Käännynnäisten innosta ja raivosta

my-home-town-fanaticsTänä pääsiäisenä minulla on jäänyt levy päälle ei mihinkään kristilliseen asiaan, vaan keskusteluun Britannian monikulttuurisuuden kriisistä. Voisihan sitä aikaansa huonomminkin käyttää, mutta katsomani dokumentit jäivät niin pahasti ihon alle kummittelemaan, etten tunnu pääsevän kuvista eroon, ellen kirjoita niistä.

Keskiviikkona tuli TV2:lta BBC:n dokumentti Kotikaupunkini kiihkoilijat (My Home Town Fanatics, 2012), jossa nuori toimittaja Stacey Dooley palaa kotikonnuilleen Lutoniin ottamaan mittaa paikallisista äärioikeistolaisista ja islamisteista. Luton on saanut viime vuosina ikävää julkisuutta vihamielisistä mellakoista ja mielenosoituksista, samoin moni terrorismista kiinni jääty tai epäilty on kotoisin kaupungin monikulttuurisesta lähiöstä Bury Parkista. Noin Tampereen kokoisessa Lutonissa on 30 moskeijaa ja osa kaupungin alueista tuntuu täysin pakistanilaisilta. Dooley itse oli käynyt aidon monikulttuurisia kouluja ja hengaillut aasialaisten tyttöjen porukoissa, joten kaupungin etnistä koostumaa hän ei ihmettele. Sen sijaan huoli islamismin noususta oli kouriintuntuva. Kävellessään kaupungin tietyissä osissa hän saa suoraa kommenttia viettelevästä pukeutumisestaan, vaikka on pukeutunut tehtäväänsä varten poikkeuksellisen peittäviin vaatteisiin. Dooley antaa kriitikoilleen takaisin samalla mitalla. Dokumentin yleinen sävy on varsin aggressiivinen ja ahdistavakin. Tässä tavataan sekä Britannian äärioikeistoa, English Defence Leaguen kannattajia että hardcore-islamisteja, mutta myös maltillisia muslimeja, joiden elämään mahtuu muutakin kuin uskonto.

EDL:n kotimainen versio olisi ehkä Suomen Sisu tai Hommaforum; liikkeellä ei ole muuta agendaa kuin maahanmuuttokriittisyys. Vaikka dokumentti ei sympatiseeraa näiden huligaanien toimintaa, se osoittaa kouriintuntuvasti toiminnan motiiveja ja syitä. Dooleyn lähestymistapa muistuttaakin Leena Sharman tyyliä uudessa kirjassa Ne – tässä yritetään päästä molempien ääriryhmittymien ihon alle. Huomaan myös, että dokumentista on tullut äärioikeistolaisten suosikki YouTubessa. Kai se on elävä postikortti katoavasta Englannista, sekoitus nostalgiaa ja surua.

My brother IslamistJatkoin tästä vielä rankempaan ja henkilökohtaiseen pläjäykseen, Robb Leechin dokumenttiin My Brother the Islamist (2011) , joka kertoo kahden veljen ongelmallisesta suhteesta toisen käännyttyä islamiin. Kun Richardista tulee Salahuddin, hän ei enää suostu tervehtimään veljeään oikealla kädellä, sillä oikea käsi kuuluu vain puhtaille uskonveljille. Salahuddin kuuluukin yhteen Lontoon pahamaineisimmista porukoista, vihamielisen saarnaaja Anjem Choudaryn Islam4UK-verkostoon, joka sittemmin on lakkautettu terrorisminvastaiseen lakiin vedoten. Veli on muuttunut huumorintajuttomaksi ja ehdottomaksi tuomariksi, joka imitoi kaikessa Muhammedia. Jopa jalkapallo on syntiä, sillä se vie Salahuddinin ajan Palestiinan kärsivien lasten tilanteen murehtimiselta.

Suurempi huoli kuin veljestään dokumentaristi-Robbilla on 17-vuotiaasta Benistä, joka nuoruuden hurmassaan lähtee Salahuddinin porukoihin Lontooseen levittämään sanaa.  Ben on edelleen lempeä ja inhimillinen tapaus, jolle Robb ei tahtoisi käyvän huonosti. Dokumentti osoittaa hienolla tavalla myös Benin ja tämän äidin neuvottelut uskosta ja henkilökohtaisista rajoista. Tässä äiti ei enää voi isolle pojalleen mitään, sillä poika tuntuu tietävän tasan tarkkaan, mitä haluaa. Kasvatettuaan Osama-parran Ben näyttää yhtä ukkomaiselta kuin Salahuddin. Ylipäänsä miespuoliset brittikäännynnäiset näyttävät koomisilta ja jotenkin juuriltaan revityiltä – heidän punertavat partansa naurattavat tahattomasti.

Osama-partaisten ukkojen toiminta nostatti verenpainettani siksi, että huomasin heidän olevan molemmissa dokumenteissa täyspäiväisiä fanaatikkoja ilman huolta päivittäisestä toimeentulosta. Perheen elättäminenkään ei vaa’assa paljoa paina, jos elämäntapana on länsimaiden vihaaminen. Tuskin kukaan Euroopan maissa ottaa Osaman kaksoisolentoa edes vapaaehtoistöihin, niin negatiivisia konnotaatioita tuo ”muoti” herättää.  Britannian toimeentulotukijärjestelmä vaikuttaakin anteliaammalta kuin Suomen. Veronmaksajien varoilla tässä sanaa levitettiin – antakaa anteeksi klassinen persu-retoriikkani, mutta päädyin päätelmääni ilman persuja.

Oikeassa maailmassa Salahuddin Dart istuu nyt kuuden vuoden kakkua terrorismiyrityksestä yhdessä luultavasti dokumentissa esiintyneiden uskonveljien kanssa. Benin kohtalo jäi askarruttamaan vaivaavasti. Anjem Choudary on edelleen vapaalla jalalla. Vaikka miehellä on julkinen esiintymiskielto Britanniassa, käy hän uskollisesti levittämässä sanaa pienemmissä Euroopan maissa, kuten Suomessa, jonne hän teki seminaarikeikan vuoden 2013 keväällä. Henkilökohtaisesti pidän Suojelupoliisin toimia löysäkätisinä, kun he sallivat kovan linjan islamistien esiintymisen maahanmuuttajayhteisöissämme. Choudaryn kaltaiset nilkit ovat pahimpia, sillä he laittavat nuoret noviisit tekemään likaisen työn ja esittävät itse viatonta lammasta.

Kolmas katsomani dokumentti, Make Me A Muslim (2012), oli onneksi iloisempi. Siinä pakistanilaissyntyinen malli Shanna Bukhari reissasi ympäri Britanniaa haastattelemassa nuoria naiskäännynnäisiä. Tässä puhuttiin enemmän muodista ja naimahuolista, eikä nuorten brittinaisten toiminnasta noussut poliittista huolen häivää.  Naiset olivat kääntyneet islamiin pidemmän harkinnan jälkeen ja rauhanomaisemmin kuin edellisen dokumentin miehet.

Ylipäänsä Britannian tilanne herättää kysymyksiä, sillä sosiaalisten ongelmien kentällä Britannia on ollut pitkään edelläkävijämaa – vastaavat ongelmat esiintyvät esimerkiksi Suomessa kymmenen tai parinkymmenen vuoden viiveellä. Maidemme maahanmuuton historiat ovat erilaisia, mutta maahanmuuttopolitiikassa on yhtymäkohtia. Maiden vertailu on kuitenkin vaikeaa ihan numeroista johtuvista syistä. Dokumenttien herättämä päällimäinen kysymykseni on: mitä tehdään, jos valtakulttuurilla ei enää ole tarjottavana positiivisia samastumisen malleja – jos nuoriso on menettänyt kulttuuriset juurensa, historian tajunsa ja kansallisen ylpeytensä? Britanniassa vahvoja yhteenkuuluvuuden merkkejä ovat jalkapallo ja pubikulttuuri, mutta monessa muussa suhteessa peli on jo menetetty. Koulujen monikulttuurinen ideologia on kenties mennyt liian pitkälle – oppilaat saavat tietoa vähemmistöjen tavoista ja uskonnoista, mutta valtakulttuurin historiaan suhtaudutaan vähätellen. Näissä olosuhteissa islamiin kääntyminen on fiksun ja herkän nuoren looginen valinta, erityisesti jos hän tulee köyhistä tai epästabiileista oloista. Em. dokumenteissa pojat tulivat tasapainoisista koulutetuista perheistä, kun taas tytöillä oli kirjavampaa taustaa ja isompia ongelmia esimerkiksi juomisen suhteen. Kuitenkin islamin tarjoama elämäntapa – alistuminen selkeisiin pelisääntöihin – on houkutteleva kaikille itsensä kanssa solmussa oleville. Harvalla kristillisellä kirkolla on valtaa tai intressiä määrätä pilkulleen, kuinka kristityn tulisi elää. Ja koska kristitty oppi on tulkinnanvaraisempaa, se jättää suuremman vastuun yksilölle. Kriisissä elävä ihminen ei välttämättä jaksa tuollaista vastuuta kantaa, vaan häntä miellyttää oppi, joka kertoo minuutilleen, milloin pitäisi herätä.

Tästä infopläjäyksestä jäi sekava ja maailmantuskainen olo. Kesäretki Lutoniin kiinnostaisi kyllä, samoin tuore kaunokirjallisuus aiheesta.

Hupparimuslimana pissisten keskellä

SU%20K~1Jossain iltapäivälehdessä oli eilen kysely teinien uusiosanoista, johon vastaamalla pystyi kertomaan, kuinka pahasti on pudonnut veneestä. Oma tulokseni oli 12/21, eli taidan olla vielä semisti kärryillä.  Updeitatakseni varsinkin pääkaupunkiseudun teinislangia luin Johanna Holmströmin esikoisromaanin Itämaa (2013), joka kertoo kahden suomenruotsalais-marokkolaissisaruksen Leilan ja Samiran tarinan kasvukipujen ja kodin ankaran uskonnollisuuden keskellä.

Ruotsiksi romaanin nimi on Asfaltsänglar. Se viittaa mediakeskusteluihin naapurimaamme muslimitytöistä, jotka ovat kuolleet parvekkeelta hypättyään tai sieltä heitetyksi tulleina. Suomenkielisen kirjallisuuden puolella Anja Snellman ehti kirjoittaa Parvekejumalat jo kolme vuotta sitten, ja ehkä siksi kustantaja ei halunnut toista samansuuntaista nimeä. Teoksissa on paljon yhteistä, mutta Holmström kääntää juonen kuvaamaan suomalaisia, jotka omaksuvat maahanmuuttajien kulttuurin ja uskonnon ja näin vaihtavat identiteettiä. Molemmat romaanit avaavat hienolla tavalla itähelsinkiläisen nuorison mielenmaisemaa ja kieltä, ja molemmissa on traaginen loppu. Snellman kuvaa somaliperheen elämää välillä varsin lyyrisellä kielellä, kun taas Holmström tukeutuu vahvemmin arkiseen kuvaukseen ja nuorten some-painotteiseen slangiin. Luulisin Itämaan puhuttelevan eritoten nuorta lukijakuntaa, ja välillä luulinkin lukevani nuortenromaania (tosin ensi kosketuksena muslimikulttuureihin tämä kertomus voi olla nuorelle lukijalle liian äärimmäinen).

Kiinnostavinta Itämaassa olikin suomenruotsalaisuus ja sen kautta lukijan oletus hyväosaisuudesta ja liberaaleista, suvaitsevaisista arvoista. Leila ja Samira ovat käyneet suomenruotsalaisia kouluja ja tottuneet kohtaamaan hyvin toimeentulevien perheiden poispilattuja Lindoja ja Sebastianeja, sekä muslimiksi kääntyneen Sarah-äitinsä vanhoja kavereita, Lill-Babseja ja Gunilloja. Äiti on marokkolaisen miehen naituaan aluksi alkanut varovaisesti ramadanmuslimiksi, mutta avioliiton kriisin ja kulttuurien välisten paineiden vuoksi hän on myöhemmin löytänyt lohtua salafistien rukoushetkistä ja globaalista virtuaaliummasta, etsien tukea eritoten tyttöjen kasvatukseen korrektilla tavalla. Samalla hänen urakehityksensä matkatoimistossa on pysähtynyt, sillä hartaana muslimina hän ei mielellään olisi työtehtävissä, joissa  joutuu kasvotusten kohtaamaan vieraita miehiä. Perhe kärsii taloudellisesti ääri-islamista ja vanhempien rakoilevasta liitosta. Isä päätyy bussikuskiksi ja asuu jo ainakin osan ajasta vaimostaan erillään. Isän television katselu ja kaljanjuonti kun alkaa olla äidille sietämätöntä syntiä.

Isosisko Samira ei enää kestä äitinsä uskonnollisuutta, vaan on jo lukioikäisenä muuttanut turva-asuntoon väärennetyllä identiteetillä; Leila taas yrittää pärjätä koulun ja kodin ristipaineissa pukeutumalla pojaksi ja harrastamalla parkouria. Tyttöjen äiti hyväksyy alussa pojaksi maastoutumisen, sillä huppu päässä tytär ei herätä vieraiden miesten himoja, mutta tyttären saatua ensimmäiset kuukautiset kunnon muslimitytöksi pukeutumisen pitäisi lopulta alkaa. Leila kokee vierautta äidin ja hänen suomalaisten taikinaihoisten käännynnäisystäviensä seurassa, sillä tätijengi on luopunut islamiin palattuaan kaikesta sellaisesta naiseudesta, joka viittaa muotiin, eroottisuuteen tai kevytmielisyyteen. Vain yksi mammoista uskaltaa vielä käyttää kajalia silmäkulmissaan Profeettaa (PBUH) mukaellen, muut antavat viiksikarvojen kasvaa, sillä heille kaikki Luojan luoma on koskematonta ja pyhää. Holmström avaa ja problematisoi monisyisesti juuri suomalaista käännynnäismentaliteettia, jonka mukaan kaikki tehdään ”vimpan päälle” huijaamatta missään yksityiskohdassa, kuten luterilaisessa malliesimerkissä. Tätijengissä on paljon koomista, mutta myös paljon pelottavaa. Myös konfliktit sosiaalitoimen ja lastensuojelun kanssa nostetaan reippaasti pöydälle.

Kirja sopii kaikille, joita kiinnostaa islamiin kääntyminen (tai tarkemmin: siihen palaaminen), tämän päivän koulumaailma ja nuorison ongelmat, lähiömaisemat ja kysymys kahden kulttuurin yhteensovittamisesta. Itämaan perheen tilanne ei anna suurta toivoa. Genreen laajemmin perehtyneenä minussa heräsi kysymys, olisiko Suomessa jo tilaa kevyemmille ja koomisemmillekin monikulttuurisuus- ja uskontokuvauksille (tyyliin Monica Ali: Brick Lane, Bend it Like Beckham-elokuva). Itämaassa nimittäin oli jo ainesta humoristisempaankin kuvaukseen, mutta äitihahmon mustavalkoinen ankaruus jyräsi alleen tytärten ironian ja pilkan.