Kansojen yhteistyöstä rauhan keväänä

Teos: Kai Aareleid: Korttitalo (S&S, 2018)

Käännös: Outi Hytönen

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus on hyvä tarttua kirjaan tietämättä sen taustoista tai kirjailijasta mitään. Löysin virolaisen Kai Aareleidin teoksen Korttitalo sattumalta, ja nimen perusteella oletin kirjan olevan dekkari. Luinkin sitä sujuvasti viisikymmentä sivua odottaen murhaa, mutta jouduin vaihtamaan silmälaseja lukemisen aikana.

Oletin tekstin olevan vanhemman herrasmiehen kynästä, koska Kai on suomeksi miehen nimi. Mutta Kai on Virossa nainen, ja Aareleid on ikätoverini, 46-vuotias kirjailija. Hän on toki elänyt pitkän pätkän kommunismin aikaa, mutta teos ei ainakaan ole omaelämäkerrallinen. Se alkaa toisesta maailmansodasta ja Viron hankalasta siirtymästä itsenäisyydestä kohti kommunismia.

Tapahtumapaikkana on Tarton kaupunki, jonka muistamme olleen ulkomaailmalta suljettu yhteisö pitkään. Tätä teemaa Aareleid ei varsinaisesti käsittele, mutta käy läpi kaupungin henkistä muutosta laajemmin. Tiina-tyttö syntyy ensimmäisenä rauhan keväänä vuonna 1946 epätasaiselle pariskunnalle, Peeterille ja Liisille. Peeter on jo nelikymppinen lapsen saadessaan, ja nuori Liisi on puna-armeijan sotilaan leski. Pariskunnalla on ikäeroa 20 vuotta, mikä ei tee liitosta ruusuilla tanssimista. Pitkälti he asuvat yhdessä  lapsen takia, ja myös materiaalisen hyvinvoinnin.

Peeter on pelimies, joka onnistuu kiipimään koneistossa korkealle, vaikka hänen sukunsa lähetetään kolhoosiin Omskin taakse. Peeterin suku on Viljandista, ja he ovat ortodokseja, joille usko on ollut keskeinen elämän tukipilari. Peeter hylkää tämän kaiken edetäkseen urallaan kommunistisen keskusvaraston johtajana. Perheellä on suurempi asunto ja fiinimmät vaatteet kuin monilla, ja Tiinalla lapsenpiika, vaikka kotiapulaiset ovat kiellettyjä.

Teoksen nimi Korttitalo viittaa Peeterin peliaddiktioon, ja historiaan tuomittuna uhkapelurina. Pelaaminen jatkuu salaisissa piireissä myös kommunismin aikana, ja kasvava Tiina joutuu todistamaan mystisten rahakätköjen olemassaoloa kodissaan. Peeterillä on paras ystävä vanhoilta ajoilta, Paul, jota hän ei esittele perheelleen. Muutenkin isän menneisyyteen liittyy paljon mystiikkaa; Tiinalla saattaa olla myös isoveli jossain, elävä tai kuollut, kukaan ei siitä tiedä.

Ihailen suuresti Aareleidin kykyä kirjoittaa lapsuudesta lapsen silmin. Kirja on kauttaaltaan loistelias, mutta varsinkin 1940-50-luvun kuvaukset kolahtivat minuun suuresti. Tiina on osittain pikkuvanha älykkölapsi, mutta hän pysyy kuitenkin kirjassa aitona lapsena pelkoineen ja maagisine ajatuksineen. Hänen vanhempiensa henkinen poissaolo johtaa siihen, että hän saa pihapiiristä muita kasvattajia, kuten Ida-tädin ja kirjoja hamstraavan rouva Wunderlichin, jolta tyttö saa usein kirjalahjoja.

Koskettavin osio on kertomus Tiinan ystävyydestä venäläisen Vladimirin eli Vovan kanssa. Naapurustossa on kaksi koulua, ja virolaisen ja venäläisen koulun oppilaat ovat vihoissa keskenään. ”Neuvostokansojen ystävyys” on tyhjyyttään koliseva slogan, ja varsinkin virolaisten koulussa on muodikasta heitellä tomaatteja ja mätiä kananmunia venäläisten puolelle. Tästä huolimatta Tiina ystävystyy iltamissa Vovan kanssa, ja kaksikko alkaa tapailla kaveripohjalla molempien luona ja kaupungilla. Kaveruutta jatkuu, kunnes Vovan perhe lähetetään komennukselle muualle, eikä pojasta sen jälkeen kuulu enää mitään.

Venäläisten ulkomaalaisuus korostuu tässä kertomuksessa, eivätkä paikalliset nuoret ota Pushkinin runoutta helposti sydämensä alle. Vovan kanssa juoksevaa Tiinaa saatetaan pitää joissain piireissä maanpetturina. Ystävyyden kuvauksessa korostuu kuitenkin viattomuus, sillä Vova tulee pietarilaisesta paremmasta perheestä, jossa poikia on kasvatettu herrasmiehiksi.

Kirjassa Aareleid peilaa Tiinan äidin ja isän tapaa olla maailmassa: molemmilla on salaisuutensa ja hiljaisuutensa, eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Äiti tekee lopulta itsekkäämpiä valintoja, kun taas isä on kiintynyt tyttäreensä ja haluaa kasvattaa tätä luonaan. Kirja kuvaa hyvin sosialistisen järjestelmän perhearvoja, eli yhdellä miehellä sai virallisestikin olla kaksi vaimoa surijoina, eikä Tiinaakaan vanhempien moniavioisuus pahemmin hetkauta.

Lapsuuden muistojen saralla monet kirjassa kuvatut ilmiöt tuntuivat tutuilta suomalaisesta näkökulmasta. Ruokalajeissa ja vaatetuksessa on ollut yhtäläisyyksiä, ja myös Suomen puolella lapsia peloteltiin mustalaisilla, jotka kaappavat heidät kärryihinsä. Tarina ei lumonnut minua eksoottisuudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Olen käynyt Tartossa vain kerran, enkä tunnista kaikkia kirjassa koluttuja nurkkia, mutta teos saattaa inspiroida Tarton-kävijöitä katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaduilla ja rakennuksilla on suuri rooli kerronnassa, ja vanhoille nurkille palataan vielä nykyisyyden perspektiivistä. Tiinasta kasvaa kulttuuripersoona, joka kerää antiikkia ja haluaa isänsä muotokuvan restauroitua, mutta tämän tyyppiset yritykset eivät enää menesty kapitalistisessa Virossa.

Kirjassa on liitteenä valokuvia, joten on mahdollista, että romaani pohjautuu kirjailijan omaan sukutarinaan. Kuvat sopivat hyvin romaanin henkeen, vaikka ovat hieman epätarkkoja.

Teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 8: ”Balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos”. Haasteeni on jumittanut tässä kohdassa kuukausia, ja nyt tämän luennan jälkeen alan olla sen loppusuoralla.