Kamelipinssillä uuteen elämään

IMG_1858.JPGKalle Lähteen Happotesti oli minulle pari vuotta sitten silmiä avaava romaani, joten tartuin ilolla teoksen jatko-osaan Loppuluisuun (Otava, 2018). Teoksen nimi kertoo sisällöstä paljon, ehkä jopa liikaa, mutta lukija asennoituu pamppailevin sydämin kysymään, kuinka alemmas esikoisen jättämistä tunnelmista vielä voidaan luisua.

Teoksen Joonatan on juonut avioliittonsa ja omistusasuntonsa, ja muutto Lausteelle vuokrakaksioon on käynyt nopeasti. Talossa asuu monia kohtalotovereita, joihin Joonatan suhtautuu osittain ylimielisesti. Enää hän ei ehkä koe olevansa ”muutaman saunakaljan” ottaja, mutta pitää itseään edelleen sivistyneenä juopottelijana. Pankkitilillä on edelleen asuntokaupoista rahaa jäljellä 22000 euroa, mikä on suuri käyttöraha rappioalkoholistille. Koska Joonatan ei ole viitsinyt hankkia itselleen uutta läppäriä, hän käy hoitamassa pankkiasioitaan keskustassa tiskillä taksikyydillä kuin rikkaat eläkeläiset.

Joonatanin elämään tulee uusia naisia, joiden kanssa hän kuvittelee olevansa suhteenpoikasessa. Satu on naapurin yksinhuoltaja, jonka ex-mies Joppe on juuri kuollut maksakirroosiin. Joonatan on tutustunut Joppeen lyhyen naapuruuden aikana, ja piti miestä ystävänään. Satulta juoppomiesten hyysääminen tulee selkäytimestä, mutta hän ei tunne vetoa toiseen allensa paskovaan tapaukseen. Humaliston pubista Joonatan löytää itseään nuoremman Pipsan, jonka luokse hän tekee kohtalokkaita kosioreissuja. Draamailu rappurallien kanssa öiseen aikaan kerrostalon pihalla alkaa kuitenkin olla Pipsalle liikaa.

Joonatanin loppuvaiheissa juomisen polulla ei ole paljoa uutta annettavaa verrattuna Happotestiin, mutta teoksessa päädytään kokonaisvaltaiseen parantolahoitoon Rymättylään. Hoidon kuvaus oli mielenkiintoista ja koskettavaa. Keskellä hoitoakin Joonatanilla on kovin ylemmyydentuntoinen kuva itsestään, mikä taitaa hyvin sopia alkoholismisairauden diagnoosiin. Kaikki muut ovat toki juopompia ja mulkumpia kuin hän itse, eikä hän oikein tiedä, miksi hän on näiden luusereiden seuraan joutunut. Teos puhuu vahvasti asumismuotoisen hoidon puolesta, mikä tuntuu ymmärrettävältä. Hoidon läpikäyneiden kamelipinssi on ansaittu kovalla työllä, johon kuuluu hikeä ja häpeää.

Oli Lähteeltä hyvä ratkaisu tuoda kertomukseen toivoa, koska juoppojen arjen kuvaus oli sen verran raadollista. Kaunokirjallisena tekstinä Loppuluisu on paikoitellen jopa kepeää ja nopealukuista, vaikka sisältö on raskas. Joonatanin nokkeluudet pelastavat sen sosiaalipornolta – mies ei tunnu kadottavan sanansa säilää kolmen promillen kännissäkään, vaikka hoitoon päätyessään hän on jo lähes juonut itseltään jalat alta.

Tämä varmasti on terapiakirjallisuutta kaikille, jotka kamppailevat Kuningas Alkoholin kanssa, mutta ei sellaisena ajaudu liialliseen sentimentalismiin. Vaikka reaalimaailmassa raitistuneiden määrä pysyy siinä parissa prosentissa, on aina hyvä pohtia ns. järeämpiä keinoja – varsinkin niitä, joiden keskiössä ei ole Jeesus. Uskon merkitystä vähättelemättä tuntuu tärkeältä, että ihminen ensin löytää voimavarat itsestään, sillä uskonkriisejä varmasti tulee myös raitistuneille alkoholisteille. Jos ihminen etsii ongelmiinsa aina ulkopuolista pelastajaa, silloin niihin takaisin luisuminen tehdään liian helpoksi.

Lähteen tarinaniskemistaidon huomioon ottaen jään nyt odottamaan häneltä uutta romaania, jonka keskiössä ei ole kostea maailma. Tätä kirjaa suosittelen kaikille, ja varsinkin niille, jotka eivät ole kokeneet alkoholin aiheuttamaa rappiota kovin läheltä. Tämä on oiva kirja myös tipattoman tammikuun viettäjille, sillä tästä voi löytyä inspiraatiota jatkaa paastoa pidempäänkin kuin sen yhden kuukauden verran.

Kosteat Pentinkulman päivät

HappotestiKalle Lähde on esikoiskirjailija, joka kirjoitti teoksen Happotesti (Otava, 2016) aluksi blogimuodossa osana päihdekuntoutusprosessiaan. Blogi ja romaani eivät olleet identtisiä, ja romaania on editoitu koherentimmaksi tarinaksi. Kiinnostavaa on, että kolme suurta kustantajaa olivat kaikki kiinnostuneita julkaisemaan käsikirjoituksen, ja näistä Lähde valitsi Otavan. Blogin kirjailija päätti sulkea romaanin valmistuessa, mutta sillä oli ollut satojatuhansia kävijöitä.

Aihe on arka, tuiki tavallinen ja sekavia tunteita herättävä. Happotestissä on jotain samaa Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan kanssa, jonka muistaakseni luin aikanani inhon puistatusten aallokossa. Suhde alkoholismiin on kuitenkin tässä raaempi, eikä tämän nimettömän päähenkilön toilailuista saa huumoria irti repimälläkään. Hän on juonut rankasti kymmenisen vuotta, mutta vasta äskettäin irtisanoutunut työstään pystyäkseen keskittymään rakkauteensa täysin palkein. Hänellä ei ole suurempia tulevaisuuden suunnitelmia, vaan juominen on äitynyt vakavan itsetuhoiseksi. Hauskaa hän ei muista pitäneensä ryyppyreissuillaan juuri tuohon kymmeneen vuoteen, vaan hän enimmäkseen juo yksin, välillä satunnaisten baarituttujen kanssa. Hän on iältään noin neli-viisikymppinen, vaimo on jaksanut katsella juomista yllättävän kauan ja miehen onneksi lapsia ei ole siunaantunut.

Romaanissa asutaan Turussa, ja päähenkilön porvarilliset kulissit säilyvät yllättävän pitkään. Taloyhtiössä juoppouteen suhtaudutaan moralistisesti, mutta miehen aiheuttamat suuremmat järjestyshäiriöt ovat alkaneet vasta työttömäksi jäätyä. Vanhuksista koostuva pihaparlamentti kyllä huomaa taksireissut ja kotiin kuljetetut kaljakeissit. Miehen ryyppääminen on vielä tässä vaiheessa maanisen mahtipontista, sillä ansiosidonnainen juoksee ja pariskunnan yhteiseltä pankkitililtä voi aina vipata muutaman satasen. Miehen oma asenne muihin juoppoihin on ylenkatsovaa, sillä hän kokee olevansa kaikesta huolimatta kulttuuripersoona ja edelleen melko kuuma kolli. Pikku-ukoista parhaimmat kaverit hän saa Väinö Linnan romaanihahmoista, eli hänellä on kotonaan vaimon töissäollessa kosteammat Pentinkulman päivät.

Kirjassa kirjaimellisesti ryvetään paskassa, sillä päähenkilö ei enää voi kontrolloida peräsuoltaan. Kakkaa valuu pitkin reisiä hienommissakin juottoloissa, ja mies joutuu välillä soittamaan vaimonsa pelastamaan haisevista tilanteista. Vaimon palvelualttius herätti eniten kysymyksiä, vaikkakin tässä eletään sietokyvyn viimeisiä viikkoja. Kaljan kotiin ostaminen siinä toivossa, että siippa ei lähtisi ”neuvoa-antavien” jälkeen minnekään, on täysin pöllöä toimintaa. Parisuhde on tässä kuollut jo vuosia sitten, mutta vaimo säälii miestään ja toivoo jonkun katkohoitoreissun katkaisevan kamelin selän.

Katkohoidosta olisin voinut lukea enemmänkin, samoin terveyskeskuskäynneistä, jotka vaikuttivat täysin riittämättömiltä näin vaikeasti ongelmaiselle henkilölle. Hän on kuitenkin myöntänyt ongelmansa lääkäreille, mutta katkohoito ei anna muuta kuin muutaman päivän levon.Mitään jatkuvuutta ei näissä hoidoissa ole. Ahdistuslääkkeitä hän saa terveyskeskuksesta kuin automaatista, ja niiden yhdistäminen alkoholiin saa nopeasti aikaan laskeuman rapajuopon tasolle. Teos antaa todella huonon kuvan maamme päihdehuollosta, ellei henkilö ole motivoitunut hakemaan kallista yksityistä hoitoa.

Teos on rehellisyydessään kammottavan hyvä, vaikkakin ahdistava ja synkkä. Päähenkilön kuntoutumiselle ei näy ainakaan tässä vaiheessa mitään mahdollisuutta, sillä hän on menettänyt kiinnostuksensa kaikkeen muuhun kuin juomiseen. Hän herättää samaan aikaan myötätuntoa ja ällötystä. Aivojaan hän ei ole vielä juonut kokonaan, vaan kykenee krapulavaiheessa teräväänkin yhteiskunnalliseen analyysiin. Täysin ojan pohjalla hän ei vielä ole, kiitos omistusasunnon ja plussalukuisen pankkitilin, mutta sinne kohti ollaan menossa apinanraivolla. Omistusasunnon myynnistä saatu osuus kuluu tällä hemmolla muutamassa kuussa. Näillä elintavoilla on hyvin epätodennäköistä, että mikään asunto pysyisi alla pitkään.

Onko tämä sitten vertaistuellinen romaani? Terapiateksti? Varoittava esimerkki Turmiolan Tommista? Voiko tämä kenties pysäyttää lukijan pohtimaan omaa juomistaan? Voisiko tämä toimia ennaltaehkäisevän päihdetyön työkaluna? Ehkä. Uskon, että teos voi raadollisuudessaan pysäyttää jonkun. Ilman omakohtaista kokemusta tätä kirjaa ei olisi kirjoitettu, ja sen uskottavuus piilee henkilökohtaisuudessa. Lähteellä kuitenkin näyttää olevan kykyjä muuhunkin kuin juomisesta kirjoittamiseen, joten jään uteliaana odottamaan toista romaania. Happotesti ei vaikuta kirjasarjan alulta, vaan yksittäiseltä puheenvuorolta. Perustellulta sellaiselta.

Alkoholismista kirjoittaessa on aina sosiaalipornoon ajautumisen vaara, mutta tässä en sitä nähnyt. Ehkä lapsettoman miehen näkökulmassa on se ”helpotus”, että hän on ”vain” tuhoamassa itseään. Vaimon lähteminen tässä vaiheessa tuntuu itsestäänselvältä, sillä en ole aikoihin tavannut marttyyrimaista ”vanhan koulun” alkoholistin vaimoa, joka kaiken kestää sortumatta itse samaan ansaan. Mutta se, että on lapseton ja yksinäinen, ei tee ihmisen avun tarvetta yhtään vähäisemmäksi.

Sopivaa lukemistoa minulle, kun paluu rankempiin teemoihin opinnoissa on pian edessä. Lomalle rentoutuskirjaksi tämä teos ei ole millään muotoa sopiva. Teos voi kyllä olla opettavainen, vaikka lukijalla ei olisi aiheesta omakohtaista kokemusta. Hyvin harvalla suomalaisella on niin onnellinen perhetausta, ettei muistoja jonkun ongelmallisesta ryyppäämisestä olisi. Suurimmalle osalle lukijoista teema on varmasti liian tuttu. Minulle päällimmäisenä kysymyksenä jäi, voidaanko tällaista henkilöä tukea, ja kuinka järeistä tukimuodoista olisi kyse.