Kylpyläkaupungin Sebastiania etsimässä

Teos: Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka

BookBeat tarjosi minulle perä perään Katri Lipsonin uusimman romaanin pian sen jälkeen, kun selviydyin rimaa hipoen hänen teoksestaan Jäätelökauppias (2012). Olenkin nyt sitten lukenut harvaan julkaisevan, tekstejään huolellisesti hiovan Lipsonin neljästä teoksesta kolme ja puoli. Kaikki teokset ovat olleet vaativia, mutta Detroitin (2016) maailmaan en täysin päässyt, ja Kosmonautti (2008) avautui parhaiten.

Tätä teosta kuuntelin äänikirjana, ja vaikka teos ei ollut tyyliltään identtinen aiempien teosten kanssa, myös tämän romaanin kanssa minulla oli ymmärrykseen liittyviä haasteita. Kirjan kuunteleminen on nautinnollista, koska kyseessä on sensuelli tykitys, mutta samalla pitkät lauseet ja polveileva kerronta vaativat suurta keskittymistä.

Teoksessa seikkaillaan keskieurooppalaisessa kylpyläkaupungissa, joka on elänyt kultakauttaan joskus ennen Sarajevon laukauksia. Kaupunkiin matkustaa jostain pohjoisesta marginaalikieltä puhuva vanhempi herra, joka on tullut sinne etsimään Sebastiania. Samalla kaupungissa on käynnissä elokuvafestivaalit, ja siellä myös muistellaan siellä joskus kuvattuja vanhoja klassikkorainoja. Sebastian on hienostuneen perinnekahvilan nuori tarjoilija, joka on oppinut menneen maailman palvelukulttuurin salat. Miehen matka keskittyy pojan tarkkailemiseen lasipalatsin muotoisessa talvipuutarhassa, ja pian hän jo fantasioi yhteisistä kalaretkistä joen rannalle.

Mieskertojan katseessa on paljon homoeroottista, vaikka välillä hän kuvittelee olevansa pojan isä. Välillä Sebastianin perään kaihoaa myös vanhempi nainen, joka on onnistunut saamaan tämän kavaljeerikseen samaiseen kylpyläkaupunkiin myöhemmässä vaiheessa, purevassa talvimaisemassa. Sebastianin identiteetti on häilyvä, mutta mahdollisesti hän on hollantilainen opiskelija, joka on myös välillä töissä Schipholin lentokentällä. Fyysisesti Sebastian ei muistuta Mennyt maailma-sarjan blondia Sebastian Flytea, mutta teoksen asetelmissa on samankaltaista, hieman itsetuhoista estetiikkaa kuin tuossa Evelyn Waughin brittiklassikossa. Sebastianin punaruskea leijonanharja vangitsee niin naisten kuin miestenkin katseita, ja hänet on helpompi kuvitella soittamassa Chopinia kuin näpläämässä älypuhelinta.

Lipsonin lauseet ovat tässä kirjassa lähes äärettömiä, ja aistillinen tykitys on ylenpalttista. Teos on luotu eurooppalaisen klassisen ”sivistyksen” ystäville: niille, jotka pitävät gobeliineista, pitsihansikkaista, kureliiveistä, tuulihatuista, kirsikkamarmeladista, jälkiruokalikööreistä, puksipuista ja keisarinliljoista. Olin rivien välistä ymmärtävinäni, että historiallinen kylpyläkaupunki sijoittuisi Sudeetti-Saksan alueelle Tsekin ja Saksan rajalle, mutta kaupunkia ei nimetä missään vaiheessa. Lievä itäeurooppalainen twisti paikkakunnan nykyisyydessä kuitenkin on, ja se näkyy vilahduksina paikallisväestön rinnakkaisesta todellisuudesta kaupungin historiallisen keskustan ulkopuolella. Vain kivenheiton päässä unelmien kahvilassa pyörii tuulipukuisia, huonohampaisia mummoja elonkerjuussa, ja myös automarketien tarjousmaailma särkee herkän illuusion.

Veikkaan tätä teosta Finlandia-ehdokkaaksi, sillä kirjan kieli on taatusti ehdokkuutensa ansainnut. Kirja kannattaa lukea hitaasti nautiskellen, ja sen kaveriksi suosittelen parempia baakkelseja. Kahvilakirjana se voi aiheuttaa jopa hurmiollisia tiloja, jos lukemisen konteksti sattuu oikeanlaiseksi. Itse luin kirjaa tylsästi kotona, mutta onneksi oli edes kahvia, ja jostain löytyi myös kirsikkamarmeladia, eli en ollut täysin tyhjän päällä.

Mainokset

Lappu luukulle ”pienissä puodeissa”!

IMG_1687Länsimaiseen viihdekirjallisuuteen on päässyt muhimaan omituinen virus, nimittäin pakkomielle nimetä teoksia ”pieniksi puodeiksi”. On ollut suklaapuotia, kirjapuotia, lankapuotia ja jopa potenssipuotia. Puotiromantiikka vetoaa kai kaikkiin, joiden sisäinen yrittäjyys on vahva ja joiden oma haave puodin perustamisesta on syystä tai toisesta hyytynyt.

Onneksi coffee shop on suomeksi kahvila, ja brittienglannissakin se on perinteisesti ollut vaan tylsä cafe. Me eurooppalaiset olemme tottuneet mieltämään coffee shop:in aivan muunlaiseksi instituutioksi kuin se, missä kaadetaan eksoottisia siirappeja kuumaan maitovaahtoon. Siitä huolimatta nähdessäni kierrätyskorissa teoksen nimeltä The Little Coffee Shop of Kabul (Sphere, 2011) teos lähtee mukaani. Ei imelän maitokahvin eikä yrittäjyyden vuoksi, vaan siksi, että luen mielelläni Euroopan ulkopuolelle sijoittuvia chicklit-teoksia.

Deborah Rodriquez on amerikkalainen kampaaja ja aktivisti, jonka teokset ovat vahvasti omaelämäkerrallisia. Hän lähti Afganistaniin avustustöihin vuonna 2001 ja perusti pian kauneuskoulun, jossa tarkoituksena oli rohkaista naisia pienyrittäjyyteen. Tämän jälkeen hän toimi kahvilan pitäjänä. Hän joutui lähtemään maasta v. 2007, jonka jälkeen hän on jatkanut tulevien kampaajien ja kosmetologien kouluttamista Meksikossa. Pieni vilkaisu kirjailijan elämäkertatietoihin osoittaa, että hänen oma tarinansa saattaa olla jopa värikkäämpi kuin romaanien hahmojen.

En ole uskollisesti seurannut kaikkea Afganistaniin sijoittuvaa kirjallista tuotantoa. Hyvin vähän sieltä kai tulee maassa edelleen asuvien afgaanien omaa tekstiä; kirjailijat ovat joko pitkään länsimaissa asuneita siirtolaisia tai ekspatriaatteja. Moni varmaan muistaa viime vuosikymmenen kohukeissin, kun Åsne Seierstad ryösti Kabulin kuuluisan kirjakauppiaan tarinan. Tuo teos ei ollut ”pieni puoti”-tyyppistä chicklitiä, vaan dokumentaarinen matkakirja, joka lopulta asetti kirjoittajansa varsin kyseenalaiseen valoon. Suomalaisista ekspatriaateista jotkut saattavat tunnistaa Pia Heikkilän, joka räväytti muutama vuosi sitten esikoisteoksellaan Operaatio Lipstick. Tuo teos aiheutti minussa hämmennystä enemmän kuin mikään viihdekirja aikoihin, ja olen edelleen valmis kategorisoimaan sen vahvaksi kandidaatiksi huonon kirjallisuuden festareiden palkintojenjaossa.

The Little Coffee Shop of Kabul ei ole päätä huimaavaa kaunokirjallisuutta, mutta siinä nousee edukseen kirjoittajan kokemuksen rintaääni. Naisasian edistäminen on pontevaa; eshoppailu ja seksuaalisuus jäävät sivuteemoiksi, koska kumpikaan harrastus ei ole päähenkilöille turvallista.

Kahvilan pitäjä Sunny on tullut Kabuliin miehensä Tommyn työn perässä. Pariskunnan elämä kotona Arkansasissa on ollut niukkaa, mutta ekspatriaatteina heitä kohdellaan kuin aatelisia. Tommy jättää pian rauhanturvaajan työn ja siirtyy salaiseen tiedustelupalveluun, mikä käytännössä tarkoittaa, että Sunny on ”elävän leski”. Hän laittaa kaiken energiansa kahvilan pitämiseen, mutta sen menestystä varjostaa kiristyvä turvallisuustilanne.

Sunnyn keskeinen suojatti on Bashir, hazaramies, jonka hän on kouluttanut baristaksi ja turvamieheksi. Monet afgaaniasiakkaat osoittavat halveksuntaa Bashiria kohtaan aina, kun voivat, sillä heidän mielestään ei ole sopivaa, että hazara on päässyt niin rahakkaaseen ja näkyvään työhön. Pian Sunny saa huollettavakseen toisen, synkkää kohtaloaan karkuun päässeen nuoren naisen Yazminan, joka on leski ja raskaana. Yazmina on myyty maalta Nuristanista pääkaupungin avioliittomarkkinoille, mutta hänet on heitetty kadulle, kun raskaus on ilmentynyt välittäjälle. Yazmina on hyvin tietämätön tilastaan ja peloissaan, varsinkin kun häntä pidetään yleisesti prostituoituna, onhan hän nuori, kaunis, naimaton ja ilman sukulaismiestä suojelijanaan.

Naapurin mummo Halajan käyttää burqansa alla farkkuhametta 70-luvulta. Hän polttaa kuin korsteeni ja on kahvilassa vastuussa ”teetarjoilusta”, johon ainakin ei-muslimit ovat oikeutettuja pitkien työpäivien jälkeen. Halajanin liberaalia maailmankuvaa varjostaa luku- ja kirjoitustaidottomuus, ja se vaikeuttaa myös hänen orastavaa onneaan deittimarkkinoilla, onhan hän kirjeenvaihtosuhteessa erään kapinallisen räätälin kanssa. Halajanin poika Ahmet toimii kahvilan väen autokuskina, ja on äitiään konservatiivisempi tapaus. Pojan ahkera rukoileminen herättää huolta mahdollisesta radikalisoitumisesta, mutta se on myös kapinaa äidin sukupolven länsimaistunutta arvomaailmaa vastaan.

Teoksen muilla länsimaisilla naisilla ei tunnu olevan tervettä itsesuojeluvaistoa, vaan heitä ajaa sokea rakkaus tai idealismi kohteisiin, joissa he ovat täysin suojaamattomia.

Kirja on aika opettavainen, siinä on myös liitteenä kysymyksiä kirjakerhoille ja ruokaohjeita. Chicklit-teoksena se loistaa kulttuurintuntemuksellaan ja yhteisöllisyydellään. Vaikka sen kieli on arkipäiväistä, se ei ole tyypillistä aivot narikkaan-viihdettä. Lukija voi esimerkiksi pohtia sen valossa Afganistanin tämänhetkistä turvallisuustilannetta ja pakkopalautusten oikeutusta. Tässä kuvataan Kabulin tilannetta noin kymmenen vuotta sitten – onko tilanne kenties huonontunut sen jälkeen ja millainen on hazara-vähemmistön tilanne nyt?

Kaikista lukemistani ”pieni puoti”-aiheisista teoksista tämä on ehdottomasti paras. Ei vielä kovin järeä meriitti kaunokirjalliselle teokselle, mutta kaikki, jotka tuntevat vertauskohtia, voivat sijoittaa antamani viisi puotitähteä kuvittelemalleen kartalle.

Täydellisen paahdon salaisuus

Chiquis--Cafe Dulcet coverSain amerikanmeksikolaisen Chiquis Barrónin romaanin Café Dulcet lainaksi kaverilta. Kyseessä on International Latino Book Awards-palkinnon voittaja vuodelta 2010, mutta kirja on silti omakustanne. Arizonassa vaikuttava Barrón on tuore esikoiskirjailija, mutta hän näyttää vaikuttaneen pitkään luovan kirjoittamisen opettajana. Tuntuu erityisen palkitsevalta arvioida teosta, jota varmaankaan moni ei Suomessa tunne, ja joka mielestäni ansaitsisi enemmän huomiota.

Teos on nuoren naisen kasvutarina, sukutarina ja yhteisöllinen kertomus meksikolaisten siirtolaisten asettumisesta uuteen maahan. Arizonan osavaltio on jonkunlainen rajavyöhyke, jossa meksikolaisen kulttuurin vaikutus ja kaksikielisyys on vahvaa. Päähenkilö Ximena ”Nena” Ferrer on puoliksi meksikolainen, puoliksi puertoricolainen, mutta kerronnan pääpaino on meksikolaisissa juurissa. Meksikolaisten yhteisöä kuvataan sopivan rosoisesti: kyseessä ei tosiaankaan ole idyllinen ja solidaarinen naapurusto, vaan erityisesti yhteisön jäsenten erilainen suhde katoliseen kirkkoon ja erilaiset käsitykset naisen asemasta aiheuttavat jatkuvia jännitteitä.

Nenan lapsuus ajoittuu 80-luvulle, nuoruus 90-luvulle ja kertomuksen nykyhetki 2000-luvun alkupuolelle. Hänen tarinansa punoutuu legendaarisen kahvilanomistajan, Doña Pilarin tarinan kanssa, joka on muuttanut Yhdysvaltoihin pakoon aviottoman lapsen syntymän aiheuttamaa häpeää. Doña Pilar on siitä onnekas, että lapsen isä, kahviplantaasin omistaja, on luvannut sponsoroida hänen yritystään mm. lähettämällä laadukkaita (Nenan mukaan maailman parhaita) kahvipapuja paikan päällä paahdettaviksi. Doña Pilarin paahdot ovat tarkkaan vartioitu liikesalaisuus, johon nuori Nena saa kuitenkin keittiön kautta tutustua. Kahvilasta tulee merkittävä henkireikä itseään etsivälle nuorelle. Doña Pilarin tarjoama viisaus liittyy itsensä hyväksymiseen ja omien erityispiirteiden jalostamiseen – prosessi, joka muistuttaa myös kahvilaatujen erottamista toisistaan.

Nena kasvaa modernimmassa perheessä, jossa äiti tekee uraa menestyneenä tulkkina. Nenan perhettä ei katsota alussa hyvällä, sillä se ei mahdu tyypillisen meksikolaisen perheen muottiin. He joutuvat seuraamaan pitkään naapurin Inezin väkivaltaista suhdetta juoppoon Prudencioon, ja lopulta pelastamaan tämän murhayritykseltä. Nenan ystävyys Inezin tyttären Sashan kanssa nousee toiseksi avainkertomukseksi kahvitarinan rinnalle. Sasha on Nenaa villimpi ja vapaampi tapaus, joka elättää itseään tarjoilemalla, tulee raskaaksi 15-vuotiaana ja hylkää lapsensa lähtiessään tanssitytöksi Las Vegasiin. Poika Nico kasvaa isoäitinsä hoivissa, ja hoivan ehtona on Sashan luopuminen äitiyden nimekkeestä.

Nena on introvertti havainnoijatyyppi, jonka elämään ei noin vain uida. Hän on kiinnostunut nuoruutensa naapurinpojista, veljeksistä, mutta pelkää rakastumista ja sitoutumista. Hänen työnsä psykolingvistinä on kaikkea muuta kuin hohdokasta – tutkimusrahoitus on minimaalista ja etenemismahdollisuudet rajalliset. Kolmikymppisenä hän palaa vanhempiensa luo hoitamaan sydänsurujaan ja heikkoja hermojaan, mutta yllättävää kyllä, Nogalesin tuppukylän lapsuudenmaisemissa hänen elämänsä alkaakin kasvattaa uusia versoja.

Romaani on monella tavalla tyypillinen esikoisromaani – realistinen kasvukertomus naisesta, joka saattaa tavalla tai toisella muistuttaa kirjailijaa itseään. Eniten pidin sen yhteisöllisestä otteesta – itse kahvilakuvaukset olivat todella herkullisia kuppikuntineen ja kantapeikkoineen. Kerronnasta tuli mieleen kaksi menneiden aikojen suosikkiani, Laura Esquivelin teos Pöytään ja vuoteeseen, ja tietysti Chocolat-elokuva (Joanne Harris: Pieni suklaapuoti), jota en muistaakseni ole lukenut kirjana. Aistillisuuden määrä ei kuitenkaan tässä ollut ylitsepursuavaa samalla lailla kuin Pienessä suklaapuodissa, vaan kahvin huumaavat tuoksut sekoittuivat arjen tavallisiin huoliin ja pulmiin. Kaikkiin ongelmiin ja vaivoihin Doña Pilar ei edes tarjoillut kahvia, vaan hänellä oli varastossaan myös valikoima yrttiteitä ja tietysti kuuluisaa Tía Maria-likööriä.

Teos on saatavilla Amazonin kautta. Erikoisen vivahteikas tuttavuus, joka varmasti kahvin ystävien lisäksi lämmittää kaikkia monikulttuurisuuden ja monikielisyyden ystäviä.