Kansan keskusmuisti, mielten apteekki

IMG_1852Pari vuotta sitten haastoin itseni lukemaan Kalle Päätaloa,    josta näkyy jälkiä tässäkin blogissa. En lukenut kuin kaksi kierrätyskorista löytämääni teosta, jotka eivät olleet hänen sarjojensa huipputeoksia. Sen sijaan olen jo pitkään halunnut lukea teoksen Kunnan jauhot (1973), joka ilmeisesti on edelleenkin pätevä sosiaalipoliittinen analyysi köyhyydestä.

Joululomalla tuli nähtyä myös elokuva Päätalo (2008), joka keskittyy kirjailijan uran alkuvaiheeseen ja sekavuuteen naissuhteissa. Se ei ole saanut ylistäviä arvioita Päätaloa paremmin tuntevien parissa, eikä Ritva Ylönen (joka on myös Päätalo-aiheesta väitellyt) joutunut käyttämään ensi-iltaan varaamiaan nenäliinoja.

Ritva Ylönen on siis kirjallisuustieteen tohtori, vapaa tutkija ja tietokirjailija, jonka tuoreeseen teokseen Kalle Päätalo -kirjailijan elämä (SKS, 2017) tutustuin silkasta uteliaisuudesta. Heräsi kysymys, onko mahdollista löytää mitään uutta kerrottavaa kirjailijasta, joka on vuodattanut koko elämänsä kymmeniin autofiktiivisiin romaaneihin. Jos joku on lukenut miehen koko tuotannon, voiko hän enää saada mitään uutta irti ”virallisesta” elämäkerrasta?

Itse jaksoin lukea teoksen melkein kokonaan, koska en tunne Päätalon koko uran vaiheita ja koska Koillismaan selkosten kulttuuri on minulle suhteellisen vierasta. Asun parin kilometrin päässä Kirvestiestä, joten tamperelaismaisemat tuntuivat läpikotaisin tutuilta. Paikkojen ja kodin merkitys oli tälle pedantille kirjailijalle keskeinen, ja itse rakentama rintamamiestalo onnistumisen symboli ei pelkästään kirjailijana, vaan myös työmiehenä, rakennusmestarina. Vaikka hän ei ehkä sataprosenttisesti kotoutunut hämäläiseen mielenmaisemaan, oli Tampereen merkitys hänen kirjailijan urallaan keskeinen. Hän kasvoi kirjailijaksi ympäristössä, jossa työväenluokkaiset kulttuuripersoonat kannustivat toisiaan. Esimerkiksi toiminta kulttuuriyhdistys Kiilassa ja myöhemmin Pirkkalaiskirjailijoissa oli uraa edistäviä voimia.

Ylönen on saanut teokseensa vetävän draivin ja toimivan rakenteen – ihan koko Päätalon elämää ei tässä käydä läpi kronologisesti, vaan Ylönen keskittyy pohdiskelemaan pitkäänkin suurempia teemoja, kuten Päätalon kirjailijan identiteetin muokkautumista, lukijoiden palautetta ja taloudellisen menestyksen merkitystä.

”Mielen apteekki” oli keskeinen lukijoiden antama kielikuva, joka toistui monessa otteessa. Sodan kokeneille sukupolville Päätalon teosten terapeuttisuus on ilmeistä, ja suosion salaisuus piilee helpossa samaistumisen mahdollisuudessa. Uskollisimmat fanit alkoivat myös seurata mestariaan vuosittaisille retkille Taivalkoskelle, eli Päätalo on lisännyt alueen matkailutuloja varsinkin kesäiseen aikaan. Faniuden näkökulmasta teos antoikin minulle eniten uutta ajateltavaa, onhan Ylönen itsekin ollut intohimoinen Päätalon lukija ennen tutkijanuralle ryhtymistään. Kuitenkin teoksessa oli saavutettu tietynlainen balanssi fanilukijan ja objektiivisemman tutkijaposition välillä.

Koska Päätalon oma tausta oli lestadiolaisuudessa, ja perheen tarinaa kuormitti erityisesti Herkko-isän horjuva mielenterveys, nämä kaksi teemaa nousivat tärkeiksi ”terapeuttisiksi” teemoiksi. Päätalo itsekin oli yhden kerran hoidossa Tampereen Hatanpään psykiatrisella osastolla itsetuhoisuuden vuoksi, ja olisi luultavasti kärsinyt vaikeammista oireista, ellei kirjoittaminen olisi pelastanut häntä elämänmittaiselta alakulolta. Kirjoja voikin tutkia siitä näkökulmasta, kuinka mielen häiriöistä aikanaan puhuttiin, ennen laaja-alaista diagnostiikan ja terapian kulttuuria. Lestadiolaisuuden analyysiä olisin voinut lukea enemmänkin, vaikka Päätalo ei enää aikuisena seuroissa käynyt ja otti välimatkaa kaikesta ”hihhuloinnista”. Tunnustuksellisuus ja vahva ripittäytymisen tarve lienevät ilmeisiä kodin peruja, jotka heijastuvat myös kirjoitustyylissä.

Kaiken kaikkiaan teos oli monipuolinen, lämminhenkinen, reflektiivinen ja syvääluotaava sukellus   Päätalo-tietouden maailmaan. Tämän kirjan lukemalla voi ainakin ansaita lisäpisteitä Tampereen pubivisoissa, ja luulen, että pystyn muutenkin pätemään sen antamilla näkökulmilla, kun paikallistuntemusta tarvitaan. Kirjan voi myös hyvin lukea, vaikka ei olisi koskaan ainuttakaan Päätalon teosta lukenut – ainakin siitä saa hyviä vinkkejä, mistä kukin voisi intressiensä mukaan aloittaa.

 

Porukkaa ei jätetä

imageJarmo Ihalaisen uusin romaani Mitä miehen pitää (Atena, 2016) vei minut kirjallisille sokkotreffeille, sillä lähestyin teosta tietämättä tekijästä, romaanista tai sen muista arvioista mitään. Luin sen yhdeltä istumalta, ilolla ja nautiskellen.

Takaliepeessä luvattiin huutolaisuutta ja nettideittailua – kahta äärimaailmaa, joiden välistä yhteyttä ei arkijärjellä havaitse. Romaanin kahden miehen tilanteista minua houkutteli enemmän tämän päivän luokanopettaja-Mikan tilanne, sillä olen lukenut enemmän perinteisen työväenluokkaisen maskuliinisuuden kuvauksia kuin kertomusta tämän päivän aivotyöläismiehen kulttuurisista paineista.

Teoksessa kohtaavat teini-ikäinen Mika ja hänen isoisänsä Kelpo isoisän 80-vuotispäivänä. Isoisä ei anna tyttärenpojalleen pitkää litaniaa elämänohjeita, vaan vain yhden tärkeän: ”porukkaa ei jätetä”. Tämän hän on oppinut muurarimestari Alpolta kisälliaikanaan nuorena miehenä. Huutolaispojalle kisälliksi pääsy on ollut hyppy kohti ihmisarvoa. Isoisän sosiaalinen nousu on ollut vaatimatonta, mutta omassa mittakaavassaan merkittävää, kun taas Mikaa pidetään suvussa alisuoriutujana. Kahden miehen tilanteet ovat asetelmiltaan päinvastaiset uran, työnteon ja menestyksen suhteen, mutta yksityiselämässä on yhtymäkohtia suhteessa naisiin ja lapsiin. Kelpon omin käsin rakentama omakotitalo Lohijoella (kuvitteellinen pikkukaupunki Etelä-Suomessa) on sukupolvien kohtaamispaikka. Mika jopa vie helsinkiläisen alakoululuokkansa Lohijoen tehdasmaisemiin kertoakseen heille huutolaisuudesta.

Huutolaisuuden käsittely on rehellisen juurevaa, koskettavaa, todennäköistä. Kaikki isännät eivät kohtele huutolaislapsia julmasti, ja kunnan köyhäinhoidon asiamies käy säännöllisesti tarkastusvisiitillä. Tietoisuus työväen oikeuksista on kasvamassa, ja virkamiehilläkin on erilaisia seuloja. Virkaintoinen kunnanisä siirtää Kelpon ankarasta perheestä lempeämpään, mutta siellä alakuloon taipuvainen isäntä kuolee. Isäntiä on jyrkän uskonnollisia simputtajia, eläimiin sekaantuvia pervoja ja kattoon räkiviä vetelyksiä. Pidin siitä, että huutolaisuudesta pyrittiin antamaan monisyinen kuvaus.

Tämän päivän eroperheiden lapset eivät ole vanhempiensa hylkäämiä, mutta kouluelämässä Mika joutuu jatkuvasti tekemisiin laiminlyöntien ja henkisen poissaolon teemojen kanssa. Koulu tekee lastensuojeluilmoituksia liukuhihnalta varmuuden vuoksi, ja luokilta lähtee tasaiseen tahtiin oppilaita sijoitukseen. Mika itsekin kamppailee huoltajuudesta ailahtelevan ex-vaimonsa kanssa, ja huoltaa välillä myös siskonsa huumeongelmaista teinipoikaa Lauria. Moderni huutolaisuus esiintyykin jonain muuna kuin katon puutteena pään päällä.

Muurarin työn kuvauksista ja yleisestä työväenluokan mentaliteetista löysin jopa ripauksen Kalle Päätaloa, tiivistetyssä muodossa ja kunnioittavassa hengessä. Pihan perällä käyntejä ja seksuaalisuutta kuvataan ainakin yhtä suorapuheisesti ja humoristisesti. Postmodernien tietotyöläismiesten ruumiillisuus ja suhde naisiin on kompleksisempaa ja riittämättömyyden tunne tavallista. Karl Ove Knausgård on ehkä päässyt lähimmäksi tämän päivän pohjoiseurooppalaisen miehen sielunelämän mikroskooppista tutkiskelua; itse olen iloinen, etteivät suomalaiset kirjailijat ole yrittäneet imitoida Knasua. Opettaja-Mika kaikessa tavallisuudessaan jäi kuitenkin kehityskelpoiseksi hahmoksi, jolta tässä kuvatun etsikkoajan jälkeen voisi odottaa erikoisiakin käänteitä.

Tunnen huonosti Uudenmaan historiaa ja historiallisia puheenparsia. Eteläisestä Suomesta kertovissa teoksissa usein hämää puheen kirjakielisyys tai tietynlainen kliinisyys. Stadin slangi on maalta tulleille uusmaalaisille uusi ilmiö, mutta päähenkilöt eivät tässä leimallisesti puhu mitään murretta. Sekin on kirjailijan legitiimi valinta – ei kaikkien historiallisten romaanien tarvitse olla murrepuheen kyllästämiä. Se tosin oli ainoa asia, joka jäi teoksessa askarruttamaan – lohijokelaisten paikallinen identiteetti jäi jokseenkin valjuksi, samoin Kelpon synnyinseudun, jota ei tarkoin paikanneta minnekään. Kuvittelin Lohijoen Keravaksi tai Riihimäeksi, joiden historioita en todellakaan tunne ja joiden ihmisistä on medioissa jääneet mieleen vain muutamat sketsihahmot. Tässä paikallishistoriaa lähestytään vakavasti, mutta toivo siitä, että tulevat polvet siitä innostuvat, jää hauraaksi. Ja tämän päivän Espoon ja Kallion välimatka on teoksen universumin välimatkoista vielä pidempi kuin historiallinen matka Helsingistä Lohijoelle.

Tule jo, Karvio!

onnemme_tiella-jaakonaho_asko-18794907-frntlElämme kummallisia aikoja. Viime lauantaina 19.9. maahanmuutonvastaisella marssilla nopsaa isänmaallistunut proudhonilainen anarkistidruidi, entinen vasemmisto”vaikuttaja” Susanna Kaukinen etujoukkoineen julisti uuden Lapuan liikkeen perustetuksi. Monille Kaukisen ikätovereille Lapuan liike on edelleen jotain puuduttavaa, josta oli pakko kuulla historian tunnilla. Myös Iltalehti julkaisi taannoin Lapuan liike-liitteen, jossa mennyttä oikeistoradikalismia tutkittiin kiitettävän monipuolisesti ja kriittisesti. Pari vuotta sitten olisin nauranut tuollaiselle ”pappajournalismille”, mutta syksyllä 2015, ehkä henkisesti monta vuosikymmentä vanhentuneena, ostin liitteen ja luin suurella mielenkiinnolla. Itseäni eniten askarruttamaan niiden kohtalot, jotka oikeasti muilutettiin itärajan taa eikä jätetty matkan varrelle, kuten presidentti Ståhlbergille kävi. Vastaavasti olen etsinyt romaaneja 30-luvun hengestä – sillä oletuksella, että suurinta osaa niistä sielu ei sietäisi lukea.

Asko Jaakonaho kirjoitti esikoisromaaninsa eräästä Lapuan liikkeen uhrista, Onni Happosesta, joka oli nouseva nuori sosiaalidemokraatti Heinävedellä. Hänestä povattiin Savon vasemmistolaisten ääniharavaa vuoden 1931 eduskuntavaaleissa. Onnemme tiellä (Otava, 2012) on tietynlaista fakta-fiktiota, eli faktiota, sillä vaikka siinä pysytään pitkälti paikallishistoriassa, joitain yksityiskohtia henkilöiden taustoista on muuteltu. Suurin muutos kai liittyy Happosen etniseen identiteettiin – tässä hänet esitetään ”simasuisena” Suojärven miehenä Raja-Karjalasta, kun todellisuudessa hän oli oman kylän poikia. Kai romaanin jännitteen kannalta on ollut olennaista luoda asetelma ”me ja muut” ja peilata savolaisuutta eksoottisemman, ”ryssänuskoisen” karjalaisuuden kanssa. Happosen poliittista epäilyttävyyttä nimittäin lisää tässä juuret lähellä rajaa. (Tosiasiassa, jos olen oikein Suomen poliittista demografiaa ymmärtänyt, kiihkeitä vasemmistolaisia tuli raja-alueilta paljon vähemmän kuin esimerkiksi Hämeestä ja Pirkanmaalta, mutta se on toinen tarina.)

Teoksessa on kolme kertojaa, Happosen vaimo Saimi, isänmaanuskoon kunnolla hurahtanut isäntämies Pelkonen ja tämän nuori renki Pakarinen, josta isäntä on harjannut kuuliaisen orjan. Pidin eniten Pakarisen kertojanäänestä, joka oli määrällisesti vähäisin, mutta fiktionaalisin. Saimin epätoivoinen yritys pitää tulisieluista miestään etäällä poliittisista riennoista oli koskettavaa. Pelkosen hahmo oli ehkä mustavalkoisin, tai ainakin tällaisen ”punikkihuoralukijan” (terveisiä vaan James Hirvisaarelle) oli vaikea hänen saappaisiinsa astua. Teoksen asetelmassa oli jotain niin kammottavan ajankohtaista, että välillä lukeminen teki pahaa. Elämmehän taas aikoja, jolloin naisia saa huoritella mielin määrin julkisesti, jopa kansanedustajan suulla. Tässä suojeluskuntalaiset jopa suunnittelevat ”punikkihuorien” hiusten ajamista rangaistuksena epäisänmaallisesta niskuroinnista.

Onnekseni en tiennyt teosta aloittaessani mitään Onni Happosen tarinasta enkä kirjailijastakaan. E-kirjoista tulee harvemmin luettua kansitekstit, joten en tiennyt kirjailijan olevan näinkin nuori (s.1982) – teksti tuntui vanhemman kirjailijan kynän jäljeltä. Onnistuin lukemaan teosta enemmän fiktiona kuin kohteelleen uskollisena henkilöhistoriikkinä. Jaakonahon tyyli on rehellisen realistista, eikä siinä yritetä nousta arjen yläpuolelle kerronnallisin kommervenkein. Teoksessa on kaikuja Linnan Pohjantähti-trilogiasta, myös Päätalosta, ja savolainen twisti muistuttaa minua jopa Sirpa Kähkösestä. Romaanissa on saavutettu sopiva tasapaino mies- ja naiskertojien välillä niin, ettei kerronta mene liian äijämäiseksi.

Aikajana tekstissä on neljä vuotta, joista viimeiset kaksi menee kadonneen etsintään ja oikeudenkäynteihin. Oma lukijan kärsivällisyyteni oli maksimaalista, koska olin aidosti kiinnostunut teemasta, ja koska koen savokarjalaisen kulttuurin läheiseksi. Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada luettua sekä Linnan että Päätalon teoksia loppuun; tämän luin päivässä, mutta todennäköisesti urakkaan olisi mennyt viikkoja, ellei päivänpoliittinen tilanne olisi tällainen. Mietin, olisinko jaksanut lukea samalla tyylillä kirjoitettua teosta vaikka Bolivian historiallisesta oikeistopopulismista. Luultavasti en. Luin siis kirjaa enemmän poliittisen historian fiktiivisenä dokumenttina kuin uusia ilmaisukeinoja etsivänä taideteoksena. Näin oli hyvä.

Parhaiten mieleen jäi itse kuvaus muilutuksesta ja sitä edeltäneestä farssista kunnanvaltuuston kokouksessa. Lapsuuteni keidas pitkillä idän automatkoilla oli Karvion kanava, jossa tässäkin seikkaillaan irvokkaalla tavalla. ”Tule jo, Karvio” oli sloganini. Tässä köyhillä vasemmistolaisilla ei ole tarpeeksi autoja lähteä seuraamaan muilutuskulkuetta, johon on haettu apuvoimia Kuopiosta saakka. Bakkanaali kärjistyy Karviossa Koposen majatalossa, jossa laiton pirtu virtaa ja suojeluskuntalaiset mässäilevät jo mielessään Hopposen maksalla. Majatalossa Meissenin posliinit kiiltävät ja tarjoilijatarkin on myötämielinen mahtimiesten ehdotuksille, ehkä tippien tai pikku romanssin toivossa.

Suojeluskunta-aatteessa olennaista oli tietynasteinen porvarillisuus, mistä tämäkin romaani kertoo. Köyhää kansaa opetettiin syömään kunnon astiastoista, heitä ”sivistettiin” nuorisoseuran puskafarssein ja valistettiin hygieniasta. Lapuan liike oli omanlaisensa vastaisku kaupunkien porvarilliselle oikeistolle, mutta silti, kuten tämäkin romaani osoittaa, se laittoi köyhimmät ja osattomimmat tekemään likaisen työn – tai jopa aiheettomasti valjasti renkinsä syyllisiksi rikoksiin. 2010-luvun oikeistopopulistit paukuttelevat henkseleitään raveissa ja ABC-asemilla propagandasyistä, mutta oikeaa politiikkaa tehdään suljettujen ovien takana. Maassamme on poliittisesti myöhäisheränneitä seitsemää kieltä puhuvia tohtorismiehiä, jotka asuvat pääkaupunkimme arvostetuimmissa kortteleissa ja joiden lapsia kuskataan balettiin ja ratsastustunneille, mahdollisesti au pairin voimin, kun äiskä on töissä ja iskä Brysselissä. Meillä on myös uusi alaluokka, miltei lukutaidottomat isäm maan puolustajat, jotka opettavat lapsiaan hakkaamaan pakolaisia, koska eivät itse ole koskaan käyneet omaa maakuntaansa pidemmällä muualla kuin vankilareissuilla. Tämän päivän äärioikeiston yläluokalla on varaa lentää perheineen tropiikkiin mediakohua piiloon, kun isiltä pääsi kännissä lipsahdus näppiksellä aamuyön tunteina, mutta sen alemmilta kaadereilta otetaan lapset huostaan samoin perustein. Onko näillä maahanmuutosta huolestuneilla perheenisillä oikeasti sama isänmaa?

Tulipa nyt täydellinen off topic-kirja-arvio, mutta tällaisia ajatuksia Jaakonahon kiinnostava romaani minussa herätti. Teos tuskin lievittää tämän päivän poliittista ahdistusta, mutta auttaa ymmärtämään kollektiivisen massapsykoosin mekanismeja ja toivon mukaan antaa jonkinlaisia työkaluja käsitellä niitä sitten, kun hiljentymisen ja analyysin aika on taas tullut.

 

Kohti Koillismaa-sarjaa

mustan_talven_lumi-paatalo_kalle-23101418-1818961713-frntlPäätalo-haasteen toisella rastilla kohtaan Kauko ja Elma Sammalsuon perheen matkalla kohti moderniteettia. Teos Mustan lumen talvi (Gummerus, 1969) on uskottava dokumentti suomalaisen maaseudun rakennemuutoksesta ja syvän suomettumisen ajasta. Koillismaa-sarjan viimeistä teosta on pidetty moniäänisempänä ja yhteiskunnallisempana kuin sarjan aiempia osia. Koska itse luen teoksia väärässä järjestyksessä, en pysty vertailemaan tätä kuin aiemmin lukemaani Iijoki-sarjan puolenvälin teokseen.

Tässä oli minulle enemmän pähkinää purtavaksi ja vieraampia oloja, joten jännitys pysyi paremmin loppua kohti. Kuitenkin teosten juonissa oli paljonkin yhteistä – perheen pää on uskoton ja märehtii sotamuistoja, ukot ryyppäävät muun tekemisen puutteessa, ja maailmanmenoa päivitellään maailman tappiin saakka. Tässä romaanissa pahin helmasynti on jankuttava toisto: varsinkin työttömyyttä, Ruotsiin muuttoa ja kylien autioitumista päivitellään monen henkilön suusta identtisin sanankääntein, mikä saa lukijan oikaisemaan pitkiäkin kohtia. Urbaani mieli ei taivu pitkiin puunkaatokohtauksiin, tosin ihmissuhdekuvaukset ovat paikoitellen kovinkin vetäviä. Onneksi niitä on ja verevää perhedraamaa.

Kiinnostuin teoksessa seuraavista teemoista:

*”Vanhojen piikojen” asema syrjäkylillä isäntämiesten jalkavaimoina – Päätalo kuvaa Kaukon suhdetta pankkineiti Senjaan raa’an suorasukaisesti kaunistelematta kummankaan lähtökohtia. Kiinnostavaa oli lukea, kuinka Sammalsuon suku, Elma-vaimo, Maija-äiti ja lapset asiaan suhtautuivat – suhde kun on koko kylän yleisessä tiedossa. Rankimmat kommentit tulevat Kaukon pojilta.

*Vammaisten asema. Toisen jalkansa sodassa menettänyt Teuvo-eno on liikuttava ja juureva henkilö, jonka älyllinen potentiaali jää käyttämättä hänen hyväksyessään peräkammarin pojan aseman. Vähien töiden aikana mies omistautuu tv:n katsomiselle, erityisesti tiede- ja luontodokumenteille. Apollo 8:n kuun valloitus on hänelle pyhä toimitus, jonka alkoholisoituneen isän ryyppyremmi pilaa huutamisellaan ja yrjöämisellään.

*Kunnallispolitiikka ja suomettuminen. Kauko Sammalsuo on ahkera sosialidemokraatti, kunnallispoliitikko ja lehtiin kirjoittaja, joka maltillisine, siltoja rakentavine linjoineen ei pysty loukkaamaan korpikommunistia eikä kokoomuksen änkyrääkään. Hänen poliitikkansa on särmätöntä, arkirealistista ja kauttaaltaan suomettunutta. Väriä tarinaan antaa suvun punaisempi historia ja pariskunnan humoristinen Leningradin-matka Kaukon kommunistisen siskon ja lankomiehen kanssa.

*Saksalaisten miehityksen pitkä varjo. Kauko Sammalsuon avioliittoa on varjostanut Elman sodanaikainen heilastelu saksalaisen sotilaan Hans Boehmerin kanssa – Kauko on ollut Elman eksästä sairaalloisen mustasukkainen mielisairautta lähentelevine oireineen. Nyt Hans Boehmer tulee vaimonsa kanssa tutkimaan sotaretkensä paikkoja, ja päätyy Sammalsuolle kylään. Nuorempi väki tulkkaa ahkerasti, vierailu sujuu erinomaisesti ja yksi kappale perheen saagassa saadaan loppuun kunnialla.

Teoksessa on paikoitellen täysin ruokotonta seksuaalista suunsoittoa, esimerkiksi Nestori-papan akanottosaagaa puidessa. Nestori käy hakemassa elävänlesken itselleen Kemistä, mutta akka ei sopeudu Nestorin alkeellisiin oloihin. Eniten Nestoria harmittaa salamasuhteessa ”mulkun tiskaaminen” eli naisen määräämä komento peseytymisestä ennen ja jälkeen aktia. Tuollapäin on tavallista jakaa moisia intiimejä detaljeja isän, tyttären ja vävypojan kesken. Näistä voisi tehdä (ja on ehkä tehtykin) vaikka kansatieteellisen gradun, sillä ne kuvastavat loistavasti vanhan kansan puheenpartta ja mentaliteettia ”luonnollisissa” asioissa.

Kielellisesti ja yhteiskunnallisesti Mustan lumen talvi oli informoiva, huumori pelasti puutumisen pahimmista soista. Mahdollisesti tämä sarjan viimeinen teos tiivisti jo kaikki Sammalsoiden aiemmat koettelemukset. Jos ”selekosten Proustiin” tulee vielä kattavan lukunäytteen jälkeen himo, aion seuraavaksi tutustua teokseen Kunnan jauhot (1973), jota minulle on suositeltu sosiaalipoliittisesta näkökulmasta.

PS: Minua kiinnostavin Päätalo-lukuprojekti on mestarin tyttärentyttärellä, 21-vuotiaalla Vilja Päätalolla, joka aloitti pappansa tuotantoon tutustumisen ja siitä bloggaamisen tänä kesänä: http://www.iijokisarja.fi/. Tässä on konstailematonta nuoren ihmisen hämmennystä ja myös rehellistä palautetta edesmenneelle isoisälle, joka kuoli jo Viljan ollessa 8-vuotias.

Ensimmäinen Päätaloni: Ratkaisujen aika

Päätalo Ratkaisujen aikaTänä vuonna Kalle Päätalon teosten lukeminen on tullut trendiksi ainakin kirjablogistien ja muiden himolukijoiden parissa, kiitos tästä ehkä Gummerukselle, joka on päättänyt julkaista Iijoki-sarjan uudelleen syksystä lähtien nopeassa tahdissa.  Päätalo on itselleni ollut suomalaisista kertojista se viimeinen erämaa, jonne jo ajatus eksymisestä on saanut kylmän hien pintaan. Monet tuttavistani ovat lukeneet Päätaloa vitsinä, jotenkin camp-henkisesti, mutta joidenkin mielestä hänen esikoisteoksensa Ihmisiä telineillä (1958) on oikeasti hyvä teos, kertoohan se tamperelaisen työväenluokan arjesta ytimekkäämmin kuin miehen muu tuotanto. Päätaloa on myös verrattu Norjan arjen merkityksellistäjään, Karl Ove Knausgårdiin, vaikka näiden kahden kirjailijan lähtökohdat ja motiivit taatusti eroavat toisistaan. Knausgård-haasteenikin jumittaa teoksessa 3 – vaadittaisiin todella tapahtumaköyhää jaksoa elämässä, jotta sen loppuun saattaisin.

Iijoki-sarjaa luetaan kimpassa Karoliina Timosen Kirjava kammari-blogissa koko vuoden. Individualistina en kuitenkaan kykene aloittamaan sarjaa aikajärjestyksessä tai osallistumaan keskusteluihin määrättyinä aikoina. Anarkistina olen päättänyt lukea Päätaloni random-järjestyksessä riippuen siitä, kuinka teoksia löytyy kirppareilta ja kierrätyskoreista. Toissapäivänä sain ilmaiseksi haltuuni Koillismaa-sarjan viimeisen osan Mustan lumen talvi (1969) ja Iijoki-sarjan puolivälin teoksen Ratkaisujen aika (1986). Aloitan seikkailuni Ratkaisujen ajasta, sillä siinä seikkaillaan minulle tutuilla Tampereen ja Pirkanmaan hoodeilla. Kainuulainen identiteetti tuntuu siinäkin vahvana joka sivulla, mutta kortteeria Kalle ja Laina asuvat jossain lähellä Kirkkosuota – Turtolan tai Messukylän maastossa rintamamiestalon vinnillä. Kirkkosuo on nykyään suosittu maisemapeltokohde lähellä Citymarketia. Ilmeisesti se kukkea rypsi- tai pellavapelto, jonka ohi olen pyöräillyt satoja kertoja. Läheltä siis liippaa.

Rikkoakseni kirjabloggausteni tylsää kaavamaisuutta raportoin nyt ensivaikutelmia ensimmäisestä Päätalostani muutamassa vaiheessa:

s. 62: Teoksessa on päästy matkustamaan Tampereelta Kyröskoskelle timpurin hommiin. Vuosi on 1946. Majapaikan löytäminen umpimielisessä kylässä on hankalaa. Kalle kohtaa sodan aikana tapaamansa törkeästä varkaudesta tuomitun vangin, jonka kanssa olisi tarkoitus tehdä töitä. Ruoka on edelleen kortilla. Suurin osa ukoista on jatkuvassa kohmelossa. Pontikan keittäjiä ei löydy joka talosta, mutta emännät panevat sahtia.

s.150: Kortteeritilalla on isot sahdin ryyppäjäiset, joista Kalle luistaa puolukankeruuseen. Ryyppäämistä ja sen jälkeistä ”pitkän kakan” päivää kuvaillaan n. 50 sivun ajan (hohhoijaa). Kalle aloittaa myös rakennustekniikan opintoja kirjekurssilla, vaikka oikeasti haluaisi lukea suomen kieltä ja kirjallisuutta.

s.256: Pohdittu rakennusmestari Villen sielunelämää, vesikepin toimintaa ja potenssiongelmaa lukemattomilta kanteilta. Väitelty siitä, pitäisikö sukusauvalla lykkimistä kutsua kilikkimiseksi vai roustuamiseksi.

s 355: Kämppäkartanon harjannostajaisissa ei kuollut ketään. Kalle olisi saanut pesää Annukka-nimiseltä leskeltä, mutta oli liian huppelissa. Epäilen, että ennen Kyröskoskelta lähtemistä hän kilikkii Maija-emäntää – sellaisia merkkejä on ilmassa.

s.431 Ainoa valonpilkahdus monotoniassa: Kallen uusi kommunistinen työkaveri Mertsu Petsamon työmaalla, joka julistaa aatettaan joka käänteessä.

Lopussa vielä kohtuuviihteellinen vappumarssikuvaus, jossa Kalle vie Lainankin kulkueeseen edistämään demokratiaa. Kalle tietysti pääsee Tampereen teknilliseen opistoon, mikä on ilonaihe suvulle ja kaveripiirillekin. Ilmeisesti teoksen nimi viittaa tähän kouluttautumispyrkimykseen. Muutenkaan Kallella ei ainakaan elämänsuunnittelussa tunnu olevan vaikeuksia: tulevien kirjojen kirjoituskin on suunniteltu siihen vaiheeseen, kun rintamamiestalo on saatu kasaan.

Kun teos oli kauttaaltaan ”selvää pässinlihaa”, ainoa hämmentävä ulottuvuus oli Kallen ensimmäisen avioliiton kuvaus. Lainasta saa jotenkin infantiilin kuvan, varsinkin kun hän ”isittelee” ja ”äidittelee” heitä intiimien hetkien aikana. Kalle ei vaikuta kovin onnelliselta liitossaan, tosin mitä voisi odottaa sota-ajan kirjeenvaihtoromanssin lopputulemasta, kun sulho on läpi sodan ollut salaa hoidattamassa veneerisiä tautejaan Lahden tyttölyseon tiloihin perustetussa sairaalassa? Myös neljänkymmenen vuoden etäisyys saa Lainan kuvan värittymään – ja saa kai se värittyäkin, jos kaunokirjallisuudesta on kyse.

Historiallisesti opin jotain 1940-luvun Tampereesta, mikä lämmitti sydäntäni, mutta muuten lukukokemus oli pitkäveteinen. Saisin ehkä enemmän irti niistä teoksista, joissa liikutaan pelkästään Koillismaalla. Saatan vielä kokeilla toista kierrosta, mutta buumia en saa aikaan, vaikka tiiliskiveni voissa paistaisin.

Sadan vuoden tunnelukot

NELJÄN TIEN RISTEYSTommi Kinnusen Neljäntienristeystä (WSOY 2014) on hehkutettu minulle paljon blogosfäärin ulkopuolella, joten täytyihän se lukea, vaikka osa teemoista tuntui jo nähdyiltä. Teos kertoo Kainuun Koillismaalla aivan Venäjän rajan kupeessa asuvasta suvusta, erityisesti sen tahtonaisista ja yhdestä kaappihomosta, joka sekoittaa pakkaa aika traagisesti. Romaani alkaa vetävästi kuvauksella suvun matriarkka-Marian työnsarasta kunnan ainoana koulutettuna kätilönä 1800-1900-lukujen vaihteessa. Vaikka Marialla on isätön lapsi ja asuu tämän kanssa pahamaineisesti kahdestaan, hänen statuksensa kyläyhteisössä on vankka johtuen hänen ainutlaatuisesta koulutuksestaan ja tietotaidostaan. Tavallisissa synnytyksissä auttavat kylillä oppinsa saaneet saunamummut ja paarmuskat, mutta vaikeisiin synnytyksiin haetaan Helsingissä koulutettu kätilö.

Jos olisin lukenut tekstiä ilman tietoa kirjoittajasta, olisin ehdottomasti luullut sitä naisen kirjoittamaksi – sen verran vahvoja feministisiä viboja erityisesti Marian kätilön uran kuvaus ja kylän naisten suhtautuminen pelastajaansa saavat aikaan. Marialla kun oli tapana levittää tietoutta ehkäisystä ja seksistä pidättäytymisestä vastoin paikallista lestadiolaista hegemoniaa. Marian hautajaiskohtaus on vaikuttava: siinä kylän eukot muistelevat selvitymisiään hankalista synnytyksistä ja myös niitä lapsia, joita kätilökään ei voinut pelastaa.  Maria on kuitenkin pienellä kirkonkylällä yksinäinen hahmo, joka tapaa ihmisiä lähinnä työnsä puolesta, ei sosiaalisesti. Hänen ainoa ystävänsä on vapaamielinen apteekkari, poikamies, joka asuu yhdessä ahdasmielisten siskojensa kanssa. Kirkonkylän henkinen ilmapiiri on poikkeuksellisen ahdas.

Marian ainoa lapsi Lahja saa myös aviottoman lapsen, jonka hän jättää äitinsä hoiviin lähtiessään etsimään toimeentuloa Oulusta. Lahja päätyy valokuvaajan oppiin, kun hoitoalalle häntä pidetään liian vähäverisenä. Valokuvaus miellyttääkin Lahjaa, erityisesti, kun se on yksi harvoista ammateista, joissa nainen voi säilyttää itsellisyytensä. Oulussa Lahja tutustuu Onniin, joka suostuu tulemaan Koillismaalle kotivävyksi. Onni on lempeä mies, jolle Lahjan tekemä tytär Anna riittäisi, mutta Lahja haluaa suuren perheen. Suurin osa kertomuksesta keskittyy Onnin ja Lahjan onnettomaan avioliittoon. Kahden yhteisen lapsen syntymän jälkeen Onni muuttaa omaan makuuhuoneeseensa ja alkaa rampata Oulussa ties millä turhalla tekosyyllä. Emotionaalisesti hyljättynä Lahjasta kasvaa anoppihirviö, jota kenenkään ei ole mahdollista miellyttää. Neljänkymmenen vuoden yhdessä asumisen jälkeen miniä-Kaarina edelleen teitittelee anoppiaan. Suku asuu massiivisessa kirkonkylän suurimmassa talossa, jossa kaikille on tarjolla oma huone ja fantastiset keinot vältellä toisiaan. Marian valtakaudella tunnelukot ovat vielä avattavissa, mutta Lahjan kaudella niistä tulee ylitsepääsemättömiä.

Kinnunen kertoo ”maailmallisesta” suvusta, joka sinnittelee lestadiolaisessa yhteisössä parhaansa mukaan. Maria-mummu ei anna periksi ja ryhtyy vanhemmiten vastustamaan uskonnon hegemoniaa yhä kärkkäämmin. Lahja taas joutuu tekemään kompromissejä jo ammattinsa vuoksi: hänen toimeentulonsa riippuu rippi- ja hääkuvien tilauksista ja jos valokuvaaja tuomitaan hoitokokouksessa parantumattomaksi syntiseksi, valokuvaamon ovea ei sen jälkeen kukaan avaa. Lahjaa ojennetaan jo siksi, että hänen poikansa Johannes hankkii 1960-luvulla television. Vähänpä kyläläiset tietävät siitä, että Johanneksella  ja tämän vaimolla Kaarinalla on tapana litkiä punaviiniä televisiota katsellessaan.

Luin teosta puoleenväliin asti jonkunlaisessa transsissa, niin voimallista kieli ja kerronta olivat. Puolenvälin jälkeen tuli jonkun verran toistoa ja täytyy myöntää, etten ollut tämän teoksen homoteemasta lainkaan innostunut. Sami Hilvo ja Leena Parkkinen kuvasivat kaappihomoutta raikkaammin – tai ehkä hylkimisreaktioni johtui vain siitä, että olen jo lukenut niin monta variaatiota samasta teemasta. Muissa teemoissa oli enemmän omaperäistä tulkintaa. Teoksen loppuosassa oli joitain yhtymäkohtia Jari Tervon Esikoisen kanssa, alkuosa taas muistutti minua Eeva-Kaarina Ahosen iki-ihanasta Maria Renforsin totuudesta. Katja Ketun tuotantokin tuntuu nyt ajankohtaisemmalta; ehkä vihdoin saan käsiini ainakin Kätilön.

Kainuu ja Koillismaa ovat minulle täysin tuntematonta maaperää – kerran kävin Posiolla ja olen yöpynyt yhden yön Kuhmossa loistohotellissa. Kainuulaisia olen tuntenut vähän ja tunnistan Kinnusen kerronnasta juuri tähän tunneilmaisuun liittyviä piirteitä. On todella tärkeää, että Kainuusta kirjoitetaan vetävää kaunokirjallisuutta, mikä saattaa jopa kutsua innokkaita faneja tutkimaan kirjoissa kuvattuja hoodeja. Onkohan tämän lukukokemuksen looginen jatkumo Päätalon Koillismaa-sarjan korkkaaminen? Tyylillisesti Kinnunen kuuluu aivan eri kastiin taitavana tiivistäjänä ja eri aikakerrosten samanaikaisena kuljettajana, mutta temaattisesti uskoisin yhteyksiä löytyvän.

Esikoisteokseksi Neljäntienristeys on kauttaaltaan itsevarma ja kielellisesti virtuoosi. Teos luultavasti puhuttelee enemmän Kinnusta vanhempia ikäpolvia kuin nuorisoa. Feminismin arkkipiispa kiittää kätilön työn kuvausta, ja erityisesti kohtausta, jossa Maria käy ostamassa Oulusta polkupyörän suorituakseen paremmin virkatoimituksistaan.