Joulupukki narkkaa ja stalkkaa

Teos: Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Into, 2022)

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nicholas ja Jasmine Moretti ovat tukholmalaiset kaksoset, jotka ovat sattuneet syntymään joulupäivänä. Kolmikymppisten aattona kaksikko kokoontuu ryyppäämään lähiöpubiin Jasminen kotinurkille, ja pubin vessassa käydään vetämässä myös kiellettyjä aineita. Kumpaakaan ei perinteinen perhejoulu kiinnosta, eikä kaksosten elossa olevan isän uusperhearki muutenkaan lämmitä heitä.

Nicholas on edelleen julkisuuden henkilö, vaikka jalkapalloura on katkennut huumeriippuvuuteen. Jasmine opiskelee Kauppakorkeassa, ja asuu sadan neliön yksiössä alueella, johon opintolainalla ei ole varaa. Molemmat ovat tavallaan tuuliajolla, ja kaiken kukkuraksi Jasmine on saanut selvännäkijältä viestin, että toinen heistä tulisi kuolemaan jouluyönä.

Aloitin siis taas uuden ruotsalaisen dekkarisarjan seuraamisen. Tämä ei ole ”breaking news”. Kirjassa veti puoleensa eniten värikäs kansikuva. Taustalla on myös leipääntyminen varsinkin Tukholmaan sijoittuviin dekkarisarjoihin, mutta silti lankean näihin säännöllisesti muun lukemisen puutteessa.

Tarinan keskiössä on alkoholisoitunut ex-poliisi Ebba Tapper, joka saa uuden työmahdollisuuden avustavana kurustina tuttavansa asianajotoimistossa. Sen omistajalla, Angela Köhlerillä, ei myöskään mene hyvin, sillä nainen on tahrannut maineensa rasistisilla somekirjoituksilla. Nicholas Morettin keissi tulee molemmille mahdollisuutena uran uuteen alkuun, mutta moraalinen kompassi on kummallakin välillä hukassa, eikä sen suunta ole yhteinen.

Jasmine on siis murhattu, ja Nicholas on murhan ykkösepäilty. Muita mahdollisia epäiltyjä on vain kourallinen, ja osaan niistä liittyy epäilyjä sokerideittibisneksistä. Jasmine on myös käynyt seksuaalisen hyväksikäytön uhrien tukiryhmässä, ja vaikuttaa, että myös Nicholasilla on dissosiatiivisia oireita. Samaan aikaan myös Ebban kaksossisko Esther myy omalla tahollaan seksiä, ja siskon somejulkisuus rasittaa Ebbaa. Kaksosteema on siis kirjassa poikkeuksellisen vahva, mutta sisarukset eivät ole telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.

Teos on keskimääräistä dekkaria rosoisempi, vaikka se osittain sijoittuu Lidingön hienostoalueelle. Henkilöiden ongelmat eivät tunnu johtuvan rahasta ja sen puutteesta. Rikosjuoni on tässä intensiivinen ja vain muutamiin henkilöihin keskittynyt, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Tästä huolimatta en ole varma, tulenko muistamaan juonesta paljoa ensi viikolla tai vuonna.

Ehkä mieleen jäänee parhaiten makaaberi joulunäytelmä, jossa kerrostalon käytävällä törttöilee mitä sekopäisempiä pukkeja. Siitä voi vääräleuka vääntää uudenlaisen hittibiisin, kuten ”Joulupukki narkkaa ja stalkkaa”.

Kläpejä, klapeja ja lahkolaisia

Teos: Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Huomaan, etten ole jaksanut tehdä koostetta viime vuoden parhaista lukemistani kirjoista, mutta Karin Smirnoffin teos Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021) kuului varmasti niihin. Jana Kippo, syrjäseutujen vanhusten kotihoitaja, jäi mieleen vahvana pohjoisruotsalaisena äänenä. Nyt Janan ja kaksoisveli Brorin saaga jatkuu matkakertomuksella heidän äitinsä juurille Torniojokilaaksoon, Kukkjärven kylään, jossa heitä odottaa lestadiolaisen yhteisön valikoiva syli. Äitimuori on halunnut tulla haudatuksi kotiseudulleen, ja muutenkin äidin kotiseuturakkaus yllättää tyttären.

Kukkjärvellä äiti ei ole Siiri Kippo, vaan legendaarinen Siiri Ravanti, jonka ristipistotyöt koristavat Rauhanyhdistyksen rukoushuoneen seiniä. Sisarukset perivät äidin kotitalon, ja Bror lähestyy huolestuttavalla tavalla uskonyhteisöä. Hän löytää Kukkjärveltä naisen, Sirkka-Liisan, jonka kanssa ei kuitenkaan voi seurustella ennen avioliittoa. Muorin sukutalossa taas asuu moniongelmainen Magdalena, jonka vuokraemäntänä oleminen on työteliäs homma.

Jussi taas on serkku, jonka kanssa Jana päätyy harrastamaan seksiä vähän samalla tavalla kuin kuvataiteilija-Johnin kanssa kotipuolessa. Yhtäkkiä kaksikko saa Magdalenan vauvan huollettavakseen, ja spontaani perhe-elämä alkaa ahdistaa Janaa.

Kuten sarjan aloitusosassa myös tässäkin osassa käsitellään suht järeitä teemoja kuten insestiä, alkoholismia ja lasten menetystä. Janan äidin tarina on hurja, mutta samanmoisia kohtaloita on ollut myös monella muulla kyläyhteisön jäsenellä. Henkilöhahmoja tässä kirjassa on runsaasti, ja minun oli vaikea pysyä mukana kaikkien sivuhenkilöiden kartoituksessa äänikirjaa kuunnellessa.

Kerronnallisesti sarjan kakkososa on vauhdikkaampi kuin ykkösosa, ja koin, että sen vaiheet saattavat avautua paremmin painettuna teoksena kuin äänikirjana. Kirjan Kukkjärvi ei ole aivan yhtä jälkijättöinen paikkakunta kuin sisarusten varsinainen kotikylä Smalånger, koska siellä on kansainvälistä turismia. Tämän vuoksi alueella on pakko opetella aidon espresson juontia ja mielikuvituksellisten gourmetruokien kehittelyä. Paha ”maailma” on siis enemmän läsnä lestadiolaisten ydinalueella kuin Västerbottenissa, jossa elämä on verkkaisempaa.

Koin osan teoksen sukuhistoriasta sosiaalipornahtavana, mutta pidin eniten Smirnoffin kuvaamasta taiteen tekemisestä ja kirjallisuuspohdinnoista lestadiolaisessa yhteisössä. Janan osa-aikatyö paikallisen koulun kuvaamataidon opettajana ei mene ihan nappiin, koska eräs oppilaista saa päähänsä piirtää Jeesuksen kossupullon äärellä. Kirjoja kylässä luetaan vähän enemmän kuin maalataan, ja yksi paikallisista miehistä paljastaa lukevansa Jojo Moyesia.

Lestadiolaisuuden kuvaajana Smirnoffia ei ainakaan voi syyttää liiasta kulttuurisensitiivisyydestä, mutta kaikkien kirjan ihmisten ongelmat eivät tunnu johtuvan uskosta tai sen puutteesta. Vastaavanlaista ahdistavaa pullantuoksuista suurperheidylliä ei tämä kirja kuvaa kuin jotkut suomalaiset lestadiolaisuutta kuvanneet kirjailijat (vrt. esim. Pauliina Rauhala), vaan tähän yhteisöön mahtuu valtava skaala mielen rikkonaisuutta, ja myös hajonneita perheitä.

Jatkan trilogian lukemista uteliaalla mielellä, ja odotan jo, mihin uuteen ammattiin Jana Kippo kolmososassa päätyy, sillä en usko hänen palaavan vanhushoidon maailmaan. Veikkaan, että kolmas osa saattaa sijoittua osittain ulkomaille, sillä Janasta jo paljastui maailmanmatkaajan siemeniä. Ehkä saamme kuulla vähän lisää hänen menneisyydestäänkin, vaikka hän palasi alun perin kotikyläänsä ”tyhjänä tauluna”.

Uudenkuun pölyä hiuksissa

Teos: Pelle Miljoona: Shiva-kuu (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Intian-kirjakierroksella on hyvä myös selvittää, millaisia teoksia suomalaiset ovat aikaansaaneet maasta. Tämä selvitystyö ei ole kovinkaan työläs, mutta kyllä näitä tuntuu ilmaantuvan muutama vuodessa eri genreistä. Enimmäkseen olen tainnut lukea suomalaisia matkakirjoja Intiasta, enkä suoralta kädeltä muista monenkaan niistä nimiä. Pelle Miljoonan tuorein romaani Shiva-kuu on myös osittain matkakirja, jossa päähenkilö matkustaa Goalle ensimmäistä kertaa elämässään etsimään sinne karannutta veljeään.

Tom ja Jan ovat noin kolmikymppiset kaksoset, jotka ovat joutuneet toisistaan erilleen jo vauvoina. He ovat syntyneet Saimaan saaressa hippikommuunissa laittomassa kotisynnytyksessä. Poikien äiti on kuollut synnytykseen, ja isä joutunut vankilaan kuolemantuottamuksesta. Tom on elänyt isoäitinsä hoivissa Helsingissä, eikä ole edes tiennyt veljen olemassaolosta ennen kuin tämä ehdottaa tapaamista kalliolaisessa kuppilassa.

Jan on levottoman isänsä kasvattama, hän puhuu susirajan murretta ja itäisenä immeisenä elää Pietarissa boheemeissa musiikkipiireissä. Tom on veljen vierailusta vaikuttunut, mutta huomaa pian, että sen tarkoitus oli vain varastaa veljen passi uutta identiteettiä varten. Veli katoaa Intiaan, Pietarin miliisit etsivät häntä turhaan. Takana on monenlaista diilausta, salakuljetusta ja rahanpesua.

Intiassa Tom saa tietää, että veli on kuollut jo pari vuotta aiemmin. Veljen varjo aiheuttaa Tomille vaikeuksia vielä kuoleman jälkeen, mutta hän tutustuu myös kiinnostaviin tyyppeihin, jotka muistelevat tätä karismaattista multipersoonaa. Paikallinen rockhenkinen poliisi Patel alkaakin ystäväksi, ja Tom pääsee katsomaan virkavallan maailmaan sisältä päin.

Teos on osittain dekkari, osittain Intian nykykulttuurin kuvausta, ja löytyy siitä ripaus henkistä etsintääkin. Olen lukenut jonkun Pelle Miljoonan aiemmankin kirjan, ja tottunut hänen viljelemäänsä stadin slangiin, mutta pidin tässä kielellistä ratkaisua vähän epäuskottavana, kun slangi tuli nuoremman miehen suusta. Kun en ole tavannut nuorempia ihmisiä, jotka viljelevät slangia näin kokonaisvaltaisesti.

Pidin kirjassa eri uskonnollisten yhteisöjen esittelystä, sillä en tiennyt paljoa varsinkaan Goan portugalilaistaustaisista katolisista suvuista. Janin tapauksen lisäksi tässä selvitetään uskontoryhmien välisiä kaihnauksia, joihin liittyy tyttöjen ympärileikkausten vastustus ja penisten irti leikkaaminen jihadisteilta.

Ehkä tähän vain n. 100-sivuisen tarinaan oli ympätty vähän liikaakin toiminnallisuutta, mutta tapahtumien puutteesta ei kirjailijaa voida syyttää. Ymmärsin, että Pelle Miljoona kirjoitti teoksen viime vuonna jäätyään Goalle mottiin koronatoimien takia. Koronatodellisuus hiipii myös romaaniin sen loppuosassa, mutta suurin osa tapahtumista keskittyy vuosiin ennen koronaa.

Kyllä tässä teoksessa päästään jo pintaa syvemmälle intialaiseen arkeen, vaikka se sijoittuu länsimaisten turistien suosimaan ikoniseen turistikeskukseen. Voidaan toki väittää, että Goa on oma todellisuutensa, jonka arkeen vaikuttavat sinne rantautuneet, hieman elämästä eksyneet länsimaiset hahmot. Kaikki tällaiset hahmot eivät ole rikollisia tai narkkareita, mutta huumeet värittävät tätä todellisuutta.

Olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin tuosta poikien varhaislapsuuden episodista, joka olisi minulle riittänyt jo erilliseksi romaaniksi. Mutta romaani sellaisenaan oli sopiva, kepeämpi tuttavuus, jossa oli hyvää mystiikkaa ja toiveikkuutta uuden vuoden alkuun. Kirjasta sai myös ripauksen uudenkuun pölyä hiuksiin tulevia koettelemuksia varten.

Ilmaisia kirjoja kotikaranteeniin

TuplanaTeos: Anna ja Eppu Nuotio: Tuplana, kiitos (Crime Time, 2012)

Äänikirjan lukija: Jenni Kitti

Koronatilanne ja kotikaranteenit johtavat nyt monissa kodeissa kirjapuutostautiin, ja sen lievittämiseen on monia keinoja. Kevään aikana uskon, että monet kustantamot tulevat tarjoamaan ilmaisia e-kirjoja ja äänikirjoja, joista yritän itsekin tiedottaa tässä blogissa. Tänä viikonloppuna bongasin jo kaksi tällaista tarjousta: Crime Time tarjoaa kokoelman dekkareita ladattavaksi Elisa Kirjan sivuilla ja pienkustantamo Ossianilla on muutamia teoksia ladattavina omilla verkkosivuillaan.

Tartuin heti Crime Timen kahden ilmaisen dekkarin tarjoukseen, ja valitsin Anna ja Eppu Nuotion (äiti ja tytär) ja J.P.Koskisen teokset. Valitettavasti Koskisen kirjan suhteen sähläsin ja onnistuin lataamaan jo luetun teoksen. Anna ja Eppu Nuotionkin teosta olen muistaakseni aloitellut takavuosina, mutta minulla oli siitä vain vähän muistijälkeä.

Teos siis kertoo pikkukaupungissa asuvista kolmikymppisistä kaksosista, Alisasta ja Elisasta, joiden suhde on pinkeän kuormittunut. Kirjan kolmas päähenkilö on Seurahuoneen ravintolan hovimestari Rauno, joka on todistanut Marja-nimisen naisen mystisiä tapaamisia aikuistuvan tyttärensä kanssa vuosikausia. Marja on tullut ravintolaan säännöllisesti kuin turvapaikkaan, ja hänen asiakkuutensa kulmakivenä on tuplaviskin tilaaminen. Rauno on vanhan ajan herrasmiesmäinen asiakaspalvelija, jolle hyvät tavat ja hienotunteisuus ovat itseisarvoja.

Kirjassa on paljon surua ja haikeutta, kuolemanpelkoa ja ristiriitoja, mutta jännityksen suhteen jäin odottamaan lisää kierroksia. Psykologisena kaksostutkimuksena se onnistuu paremmin kuin dekkarina. Elisa-siskon elämäntarinasta ja ulkomaan komennusten vaiheista olisin halua lukea lisääkin, sillä hän tuntui viihtyvän varsinkin kylmissä, arktisissa kohteissa, kuten Färsaarilla ja Islannissa. Biologisen Marja-äidin hahmo jää henkilögalleriassa etäisimmäksi, tai vielä etäisempiä ovat lapset adoptoinut pariskunta, joka on jo romaanin nykyisyydessä siirtynyt ajasta iäisyyteen.

1990-luvun ajankuva teoksessa oli osuvaa, ja muutenkin pidin siitä, ettei kerronta ollut liian teknistä tai mediapainotteista. Poliisityön rooli jäi siinä aika marginaaliseksi, ja tarinan varsinainen murha ei ollut lainkaan tämän hampurilaisen pihvi. Eppu Nuotio on kokenut tiimikirjoittaja, ja olen lukenut häneltä ainakin yhden muun toisen henkilön kanssa kirjoitetun dekkarin. Tämä ei ollut terävin häneltä lukemani teos, mutta ihmeen hyvin jaksoin tarinaa kuunnella päivänä, jolloin keskittymiseni on muuten herpaantunutta.

Juuri ennen tätä luin Mary Higgins Clarkin teoksen, jossa myös ruodittiin lääketeollisuuden lähihistoriaa ja ahneita ihmiskokeita. Tuo teos oli kyllä jännittävämpi kuin tämä suomalainen tarina, mutta kaikentyyppiselle jännitykselle on oma paikkansa. Ehkä tämäntyyppinen ihmissuhdepainotteinen psykologinen jännitys voi luoda turvallisuuden tunnetta oloissa, jotka ovat huomattavasti vaativammat kuin monien dekkareiden kuvaama arki.

 

Calabarin kaksosten kohtalosta

Teos: Donald McFarlan 1955. White Queen. The Story of Mary Slessor. Lutterworth Press

Otin kierrätyskorista kirjan skottilaisesta lähetyssaarnaaja Mary Slessorista, koska siinä oli mielestäni korni kansi. Valkoinen nainen mustat vauvat kainalossaan, äidillinen ote ja taustalla paikallisten tuijotus.

Mary Slessor (1848-1915) oli tavallisen työläisperheen tytär Dundeesta, ja hän kuuli skottien lähetystyöstä Länsi-Afrikan Calabarissa jo lapsena. Hän joutui töihin kutomoon teini-ikäisenä, ja oli pian vastuussa koko perheen elatuksesta isän kuoleman jälkeen. Tästä huolimatta hän haaveili matkustamisesta Afrikkaan, ja kävi ahkerasti lähetysilloissa, joissa kerrottiin lähetysasemien edistysaskeleista. Kun skottien suurin löytöretkeilijä Livingstone kuoli vuonna 1874, Mary sisuuntui ja päätti hakeutua presbyteerikirkon lähetyksen palvelukseen. Hän pääsi opettajankoulutukseen, ja vuonna 1876 hän seilasi unelmiensa kohteeseen Calabariin, missä kookospalmut huojuivat.

Slessor tunnetaan parhaiten kaksosvauvojen pelastajana, ja hän taisteli paikallisten heimojen tapaa vastaan, jonka mukaan kirotut kaksoset kuului jättää viidakkoon kuolemaan. Hänen orpokodissaan oli aina kymmeniä kaksosia, ja hän myös otti joitain heistä ottolapsikseen. Läheisin lapsista oli Janie-niminen tyttö, jonka hän myös otti mukaansa matkoille Skotlantiin, jonne hänet lähetettiin aina, kun hän sairastui vakavammin. Ilmeisesti Slessorin vaikutus oli laaja myös Efik-heimon ulkopuolella, sillä kaksosten tappaminen loppui kulttuurisena käytänteenä 1900-luvulle tultaessa läntisessä osassa nykyistä Nigeriaa. Kysyin myös tuolla päin kasvaneelta ystävältäni tyypistä, ja hän sanoi tämän olleen melko kuuluisa.

Kirja on suunnattu nuorille lukijoille, ja on varmasti ollut pyhäkoululaisten ahkerassa käytössä. Esimerkillisistä kristityistä naisista kertovia kirjasia on jaettu tytöille, jotta he löytäisivät elämäänsä oikean suunnan. Kirjassa ei kuitenkaan ole hirveän pompöösiä sävyä, vaikka se kertookin valkoisesta kuningattaresta. Itse asiassa siinä kerrotaan aivan samaan sävyyn skottien omasta köyhyydestä ja slummien kurjuudesta kuin Calabarin alueen takapajuisuudesta. Varmasti Mary Slessor kärsi lapsena ja nuorena enemmän nälästä kuin vuosinaan lähettiläänä Afrikassa, jossa keskeinen ongelma ei tuntunut olevan ruoan puute, vaan taikauskoiset tavat.

Sain Maryn tarinasta vähän samoja viboja kuin lukiessani Mia Kankimäen yönaisista kertovaa kirjaa. Siinäkin oli yksi Länsi-Afrikan kävijä, Mary Kingsley, joka kuoli jo 37-vuotiaana lavantautiin. Mary Slessor eli 66-vuotiaaksi, mikä tropiikissa eläneelle eurooppalaiselle oli varsin korkea ikä. Hän asui Calabarin alueella 38 vuotta elämästään, ja sai vanhemmalla iällä myös joitain hallinnollisia tehtäviä. Hän onnistui tulemaan paikallisten kunnioittamaksi figuuriksi siksi, että hän oppi täydellisesti paikallisen kielen ja sopeutui ruokakulttuuriin. Hän myös eli pääasiallisissa asuinpaikoissaan ainoana eurooppalaisena, mikä merkitsi molemminpuolista luottamuksen tarvetta.

Mary Slessor työskenteli Afrikassa kolonialismin huippuaikoina, jolloin Britannian kruunu sai koko ajan uusia alueita hallitakseen. Kirjanen Marysta taas on kirjoitettu aikana, jolloin tiedettiin siirtomaa-ajan pian loppuvan. Kolonialistista asennetta ei Slessorista kertovissa tarinoissa löydy: hän luopui pian maahan saavuttuaan yleisestä pakana-nimityksestä, ja asettautui asumaan paikallisten pariin heidän rinnalleen. Tärkeämpää kuin kristinuskoon käännyttäminen hänelle oli paikallisten elinolojen parantaminen, ja varsinkin naisten ja lasten oikeudet.

Kiinnostava tyyppi, eikä tuo kirjanenkaan ole ihan pölhö, vaikka kansikuva edelleen naurattaa. Taidan keräillä tällaista ”taidetta”, ja on erityisen hauskaa, että tällaiset antikvariaatin aarteet kulkeutuvat Tampereelle saakka. Kuva sinänsä herättää minussa tarinan, joka ei ole identtinen sen kanssa, mitä kirjasta ja Googlesta tänään luin.

Loppusijoituskohteena Gnesta

Teos: Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea (WSOY, 2014)

Alkaa kiintiö olla täynnä tietyntyyppisten romaanien muotinimien kanssa, jotka ovat pitkiä, nokkelia ja joissa ehdottomasti on joka-sivulause. Tästä huolimatta haaviini tarttui kauppareissulla aivot narikkaan-kirja, josta jopa maksoin 3,99 e, vaikka se on viisi vuotta vanha pokkari. Ostin höpökirjoja kolme, joista yhden huomasinkin lukeneeni jo englanniksi, toinen on puhdasta harlekiinisarjaa ja tämä oli ainoa, jonka rämmin loppuun saakka.

Mitä tästä opimme? Ns. lomakirjoja ei kannata haalia. Varsinkaan, jos ei ole elämäntilanteessaan oikeasti lomaa ansainnut. Omassa tilanteessani koen, että missioni on lukea vaativia ja omia äärirajojani haastavia teoksia, koska fyysisesti en jaksa ponnistella tarpeeksi. Silti silloin harvoin, kun hankin fyysisiä kirjoja objekteina, innostun enemmän markettien viihdelaarin tarjonnasta kuin vaikka Miki Liukkosesta. Usein päädyn hankkimaan kirjoja paikoista, jotka potevat kirjapuutostautia – en isojen kaupunkien kirjakaupoista, joissa jopa Liukkosta olisi tarjolla.

Jonas Jonasson on ruotsalainen humoristi, joka on rakastunut joka-sanaan. Lukutaidoton joka osasi laskea on hänen toinen veijariromaaninsa, joka sijoittuu Ruotsin lisäksi Etelä-Afrikkaan. Kirjan päähenkilö Nombeko on ensin Soweton julkisten vessojen siivooja, joka päätyy apartheidin aikana perverssinä rangaistuksena työpalveluun atomipommia rakentavaan laitokseen. Insinööri Westhuizen on ajanut kännissä hänen päälleen, mutta oikeuslaitos onnistuu kääntämään syyn mustan uhrin harteille. Nombeko on kolmen kiinalaistytön kanssa ahdistavan tiedelaitoksen vanki, mutta omalla tavallaan paikka kirjastoineen on myös köyhän tytön paratiisi, sillä hän on lukutaidoton, joka osaa laskea.

Tämä teos on kauttaaltaan hyvää tarkoittava, solidaarinen ja suurisydäminen ruotsalaisluomus, joka samalla kertaa maailmanhistoriaa noin neljänkymmenen vuoden ajalta. Nombekon tarinan rinnalla kulkee Qvistin kaksosten, kahden Holgerin erikoinen tarina, sillä vain toinen lapsista on kirjattu väestörekisteriin. Poikien isä on poliittisen vakaumuksensa vuoksi halunnut kotikouluttaa poikiaan, ja se onnistuu vain, jos pojat käyvät virallista koulua vuoropäivinä. Isä on alun perin harras monarkisti, mutta kääntyy aggressiiviseksi tasavaltalaiseksi koettuaan karvaan pettymyksen kuningas Kustaa V:n käsittelyssä Nizzan Hotel d’Angleterressä. Poikien synnyttyä pitkän munien lämmittelyn jälkeen miehessä kytee uusi toivo: monarkia saadaan ehkä kaadettua sukupolvien yhteisin voimin.

Nombekon ja Holgerin kuuluu tavata, vaikka heillä ei ole mitään yhteistä. Nombeko päätyy Ruotsiin hakemaan turvapaikkaa ilkeämielisen insinöörin kuoltua, ja hänestä tulee älykkäämmän Holgerin (paperittoman) tyttöystävä. Nuoria yhdistää paperittoman status, mutta he onnistuvat hyvin elättämään itseään virallisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Teosta leimaa turboahtaamisen tauti, mutta jos sen sietää, se tarjoaa älykästä viihdettä niille, jotka muistavat poliittista historiaa. Suomalainen lukija saa nauraa myös Mannerheimille, sillä jostain Gnestan korkeuksilta löytyy rouva Gertrud Virtanen, puolisuomalainen perunatilallinen, joka uskoo olevansa Marskin lapsenlapsi. Gertrudella menee lujaa, ja vielä paremmin menee, kun hän saa kuninkaan ja pääministeri Reinfeltin panttivangeikseen. Myös Mossadin agentit vierailevat tiluksilla, sillä jossain Gnestassa on piilossa atomipommi, jonka olisi pitänyt päätyä Israeliin Ruotsin sijaan.

Pidin eniten alun Johannesburg-osioista, nauroin eniten Marski-muistelmille ja opin eniten Ruotsin kuninkaallisten historiasta, johon en yleensä vapaaehtoisesti perehdy, ellei oppaana ole Jonassonin tai Miika Nousiaisen kaltainen huumorikirjailija. Valitettavasti tämä kuitenkin jää kirjaksi, jonka saatan hyvin jonkun vuoden päästä taas napata kierrätyshyllystä uutena ja raikkaana, eli en usko sen jättävän syvää muistijälkeä.

Kolme tähteä, ja se oikeaoppinen Marskin ryyppykin voi tätä lukukokemusta terästää.

Paratiisin pikkelsseillä maailmanmaineeseen

Teos: Arundhati Roy: The God of Small Things (Flamingo, 1997)

Moni blogini hieman vanhempi lukija varmaan muistaa v. 1997 Kirjatapauksen, eli Arundhati Royn esikoisteoksen The God of Small Things. Olen nähtävästi hankkinut teoksen Turusta Aleksis Kiven päivänä vuonna 1997, ja ihastunut päätäpahkaa nuoren naiskirjailijan tyyliin ja rohkeuteen. Tuossa vaiheessa olin muutenkin juuri hurahtanut Intian ja Pakistanin kirjallisuuksiin, mutta Royn teos oli noiden kirjojen meressä jonkinlainen Jackpot, ja merkki uudentyyppisestä naiskirjallisuudesta.

Hänen jälkeensä aika moni muukin intialainen naiskirjailija pääsi maailmanmaineeseen, ja 90-00-lukujen aikana maailmankirjallisuudessa jylläsi varsinainen Intia-buumi. Roy kirjoitti vain tämän esikoisensa, siirtyi sitten täyspäiväiseksi aktivistiksi ja julkaisi pitkään vain poliittisia kirjoituksiaan. Hänen toinen romaaninsa sai odottaa 20 vuotta, eikä The Ministry of Utmost Happiness jää yhtään tämän esikoisen varjoon – se vaan on paljon kompleksisempi ja suurempi kertomus.

Molemmat teokset ovat kirjoja, joiden omistaminen on ollut minulle tärkeää. Jostain syystä The God…oli päätynyt mökille, ehkä jonkun muun perheen jäsenen sinne roudaamana. Pokkari on ollut lainassa monella ihmisellä ja on ihastuttavan kulahtanut. Luin kirjaa mökillä ja eilen kaupungilla monessa pisteessä, kuten kuvan sushibuffetissa. Luultavasti kyseessä oli kolmas lukukerta, ja aika paljon olin jo unohtanut sen juonesta.

The God of Small Things on rakkauslaulu Keralalle, Royn äidinpuoliselle kotimaisemalle. Teoksen päähenkilöt, kaksoset Rahel ja Estha, ovat äidin puolelta Syyrian kristittyjä, ja isän puolelta hinduja. Vanhempien seka-avioliitto ei ole ollut juhlan aihe kummassakaan päässä, ja äiti Ammu eroaa alkoholisoituneesta miehestään jo lasten ollessa pieniä. Tytär Rahel palaa äidin kanssa kotikylään Keralaan, mutta Estha jätetään Bengaliin isän luo tasapuolisuuden vuoksi. Jossain vaiheessa juoppo isä saa tarpeekseen pojan huoltajuudesta, muuttaa Australiaan ja lähettää poikansa takaisin äidilleen.

Kirjassa eletään vahvimmin myöhäistä 1960-lukua ja varhaista 1970-lukua, kaksosten lapsuutta ja nuoruutta. Lasten isoäidillä on tehdas nimeltä Paradise Pickles, jonka Oxfordissa opiskellut kommunistieno Chacko ottaa omistukseensa vain siksi, koska on suvun ainoa mies. Tehdas menestyisi loistavasti, ellei eno panisi käytäntöön kaikkea puoluekoulussa oppimaansa. Enolla on myös brittiläinen ex-vaimo Margaret ja tytär nimeltä Sophie Mol, joka tulee suvun yllätykseksi pitkälle vierailulle suoraan Lontoosta. Lontoolainen serkku nostattaa lasten kurssia kyläläisten parissa, mutta samalla he kokevat, että joutuvat esiintymään alkuperäiskansan edustajina rasitukseen saakka.

Kirjassa kuolee ihmisiä traagisissa oloissa. Äiti Ammu lähtee maailmasta 31-vuotiaana keuhkotautisena haamuna, ja serkku Sophie Mol hukkuu kotikylän jokeen 9-vuotiaana. Äidin salasuhde kylän kastittomaan kommunistiin Veluthaan on saanut liikaa huomiota, sillä rakkauden lait määräävät, ketä saa rakastaa ja kuinka paljon. Kylässä ahdistellaan myös lapsia seksuaalisesti, eikä äideillä ja mummoilla ole lukutaitoa tällaisten kytkösten huomaamiseksi. Vaikka Roy kuvaa kylän luontoa ja raitin maisemia suurella rakkaudella, teos on samalla riipivän järkyttävä kuvaus kastijaosta ja muista mentaalisista rajoitteista.

Syyrian kristityistä Roy ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Tämä ryhmä kuuluu Keralassa historialliseen eliittiin, joka sortaa myös muita (ennen kastittomia) kristittyjä yhtä suvereenisti kuin muita osattomia ja köyhiä. Uskontojen moninaisuus on teoksen kiinnostavin elementti, varsinkin, kun kaksosten tädin Baby Kochamman elämän rakkaus, katolinen Father Mulligan kääntyy Vishnun palvojaksi ja hylkää kristinuskon. Eri kristilliset kirkot kilpailevat paikastaan auringossa, ja lapset saavat vaikutteita myös ”uudestisyntyneiltä” valkoisilta lähetyssaarnaajilta. Joutavuuksien jumalalle kelpaa amuleteiksi kaikki turha sälä, joten australialaisen saarnaajan lahjoittama Qantas-lentoyhtiön pehmolelu on yhtä arvokas palvonnan kohden kuin pehmopornovideot tai Love-in-Tokyo-hiuslenkit.

Minulle tämä teos on aina ollut ”hengailukirja”, eli olen lukenut sitä enemmän tunnelmien ja mielenmaisemien vuoksi kuin älyllisenä postkoloniaalina romaanina, jota se myöskin suvereenisti edustaa. Teos ei tuntunut yhtään vanhentuneelta näin 22 vuoden jälkeen, vaan voin edelleen lämpimästi suositella sitä jo modernina klassikkona.

Rapujen esikoulussa

Teos: Emma Rous: Au pair (Minerva, 2019)

Käännös: Sisko Ylimartimo

Emma Rous on brittiläinen esikoiskirjailija, jonka teos Au pair on ollut kansainvälinen hitti monessa maassa. Dekkareiden ja trillereiden saralla näkyy nyt useampiakin teoksia, joissa huomio keskittyy lastenhoitajiin, kotiapulaisiin ja au paireihin – itse luin äskettäin Pierre Lemaitren varsin kammottavan romaanin Verihäät ja odotan saavani käsiksi Leila Slïmanin teoksen Kehtolaulu, josta olen lukenut eniten arvioita etukäteen. Au pairista en tiennyt mitään, mikä on aina hyvä asetelma. Teos myös kertoo ajasta, jolloin olen itsekin työskennellyt au pairina ja tutustunut heidän verkostoihinsa toisessa maassa – eli samastumispintaa riittää.

Tarina on hieman erilainen kuin mitä odotin, sillä tässä yläluokkaiseen perheeseen tuleva au pair on britti itsekin, eli teos ei kerro kulttuurieroista. 18-vuotias lontoolainen Laura saapuu Norfolkiin Summerbournen herraskaiseen residenssiin viettämään välivuotta lukion ja yliopiston välillä. Kylässä ei ole mitään tekemistä nuorille, joten Laura on vapaa-aikanakin isäntäperheensä käytettävissä. Perheen äiti Ruth on kotiäiti ja isä Dominic työskentelee viikot Lontoon Cityssä rahaa vuolemassa. Lauran ainoa tehtävä on kolmivuotiaan pikkuvanhan Edwinin kaitseminen silloin, kun talon emännällä on omia menoja.

Teosta on vaikea arvioida tekemättä juonipaljastuksia, mutta yritän antaa ruusuja ja risuja yleisimmällä mahdollisimmalla tasolla. Hyvää kirjassa oli, että kuvattu au pair-hahmo ei ollut ihmishirviö. Jännitys kirjassa on tosiaankin psykologista, ja väkivallan ja kauhun määrä pysyy hyvän maun rajoissa. Melodraamaa oli omaan makuuni liikaa, mutta psykologisesta näkökulmasta tyypit olivat asteen uskottavampia kuin joissain muissa suosituissa brittitrillereissä, joita olen viime aikoina lukenut (övereintä melodraamaa on ollut J.K. Tremaynella ja Ruth Warella). Myöskään alkoholilla ja huumeilla ei ollut suurta roolia, mikä on ollut niin yleistä joissakin teoksissa, että olen jo epäillyt kirjailijan kirjoittaneen niitä kännissä.

Paikallisesta folkloresta ja 90-luvun ajankuvasta olisin voinut lukea enemmänkin. Luontokuvaus, ja varsinkin rantaelämän kuvaus oli herkullista, vaikkakin vähäistä, eletäänhän tässä meren sylissä ja opetetaan rapuja käymään esikoulua. Vaikka teoksen isäntäperhe kuuluu varakkaaseen yläluokkaan, he tuntuvat löytävän elämänilonsa hyvin samanlaisista asioista kuin muutkin kyläläiset – kuten luonnosta. Teos keskittyy luokkaeroihin huomattavasti vähemmän kuin tämäntyyppiset teokset yleensä.

Teos keskittyy sukusalaisuuksiin, sisarussuhteisiin, perintökysymyksiin ja riskiraskauksiin. En tiedä, johtuuko Britannian lainsäädännöstä, että siellä yhteiskunnan ulkopuolella synnyttäminen on ainakin jossain vaiheessa ollut mahdollista – koska siellä ei ole pidetty samanlaista kattavaa henkilörekisteriä kuten esimerkiksi Pohjoismaissa. Yksityisen kätilön rooli jäi myös kutkuttamaan – eli pohdin, millaisia salaisuuksia he saattavat kantaa, jos lapsia ei ole pakko rekisteröidä heti syntymän jälkeen. Kysymys kotisynnytyksistä herätti minussa taas eettistä pohdintaa, ja tämän romaanin luettuani katsoin asiaa hieman eri näkökulmasta kuin olen katsonut ennen.

Kirjan kaksi aikatasoa toimivat hyvin, kokonaisuus oli tasapainoinen ja jännitys tiivistyi loppua kohti. Luultavasti tämä teos nousee lukemieni brittitrillereiden parhaimmistoon (Goodreads 4 tähteä), kun aika moni muu on jäänyt laimeaksi tuttavuudeksi.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirjailijan ainoa teos.” Teos sopii moneen haastekohtaan, eli on varsinainen kirjajokeri.

Uudestisyntyneitä 117. kadulla

Teos: Himilce Novas: Mangot, banaanit ja kookospähkinät (LIKE, 1998)

Sänkyni alla on muhinut jo parin vuoden ajan kirja, jota en helposta kielestä huolimatta meinannut saada luettua loppuun. Kirjalla on vetävä nimi, se kertoo Kuubasta, saaresta, jonne mielelläni matkustaisin, mutta jo alusta saakka sen insestiteema tökki pahasti.

Himilce Novas (s. 1944) on kuubalaistaustainen kirjailija, joka on tehnyt pidemmän uran toimittajana ja ihmisoikeusaktivistina. Hän on julkaissut kaksi romaania ja enemmän Latinalaiseen Amerikkaan liittyvää tietokirjallisuutta, varsinkin LGTB-teemaan liittyvää.

Mangot, banaanit ja kookospähkinät on pieni, allegorinen kertomus Kuuban valtiosta ja sen siirtolaisten kohtaloista Yhdysvalloissa. Sitä ei missään nimessä kannata lukea liian vakavasti, eikä varsinkaan insestiteemaa pidä ottaa kirjaimellisesti. Se on enemmän poliittista satiiria kuin vakavasti otettava rakkaustarina, ja pelaa pitkälti liioittelun tehokeinolla. Teos sijoittuu strategisesti vallankumousvuosiin 1958-9, ja kertoo ihmisistä, jotka pitävät kiinni kuubalaisesta identiteetistään diasporassa, vaikka tietävät paluun kotimaahan olevan kylmän sodan aikana mahdotonta. Pääjuoni sijoittuu 1980-luvun loppuun, aikaan, jolloin New Yorkia riivaa HIV-epidemia ja crack-riippuvuus. ”Herkkä” rakkaustarina saa tässä siipensä muun muassa murjotussa crack-luolassa.

Kirjan henkilöt turvaavat enemmän Jeesukseen Kristukseen kuin Che Guevaraan, ja kokevat päivittäisiä ihmeitä siirtolaiskirkossaan New Yorkin 117. kadulla. Nuoren Esmeraldan isä on tulisieluinen saarnasmies, jonka päiväminä ja yöminä eroavat suuresti toisistaan. Öisin isä käyttää Esmeraldaa seksuaalisesti hyväkseen laukeamalla tämän reisien väliin, eikä Esmeraldalla tunnu olevan pakotietä tukahduttavasta perhesiteestä, vaikka hän menestyy opinnoissaan. Hän pääsee collegeen ja saa muitakin vaikutteita kuin herätyskristillisiä, mutta edelleen 29-vuotiaana hän löytää itsensä saarnaamasta isänsä seurakunnasta.

Isän elämään ei ole mahtunut muuta rakkautta kuin Patricia, herraskartanon tytär, jonka hän herätti kuoleman porteilta ja jonka kanssa hän sai kaksoset. Patricia kuoli synnytykseen, ja isä Arnaldo luuli saaneensa vain tyttären, jonka hän ryösti tämän rikkailta isovanhemmilta vastasyntyneenä. Arnaldoa oli etsitty 30 vuoden ajan lapsenryöstäjänä, ja vauvan veli päätyi asumaan Floridaan isovanhempiensa kanssa. Veli Juan saapuu kolmenkympin kynnyksellä New Yorkiin, näkee unessa siirtolaiskirkon osoitteen, ja kävelee suoraan kaksossiskonsa syliin. Nuoret rakastavaiset eivät aluksi näe verisidettään, mutta totuus paljastuu heille tuskallisesti kiihkeän suhteen aikana.

Oh dear. En edelleenkään syttynyt tästä teoksesta, vaikka osasin toisella lukukerralla suhtautua siihen enemmän huumorilla kuin eeppisenä saagana Kuuban lähihistoriasta. Parasta kirjassa oli sen tiivis muoto, mutta jopa 158 sivua oli liikaa näin kärjistettyä melodraamaa. Kielellisesti teksti on vetävää ja autenttista, sen espanjankielinen rytmi välittyy jopa kahden rekisterin, englannin ja suomen kautta. Pidin eniten niistä parista-kolmestakymmenestä sivusta, joissa oikeasti seikkailtiin Kuubassa. New Yorkin tarina on huumorista huolimatta ahdistava, ja kuubalainen kommunismi esiintyy raikkaana vaihtoehtona romaanin ahtaalle kristilliselle viitekehykselle.

Voisin siis etsiä käsiini ”aidomman” kuubalaisen romaanin siellä tätä nykyä vaikuttavalta kirjailijalta. Kuubalainen kulttuuri on toistaiseksi avautunut minulle lähinnä musiikin välityksellä, enkä osaa nimetä ainuttakaan kuubalaista nykykirjailijaa. Che Guevaran moottoripyöräpäiväkirjan olen aikoinani lukenut, mutta eihän hän ollut kuubalainen, vaan argentiinalainen. Menestyskirjailija Cecilia Samartin kuuluu siirtolaiskirjailijana samaan ryhmään kuin Novas, siirtolaisiin, jotka ovat lähteneet maasta lapsuudessa tai nuoruudessa. Kumma kyllä, myös Samartinin kirjat ovat toistaiseksi jääneet minulta kesken, ja olen nyt tyytyväinen, etten joudu niitä pakon alla tankkaamaan tätä haastetta varten. Mangot-romaanin ”suoritin” nyt tunnissa-parissa, koska olin sen kanssa jo aiemmin viettänyt takkuisia hetkiä.

Kaksi karibialaista insestiaiheista kirjaa meni nyt putkeen, ja tuo Antonin trinidadilaisromaani oli näistä kahdesta ehdottomasti parempi.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 17/196: Kuuba.

Hebridien henkimaailmasta

jaakaksosetOn kirjoja, jotka tempaavat mukaansa muun kuin kielellisen virtuositeetin vuoksi. On myös kirjoja, jotka koukuttavat, vaikka päähenkilöiden persoonallisuuksista ei jää kuin luu käteen. S. K. Tremayne (pseudonymi, tunnetaan myös nimeltä Tom Knox, oikea nimi Sean Thomas) onnistui pitämään minut kyydissään Lontoosta Hebridien saarille saakka, koska maisemat olivat oikeanlaiset ja henget puhuivat voimallisesti.

Teos Jääkaksoset (Otava, 2016, suom. Oona Nyström) on ollut suuri bestseller, joka on suomalaisessa blogosfäärissäkin herättänyt enemmän ihastusta kuin vihastusta. Se kertoo epätoivoisesta perheestä, seitsemänvuotiaista kaksosista, joista toinen putoaa parvekkeelta ja menehtyy ja toinen ajautuu syvään identiteettikriisiin. Eloonjääneen Kirstien vanhemmat päättävät pelastaa tyttären tulevaisuuden muuttamalla Angus-isän perintösaarelle Skotlantiin. Äiti Sarah ei ole koskaan edes käynyt saarella, eikä tiedä millaiseen todellisuuteen on hyppäämässä.

Identtisten kaksosten erityinen side ja sisaren menetys ovat jo sinänsä järeitä teemoja, joita S.K. Tremayne käsittelee varsin uskottavasti. Kirstie ja Lydia jatkavat symbioosiaan kaksien hautajaisten jälkeenkin, ja heidän persoonansa nousevat tarinassa esiin paremmin kuin vanhempien. Pidin Sarahin ja Angusin hahmoja molempia yksiulotteisina, ja heidän kriisissä olevan suhteensa kehityskertomusta pateettisena. Jännitys kirjassa pohjautuu pitkälti luottamuksen ja epäluottamuksen vuoropuheluun. Kumpikaan osapuoli ei ole ”pahempi toistaan”, mutta kummastakaan ei myöskään kuoriudu mitään kiinnostavaa psykologisesti. Ylemmän keskiluokan mukavasta elämästä luopuminenkaan ei lopulta ole kantava teema, sillä perheen elämässä ei uudessa kodissa ole enää jäljellä mitään normaalia, mistä pitää kiinni.

Luontokuvaukset olivat hurmaavia, samoin paikallisen yhteisön kaksikielisen politiikan kuvaus. Englantilainen Sarah kokee gaelin kielen lopulta ahdistavaksi, ja tytärkin joutuu koulukaverien nurkkaan ajamaksi kielellä, jota hän ei ymmärrä. Skyen saaren kylissä on onnistuttu saavuttamaan jonkunlainen funktionaalinen kaksikielisyys, mikä uusista tulokkaista voi tuntua myös poissulkevalta mekanismilta. Kuitenkin saaret elävät pitkälti turismista, ja ovat joutuneet tuunaamaan entiset sillinpyytäjien kapakkansa trendikkäiksi gastropubeiksi. Kauneuden kirous piilee saarten idyllisimmissä kolkissa, sillä maisematontteihin investoineet miljardöörit käyvät huviloillaan vaan kääntymässä.

Juoni oli romaanissa vahvempi kuin henkilöhahmot, käänteet olivat nopeita, eikä tylsiä hetkiä siunautunut. Sinänsä harmi, sillä pelkästä luonnossa liikkumisesta olisi saanut vahvempiakin kohtauksia. Dialogi ja henkilöiden päänsisäinen puhe oli paikoitellen kökköä tai latteaa – vahvoja tunteita ilmaistiin liikaa kännissä kiroilemalla. Fuck/vittu kaunokirjallisena tehosteena toimii mielestäni romaanissa kerran tai pari, mutta sen viljeleminen latistaa tunnelman – ellei kyseessä ole jengisotien tai narkkikämppien syväluotaava analyysi.

Rakenteellisesti teoksessa saavutettiin paikoitellen vastaavaa koukuttavuutta kuin Paula Hawkinsin romaanissa Nainen junassa (joka oli tämän vuoden suosikkiteoksiani), mutta koin myös kerronnassa olevan jotain ammatillista laskelmointia. Luulisin silti, että katsoisin tämän tarinan leffana mukisematta jo pelkkien maisemien vuoksi, ja jäisin varmasti katsojana pelkän plussan puolelle.

Lapsikuvaus toimi, ja jätti jälkensä postuumeina hämmentyneinä kysymyksinä. Kirjassa ei siis ainakaan selitetty joka kohtaa puhki, vaan lukijallekin jäi oman työn sarkaa. Tyttöjen touhuista jäi kaikessa kauheudessaan hyvä mieli, ja kirja herätti uteliaisuutta myös psykologisesta/psykiatrisesta kaksostutkimuksesta, johon viitattiin moneen otteeseen. Teos oli kiinnostava kooste tarkkuutta ja huolimattomuutta. Voisin uteliaisuuttani lukea Tremaynen seuraavankin teoksen The Fire Child, sekä hänen aiempia fantasiateoksiaan muilla tekijänimillä.