Jännämiehen muotokuva II

Teos: Iris Mårtensson: Kaksoiselämää (Lind&co, 2020)

Suomennos: Timo Korppi

Äänikirjan lukija: Leena Nuora

Viime kuun puolella viihdytin itseäni uskomattomalla brittitarinalla kaikkien aikojen Auervaarasta (Carolyn Woods: Paholainen vuoteessani) , ja nyt vastaava kertomus löytyi Ruotsista. Tämä Lind&co:n Tositarinoita elämästä-sarja on sekalainen kooste elämäkertoja, joista osa on jo melko vanhoja, 00-luvulla julkaistuja. Tämä teos on julkaistu Ruotsissa vuonna 2016, mutta tietyistä tietoteknisistä vinkeistä päättelen tarinan tapahtuneen 00-luvulla.

Iris Mårtensson on pseudonymi, enkä löydä teokseen liittyvää suurta mediakohua. Eli kyseessä on ennalta tuntemattoman ”taviksen” kirjoittama parisuhdetilitys, joka ei ole kirjallisesti kovin kummoinen, mutta kertoo jotain aikamme ilmiöistä, nettideittailusta, uusperheistä ja suhteesta seksuaalisuuden kirjoon.

Tarinassa keski-ikää lähestyvät Iris ja Max kohtaavat pienen paikkakunnan tanssiravintolassa, rakastuvat ja muuttavat yhteen melko vauhdikkaasti. Molemmilla on lapsia aiemmasta liitosta, mutta aluksi Max ei saa tavata omiaan. Perhe-elämä on alkuvaiheessa turvallisen idyllistä, he retkeilevät paljon luonnossa ja Maxilla on suuri into ottaa perhekuvia reissuilta. Iriksellä on edellisestä erosta jäänyt omakotitalo, jonka lainan maksu on hänelle hankalaa, ja näin uuden työssä käyvän kumppanin löytyminen on myös taloudellinen helpotus.

Ensimmäiset merkit Maxin luonteen erikoisuudesta näkyvät uusperheen yhteisellä Kreikan-lomalla, jolloin Maxilla ilmenee yllättävää tarvetta ”omaan aikaan”. Tämän jälkeen hän alkaa kuntoilla maanisesti erikoisiin aikoihin, ja viipyä entistä pidempään työmatkoillaan. Viimeinen niitti epäilyksiin on Iriksen saama tippuri, ja tartunnan aiheuttama nöyryytys terveydenhuollossa. Iris tässä vaiheessa vain epäilee, että Maxilla on toinen nainen, mutta totuus kumppanin kaksoiselämästä on huomattavasti raskaampi.

Tämä tarina on viimeksi lukemaani brittitarinaa huomattavasti arkisempi, mutta vähintään yhtä sotkuinen. Irisin ja Maxin perhehelvettiä kestää jopa kolme vuotta, mutta se jatkuu vielä eronkin jälkeen ikuisuuksia, sillä Maxista on vaikea päästä eroon. Kiinnostava hahmo tarinassa on Maxin äiti Elsa, näennäisen hyväntahtoinen ja kiltti anoppi, joka kaikesta huolimatta on aina poikansa puolella, menipä tilanne syteen tai saveen.

Omasta näkökulmastani tarina oli kovin moralistinen, jopa konservatiivinen rasittavalla tavalla. Mårtensonin tapa kuvata ex-puolisoaan on ylitunteellinen ja skandaalinkäryinen: Max on ”transu pervo”, jolla on ällöttävät naismaiset jalat. Toki teoksen teema liittyy parisuhteessa tapahtuvaan pettämiseen, eli Mårtensson ei dissaa kaikkia henkilöitä, joiden seksuaalinen käyttäytyminen on erilaista kuin hänen, mutta rivien välistä hän antaa ymmärtää, että esim. S/M-leikeissä on joitain likaista, ja että lähestulkoon kaikki seksi heteroparisuhteen ulkopuolella on epäilyttävää. Samaan syssyyn näin näköalattomasti seksuaalisuuden kirjosta kirjoittava tapaus kertoo toimivansa perheneuvojana. En luottaisi kirjailijan neuvoihin, sillä hänen näkökulmansa on kovin normatiivisesti virittynyt.

Toki nettipornon levittäminen ja myyminen samassa asunnossa, jossa kasvaa alaikäisiä nuoria, on moraalisesti kyseenalaista, eikä Maxista saisi ideaalia kumppania millään maailman ilveellä, mutta kirjailija-Irisiltä puuttuu itseironia ja huumorintaju. Lisäksi kirjassa ärsytti liiallinen ulkonäkökeskeisyys, ja”humble brag”-tyyppinen itsekehu. Suorastaan naurattivat hänen ”viehättävät” vaaleansiniset leninkinsä, joita hän puki päälleen, kun lähti tyttöjen kanssa tuulettumaan siihen samaan lihaliiteriin, josta hän alun perin löysi Maxin.

Taloudellisesta ja henkisestä väkivallasta/hyväksikäytöstä teos kertoo silti karua kieltään, eli uskon teoksen tuovan vertaistukea jollekulle, joka on vastaavassa tilanteessa. Kirjassa oli myös psykologisen trillerin aineksia, mutta ne eivät päässet tarpeeksi framille, koska teos oli kirjoitettu vähemmän jännittävästi.

Panen tälle Goodreadsissa tasan kaksi tähteä, ja nekin ”hyvästä yrityksestä”. Onneksi Tositarinoita elämästä-sarjassa näkyy olevan joitain ihan kunnollisiakin teoksia, vaikka se on melkoinen sillisalaatti.

Kolmannen linjan kattotasanteella

Teos: Piritta Porthan: Meitä oli kaksi (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikolla löysin sattumalta tuoreen esikoisromaanin, jossa päähenkilön, nuorehkon äidin mielenterveys rakoili (Elina Jokinen), ja sama tematiikka jatkuu nyt Piritta Porthanin esikoisessa. Jokisen romaanin tapahtumapaikat olivat syvällä maakunnissa, kun taas Porthanin teoksessa eletään Helsingissä ja reissataan reippaasti ympäri Eurooppaa. Mutta molemmissa teoksissa on ulkoisesti menestynyt päähenkilö, joka on sisäisesti hajoamispisteessä.

Romaanissa nuori Iiris on kadottanut kaksossiskonsa Hertan Ruisrockissa kesänä ennen opiskelujen alkua Sibelius-Akatemiassa. Herttaa on etsitty perusteellisesti, ruumista ei ole löytynyt, mutta muutaman vuoden päästä tyhjä uurna haudataan Hietaniemen hautausmaalle. Tragedian vuoksi Iiriksen vanhemmat muuttavat pysyvästi Rhodokselle, ja Iiris ripustautuu ensimmäiseen poikaystäväänsä, jonka kanssa saa lapsen jo opintojen alkuvaiheessa.

Iiris ei saa vakavaan masennukseensa apua virallisia kanavia pitkin, mutta hän löytää keinon päästä elämässään eteenpäin sairaudesta huolimatta. Identtisenä kaksosena sisaren menetys muokkaa hänen persoonaansa radikaalisti, ja tämä vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Hänen arkiminänsä on sovinnainen, arkirutiineja arvostava. Perheessä hänen vastuullaan on ekologisen pyykkietikan ja pesupallojen hankinta. Mutta tämä elämä ei riitä hänelle, vaan hän kaipaa suurempaa huomiota kuin mikä on hänelle arkiroolissaan mahdollista.

Arjessaan Iiris opettaa musiikkia yläkoulussa, ja ottaa kasvatustehtävänsä vakavasti. Hän on myös perheensä ensisijainen elättäjä, sillä it-alalla toimiva aviomies Kristian on omistautunut oman, tulevan applikaationsa kehittämiseen. Mies siis kieltäytyy palkkatyöstä, ja elää satunnaisilla keikkatuloilla. Iiris vertaa perheen valta-asetelmaa lapsuutensa kotiin, jossa isä oli maailmaa kiertävä jazzmuusikko. Perheiden tilanteessa on paljon yhteistä, vaikka jopa Iiriksen isä pyrki olemaan kotona edes juhlapyhinä. Kristian taas pakenee joogaan niinä harvinaisina hetkinä, kun yhteistä kotiarkea on. Hän myös potee ristiriitaista ilmastoahdistusta, ja pyrkii rajoittamaan vaimonsa ja tyttärensä ruokavaliota silloinkin, kun ei ole kotona.

Romaanin varjonarratiivi liittyy ekologiseen yhteisöön, Tarotin tähtiin, jossa on luovuttu yksityisomaisuudesta ja länsimaisista mukavuuksista. Tämä kertomus oli sen verran yliampuva, että kaikessa karmeudessaan se toi romaaniin myös humoristisen näkökulman. Toisaalta se vahvisti stereotypiaa, jonka mukaan yhteisöasumisessa on aina seksuaalisen kokeilun aspekti.

Minua tämä teos valaisi persoonallisuushäiriöiden mahdollisista syntytekijöistä, vaikka Porthan ei sorru liian psykologisoivaan kielenkäyttöön. Tulkinnat kaksostyttöjen mielentiloista jäävät pitkälti lukijan vastuulle. Sosiaalisen median rooli huomiohakuisen käyttäytymisen eskaloijana on yksi keskeinen teema.

Rakenteellisesti teos on rönsyilevä, ja koin joidenkin juonenkäänteiden olevan turhia. Iiriksen taiteilijaminän seikkailuissa oli myös koomisia kliseitä, kuten 27-kuolemankultin palvonta ja Instagram-kuvien ottaminen Pariisissa Jim Morrisonin haudalla. Toisaalta juuri tällaisia tempauksia tehdään somessa katsojaluvun lisäämiseksi, sillä moni seuraaja ei halua tietää Pariisista muuta kuin popkulttuurin pinttyneimmät kliseet.

Romaanissa on paljon YA-kirjallisuuden elementtejä, mutta se voi myös kiinnostaa psykologisten trillereiden ystäviä. Siskon katoamisen tarina ei tässä saavuta äärimmäisen kauhun aspektia, mutta Iiriksen sisäisessä maailmassa riittäisi ihmeteltävää useampaankin romaaniin.

Pyrin tässä arviossa olla tekemättä liikoja juonipaljastuksia, sillä romaanin vahvuus piilee sen yllätyksellisyydessä. Heikkoutena pidin popkulttuurin ja somekulttuurin ilmiöiden liiallista läsnäoloa, mutta tämä johtuu omista tämänhetkisistä mieltymyksistäni. Olen lukenut liian monia teoksia, joissa päähenkilö rakentaa vaihtoehtoista minuutta Instagramin ja blogimaailman kautta. Ehkä tässä silti poikettiin tavallisimmasta tarinasta siinä, ettei päähenkilö leimallisesti pyrkinyt rikastumaan toiminnallaan, vaan pääsemään ikoniseksi julkkikseksi keinolla millä hyvänsä.

Jos lukija ei kuulu alle kolmikymppisten kohderyhmään, teos voi silti kiinnostaa muun muassa laajemman maailmantuskan teeman vuoksi. Teos tarjoaa siis pohdittavaa monenlaisille yleisöille, ja helsinkiläisen arjen kuvauksenakin se on osuva.

HELMET-haasteessa hyppään nyt kohtaan 9: ”Kirjailijan etu-ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella”.