällimmäinen tunnetila, jossa itse molempia kirjoja luin. Marken kautta ilmapiiri seksualisoituu ja sähköistyy, mutta kumpikaan existä ei tarkalleen tiedä, millaiset jauhot toimittajalla on pussissaan. Kirjaa kirjoittaessaan Marke onnistuu myymään lehdistölle myös mummonsa muinaisen hyväksikäyttötarinan, ja hänen feministinen tietoisuutensa kasvaa. Samalla hän tosin kosiskelee avoimesti naimisissa olevaa naisvihaista bloggaria Myrkyttäjää (jonka hahmosta bongasin erään jyväskyläläisen akateemisen naisvihaajan historian laitokselta). Kolmikon yhteistyö on välillä dynaamista, mutta kukaan ei ole täysin kartalla omista poliittisista motiiveistaan olla mukana projektissa.

Teoksessa vellotaan mielestäni liian pitkällisesti Katjan ja Kaiuksen menneen liiton pohjamudissa. Seksuaalisuuden kuvaus on Hassiselle tyypillisen makaaberia, minkä jo tunnistaa omanlaisenaan tavaramerkkinä. Asiallisen virkanaisen Katjan elämästä paljastuu yllättävä huolto-ulottuvuus sisko Sariin, jotka vähän väliä pelastetaan häädöiltä huumehelvetin keskellä. Sarin tarina tuntuu pääjuonesta irrallisena, mutta kiinnostavana lisänä, jos kirjaa ajattelee nyky-yhteiskunnan peilinä. Sarin hauras luottamus yksisarvisterapioihin vakavan riippuvuuden keskellä on riipivää luettavaa. Teoksen monipuoliset henkilöhahmot ovat omalla tavallaan romaanin pelastus, sillä ne takaavat, ettei katse kohdistu pelkästään Jukka Kalmariin. Henkilöiden omissa historioissa on esiintynyt samanmoisia vääristyneitä valtasuhteita, hyväksikäyttöä ja sortoa kuin Kalmarinkin. Kalmari on syyllistynyt johonkin kammottavaan nuorena, mutta yksi nuoruuden hairahdus on lopulta pieni ohari suhteessa siihen, millaista tuhoa miehen perustama puolue on kollektiivina saanut aikaan valtakunnallisesti.

Hassinen analysoi äärioikeiston viimeaikaista radikalisoitumista säälimättömän tarkasti, ja luultavasti toimii taas tulevaisuuteen katsovana meedionakin.  Katjan sattuminen keskelle väkivaltaista poliittista mellakkaa ja pamputetuksi joutuminen (ja siitä johtuva alle pissaaminen) päätyy välittömästi YouTubeen, ja naista aletaan kutsua sosiaalisissa medioissa ”Tena-ladyksi”. Kansakunnan umpioitumisesta ja pierunhajuisuudesta Hassisella on varsin vihaista sanottavaa:

”Tavallisia suomalaisia he olivatkin, heissä oli vain se ruma, itsekäs, vieraista elämäntavoista ja muusta maailmasta piittaamaton ja ymmärtämätön karvapallero noussut pintaan. Että vitut ulkomaailmalle…onko se muka meidän vika, kun maailman tukka on tulessa? Vaikka maapallo oli liikahtanut sijoiltaan kansojen pakkautuessa toistensa syliin, sotia ja kuolemaa pakoon, mitä se meitä liikutti. RAJAT KIINNE!”

Hassinen on myöntänyt haastatteluissa, että Kalmari on hänen ensimmäinen terapiakirjansa. Terapeuttisuus näkyykin kielen tasolla kärkevinä sananvalintoina ja asia edellä menemisenä. Tyylillisesti kieli ei ole yhtä huoliteltua eikä eleganttia kuin Hassisen aiemmissa teoksissa. En luonnehtisi teosta kuitenkaan väliteokseksi, koska moni lukijoistakin kamppailee vastaavien raivon tunteiden kanssa ja kaipaa tunteilleen peiliä. Jos kellä tahansa lukijoista on kokenut masokistista riippuvuutta vihamedioiden seuraamiseen, tämä teos voi auttaa siitä erottautumisesta. Tämä voi olla se tarvittava yliannostus, joka auttaa huomaamaan, että muutakin elämänsisältöä on olemassa kuin vihan lietsonta.

Kirjoittaessani tätä arviota seurasin samalla toiselta ruudulta livestreamausta Suomi Ensin-ryhmän varsin hapokkaasta mielenosoituksesta Savon sydämestä Siilinjärveltä, jossa oli käynnissä kunnon rähinät ”rajakkien” ja ”suvakkien” välillä. Pienen paikkakunnan torille ei olisi millään mahtunut kahta megafoneihin huutavaa kakofonista porukkaa, vaan tunnelma oli käsinkosketeltavan polarisoitunut. Jotenkin tuntuu, ettei tämä vihamielinen kahtiajako edes poistuisi, jos valtaosa uusista maahantulijoista karkotettaisiin, eli taistelu ei enää johdukaan pelkästään suhteesta monikulttuurisuuteen. Kyseessä on laajempi ideologinen kahtiajako, joka liittyy keskusteluun kulttuurimarxismista. Onko sellaista todella havaittavissa, ja kuka sellaiseksi tunnustautuu? Kenen totalitarismi on mädännäisempää kuin toisen?

Kalmarissa maahanmuuttajat jäävät statistin rooliin samalla tavalla kuin tänään Siilinjärven torilla. Kirjassa on vain Tukholmassa asuvia kahden kulttuurin serkkuja, jotka häpeävät sukulaisuuttaan äidin kotimaan puoluejohtajaan. Tämä ei tuntunut puutteelta, sillä Hassinen osoittaa tässä myös rasismia vastustavien toimijoiden taustojen moninaisuuden. Katja, Kaius ja Marke eivät kukaan näytä tuntevan henkilökohtaisesti maahanmuutajia, vaan pyörivät kaikki kolme pienissä piireissään ja kuplissaan. He ovat tavallisia arjen ahertajia, ”nobodyja”, joiden poliittiset intohimot eivät riitä kovinkaan radikaaliin toimintaan. Varsinkin Katjalla ja Kaiuksella harkintakyky lopulta jäädyttää sen projektin, jonka kautta he olisivat tulleet julkkiksiksi edes yhdeksi päiväksi.

Kirja jäi mukavasti muhimaan takaraivoon uusien kysymysten muodossa, ja saatan palata siihen uudestaan, jos en ole vieläkään päässyt eroon vihamedia-addiktiostani. Kirja ei ehkä sytytä suomalaisen lukijakunnan valtavirtaa, sillä se ei ole mukava isänpäivä-, äitienpäivä- eikä joululahjateos, jolla leppoisasti tapetaan pitkät pyhät. Politiikka-addiktit luultavasti saavat kirjasta sytykettä myös kaunokirjallisuuden ulkopuolisiin hankkeisiinsa. Kirja voi raivostuttaa, ahdistaa, etoa tai jurppia, mutta tuskin se jättää lukijoitaan täysin kylmäksi. Lukekaa se omalla riskillä. Ottakaa se mukaanne turuille ja toreille, kun kohtaatte niitä, joita ette millään haluaisi ymmärtää.

 

 

 

 

Vaihtoehtoisen elämäntavan ytimessä

taivaanmerkitEmma on Kalevalan naisista väitöskirjaa kirjoittava, keski-ikää lähestyvä nainen, jolle henkiset asiat ovat jokseenkin tärkeämpiä kuin tieteellinen ura. Hän on käynyt syntymässä uudelleen rebirthing-terapeuttinsa kanssa talvisessa paljussa, ja hän maksaa maltaita astrologiakurssista, jonka tärkein havainto liittyy aviomiehen todelliseen aurinkomerkkiin. Suurimman osan ajasta Emma elää yksityisessä Emmalandiassaan, jossa pienet asiat paisuvat ylitsepääsemättömiksi ongelmiksi. Emmasta ei oikein ota selvää, onko hän erityisherkkä vai kärsiikö hän muusta mielenterveyden horjumisesta – joka tapauksessa hän etsii tukea ongelmiinsa mitä erilaisimmista new age-hoidoista, eikä koskaan luota maalaisjärkeen.

Tiina Piilolan romaani Taivaanmerkit (S&S, 2016) edustaa uudenlaista chicklitiä, jonka päähenkilö on korkeasti koulutettu, luova eikä niin kulutuskulttuurin pauloissa oleva kuin tämän tyyppisissä teoksissa olevat henkilöt yleensä. Se vie lukijansa Jyväskylään, jossa kulttuuripiirit ja vaihtoehtoväki elävät hyvin sisäänpäinkääntynyttä, hedonististä elämää. Piilola käsittelee pienen kaupungin pieniä piirejä hellän humoristisesti, mutta myös jokseenkin vaivaannuttavalla tarkkuudella. Olin hämmentynyt, että romaanissa mainittiin väitöskirjan ohjaajana oikea professori, Sanna Karkulehto – yleensä tällaista ei tehdä fiktiossa, varsinkin, kun kyseessä on pieni maa ja pienet akateemiset piirit. Kirjailija myös kiittää Karkulehtoa, joka on reaalimaailmassa Piilolan väitöskirjatyön ohjaaja. Koska teos on muuten fiktiota, yhden oikeasti elävän akateemisen ammattilaisen olemassaolo pomppasi tekstistä omituisena detaljina, jonka tarkoitusta en ymmärtänyt.

Pidin päähenkilö-Emmasta paljonkin, ja hänen hahmonsa vuoksi luin läpi kirjan, jossa ei oikeastaan tapahtunut paljoa, ja jonka itselleni hyvinkin tuttu ympäristö tuntui melkein tukahduttavalta. Emma on niin turvallisuushakuinen ihminen, että hänen elämässään suuri kriisi voi olla se, kun hän ei ole muistanut ostaa tyttärelleen lenkkareita seuraavan päivän koulun metsäretkeä varten. Ja Emma on kasvattanut tyttärestään Mallusta niin hemmotellun, että tälle vanhoilla lenkkareilla retkelle lähtö olisi suuri katastrofi. Samalla tässä kuvaillaan sellaisen perheen elämää, jossa äiti ilmeisesti sinnittelee työttömyyskorvauksella ja isä elättää perhettä näyttelijän pienellä palkalla. Emma on sen verran vieraantunut todellisuudesta, että hän ei luultavasti voisi kirjoittamisen lisäksi tehdä muuta työtä henkensä pitimiksi kuin toimia yrittäjänä new age-alalla. Tutkimusapurahan saaminen ei kuitenkaan ole hänelle kiireellinen toimeentulokysymys, vaan hän kirjaimellisesti haahuilee spirulinan, tiibetiläisten äänikulhojen, maahisten ja elämäntaito-oppaiden riemunkirjavassa maailmassa.

Romaanin draaman kaari on laimea: se liittyy Emman ja Jarkon parisuhteeseen tilanteessa, jossa Emma epäilee Jarkolla olevan toinen nainen. Jarkon työkuviot kesäteatterin Vareksena rasittavat muutenkin kultturellia Emmaa, mutta kauheinta kaupallisessa taiteessa on paikalle saapunut vasta eronnut tähtinäyttelijä, lööppijulkkis Anniina. Emma kokee itsensä Anniinan rinnalla viktoriaaniseksi siveyden sipuliksi, eikä näe itseään kykenevänä kilpailemaan miehensä huomiosta.

Emman Pohjanmaalle asettuvat sukukuviot olisivat kiinnostaneet minua enemmän kuin Jyväskylän meininki, mutta neljän polven naisten tarina jäi sivujuoneksi. Romaanin viihdyttävin kohtakin viittasi pohjalaisen elämäntavan syvimpiin tuntoihin: Emman elämässä on välillä niin noloja tilanteita, että hän pakenisi niitä mieluummin vaikka Keskisen kyläkaupalle, jossa Samantha Fox esiintyy ja kaikki saavat ilmaiset pullakahvit ja ämpärin.

Piilola on kielellisesti lahjakas kirjailija, joka valitettavasti kuitenkin välillä sortuu angloamerikkalaiselle chicklitille tyypilliseen sanavyörytykseen, jossa huomion kohteena on pelkkä arkinen sähläys. Arjen yksityiskohtien kaaos tuntui välillä puuduttavalta. Piilola kuvaa jokaista Emman kirjastosta lainaamaa elämäntaito-opasta vastaavalla antaumuksella kuin jotkut valokuvaavat päivittäisiä aterioitaan viiteen eri sosiaaliseen mediaan. Vastaavasti tässä kuvataan akateemista kirjallisuutta. Se, että tässä mainitaan moneen otteeseen feministisen teorian viimeaikaisia guruja, ei kuitenkaan tee tekstistä erityisen älyllistä tai henkistä. Kuvaus Emman väitöskirjan kirjoittamisen flow-tiloista oli sen sijaan erittäin viihdyttävää ja humoristista, sillä projekti todella vaikutti ylimaailmallisessa lennokkuudessaan tuhoon tuomitulta.

Tekstissä oli myös jonkun verran kirjoitusvirheitä, ja koinkin, että romaani olisi kaivannut huolellisemman kustannustoimittajan ja oikolukijan läpikäynnin, myös juonen ja rakenteen tasolla. Koin, että romaanin ainekset oli koottu kasaan huolellisesti, mutta tekstistä jäi puuttumaan keskeinen jännite ja että se oli kirjoitettu liian hätäisesti. Tällaisia vaikutelmia olen saanut paljosta muustakin kotimaisesta chicklitistä, ja yleensä jätän näin paljon kritiikkiä sisältävän arvion kirjoittamatta. Viime aikoina olen kuitenkin kokenut tärkeäksi blogata myös kirjoista, joita olen lukenut vastakarvaan. Uskon, että jos itse olisin kirjailija, arvostaisin rehellistä palautetta – myös kriittisempää, jos se on kirjoitettu jollain tapaa rakentavasti.

Oikeastaan teos ei puhutellut minua kaunokirjallisena tuotoksena lainkaan, mutta luin kuvausta vaihtoehtohoitojen maailmasta hyvinkin osuvana sosiologisena raporttina, sillä se osoitti mainiosti urbaanin, koulutetun, työttömyyden ja epämääräisten työsuhteiden keskellä sinnittelevän väestönosan elämäntavan kipupisteitä. Merkityksiä elämään löydetään luomutuotteiden tuoteselosteista ja enkelikorteista, kun ympäröivä yhteiskunta ei anna kotona tehdylle ilmaiselle aivotyölle arvostusta. Kilttien, korkeasti koulutettujen ihmisten kapina kun ei oikeastaan näyttäydy muulla tasolla kuin yhteiskunnasta vetäytymisenä.