Rauhattomuutta Rauhanyhdistyksessä

Teos: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö (WSOY, 1976)

Äänikirjan lukija: Vappu Nalbantoglu

Ellu on Kuusamossa ja Oulussa kasvanut nuori nainen, joka tulee lestadiolaisesta kodista. Isä on pappi ja äiti on synnyttänyt ”vain” seitsemän kertaa, sillä Jumalalla on tapana armahtaa joitakin naisia. Ellun lapsuus on kulunut pappilassa varsin yhteisöllisissä merkeissä, sillä vanhempien rooliin on kuulunut kiertävien saarnasmiesten kestitseminen.

Kun Ellu sitten lähtee oppikouluun, äiti rohkaisee häntä hakemaan Oulun tyttölyseoon. Edessä on pitkä aika kortteerissa uskovan pariskunnan nurkissa kaupungissa. Perheen isä onnistuu tekemään tämän kämppäkaverin raskaaksi, ja tietysti sikiö abortoidaan, koska lapsi ei ole toivottu ”taivaan taimi”.

1970-luvulle tultaessa Ellun vanhemmat alkavat ottaa etäisyyttä Rauhanyhdistyksen, jonka kontrolli jäsenistään on tiukentumassa. Toki isä ja äiti edelleen elävät aktiivista uskonelämää, mutta maailma ja kotiseurakunta ovat muuttumassa. Ellu itse valitsee maailman, mutta vanhemmat hyväksyvät tyttärensä tulevan sulhasen, joka ei ole ”meikäläisiä”. Ehkä heille kuitenkin on parempi vaihtoehto se, että tytär pyrkii elämään avioliitossa kuin keräilisi kokemuksia vapaasta rakkaudesta.

Kyseessä on melko tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus, jossa päähenkilö pyrkii ottamaan etäisyyttä synnyinkotinsa arvomaailmasta. Koen, että kirjan lapsuuden kuvaus voisi olla tämän päivän lukijoille kiinnostavampaa kuin kuvaus sodan jälkeen syntyneiden ikäluokan nuoruudesta. Kuusamon pitäjää ja sen sosiaalisia suhteita uskovien ja ei-uskovien välillä Ylimaula kuvaa sosiologisella tarkkuudella.

Itse lähestyin teosta siksi, että keräilen Suomen herätysliikkeitä kuvaavaa kirjallisuutta, ja tämä teos oli tarjolla uutena äänikirjapainoksena. En ehkä olisi löytänyt tätä muuten, sillä näiden kirjojen keräily ei vielä omalla kohdallani ole kovin vakavaa tai systemaattista. Kirjassa kiinnosti eniten ajankuva ja julkaisun ajankohta. 46 vuoden viiveellä teos ei tuntunut näkökulmaltaan täysin vanhentuneelta, mutta odotin hieman räväkämpää tyyliä.

Rohkeaa teoksessa varmasti on oman aikansa spekseistä seksuaalisuuden kuvaus, sillä romaanin Ellu haluaa vapautua yhteisönsä naiseuteen kohdistuvista rajoitteista. Hän kirjoittaa opettajan mielestä räävittömiä kouluaineita, uskaltaa puhua orgasmeista, ja pettää aviomiestään vanhan ystävän kanssa ainakin kerran. Hän käy viettämässä vaihto-oppilasvuotta Iowassa Kuusamoa pienemmässä tuppukylässä, jossa käydään kirkossa vähintään yhtä ahkerasti kuin lestadiolaiset seuroissa. Tukholmaan hän muuttaa vihittynä vaimona, ja kokeilee siellä kotiäitiyttä. Tämä johtaa hänet kapinahengessä psykiatrin puheille, mutta hän saa huomata, että tämä on naapurimaassa varsin yleistä ja jopa trendikästä puuhaa kotiäideille.

Suosittelen kirjaa sellaisille lukijoille, jotka eivät ole lukeneet paljoa lestadiolaisuudesta tai muista kotimaisista herätysliikkeistä. Itse en oppinut teoksen kautta itse lestadiolaisuudesta paljoa uutta, ja kaunokirjallisena teoksena lukukokemus jäi vähän latteaksi. Ehkä parhaiten jäi mieleen oululainen kortteeriperhe, ja kauhunsekainen episodi, jossa määräilevä Elsa-vaimo pakotti tunteilevan aviomiehensä Sylvesterin tappamaan perheen syöpään sairastuneen koiran kylpyammeeseen. Kaikki kirjan hahmot eivät ainakaan edustaneet stereotyyppisiä sukupuolirooleja, eli tässä suhteessa uskonlahkon sisäisen moninaisuuden kuvaus oli onnistunutta.

Haasteita haisaapasvyöhykkeellä

Teos: Tommi Liimatta: Hautajaiskengät (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Turkka Mastomäki

Arno on 35-vuotias ikuinen humanistiopiskelija, joka asuu nykyään Helsingissä vaimon ja taaperon kanssa. Hänen äidinpuoleinen sukunsa on Kainuusta, maalta Kajaanin kupeesta, ja Arno on näihin kotiseutuihin enemmän kiintynyt kuin äitinsä. Hänet on lapsena ja nuorena aina lähetetty suvun pariin kesän viettoon, ja tätä perinnettä hän on jatkanut aikuisena omatoimisesti lähes joka vuosi.

Arnon tärkein sukulainen on Risto-eno, jonka kanssa hänellä on tapana käydä kosteilla metsä- ja kalaretkillä maailmaa parantamassa. Suvun miesten suhde alkoholiin on krooninen, mutta Riston juoppous on paremmin säännösteltyä kuin Toukon, toisen enon. Riston elämää tahdittavat pitkät työttömyyskaudet, jotka eivät kuitenkaan enää vaikuta miehen identiteettiin. Yli viisikymppisenä hän on kohtaloonsa alistunut, mutta löytää elämään iloa luonnosta ja autojen diilaamisesta.

Arno tekee leikkimielisesti ”tutkimusta” äidinpuolisen miespuolisten sukulaisten taipumuksista verrattuna isänpuolisiin. Vakavammalla tasolla häntä harmittaa, kun Riston kanssa ei voi keskustella gradun tekemisen vaikeuksista edes kännissä. Risto on täysin itseriittoinen puheenaiheidensa suhteen, eli hän sulkee ulkopuolelle ne maailmat, joita hän ei ymmärrä. Toisaalta suvussa on aina harrastettu lukemista, mutta ei ole ajateltu, että lukeminen voisi johtaa elämänmuutokseen, saati muuttoon pois kotiseudulta.

Kainuulaiseen maskuliinisuuteen kuluu olennaisena osana liian lukeneisuuden ylenkatse, vaikka miehet saattavat kodeissaan lukea korkealentoistakin proosaa. Tämä on vyöhyke, jonne intersektionaalinen feminismi ei taida tehdä aluevalloitusta muutamaan sukupolveen. Toisaalta teos ei keskity sukupuolten väliseen työnjakoon. Teoksen naiset pärjäävät miehiä paremmin työelämässä, mutta kotona maailma pysyy järjestyksessään, jos mies saa käydä salapullolla halkopinon välissä. Itse olen todistanut tätä katoavaa kansanperinnettä viimeksi 1970-luvulla, mutta omat juureni ovatkin etelämmässä.

Olen muistaakseni tankannut Liimatan kirjoista Autarktista ymmärtämättä siitä paljoa, ja tältäkin kirjalta odotin alkoholinhuuruista epätoivoa. Mutta koin kirjan ilmapiirin valoisammaksi kuin Autarktiksessa, ja onnistuin viettämään Lukurauhan päivän sujuvasti teoksen parissa.

Kenkien teema leikkaa läpi tämän monipolvisen matkakertomuksen. Arno kokee kumisaapasvyöhykkeen alkavan Pieksämäeltä, sen jälkeen kukaan ei katso kieroon kumppareita matkakenkinä. Lievästi polvivammaisen Arnon kengät kuluvat epäsymmetrisesti, ja vammakin on hankittu Kainuun-reissulta palattua, junan portaissa kännissä teloen. Kunnollisia nahkakenkiä Kainuussa käytetään vain hautajaisissa, ja lopulta tässä matkataan molempien viinaan marinoituneen enojen hautaanpanijaisiin. Suvussa Eine-mummo elää läpi poikiensa hautajaiset ymmärtämättä tapahtunutta.

Muistelin kirjaa lukiessa Petri Tammisen varsinaissuomalaista veijaritarinaa Enon opetukset, jossa tosin liikuttiin laajemmalla reviirillä ja oli erilainen rakenteeltaan. Tässä teoksessa enon elämäntarinaa kuoritaan auki kerros kerrokselta kuin väkeväkatkuista sipulia, ja saadaan aikaan komea, omaperäinen muotokuva. Se on kuin talo, jota aletaan rakentaa tuhkakuppien sijaintien ympärille. Toisaalta sama mies taipuu käymään ainoana miehenä mielenterveysyhdistyksen keskustelupiirissä.

Erityisen tyytyväinen olin teoksen murrepuheratkaisuun. Se oli runsasta, mutta rajoittui dialogin tasolle. Kirjassa puhuttu Kainuun murre oli minulle hyvinkin tuttua, enkä osannut erottaa sitä pohjoissavolaisesta tai – karjalaisesta. Murrerajojen tunnistaminen noilla huudeilla on taitolaji, mutta kuulin Risto-enon sutkautuksissa enemmän savon kuin karjalan potkua. Äänikirjan lukija Turkka Mastomäki onnistui tehtävässään erinomaisesti, ja koin, että kirjan kuunteleminen oli tällä kertaa vaikuttavampi kokemus kuin tekstin lukeminen olisi ollut.

Pidetään Narvik salaisuutena

Teos: Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. (WSOY, 2020)

Juuri nyt iloitsen kirjasyksyn alkamisesta, ja monista uutuuksista listallani, joita onneksi on tulossa postiluukkuuni myös ihka oikeina paperikirjoina. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa saa nyt luvan olla ensimmäinen kotimainen uutuus, josta bloggaan.

En osaa sanoa, mikä Kinnusen kirjoista on suosikkini, mutta tämä uutuus on hyvä kandidaatti sellaiseksi. Teos on taas leimallisesti pohjoisen äänitorvi ja sijoittuu Lapin sodan aikaan Narvikiin, Lappiin ja Kainuun selkosille. Teoksessa on taas vahva naisnäkökulma, ja se kuvaa suomalaisia natsien palvelijoita ja morsiamia hankalassa pattitilanteessa.

Kinnunen nimeää teoksensa vaellusromaaniksi, ja matkan teko on tosiaan sen keskiössä. Teos sopii hyvin näihin loppukesän tunnelmiin, kun moni on käynyt Jäämerta ihailemassa ainoana turvallisena ulkomaan matkakohteena. Itse olen käynyt Narvikissa lapsena perheen automatkalla, mutta kuvien ulkopuolella en reissua aktiivisesti muista. Uskoisin, että keskivertolukijan ymmärrys Norjan lähihistoriasta kasvaa tämän teoksen kautta. Onneksi Kinnunen ei kuitenkaan sorru opettavaisuuteen, vaan antaa tarinan viedä ja soluttaa faktat säilykepurkkien kansiin ja kehtolaulujen säkeiden väliin.

Kolme naista, Irene, Veera ja Katri onnistuvat pakenemaan Narvikin norjalaisten ylläpitämältä vankileiriltä lähettämistä laivateise Hankoon paljon pelättyihin Valvontakomission kuulusteluihin maanpetoksesta. Pieni määrä naisia, lähinnä raskaana olevia ja kolmannen valtakunnan rotukriteerit täyttäviä, pääsee tämän sijaan matkustamaan lastensa isien perään Saksaan, mutta kaikilla ei ole sopivaa synnyttäjän lantiota. Epävarmaa myös on, kuinka Frankfurtin anopit suhtautuvat taivalkoskelaisiin maalaisminiöihin.

Irene, kanttorin vaimo itärajan etämaapitäjästä, on muutenkin lapseton ja liian vanha tullakseen valituksi arjalaisten laivaan. Veera on huonomaineinen nainen samalta kylältä, joka on jättänyt poikansa muiden hoitoon seikkailunhalun takia. Katri on lestadiolaisen perheen nuori tytär, joka heilastelee Wernerin kanssa ja jonka ymmärrys omasta hedelmällisyydestään ei ole kovin vankka. Hän on huomaamattaan tullut raskaaksi ja pelkää sukunsa vastaanottoa kotipuolessa.

Irene on tarinan avainhenkilö, vaikka kyseessä on enemmän moninaisten kohtaloiden kirjava kudelma. Mukaan mahtuu Ireneä vanhempiakin naisia, kuten sairaanhoitaja Aili, jonka on kompurajaloiltaan vaikea kiivetä kuorma-auton lavalle. Osan naisista motiivit liittyä Wehrmachtin palvelukseen ovat saattaneet olla ideologiset, mutta suurimman osan poliittinen lukutaito ei riitä ideologian julistamiseen. Uutiset rajan takaa Suomesta tuntuvat epäluotettavilta, eikä kukaan tiedä, millainen vastaanotto heillä siellä on edessä.

Yhteisellä patikkamatkalla naisten on vedettävä samaa köyttä, vaikka käsitykset moraalista ja maailmanpolitiikasta eroavat. Yöpyminen heinäladoissa ja talojen isäntäväeltä piileskely tekee kolmikosta väliaikaisen tiimin. Irene kuitenkin tietää, että jos vielä saa anteeksi mieheltään ja tulee kyläyhteisön osaksi uudelleen, ei hän sen jälkeen voi enää pitää yhteyttä muihin saksalaisten morsiamiin. Matkaystävyys on väliaikaista, ja solidaarisuuden hetkiäkin värjää synkkä häpeä.

Uskonnollisuus on keskeinen säie romaanissa, jossa välillä rukoillaan yhdessä neljällä kielellä. Naisten leirille mahtuu myös saamelaisia, ja joitain laivasta pudonneita saksalaisia. Irene joutuu punnitsemaan uudelleen suhdettaan Siionin lauluja rakastavaan mieheensä, joka suhteen alkuaikana sortui viihdyttämään morsiantaan myös Offenbacherin syntisin sävelin. Lestadiolaisuus elää teoksessa pohjavireenä, mutta Irenen asema tuossa yhteisössä synnyttämättömänä ottoäitinä ei ole ollut kovin vankka.

Teoksen takaumat 1920-30-luvuille antavat välähdyksiä pienen paikkakunnan seuraelämästä, ja pikkuporvarillisista piireistä, joissa kanttori ja tämän rouva ovat kunnan lääkäreitä ja vallesmanneja syrjäisemmässä asemassa. Irenen suru kohdistuu ottopoika Henrikiin, joka karkasi kanttorin tiukkaa kurinpitoa maailmalle. Surussaan ja tilaisuuden koittaessa hän sitten tekee saman, ottaa hatkat ja kapsahtaa yli-ikäisenä hupsuna kyytiä tarjoavan upseeri-Klausin matkaan rajan taa.

Äänikirjaa kuunnellessa väsähdin raskaimpien erämaataipaleiden aikana, ja jouduin kelailemaan teosta eestaas. Koska teoksen aika-akseli on vain yhteen kesään ulottuva, sen juoni ei ole liian kompleksinen äänikirjatoteutukseen. Omalla kohdallani taisi tapahtua perinteiset, eli aloin pitkästyä, kun tuntureilla tarpomista oli tapahtunut yli muutaman sivun verran. Uskallan kuitenkin suositella teosta niillekin, jotka eivät jostain syystä syttyneet Kinnusen aiemmista teoksista. Tämä ei ole monipolvinen, kompleksinen sukuromaani, ja historiallisena romaaninakin episodimainen. Tarinaan voi sukeltaa tietämättä Lapin sodan taustoista paljoa. Myös sotaromaanina teos on armollinen, sillä kovin pahoja julmuuksia se ei dokumentoi, niistä vaan huhutaan. Se, mitä on tapahtunut Ruijassa, on naisten hämärässä tietoisuudessa, mutta he eivät koe olleensa osana koneistoa, joka kykenee äärimmäisiin tekoihin.

Teos on saanut jo lyhyen hyllyelämänsä aikana valtavasti huomiota sosiaalisessa mediassa, enkä takuulla ole ensimmäinen siitä bloggaava. Veikkaan teokselle myös palkintoja, ja vähintään Finlandia-ehdokkuutta.

Olisin ehkä hehkuttanut teosta enemmän pari vuotta sitten, kun minulla oli lukulistalla menossa intensiivinen antifasistinen kausi. Tosin tämä teos yleisinhimillisessä viisaudessaan ei aiheuttanut samaa puistatusta kuin esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Dora tai Rosa Liksomin Everstinna. Mutta nämä kolme teosta muodostavat tuhdin lukupaketin, joka valottaa naisten toimijuutta natsi-Saksan palveluksessa todella monisyisesti. 

Vertailevaa mansikkatutkimusta Suomessa

Teos: Matti Rämö: Polkupyörällä Napapiirille. Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä. (Minerva, 2019)

Millaista on elämä, kun pyöräilykuume puree kunnolla? Tästä kertoo YLE:n toimittaja Matti Rämö, joka on julkaissut jo yhdeksän pyöräilyaiheista matkakirjaa läheltä ja kaukaa. Aloitin teoksiin tutustumisen uusimmasta, eli teoksesta Polkupyörällä Napapiirille, joka kertoo parisuhdepyöräilyn eduista verrattuna yksinäiseen pyöräilyyn.

Rämön elämään tuli muutama vuosi sitten pyöräilykuvioista puoliso Eeva, joka hänkin harrastaa pitkiä pyöräretkiä, mutta ei samalla intensiteetillä kuin Rämö. Vuonna 2018 tehdyllä kesämatkalla pariskunta päätyi kompromissiin: Eeva liittyisi miehensä matkaan vasta Lapin Simossa ja pysyisi mukana vain noin viikon ajan Napapiiriä valloittaen. Matti taas ajoi edestakaisen matkan Helsingistä Lappiin yksin, pyrkien löytämään kaksi vaihtoehtoista reittiä.

Vaikka olisin huippukunnossa, minulta jäisi tämä matka tekemättä, koska en pysty sietämään itikoita, enkä siis telttamajoittumaan Suomen luonnossa kesäisin kuin ehkä ison kaupungin puistossa. Siksi kirjaa oli ilo lukea, koska se vei minut paikkoihin, jonne en todennäköisesti koskaan päädy. Teos oli loistava yhdistelmä tuttua ja vierasta, sillä olen toisaalta viettänyt aikaa monella siinä mainitulla välisuomalaisella paikkakunnalla.

Teoksessa käydään myös mökkipaikkakunnallamme Kangasniemellä, jossa Rämö havainnoi S-marketin kosmopoliittia monikielisyyttä, vierailee Kutemajärven talouskaupassa ja muistelee taannoisia seksifestivaaleja, joita ei enää järjestetä taloussyistä. Myös naapurikunnat Pieksämäki, Toivakka, Joutsa pääsevät kartalle, Toivakka ehkä positiivisimmassa mielessä, koska Rämö ihaili tämän pienen kunnan toiveikasta elinvoimaa. Pysähdyin itsekin taas Toivakassa toisena juhannuspäivänä, ja yllätyin siitä, että kylillä oli silloinkin väkeä.

Muita tuttuja paikkoja olivat: Nikkilä, Hartola, Leivonmäki, Rutalahti, Lievestuore, Hankasalmi, Konnevesi, Rovaniemi, Posio, Kuopio, Suonenjoki ja Heinola. Suurin osa kirjassa mainituista kunnista oli minulle uppo-outoja, ja varsinkin alkoi turismin näkökulmasta kiinnostaa Oulujärven seutu, Kainuu ja Pohjois-Savo. Eksoottisimmat paikat, joissa tässä käydään ovat ehkä Manamansalo, Auttiköngäs ja Posion Korouoma, joissa viimeisessä olen käynyt tuskaisella itikkaretkellä. Varsinkin tuo Rovaniemeen kuuluva Autin kylä kiinnosti sen asukkaiden historian tajun vuoksi: kylässä vaalitaan sen keskiaikaista historiaa, ja sieltä saa mm. hankittua muinaisia yrttisekoituksia.

Matti Rämö on askeettinen pyöräilijä, joka selviää päiviä monotonisella ravinnolla. Kirsikkatomaatit ja mansikat ovat hänen retkiensä herkkuja, ja tässä kirjassa tehdäänkin vertailevaa tutkimusta eri maakuntien mansikkatarjonnan välillä. Aika usein Matti ehtii kaupoille vasta niiden sulkemisaikaan, jolloin mansikkamyynti on jo loppunut, mutta kun niitä saa, hän saattaa ostaa lavallisen herkkuja, joita hän jakaa myös ohikulkijoille. Arkiset kohtaamiset paikallisten ihmisten ja kanssapyöräilijöiden kanssa ovatkin tämän teoksen suola, ja väliin mahtuu myös traagisia tarinoita.

Pizzan syönti on pitkillä pyöräretkillä liikaa, mutta Eevan kanssa mies päätyy ruokailemaan sisätiloihin ja nukkumaankin muutaman yön oikeissa sängyissä. Vaimo ei jaa miehensä kanssa samaa askeettista linjaa, ja vaimon kanssa pyöräilypäivinä tyypillinen kilometrimäärä on n. 30 km, kun yksin hän saattaa helposti surauttaa 130 km.

Kirjassa käydään enimmäkseen pienillä paikkakunnilla, joiden jälkeen Rovaniemen keskusta ja Kajaani alkavat olla kirjailijalle liikaa. Mukaan mahtuu kuihtuvia, työttömyyden riivaamia peräkyliä ja optimistisia, usein turismista ja kesämökkeilystä hyötyviä kuntia, joissa ei ole vielä annettu periksi. Paikkakunnista erikoisimmaksi nousee tässä ehkä Puolanka, joka on onnistunut brändäämään pessimismin kunnan iskulauseeksi. Tällaista luovaa kylähulluutta voi löytää vain, jos lähtee tarpeeksi kauas kasvukeskuksista. Ehkä hulluin vyöhyke sijaitsee jossain Jyväskylän ja Oulun välimaastossa, koska näillä seuduilla on pitkät välimatkat mihin tahansa kaupunkiin eikä kovin kiinnostavaa turismia.

Luin siis rivien välistä, että parisuhdepyöräily on tuonut sankarimatkailijan elämään uutta kohtuullisuutta ja armollisuutta, ja myös uudenlaisia kontakteja paikallisiin ihmisiin, joiden solmimisessa vaimo on taitavampi. Toisaalta minua suorastaan liikutti Rämön törmäämiset satunnaisiin lukijoihin, jotka tunnistivat miehen ja tulivat kertomaan omista retkistään, joita hänen kirjansa olivat inspiroineet. Tällainen suora palaute on varmasti parasta kenen tahansa kirjailijan uralla, mutta jos matkakirjailija saa lukijansa innostumaan suht vaativasta liikuntaharrastuksesta, siinä on jo annos magiaa.

Luin teoksen addiktiivisesti ja aloin heti tutkailla hänen muita teoksiaan, joista eniten kiinnostaa kahdeksas, Himalajan-reissukuvaus. E-kirjastossa saatavilla on kuudes, jossa matkustetaan Andalusiassa ja Pohjois-Afrikassa, joten ehkä tartun seuraavaksi siihen. Suosittelen kirjoja myös niille, jotka eivät pääse pyörän selässä lähikauppaa pidemmälle, sillä pyöräilyn lisäksi teoksiin mahtuu hienoa kulttuurin ja paikallisten ihmisten kuvausta. Jos tämä Suomi-seikkailu oli jo noin huikea, luultavasti ulkomaan seikkailuista saan vielä enemmän irti.

Mölöjen pösilöiden vastustamisesta

Teos: Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija (WSOY, 1952)

Jo kolmas Veikko Huovis-postitus tässä blogissa, jee! Kaikkihan kynnelle kykenevät varmasti muistavat Havukka-ahon ajattelija-rastit yläkoulusta ja lukiosta. Ainakin äidinkielen opettajan runsaina suitsutuksina. Itse en ole kyseistä kirjaa nuorena lukenut, se ei olisi koskaan uponnut minuun, ja olen luultavasti keksinyt keinon suorittaa siihen liittyvän tehtävän lukematta teosta.

Havukka-ahon ajattelija kertoo Kainuun korvessa asuvasta Konsta Pylkkäsestä, joka on aidosti oman polkunsa kulkija. Hän on ajoittain töissä tukkisavotoissa, asuu Anselmin ja Iitan luona kortteeria ja viettää paljon aikaa joutomiehenä luonnossa kulkien. Kirjassa hän saa kirjeen ystävältään Mooses Pessiltä, ja siinä kutsun tulla kalastamaan ja ponua nauttimaan kolmen peninkulman päähän tämän eräkämpille Kuhmoon. Konsta lähtee naisten vänkäämistä pakoon erämaahan, missä kaksikko kohtaa kaupungista tulleet maisterismiehet, jotka ovat tulleet metsästämään lintuja täytettäviksi tutkimusaseman vitriiniin.

Kaupungeista lappaa Iivantiiran koskille ”akranoomia”, ”tiploomia” ja ”lisenssiä” purolohia narraamaan, eivätkä he tiedä, kuinka paljon Konsta tietää maailmasta. Ehkä Konsta ei ole koskaan oikeaa merta nähnyt, mutta Oulujärven kyllä, ja tämäkin on kupera muodoltaan. Konsta haluaisi vaihtaa vuodeksi päätään nuoren tutkijamiehen kanssa, ja ajatella sinisiä ajatuksia museoissa ja kirjastoissa, ja hän pääsee kokeilemaan tieteellistä ajattelua ”päiväläisenä” eli tutkijakaksikon apulaisena Lentuan saaressa.

Kuka Konsta sitten oikeasti on, ja mitä hän teki maailmalla vuodesta seitsemäntoista vuoteen kaksikymmentäneljä? Kuka on Konstan oikea isä, ja miksi hän ei ole perustanut perhettä kuten tavalliset eläjät? Onko hän päästään sekaisin, tai jopa pirun penikka? Kuka hyväksyy Konstan sellaisena kuin hän on, ja kenelle Konstan loputon viisastelu on myrkkyä? Saako tavallinen tukinuittaja olla kiinnostunut ”Porneon” saaresta? Ja mitä siitä seuraa, jos pyrkii liikaa maisterismiesten seuraan?

Itseoppineen intellektuellin portrettina tämä teos on edelleen osuva, ja muistuttaa meitä ajasta, jolloin opillista sivistystä vielä arvostettiin. Toveruus herrojen ja tukkijätkän välillä on mahdollista korven nokipannukahvien äärellä, jossa jätkän paikallisten olojen tuntemus saa loistaa.

Paras kohtaus on teoksen loppupuolella, jossa Konsta analysoi maailmanhistoriaa pienessä tuiterissa: ”Ne ovat mölöjä pösilöitä, jotka ihmisveljensä panevat piikkilanka-aitaukseen!” Konstan ymmärrys keskitysleirien syntysyistä on edelleen ajankohtainen: on olemassa ihmistyyppi, jonka ainoa saavutus elämässä on kytätä heikompiaan ja pienempiään. Mikään ihmiskunnan saavutus ei ole kuitenkaan valmistunut kyttäämisolosuhteissa, eikä poroerottelukaan pidemmän päälle ole kovin älyllistä puuhaa.

Parasta, mitä olen Huovisen teoksista esiin kaivanut, ovat poliittiset havainnot, jotka eivät yleensä jää Suomen rajojen sisälle. Huovisen korpimaisema ei mielestäni ole perussuomalainen, menneitä aikoja ihannoiva umpio, vaikka siinä kansanmiehet ja – naiset ovatkin ehdottomia sankareita. Tulevaisuuskuva on optimistinen, eikä vesivessojakaan pelätä, vaikka kaikki eivät niissä ole vielä ehtineet vierailla. Nokipannukahveja voi keittää muullakin polttoaineella kuin muukalaisvihalla, kuten eräät tuntemani ”kansallismieliset” näinä päivinä tekevät fanaattisilla teltoillaan.

Kielellisesti Havukka-ahon ajattelija panee nykyihmisen pinnistelemään, eikä pelkästään murreilmaisun, vaan monipolvisten lauserakenteiden tasolla. Someajan nuorille tämä teos alkaa jo varmasti olla miltei ylitsepääsemätön rasti – tai ehkä aliarvioin nuoria törkeällä tavalla. Minun viisitoistakesäiseen sieluuni ei tämän teoksen jalkarättihuumori olisi millään voinut upota. Mutta koska Huovisen tuotannosta otetaan nyt uusia painoksia urakalla, uskoisin hänen renessanssinsa olevan jo pian käsissä.

Mies, josta riitti monelle

Teos: Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. (SKS, 2018)

Ilmari Kianto (1874-1970) on monille meistä tuttu kirjailija äidinkielen tunneilta. Muistelisin, että Punaisesta viivasta ja Ryysyrannan Joosepista on ollut juttua vielä minun nuoruudessani 80-luvulla, ja olen palannut noihin teoksiin myöhemmin ainakin katkelmia niistä lukien. Myöhemmin olen tutustunut Kiannon toimintaan Vienan Karjalan kysymyksissä, ja aivan viimeksi lukenut hänen järkyttävistä kannanotoistaan ”susinartuista” kansalaissodassa. Itse asiassa Kiannon kansalaissodan naiskuva muistuttaa melkein tismalleen tämän päivän haittaisänmaallisten retoriikkaa ”matupatjoista” ja ”suvakkihuorista”.  

Monella tapaa Kianto oli vihakirjoittaja, tai ainakin tietoinen provokaattori, jonka ulosantiin myös jotkut hänen aateveljistään kyllästyivät. Panu Rajala pyrkii Kianto-elämäkerrassaan tuomaan esiin tämän äärimmäisen tuotteliaan ja ristiriitaisen kirjailijan aatteellisia kytköksiä, joita ei ole helppo asettaa tämän päivän poliittiselle kartalle. Kianto oli idealistinen tolstoilainen, epäonnistunut Venäjän armeijan sotilas, anarkisti, vapaan rakkauden kannattaja, heimoaatteen täyspäiväinen edistäjä (kun sille päälle sattui), köyhän kansan puolustaja, joka kuitenkin vierasti vasemmistolaisuutta. 

Kianto eli niin pitkän elämän, ja oli luonteeltaan sen verran maaninen, että matkan varrelle mahtui järkyttävä määrä melodraamaa. Poetiikkaa, politiikkaa ja erotiikkaa, pahennusta, kriisiä ja hammasten kiristystä. Elämäkerrassa kuvataan nuorta miestä, joka kärvistelee kolmikymppiseksi ilman lihallista naissuhdetta. Jossain vaiheessa hänen lähimpiin ystäviinsä kuuluu Eino Leino, joka edistyy niin runouden kuin eroksen teillä Kiantoa sukkelammin, ja Kianto kokee jäävänsä tämän komeetan varjoon. Leino ehtii jo hoidattaa kuppaansa, kun Kianto on vain kirjeenvaihdossa siveellis-moralististen venäläisten seurapiirineitien kanssa. Ja kun Kianto vihdoin onnistuu naimaan Suomussalmen pitäjälle tulleen postineiti-Hildurin, perheonni ei ehdi kukoistaa kuin joitain ohikiitäviä hetkiä. 

Ilmari Kiannolla oli 12 lasta kolmen naisen kanssa, joista nuorin, Raija-Liisa, syntyi vuonna 1934 yhdelle hänen lukuisista sihteereistään. A- ja B- sarjan äidit taistelivat jossain vaiheessa kiihkeästi elatusmaksuista keskenään, mutta suurimmat paineet kohdistuivat itse sulttaaniin, joka ei suoriutunut vanhemmuuden velvoitteistaan tiukan paikan tullen. Vaikeina vuosina useampi lapsi oli lastenkodissa, ja ainakin kaksi heistä adoptoitiin muualle. Raija-Liisa oli sotalapsena Ruotsissa, mutta palasi isälleen ja tämän uudelle vaimolle, joka hoiti tyttöä kuin omanaan. 

Iltatähtenä Raija-Liisa oppi tuntemaan isänsä parhaiten, koska hän asui tämän ja tämän useamman naisen kanssa. Kun yksi kumppani tai sihteeri otti hatkat, Kianto ilmoitti paikan aukeamisesta lehdissä, ja aina joku seikkailunhaluinen hupakko tarttui syöttiin. Miehestä riitti moneksi ja monelle, ja suurin osa nuoremmista naisista ehti kuolla ennen Ilmaria.

Rajala ei ainakaan sievistele Kiannon elämän hurjimpia vaiheita, vaan näyttää 30-40-lukujen melodraaman, ahdingon ja pohjamudat sellaisina kuin ne ovat olleet. Itse kirjoitin tekemiini muistiinpanoihin ainakin viisi kertaa sanat ”MOPO KEULII”, eli Kiannon elämässä oli useita vaiheita, jolloin hän ei tuntunut täysin syyntakeiselta, eivätkä nämä kaikki liittyneet runsaaseen alkoholinkäyttöön. Sangen omituiselta tuntui varsinkin se, että hän sai noin paljon nuoria naisbändäreitä vaiheessa, jossa hän oli kaikista heikoimmilla niin taloudellisesti kuin henkisesti. 

Ainakaan väriä tai vauhtia Kiannon elämästä ei puuttunut, mutta Panu Rajala tarjoaa kirjassaan myös suvantovaiheita analysoimalla miehen tuotantoa ja sen vastaanottoa. Itseäni kiinnosti eniten köyhyyden kuvauksen etiikka: tässähän viitataan Kyllösen sukuun, jotka kokivat tulleensa leimaantuneiksi ryysyrantalaisiksi monessa polvessa siksi, että Joosepin hahmo oli niin lähellä elävää kaimaansa. Kianto yritti hyvitellä ja sovitella Kyllösten kanssa moneen otteeseen, mutta nämä eivät leppyneet. 

Kiannon persoonaan en edelleenkään ihastunut tämän teoksen luettuani; jos naissuhteet jätetään ulkopuolelle, teos kuvaa epästabiilia mytomaanikkoa, joka onnistuu saamaan itselleen etuoikeuksia suuren taiteilijamyytin varjolla. Hänessä on myös marttyyrihenkeä, ja herkkähipiäistä valittajaa, joka kokee olevansa aivan erityinen lumihiutale. 

On tietysti kiinnostavaa, kuinka paljon suuret mieskirjailijat ovat saaneet tukea muun muassa kustantajiltaan – ja Kiannon tapauksessa tuen määrä varmasti ylitti Leinon, jolla ei kuitenkaan ollut kuin yksi lapsi huollettavanaan. Suurperheet toki olivat muutenkin ajan henkeen kuuluvia, ja köyhää kansaa kuvatessaan Kianto varmasti oli hyvinkin tietoinen, että hänestä olisi voinut tulla myös kunnan jauhoja anomassa käyvä Jooseppi.  

Kirja varmasti avautuu parhaiten niille, jotka ovat lukeneet edes yhden kokonaisen Kiannon teoksen. Minulla oli välillä olo, että lukisin tuon ajan Seiskaa – jos keltaista lehdistöä silloin olisi ollut. Miehen loppuvuosikymmenistä Helsingissä tuli jo hieman likainen paparazzi-fiilis, sillä hänen luonaan kävi uteliaita tirkistelijöitä ja varmasti myös alkavan viihdejournalismin haaskalintuja. Rajala kuitenkin kunnioittaa kohdettaan ja pyrkii näyttämään hänen elämästään muitakin puolia kuin nuorten naisten vikittelyn. 

Elämänmittainen sotaromanssi

kadonnut sulhanenEila Kostamo on minulle ennen tuntematon kirjailija, vaikka nimi tuntuu tutulta – todennäköisesti ranskalaisen kirjallisuuden käännöksistä. Kostamo teki elämäntyönsä kääntäjänä ja kustannustoimittajana, mutta on myös julkaissut omaa proosaa säännöllisesti vuodesta 1975 saakka. Näyttää, että eläkkeelle jäätyään hänen kirjailijanuransa on ollut nousussa, ja hänen uusin fiktiivinen teoksensa Kadonnut sulhanen ja kaksi muuta kertomusta (Sanasato, 2016) merkitsee paluuta kirjailijan lapsuuden juurille, Oulun seudulle ja muualle pohjoiseen.

Lähdin lukemaan novellikokoelmaa, mutta ainakin omassa mielessäni kirja esiintyi rehevänä romaania, jossa on kolme aikatasoa. Kirjassa on miltei raamatullinen päähenkilö Ruut Vanhala, jonka itävaltalainen sulhanen Rudolf katoaa toisen maailmansodan lopussa. Ruut on lukiolainen, työvelvollinen ja sotalotta, joka päätyy opiskelemaan farmasiaa sotakoneiston antamien mahdollisuuksien kautta. Toisin kuin monet muut Suomessa toimineet SS-joukkojen sotilaat, Rudolf on Ruutinsa kanssa tosissaan, mutta katoaa itärintaman kautta Gulagin leireille elinikäiseen tuomioon. Pienen ihmeen kautta Ruut saa vielä kihlatultaan viestin vankileiriltä, ja siunauksen uuteen elämään ilman häntä.

Ruutin paras ystävä Helka on menettänyt sulhasensa Samulin rintamalle Vienan Karjalaan, eikä lämpene tämän jälkeen saksalaisten kosiskeluille. Hänestä tulee uranainen ja vannoutunut vanhapiika. Luokkakaveri Seija taas tulee raskaaksi saksalaiselle sotilaalle, ja hänet lähetetään vauvaa synnyttämään miehen vanhempien luo Saksaan, vaikka mies ei ehkä haluaisi naimisiin. Kaikille nuorille naisille, jotka ovat liikkuneet saksalaisten kanssa julkisesti, huudellaan, ja heitä pidetään moraalisesti langenneina. Ruut pakenee tätä kohtaloa Kainuuseen, jossa hän menee naimisiin miehen kanssa, joka ei tiedä hänen salaisuudestaan.

Ajattelin aluksi, että kirja voisi rakentua hyvinkin uskonnolliseksi kertomukseksi, mutta raamatullinen kertomus Ruutista pakolaisena, joka seuraa miestään vieraaseen maahan, on metatason kehys. Kai Ruutin kirja käsittelee myös lojaalisuutta ja naisten välistä ystävyyttä. Romaanin Ruut asuu suruttomana lestadiolaisalueella, mutta lestadiolaisuus ei nouse kantavaksi teemaksi. Hänen elämässään on ollut liikaa taakkoja, surua ja velvollisuuksia jo ennen sodan syttymistä, ja vanhat traumat aktivoituvat keski-iässä, kun hän menettää iltatähtensä vauvana.

Sotaromanssiteeman rinnalla toinen kantava teema on psykoanalyysin hidas tulo Suomeen. Ruut saa totaalisen hermoromahduksen 43-vuotiaana, ja joutuu mielisairaalaan hoidettavaksi pitkäksi jaksoksi. Tässä eletään jo 1960-lukua, jolloin käsitykset naisen asemasta ovat murroksessa. Lääkkeistä paljon tietävä Ruut ei halua elää loppuelämäänsä psyykenlääkekoukussa, vaan hän kyselee sairaalassa terapiahoidon mahdollisuudesta. Osastonlääkäri ei voi tarjota muuta kuin kirkon perheasiainneuvottelukeskusta, mutta lopulta hänelle löytyy alaa opiskeleva nuori kandidaatti.

Ruut pääsee kokeilemaan klassista freudilaista psykoterapiaa, ja perusteellisena ihmisenä hän päätyy myös opiskelemaan aihetta itse hoidon rinnalla. Terapian aikana hän oppii vihdoin antamaan tilaa ja aikaa itselleen, eikä sen aikaansaama muutos miellytä aviomiestä. Kasvavat pojat joutuvat kokkikouluun, ja mies päätyy klassisesti ulkoruokintaan toisella paikkakunnalla asuvan lesken luo. Myös eroa Ruut tekee perusteellisesti ja analyyttisesti, mutta yhteys pohjoiseen ei hänellä katkea Tampereelle muuton jälkeenkään.

Romaani on elämänmittainen teos, jossa tapahtumia, varsinkin traagisia menetyksiä, riittää, mutta ilmavan kerrontatekniikan vuoksi se ei tuntunut lainkaan raskaalta. Koin varsinkin sota-ajan kuvauksen kohdalla, että kyseessä oli elämäniloisin lukemani kuvaus raskaasta teemasta. Olen nimittäin lukenut nyt aika monta romaania, jossa käsitellään saksalaisten ja suomalaisten suhteita Lapin sodassa, ja suurimmassa osassa teoksista naispuoliselle päähenkilölle käy huonommin. Tässä itävaltalainen sulhanen ei ole natsi, vaan nuori lääketieteen opiskelija, jolla ei ole ollut vaihtoehtoja. Rakkaustarinana ja kuvauksena ystävyydestä romaani on harvinaisen monisyinen ja koskettava.

Historialliseksi romaaniksi teos on harvinaisen taiteellinen, mutta samalla ajankuvaus on tarkkaa. Kiinnostava yksityiskohta liittyi lukiolaisten saamaan sosiaaliseen arvostukseen vielä 1940-luvulla. Ruut pestautuu kotiapulaiseksi, mutta jättää mainitsematta lukio-opinnot ja jää lopulta kiinni valkoisesta valheesta. Taka-ajatuksena on, että kotiapulaisen työ on liian ”alhaista” lukiolaiselle, jonka katsotaan jo kuuluvan tavalla tai toisella herrasväkeen.

Uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka lukevat vähemmän historiallisia romaaneja. Itse luen jonkun verran myös tätä viihteellisempää ja kaupallisempaa historiallista naisviihdettä, ja vaikka silläkin on ansionsa, joistain teoksista tulee automaattisesti olo, että istuisi teemapuistossa tai historian oppitunnilla. Kostamo ei tuotteista sota-aikaa eikä luennoi sodan syistä ja seurauksista. Hän onnistuu rakentamaan draaman kaaren ilman ainuttakaan historian merkkihenkilöä tai julkkista, eikä myöskään rakenna saksalaisten morsiamista nyyhkytarinaa. ”Naisviihdettä” teos ei edusta, mutta muuten naisnäkökulma on vahva, jopa feministinen.

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin vastikään lukemastani Anna-Liisa Ahokummun esikoisteoksesta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus, 2018). Teoksia yhdistää teema, ajallinen monikerroksellisuus, ja hieman myös tyyli, mutta lukukokemuksena Kostamon teos oli emotionaalisesti läsnäolevampi ja rikkaampi. Yhdessä luettuna nämä kaksi romaania voisivat luoda kiinnostavia kontrasteja ja vaihteluja, sillä kumpikaan ei millään muotoa tyhjennä toista.

 

 

Salaraskaus salatelkkaria katsellessa

LeinonenLestadiolaisuutta käsittelevät teokset ovat ”trendanneet” kovasti viime vuosina, ja tässäkin blogissa ilmenee arvioita muistakin kuin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta. Pyhien kunniaksi onnistuin nappaamaan e-kirjastosta uutuusteoksen, Tarja Leinosen romaanin Koti koivun alla (Karisto, 2018), jossa aikamatkaillaan 80-luvun alkupuoliskolle kainuulaiseen syrjäkylään, Purolan tilalle.

Purolan tilaa asuttaa vähälapsinen lestadiolaisperhe, joka kamppailee uskonsa vahvuuden kanssa. 17-vuotiaalla Seijalla on ”vain” 5 sisarusta, kun taas hänen parhaalla ystävällään Annilla on 17 sellaista. Seijan äiti on moderni lestadiolaisemäntä, joka käy perhettä elättääkseen myös palkkatyössä kunnan virastoissa siivoojana. Seijan isä on tyypillinen patriarkka, joka pyrkii uskossaan oikeaoppisuuteen ja raahaa vaimoaan hoitokokouksiin. Perheen nuoret kuuntelevat saatanallista popmusiikkia, käyvät tansseissa ja meikkaavat, eikä isän valta ulotu heidän elämänsä joka nurkkaan.

Seija on käynyt peruskoulun jälkeen vain vuoden kestävän emäntäkoulun, jossa hän on oppinut leipomaan kaupunkilaisten hienouksia kuten tuulihattuja. Vuosi emäntäkoulussa on leventänyt railoa kodin ilmapiirin ja oman identiteetin etsinnän välillä. Riita isän kanssa on saanut Seijan jäämään koululle myös viikonlopuiksi, ja tästä johtuvan turmion vuoksi Seija palaa kotiin pulla uunissa.

Ensisijaisesti Koti koivun alla kertookin teiniraskaudesta, ja tuon ajan yleisestä asenneilmapiiristä aviottomia äitejä kohtaan. Seijalla on mahdollisuus keskeyttää raskaus, mihin häntä kannustavat niin neuvolan lääkäri kuin isäehdokaskin. Kodin kasvatuksen vuoksi hän ei kuitenkaan voi lähdettää sikiötään, ja hän on valmis ottamaan lapsesta vastuun yksin. Poikaystävä Hannu kun ei vaikuta lainkaan valmiilta isyyteen, hänellä on kiire pyörittää useampaa mimmiä valkoisessa Chevroletissaan.

Kirjassa on rakkaudellinen tunnelma, ja varsinkin sen pohjalainen isoäitihahmo loistaa viisaudellaan ja huumorillaan. Aviottomia lapsia on myös” uskomassa oleviin” sukuihin syntynyt kautta aikain, eikä vauvauutinen lopulta järkytä muita kuin isäpappaa. Seijaa itseään ahdistaa tulevaisuus perheen asuntovaunussa, jossa hän on jo muutenkin asunut ottaakseen välimatkaa vanhempiinsa. Asuntovaunussa on myös enojen lahjoittama salatelkkari, jonka olemassaoloa isä ei hoksaa pitkään aikaan, kuten ei tyttärensä raskauttakaan.

Pidin paljon kirjan lempeästä huumorista, hersyvästä ajankuvasta ja kainuulaisen kyläelämän kuvauksesta. Purola vaikutti loppujen lopuksi aika avarakatseiselta lestadiolaiskodilta, jonne maailman tuulet puhalsivat ehkä enemmänkin kuin mitä isäntäväki olisi halunnut. Vieraita tilalla kävi jatkuvasti, koska sen nurkilla oli myymäläauton pysäkki. Kauppa-auton odottelijoilta ei kysytty tilalla Rauhanyhdistyksen jäsenkirjaa, vaan kahville oli tervetulleita kaikki.

Kirjassa kokataan, leivotaan ja siivotaan melkein maanisesti, mikä toki kuvaa uskollisesti suurperheen arkea. Ruoan merkitys perheyhteisön ”liimana” on keskeinen, ja kirjan perheessä ei myöskään ole ruoasta pula. Isän rahakkaat keikkatyöt luultavasti lisäävät vaurautta, eikä leipomistarvikkeissa kitsastella. Omalla tavallaan kirja kertoo myös 1980-luvun hyvinvointivaltion kasvusta ja vaurastumisen ”kultaisista vuosista”. Vastaava kuvaus 90-luvun lamavuosista tai tämän päivän pitkäaikaistyöttömyydestä kainuulaisella peräkylällä olisi luultavasti synkempi tarina. Seijan elämässä on todennäköisestä yh-äitiydestä huolimatta näkyvillä valoa ja toivoa.

Kirja saattaa avautua parhaiten niille, joilla on 80-luvun alusta omakohtaisia muistikuvia. Ajankuvaa on teoksessa varsin runsaasti, varsinkin Suomi-iskelmän muodossa. Itse jäin odottamaan juonelta, ja varsinkin lestadiolaisuuden käsittelyltä, hieman lisää syvyyttä. Hyvä alku uskontodialogille oli siinä, kun lestadiolaisperheen kasvatti Anni löysi ”elävän Jeesuksen” ja kääntyi helluntailaiseksi, mutta tämä tarina jäi mielestäni kesken. Tosin ymmärrän kirjailijan strategian uskonnollisuudesta kirjoittaessa: tässä ei ole haluttu nostaa kipeimpiä kokemuksia esiin, vaan yritetty kuvata ihmisten tavallista arkea, ja myös yhteyksiä yhteiskunnan valtavirtaan.

Uskonnosta ja uskonnollisista yhteisöistä voi ja saa kirjoittaa monilla eri tasoilla, ja myös viihteellisempi lähestymistapa voi olla monille lukijoille juuri se oikea tapa käsitellä omia muistojaan ja kokemuksiaan. Tästä kirjasta ei ainakaan jäänyt eksotisoinnin tai ”tirkistelyn” makua, vaan näennäisen sulkeutunut yhteisö esiintyi paikallisessa kontekstissaan helposti lähestyttävältä, jopa ”normaalilta”.

Teos tuntuu eritoten mainiolta kesäkirjalta, jossa maalaisromantiikka kukoistaa ja purosauna huumaa tuoksuillaan. Aistillisuutta kirjassa onkin enemmän kuin varsinaista romantiikkaa, ja siksi sitä on vaikea ”niputtaa” minkään viihdegenren alaiseksi. Karisto-kustantamolla on tarjolla myös paljon kliseisempää ja kaupallisempaa maalaisromantiikkaa kuin tämä teos, joten toivon tälle paljon ennakkoluulottomia lukijoita.

Koillismaan sielulliset kätköt

RuusuvuoriJuha Ruusuvuori on jo pitkään ollut minua kiinnostava kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut viiveellä – varsinkin olen pitänyt hänen romaaniensa monikulttuurisesta mielenmaisemasta. Kuulin hänen ja hänen vaimonsa Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren yhteisestä romaanitrilogiahankkeesta jo ennen kuin sen ensimmäinen osa, Yksi näistä pienemmistä (WSOY, 2017) julkaistiin. Pariskunta julkaisee teokset pelkällä Ruusuvuori-nimellä, mikä on toimiva markkinointistrategia.
Tiesin kirjasta etukäteen lähinnä sen, että se käsittelee lestadiolaisuutta ja lasten hyväksikäyttöä. Yli neljäsataa sivua proosatekstiä tästä aiheesta tuntui ahdistavalta haasteelta. Teoksen kansi oli sopivalla tavalla mystinen ja monitulkintainen. En tiennyt, lähtisinkö lukemaan dekkaria, trilleriä vai perinteistä taideproosaa.

Teoksessa on kolme keski-ikäistä päähenkilöä, jotka ovat olleet toistensa kanssa enemmän tekemisissä nuoruudessa. Laila ja Saara ovat siskopuolia, joilla on suuri ikäero ja jotka eivät tunne toisiaan kovin hyvin, vaikka Lailalla onkin tapana soittaa pikkusiskolleen kerran viikossa, aina samaan aikaan. Janne on tutustunut sisaruksiin toimiessaan lyhyen ajan pappina heidän seurakunnassaan, ja ollut romanttisesti kiinnostunut Lailasta. Laila on työskennellyt koko aikuisikänsä Posiolla lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Hänen on vaikea solmia läheisiä ihmissuhteita, ja vapaa-aikanaan hän viihtyy mieluummin eläinten keskellä luonnossa kuin ihmisten parissa.

Laila pysyttelee vanhoillislestadiolaisen yhteisön reunamilla, vaikka häntä ei hyväksytä sen täysvaltaiseksi jäseneksi. Jumalan rauhaa hänelle toivotetaan, mutta hänen asemansa ei naimattomana naisena ole häävi. Kylän poikamiehet ja muut yksinäiset ukot ovat kautta aikojen jahdanneet häntä, ja Rauhanyhdistyksen vanhimmat ovat hyvin kiinnostuneita hänen yksityiselämästään, mutta hänellä ei ole mitään tunnustettavaa mersumiehille.

Saara ja Janne huolestuvat Lailasta, jonka yhteydenpito on käymässä omituiseksi. Molemmat alkavat rampata Posiolla, ja palaavat samalla nuoruutensa kiperiin muistoihin. Saara päätyy ”downshiftaamaan” eli muuttamaan Lappiin osa-aikaisen psykiatrin työn perässä, jolloin hänellä jää aikaa rakkaalle hevosharratukselleen. Hän ei kuitenkaan muuta kotikonnuilleen Koillismaahan, vaan Keminmaalle. Länsilappilaisen ja koillismaalaisen mentaliteetin eroja teoksessa vertaillaan runsaasti, ja pohditaan myös kotikonnuilleen jämähtäneiden ihmisten maailmankuvaa.

Teosta ei kannata vältellä, jos kokee lasten seksuaalisen hyväksikäytön teeman liian raskaaksi. Vaikka se on pääteema, sitä lopulta käsitellään taloudellisesti ja maltillisesti. Ehkä enemmänkin siinä tutkitaan ihmismielen suojaavia mekanismeja ja traumapotilaan elämänehtoja. Rankoilla kokemuksilla ei mässäillä, eikä teos ainakaan antanut mielikuvaa, että lasten hyväksikäyttö olisi jonkunlainen epidemia lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan yhteisön tapa ”hoitaa” varsinkin uhreja ja hiljentää heidän hätänsä nostetaan pontevasti esiin. Siitä ei voi kirjoittaa diplomaattisesti, vaan ilmiö herättää kuvotusta.

Nykykontekstissa teos nostaa tärkeän lastensuojelullisen kysymyksen esiin. Viime vuosina Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla on koettu tarvetta saada lastensuojelun tehtäviin lestadiolaistaustaisia tai muuten liikettä hyvin tuntevia työntekijöitä, jotta työ perheissä ylipäänsä saataisiin käyntiin. Tässä Laila liikkeen ulkojäsenenä kelpuutetaan auttamaan syrjäytynyttä lestadiolaisperhettä. Luottamus ”suruttomiin” sosiaalityöntekijöihin on joillain alueilla todella minimaalista.

Ruusuvuorten kerrontatekniikka on vaativa, sillä lyhyistä kappaleista ei aina tunnista kertojan identiteettiä. Tämä luo tietty mystiikkaa, ja jättää suuren vastuun lukijalle, mutta loppua kohti se alkoi tuntua raskaalta. Teksti pyrkii kyllä hienosti varjostamaan dissosiaatiohäiriöstä kärsivän henkilön ajatuksenjuoksua, muistikatkoksia ja psykologista lokerointia.

Onneksi kirjassa oli rehevää syrjäseutujen kuvausta, muustakin kuin uskonnollisuuden näkökulmasta. Huoltoasemat, karaokebaarit ja rähjäiset mökkikylät pääsivät oikeuksiinsa ystävysten matkoilla. Janne-pastorin kulinarismi kasvoi jopa koomisiin mittasuhteisiin, vaikka erityisherkkujen kuten tuoreiden merenelävien metsästys varmasti onkin aina ollut helpompaa Ruotsin rajalla kuin muualla Suomessa.

En osannut loppua kohtikaan päättää, luinko dekkaria vai trilleriä, eikä määritteleminen tuntunut enää keskeiseltä. Rikoksista teos tietysti kertoo, mutta ei niiden ratkaisusta. Kauhua teoksessa oli lopulta vähän, jos Lailan päänsisäistä kaaosta ei lueta mukaan – sellaisenaan se riitti luomaan kauhun ilmapiirin. Paikallisuuden runsas kuvaus, ja uskonnollisuuden, historian ja yhteiskunnan kipupisteiden analyysi nostivat teoksen toiselle tasolle – ja näin uskon sen kiinnostavan monenlaisia lukijoita.

Pohjoisen tunnelmissa oli jotain samaa kuin Åsa Larssonin mainioissa Kiirunaan sijoittuvissa dekkareissa, varsinkin henkilöhahmojen rakentamisen tasolla. Lestadiolaisuuden kuvauksena teos oli sopivalla tavalla erilainen kuin esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu – se ei välttämättä luo yhtä intensiivistä tunne-elämystä, vaan yhteen henkilöön samastumisen sijaan se saa lukijan tutkimaan kokonaista yhteisöä.

Eräretki karhun sisään

IMG_1437Välillä taas epämukavuusalueelle. Blogissani arvioidaan tasaiseen tahtiin ”miehekkäitä” kirjoja kuten veijaritarinoita ja kertomuksia tyhjenevän maaseudun miesten kohtaloista. Pyrin blogissani tietoisesti kaivamaan esiin ääniä varsinkin itäisestä ja pohjoisesta Suomesta. Olen viime aikoina oppinut, mitä selkoset terminä tarkoittaa, ja osaan arvostaa kirjallisuutta, jossa rönttöset maistuvat nokikahvin kanssa – kunhan metsässä ei viihdytä puolta romaania.

Mikko-Pekka Heikkisen teoksia olen kuikuillut pitkään ja todennut joka kerta, etteivät ne ehkä ole minua varten. Varsinkin novellikokoelma Nuorgamin Alkon tuho, ja muutama muu erätarina (Johnny Kniga, 2010) on ollut syynissäni, ja kiinnostus on lopahtanut sanaan ”erätarina”. Ok, olen kyllä nauttinut minimiannoksen Veikko Huovista, joten en ole aivan noviisi genressä. Jaksoin taannoin rämpiä läpi teoksen, jossa aikamiehillä ei ollut muuta tekemistä kuin varastella vieraiden tilojen lampaita. Se oli jopa hälyttävän hauska, vaikka siinä ei paljoa sivilisaatiota nähty.

Tässä tarinoiden universumissa liikutaan Lapin ja Kainuun lisäksi pääkaupunkiseudulla, jossa pitkiä kalsareita Diesel-farkkujensa alla salaa käyttävät pohjoisen siirtolaiset kaipaavat eri intensiteeteillä kotiin. Eräjorma on sellainen kaupungissakin, vaikka joutuisi metsästämään hirven puutteessa oravia ja joutsenia. Nuuksion kansallispuistoon voi hätätapauksessa paeta harrastamaan erärunkkausta kuvitteellisen Inarinsa kanssa, mutta käy yksin ähöttäminen Seurasaaren kallioillakin, jos osaa valita suojaisan nurkan.

Heikkinen on itse kainuulainen, joka ilmeisesti on viettänyt viime aikoina enemmän aikaa Lapissa kuin ”juurillaan”. Tarinoista minua puhutteli eniten ”Kutturan gansta”, jossa Morottajan Toni kokee tarpeen savustaa vihollisensa Gauriloffin Teron hoodeiltaan vain siksi, että tämä kehtaa käyttää Public Enemyn hupparia hänen reviirillään. Lähimmälle R-kioskille on pitkä matka, ja samat kolme LA:n jengisodista kertovaa vuokravideota kuluu saman asiakkaan käytössä viikonloppuisin. Myyttinen Kuttura herättää jo kiinnostussa näissä novelleissa, ja sinne palataan myöhemmässä romaanissa Terveiset Kutturasta (2012).

Eläinten rooli novelleissa on vahvasti maagis-realistinen. Ukkometso kaataa koululaisen ja vanhuksia tahdonvoimallaan, sopulit ajavat kokonaisen Utsjoen syömään nötköttiä bunkkeriin, näädät emigroituvat Berliiniin vikittelemään saksattaria ja Eläinmuseon karhun sisältä löytyy wannabe-eräjormalle makoisin turvapaikka. Karhutarina nauratti minua eniten, sillä olen itsekin kokenut koomisen kauhun hetkiä kyseisen museon käytävillä. En voi sietää täytettyjä eläimiä, mutta lapseni rakastivat tuota museota pieninä ja kävimme siellä mielestäni liian usein. Tarina herätti jopa nostalgisen halun palata pääkallopaikalle.

Tarinat ovat huikean tiiviitä ja monipolvisia. Pohjoisen Suomen kolkkien moninaisuus pääsee hyvin esiin, kun ensin metsästetään näkymätöntä miestä Puolangalla, sitten harjoitellaan tervahaudan kaivuuta eräkämpillä Suomussalmella ja lopulta päädytään räjäyttämään Alkon sisältämä kauppakeskus Nuorgamissa lestadiolaisten uskonveljien toimesta. Aluepolitiikkaa harrastetaan vahvan parodisesta horisontista uudelleenasutusohjelmien ja pohjoisen itsenäistymisskenarion kautta.

Joissain tarinoissa oli hieman toiston makua. Miesten reviiritietoisuus ja asehulluus korostuivat läpi kirjan, ja oodeissa itsetyydytykselle oli kaikissa sama poljento. Parin loppupuolen novellin kohdalla hyydyin kokonaan, ja täytyy sanoa, että nautin enemmän niistä perinteisemmistä erätarinoista kuin toiminnallisista poliittisista satiireista. Lukukokemus oli hengästyttävä, enkä missään nimessä suosittele teoksen ahmaisemista suurina paloina. Jokainen tarina vaatii hengähdystaukoa, eli kokoelmasta riittänee iloa pidemmäksi aikaa.

Taisin pitää Nuorgamin Alkon tuhosta enemmän kuin esimerkiksi Mooses Mentulan Lappi-aiheisista novelleista, jotka ovat urbaanimpia ja ihmissuhdekeskeisempiä. Pidin teoksesta jopa enemmän kuin Rosa Liksomin varhaisista klassikkonovelleista, joita luimme teineinä posket punaisina lähinnä eksplisiittisen seksuaalisen sisällön vuoksi. On hyvin mahdollista, että luen Heikkiseltä pian toisenkin teoksen, ja toivon mukaan en sekoita häntä Antti Heikkiseen, jonka tyylissä on jotain samaa pohjoisen kaimansa kanssa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 41: Teoksen kannessa on eläin.