Ulkomaantoimittajaksi tilanteen luomana

Teos: Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Salla Kozma

Maija Liuhto oli 10-luvun alussa vasta valmistunut antropologi, jonka erikoistumisalue oli Etelä-Aasia. Hän pyrki uransa alussa saamaan töitä järjestökentältä noissa maissa, ja päätyi myös Afganistaniin kehitysavun konsulttifirmaan, jonka arvoja hän ei oikein jakanut. Paikan päällä hän sattui niin moneen uutistilanteeseen silminnäkijäksi, että toimittajan työ, edes sivutoimisena, alkoi kiinnostaa. Pian hänellä olikin freelancer-keikkoja moniin maailman lehtiin, ja hän päätti jäädä Kabulin asumaan pysyvämmin. Yhdessä intialaisen toimittajakollegan ja amerikkalaisen kuvaajan kanssa he muodostivat tehotiimin, ja jakoivat saman asunnon.

Liuhto asui Kabulissa aikana, jolloin maahan syydettiin avustusrahaa, ja Kabulin englantia osaava eliitti tiesi, kuinka hyötyä tästä rahoituksesta. Naisten oikeuksien ympärille oli muodostunut pieni teollisuus, mutta tietoisuus näistä oikeuksista ei aina levinnyt kuin ”omien” ja sisäpiiriläisten piiriin. Hyvää tarkoittavia kehityshankkeita oli muuten helpompi saada aikaan maan pohjois- ja länsiosissa, mutta Talebania kannattavilla alueilla ulkomaisten tahojen hankkeisiin suhtauduttiin epäluuloisesti.

Viime aikoina Liuhto on tietoisesti pyrkinyt järjestämään juttukeikkoja eteläiseen Afganistaniin, varsinkin Kandaharin alueelle, jota pidetään Talebanin kannatuksen ydinalueena. Siellä pääseminen haastattelemaan paikallisia naisia vaatii diplomatiaa ja kärsivällisyyttä, mutta se ei edelleenkään ole mahdotonta.

Tämä on huikean jännittävä teos, jossa kuvataan nuoren naistoimittajan arkea ehkä maailman vaarallisimmassa kaupungissa. Kuitenkin tämän vaarankin keskellä nuoret ekspatriaatit juhlivat, käyvät ravintoloissa ja yrittävät rakentaa elämäänsä normaaliutta muistuttavia rutiineja. Kuitenkin läheltä lähtee ihmisiä Talebanin ja Isis-K:n eliminoimana, ja asumiseen kaupungissa liittyy reunaehtoja, joita sinisilmäinen suomalainen ei osaisi ottaa huomioon.

Kuuntelin kirjan yhdessä päivässä nopeutettuna, ja oikeasti tämä on sen tyyppinen teos, johon kannattaa perehtyä hitaasti, muistiinpanoja tehden. Itse olen lukenut useamman teoksen Afganistanin lähihistoriasta ja jopa Talebanista, ja ollut tekemisissä täällä asuvien afgaanien kanssa. Tästä huolimatta kirjassa kuvatut poliittiset kuviot ovat monimutkaisia, ja kiitos Liuhtolle siitä, että hän vie lukijansa syvälle noihin mittelöihin. Kirjassa matkustetaan useamman etnisen ryhmän luo, ja tavataan monenmoisissa liemissä ryvettyneitä poliitikkoja. Liuhto onnistuu teoksessaan saavuttamaan sellaisen analyysin tason, jota informoitu tavallinen kansalainen pystyy seuraamaan, mutta jossa kaikkea ei ole väännetty rautalangasta.

Aina haastattelut eivät materialisoidu, vaikka toimittaja matkustaisi kalliilla kauas kuvaajan ja fikserin kanssa. Työhön mahtuu uskomaton määrä turhautumista, mutta ymmärrän myös sen palkitsevuuden.

Jostain syystä jäin pohtimaan eniten kirjassa mainittua kristillisten avustusjärjestöjen ”skeneä”, joka Liuhtollekin oli aika vieras, vaikka hän joutui toimittajana sen kohtaamaan vuonna 2017, kun suomalainen 37-vuotias nainen kaapattiin varsin dramaattisissa oloissa. Kaapattu henkilö halusi jäädä anonyymiksi, eli keissin ympärille ei syntynyt suurta mediaspektaakkelia. Kyseisen ruotsalaisen organisaation (Operation Mercy) turvatoimet havaittiin varsin puutteellisiksi, ja näin ollen työntekijöiden kaappauksen on täytynyt olla helppo nakki.

Tämä taitaa olla minun tämän vuoden hittikirjani tietokirjojen/ei-fiktion saralla. Teos on todella monipuolinen, koukuttavasti kirjoitettu ja vähemmän omaa napaa kaiveleva. Toki lukija saa tietää Liuhton yksityiselämästä riittävästi, mutta tarinan keskiössä on tosiaan Afganistan, ja Kabul-jaan, rakastettu kaupunki, joka Talebanin uuden nousun jälkeen tuntuu Liuhtosta taas vieraalta.

Olisi kyllä upeaa lukea häneltä myös uusi teos Pakistanista, maasta, jossa hän nykyään asuu, ja jota hän luultavasti tuntee jopa Afganistania paremmin.

Golden oldies: Leijapoika

Teos: Khaled Hosseini: The Kite Flyer (Bloomsbury, 2003)

Katselin viime viikolla TV:stä dokumenttia Rauli Virtasen matkoista Afganistaniin neljältä vuosikymmeneltä, ja tämä sai minut etsimään vanhoja ja uusia maasta kertovia kirjoja. Minulla on ollut hyllyssä vähän erikoisempaakin settiä kuin Khaled Hosseinin bestsellerit, mutta olen joutunut luopumaan varsinkin tietokirjoista. Joku viikko sitten nappasin kirjaston poistohyllystä mukaani Leijapojan. Meillä oli tämä kirja hyllyssä yli vuosikymmenen, ja muistaakseni tyttäreni luki sen innolla, mutta itse en ole varma, olenko koskaan lukenut sitä loppuun.

Muistan paremmin teoksen A Thousand Splendid Suns, mutta on hyvin mahdollista, että The Kite Flyer jäi kesken. Toinen lukukerta oli suotuisampi, nyt en ilmeisesti kokenut kirjan kerrontaa liian amerikkalaistuneena. Afganistanista on kirjoitettu paljon räikeämpiä ja kliseisempiä kirjoja, eli koen, että Hosseinin bestsellerit kuuluvat edelleen maasta kertovan kirjallisuuden helmiin. Mutta pitää muistaa, että Hosseini on kirjailijana yhdysvaltalaisen luovan kirjoittamisen yliopistokoulutuksen tuote.

Niitä alkukielistä, eli vaikka pashtusta ja darista, käännettyjä ”natiiveja” teoksia on saatavilla todella vähän. Olen tainnut lukea tällaisia kirjoja yhden tai kaksi. Uskoisin, että tarinankerronnan keinot ovat erilaisia niillä kirjailijoilla, jotka ovat kirjoittaneet enemmän äidinkielellään.

Leijapoikaa ei varmasti kannata esitellä laajasti tässä arviossa, jonka teen nyt 19 vuoden viiveellä. En siis referoi juonta, vaan kerron hajanaisista vaikutelmistani.

Kirjassa siis kaksi äiditöntä poikaa, Amir ja Hassan, kasvavat rinnakkain, mutta samalla erillään Kabulin Wazir Akbar Khanin hienostoalueella 1960-70-luvuilla. Amir on rikkaan kauppiaan ainoa poika, ja Hassan on tämän uskollisen palvelijan Alin ainoa jälkikasvu. Amirin äiti on kuollut pojan synnytykseen, kun taas Hassan in äiti on hylännyt perheensä pian lapsen syntymän jälkeen. Ali ja Hassan kuuluvat hazarahiemoon ja ovat shiamuslimeja; Amir ja hänen Babansa ovat pashtuja ja taustaltaan sunneja, vaikka Baba suhtautuu kun skeptisesti koko islamiin. Hassan ei kuitenkaan pääse kouluun kasvukumppaninsa rinnalle, vaan hänestä kasvatetaan palvelijaa. Pojat leikkivät kyllä yhdessä, mutta samalla Hassan herää aamuisin laittamaan Amirille aamupalaa ja huoltamaan tämän vaatteita.

Muutenhan teoksen alkuosa voisi sopia vaikka lastenkirjaksi, ellei siinä olisi kuvauksia anaaliraiskauksista. Olin aika hurmioitunut varsinkin kabulilaisen talven tunnelmista – siis rikkaiden alueella aikana, jolloin maassa ei vielä käyty sotaa ja polttopuita piisasi. Tässä kuvataan ymmärtääkseni todella vauraan eliitin elämäntapaa, joka kuitenkin on koko ajan vaakalaudalla, uhanalaiseksi joutumassa. Kun tämä jengi sitten löytää toisensa uudelleen 1980-luvulla pakolaisina Kaliforniassa, he ovat romunkerääjiä ja kirpputorimyyjiä, joilla on mielenterveys- ja päihdeongelmia.

Minusta Hosseinin kaikissa romaaneissa arvokkainta on historiallinen näkökulma, eli mitä kaukaisemmista vuosikymmenistä kerrotaan, sitä parempi. Oma ensi muistikuvani Afganistanista maana liittyy TV-uutisiin 70-luvun lopulta, joten arvostan tätä aiempia kuvauksia. Näyttäisi, että teos Ja vuoret kaikuivat sijoittuu eniten 1950-luvulle, joten se kiinnostaa nyt näistä kolmesta kirjasta eniten. Leijapoika on varmasti näistä kolmesta teoksesta eeppisin ja myös helppolukuisin, mutta se on myös mustavalkoinen hyvyyden ja pahuuden kaksintaistelun kuvaus. Jotkut sen hahmot, kuten puoliksi saksalainen koulukiusaaja-Assef (joka keräsi Hitleristä kertovia teoksia), olivat jokseenkin yliammuttuja pahuuden ilmentymiä.

Minulle kirjassa sen viimeinen kolmasosa, eli tarina Amirin paluusta Pakistaniin ja Afganistaniin 20 vuoden poissaolon jälkeen oli karmein ja samalla kaunokirjallisesti epäuskottavin. Siinä oli liikaa kohtauksia sairaaloiden teho-osastoilla. 70-luvun tarinointi oli taas parasta priimaa, ja pidin myös 80-luvun pakolaisuuden arjen kuvauksista.

Kirja jää nyt kokoelmiini, sillä yritän saada aikaan uudelleen edes alkeellisen kokoelman Etelä/Keski-Aasian maiden teoksia. Kuvaamani tulppaanit kuuluivat olennaisena osana Kabulin luksusalueen estetiikkaan, ja samoin hazaroiden suosimaan runouteen.

Lappu luukulle ”pienissä puodeissa”!

IMG_1687Länsimaiseen viihdekirjallisuuteen on päässyt muhimaan omituinen virus, nimittäin pakkomielle nimetä teoksia ”pieniksi puodeiksi”. On ollut suklaapuotia, kirjapuotia, lankapuotia ja jopa potenssipuotia. Puotiromantiikka vetoaa kai kaikkiin, joiden sisäinen yrittäjyys on vahva ja joiden oma haave puodin perustamisesta on syystä tai toisesta hyytynyt.

Onneksi coffee shop on suomeksi kahvila, ja brittienglannissakin se on perinteisesti ollut vaan tylsä cafe. Me eurooppalaiset olemme tottuneet mieltämään coffee shop:in aivan muunlaiseksi instituutioksi kuin se, missä kaadetaan eksoottisia siirappeja kuumaan maitovaahtoon. Siitä huolimatta nähdessäni kierrätyskorissa teoksen nimeltä The Little Coffee Shop of Kabul (Sphere, 2011) teos lähtee mukaani. Ei imelän maitokahvin eikä yrittäjyyden vuoksi, vaan siksi, että luen mielelläni Euroopan ulkopuolelle sijoittuvia chicklit-teoksia.

Deborah Rodriquez on amerikkalainen kampaaja ja aktivisti, jonka teokset ovat vahvasti omaelämäkerrallisia. Hän lähti Afganistaniin avustustöihin vuonna 2001 ja perusti pian kauneuskoulun, jossa tarkoituksena oli rohkaista naisia pienyrittäjyyteen. Tämän jälkeen hän toimi kahvilan pitäjänä. Hän joutui lähtemään maasta v. 2007, jonka jälkeen hän on jatkanut tulevien kampaajien ja kosmetologien kouluttamista Meksikossa. Pieni vilkaisu kirjailijan elämäkertatietoihin osoittaa, että hänen oma tarinansa saattaa olla jopa värikkäämpi kuin romaanien hahmojen.

En ole uskollisesti seurannut kaikkea Afganistaniin sijoittuvaa kirjallista tuotantoa. Hyvin vähän sieltä kai tulee maassa edelleen asuvien afgaanien omaa tekstiä; kirjailijat ovat joko pitkään länsimaissa asuneita siirtolaisia tai ekspatriaatteja. Moni varmaan muistaa viime vuosikymmenen kohukeissin, kun Åsne Seierstad ryösti Kabulin kuuluisan kirjakauppiaan tarinan. Tuo teos ei ollut ”pieni puoti”-tyyppistä chicklitiä, vaan dokumentaarinen matkakirja, joka lopulta asetti kirjoittajansa varsin kyseenalaiseen valoon. Suomalaisista ekspatriaateista jotkut saattavat tunnistaa Pia Heikkilän, joka räväytti muutama vuosi sitten esikoisteoksellaan Operaatio Lipstick. Tuo teos aiheutti minussa hämmennystä enemmän kuin mikään viihdekirja aikoihin, ja olen edelleen valmis kategorisoimaan sen vahvaksi kandidaatiksi huonon kirjallisuuden festareiden palkintojenjaossa.

The Little Coffee Shop of Kabul ei ole päätä huimaavaa kaunokirjallisuutta, mutta siinä nousee edukseen kirjoittajan kokemuksen rintaääni. Naisasian edistäminen on pontevaa; eshoppailu ja seksuaalisuus jäävät sivuteemoiksi, koska kumpikaan harrastus ei ole päähenkilöille turvallista.

Kahvilan pitäjä Sunny on tullut Kabuliin miehensä Tommyn työn perässä. Pariskunnan elämä kotona Arkansasissa on ollut niukkaa, mutta ekspatriaatteina heitä kohdellaan kuin aatelisia. Tommy jättää pian rauhanturvaajan työn ja siirtyy salaiseen tiedustelupalveluun, mikä käytännössä tarkoittaa, että Sunny on ”elävän leski”. Hän laittaa kaiken energiansa kahvilan pitämiseen, mutta sen menestystä varjostaa kiristyvä turvallisuustilanne.

Sunnyn keskeinen suojatti on Bashir, hazaramies, jonka hän on kouluttanut baristaksi ja turvamieheksi. Monet afgaaniasiakkaat osoittavat halveksuntaa Bashiria kohtaan aina, kun voivat, sillä heidän mielestään ei ole sopivaa, että hazara on päässyt niin rahakkaaseen ja näkyvään työhön. Pian Sunny saa huollettavakseen toisen, synkkää kohtaloaan karkuun päässeen nuoren naisen Yazminan, joka on leski ja raskaana. Yazmina on myyty maalta Nuristanista pääkaupungin avioliittomarkkinoille, mutta hänet on heitetty kadulle, kun raskaus on ilmentynyt välittäjälle. Yazmina on hyvin tietämätön tilastaan ja peloissaan, varsinkin kun häntä pidetään yleisesti prostituoituna, onhan hän nuori, kaunis, naimaton ja ilman sukulaismiestä suojelijanaan.

Naapurin mummo Halajan käyttää burqansa alla farkkuhametta 70-luvulta. Hän polttaa kuin korsteeni ja on kahvilassa vastuussa ”teetarjoilusta”, johon ainakin ei-muslimit ovat oikeutettuja pitkien työpäivien jälkeen. Halajanin liberaalia maailmankuvaa varjostaa luku- ja kirjoitustaidottomuus, ja se vaikeuttaa myös hänen orastavaa onneaan deittimarkkinoilla, onhan hän kirjeenvaihtosuhteessa erään kapinallisen räätälin kanssa. Halajanin poika Ahmet toimii kahvilan väen autokuskina, ja on äitiään konservatiivisempi tapaus. Pojan ahkera rukoileminen herättää huolta mahdollisesta radikalisoitumisesta, mutta se on myös kapinaa äidin sukupolven länsimaistunutta arvomaailmaa vastaan.

Teoksen muilla länsimaisilla naisilla ei tunnu olevan tervettä itsesuojeluvaistoa, vaan heitä ajaa sokea rakkaus tai idealismi kohteisiin, joissa he ovat täysin suojaamattomia.

Kirja on aika opettavainen, siinä on myös liitteenä kysymyksiä kirjakerhoille ja ruokaohjeita. Chicklit-teoksena se loistaa kulttuurintuntemuksellaan ja yhteisöllisyydellään. Vaikka sen kieli on arkipäiväistä, se ei ole tyypillistä aivot narikkaan-viihdettä. Lukija voi esimerkiksi pohtia sen valossa Afganistanin tämänhetkistä turvallisuustilannetta ja pakkopalautusten oikeutusta. Tässä kuvataan Kabulin tilannetta noin kymmenen vuotta sitten – onko tilanne kenties huonontunut sen jälkeen ja millainen on hazara-vähemmistön tilanne nyt?

Kaikista lukemistani ”pieni puoti”-aiheisista teoksista tämä on ehdottomasti paras. Ei vielä kovin järeä meriitti kaunokirjalliselle teokselle, mutta kaikki, jotka tuntevat vertauskohtia, voivat sijoittaa antamani viisi puotitähteä kuvittelemalleen kartalle.