Linnuntietä Guantanamósta Raqqaan

Teos: Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus, 2018)

Suomennos: Kristiina Drews

Pakistanilais-brittiläinen Kamila Shamsie kuuluu niihin pakistanilaissyntyisiin kertojiin, joiden uraa olen seurannut pitkään, johtuen aiemmista tutkimusintresseissäni. Hän ja Mohsin Hamid ovat kenties tunnetuimpia pakistanilaisia nykykirjailijoita maailmalla; molemmilla on myös samansuuntaisia teemoja, jotka liittyvät nuorten muslimien identiteetin määrittelyyn ja paikan löytymiseen maailmassa. Kummankaan teokset eivät kaikki keskity Pakistaniin tai pakistanilaisiin, vaan niissä näkyy intressi laajempaan muslimimaailmaan ja muslimien siirtolaisuuteen läntisessä maailmassa.

Teos Joka veljeään vihaa (alk. Home Fire) voitti Britanniassa tänä vuonna arvostetun Women’s Prize for Fictionin. Teos onkin vahva puheenvuoro Britannian kansalaisuuden merkityksistä, ja poliitikkojen vaikeuksista määritellä brittiläisyys muuttuvassa maailmassa. Kirjan päähenkilöt, kolme sisarusta, ovat Lontoossa kasvaneita pakistanilaistaustaisia muslimeja, joiden isä liittyi keski-ikäisenä Talebanin joukkoihin ja kuoli matkalla Guantanamón vankileirille. Isma, Aneeka ja Parvaiz eivät ole varsinaisesti tunteneet isäänsä, mutta isän varjo on kaikkialla ja se inspiroi Parvaiz-veljeä liittymään kalifaatista unelmoivaan veljeskuntaan. Siskojaan huijatakseen Parvaiz kehittelee itselleen ”juurihoitomatkan” Karachiin, ja varaa sinne lennotkin, mutta jää pois koneesta Istanbulissa ja suuntaa sieltä maateitse Raqqaan.

Isosisko Isma on jäänyt nuorena kaksosten, Aneekan ja Parvaizin huoltajaksi näiden äidin kuoltua syöpään. Hän on uhrannut oman uransa sisarustensa vuoksi ja elättänyt heitä työskentelemällä pesulassa. Kun sisarukset täysi-ikäistyvät, hän vihdoin pääsee itsenäistymään ja muuttaa Amerikkaan kirjoittamaan sosiologian väitöskirjaa. Sisarusten kaitseminen Skypen välityksellä ei enää luonnistu samalla tavalla kuin yhteisessä taloudessa, ja varsinkin Parvaiz tarvitsisi vielä vanhemman aikuisen tukea 19-vuotiaana. ISIS:iä tukevista joukoista tulee hänen ”miesten koulunsa”, ja häntä kannustetaan ottamaan haltuun perheensä kaapin paikka ja maskuliininen ylpeys.

Sisaruksia kiinnostavampi hahmo on parlamentin jäsen, Karamat Lone, hänkin pakistanilaistaustainen, mutta taustaansa tehokkaasti häivyttävä peluri. Karamatin poika Eamonn tutustuu Amerikassa Ismaan, mutta rakastuu pikkusisko Aneekaan, josta syntyy poliittinen skandaali sen jälkeen, kun perheen ISIS-kytkös paljastuu. Karamat joutuu tapauksen vuoksi vielä suurempaan kriisiin kuin poikansa, ja romanssia pidetään jo kansallisena uhkakuvana. En voinut mitään, että lukiessani Karamatin urasta mieleeni tuli Lontoon pormestari Sadiq Khan, vaikka en ole Khanin uraa tiiviisti seurannutkaan. Tyyppi oli joka tapauksessa todella uskottava, ei mitenkään vastenmielinen, mutta oman selustan turvaajana taitava. Myös se, että pakistanilaisen isän pojan nimeksi tulee Eamonn, herätti minussa hörähdyksiä.

Vakavaan kirjaan mahtuu muutenkin ripaus huumoria, ja monet kepeät sutkautukset vaihtavat väriä juonen synkistyessä. Kun Parvaiz vaihtaa ystäväpiiriään ja kasvattaa parran. sisarukset kutsuvat sitä ”ekosysteemiparraksi”. Parhaat naurut he saavat keksimistään deittiprofiileista aasialaisilla avioliittosivustoilla. Parvaizilla ei ole tyttöystävää, eikä hän ehdi Raqqassa asuessaan saamaan ulkomailta tilattua jihadistivaimoa, sillä niiden toimitus on venynyt yli vuoteen.

On myös ironista, että tragedian saavutettua huippunsa Aneeka matkustaa Pakistaniin saadakseen perheelleen oikeutta. Pakistanissa mediat ottavat siskon surun vakavasti, ja Parvaizin kuolleesta ruumiista nousee valtioiden välisen epäluottamuksen symboli. Voidaanko sitten jihadistille pitää julkisia hautajaisia, ja pitäisikö heidän ruumiitaan kuljettaa kotimaahan valtion kustannuksella? Parvaiz on kuitenkin enemmän britti kuin pakistanilainen, eikä hänellä täysorpona ole ollut merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan.

En muista kaikkia lukemiani Shamsien teoksia (en ole lukenut koko tuotantoa), mutta mielikuvieni mukaan hänen varhaiset teoksensa eivät ainakaan käsitelleet poliittisia kysymyksiä. Tämä romaani tuntuu erilaiselta kuin aiemmat häneltä lukemani, ja eurooppalaisessa kontekstissa se varmasti saa myös uudenlaisia lukijoita. Siirtolaisromaanina se ei kerro niinkään identiteettipolitiikasta, vaan lojaalisuudesta ja oikeudesta elää ja edustaa omaa itseään silloinkin, kun lähipiiriin kuuluu jihadisteja. Kirja koskettaa myös suomalaisia, sillä meilläkin on perheitä, joissa odotetaan viestiä Raqqasta tai sen lähialueilta. Joillekin vanhemmille ja sisaruksille vihreä pallukka viestiohjelman statuksessa on ainoa merkki pojan tai veljen elossa olemisesta.

Maahaasteessa olen kohdassa 24/196: Pakistan. HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 17: ”Kirjassa on kaksoset”.

Karttojen ja gobeliinien kerääjistä

seppalaJuha Seppälä on kirjailija, jonka muistan nuoruudestani ”vaikeana”, mutta kiinnostavana. Hänen tuotantoaan tutkiessani voin todeta, että ainoastaan teoksesta Super Market (1991) minulla on hatara muistijälki. Seppälä ei ole koskaan noussut massojen joululahjakirjailijaksi, mutta on julkaissut tasaiseen tahtiin yli 20 teosta. Teokset ovat tiiviin modernistisia, rakenteellisesti kokeilevia ja synkkyyteen taipuvaisia, kertoo Wikipedia.

Minua ei lukijana ainakaan pelota synkkyys, musta huumori tai satiiri. Siksi tartuin Kuoppakaupunkiin (WSOY, 2016) innolla, vaikka se tuntuikin kertovan ikiteemasta, syrjäytymässä olevan keski-ikäisen miehen yksinäisyydestä. Takakannessa mainittiin myös uskonnollinen teema, josta olin erityisen kiinnostunut, sillä yritän itsekin kirjoittaa tämän päivän karismaattisuudesta. Päähenkilöt romaanissa ovat historiallisten romaanien kirjailija, kylmäkkö-prostituoitu sekä matkasaarnaaja. Saarnaajan osuus on ohuin, eikä hän hahmona saa samalla lailla lihaa luiden alle kuin Marle ja Ilmo Halssi.

Kaupunki viittaa Poriin, jonka kartografiaa tutkitaan myös historiallisesti. Isonvihan kirkonpolttajat, ruotsalaiset riistoporvarit, italialaiset posetiivarit ja nahkureiden lesket seikkailevat kaikki nykyisyyden draaman statisteina, kun Ilmo yrittää viimeisillä voimillaan ilmaista seksuaalisuuttaan ja läheisyyden kaipuutaan Marlen asunnon yhteydessä olevassa palvelijanhuoneessa. Marle on lukinnut huoneen muusta asunnosta ja peittänyt oven gobeliinilla, joka nousee salattujen elämien symboliksi. Marle ei tiedä, että aikuistuvat lapset tietävät hänen bisneksistään. Mistä muuten lounasravintolan työntekijä saisi jatkuvasti satasen seteleitä lompakkoonsa?

Marle on harkitseva seksityöläinen, jolla on vain muutama vakipano kerrallaan. Tapaamisista hän neuvottelee asiakkaidensa kanssa yksityiskohtaisesti sähköpostitse. Hänen elämäänsä piristävät enemmän netistä tilatut merkkilaukut kuin miessuhteet. Keski-ikäiseksi mieskirjailijaksi Seppälä onkin virkistävän hyvin kartalla eri laukkumerkkien hierarkiasta – onhan Michael Kors aika pissis vaihtoehto verrattuna aitoon Longchampiin. Silti jäin hämmentyneenä pohtimaan Marlen monologeja, joissa siirrytään sormen napsauksella biletopeista Louis Althusserin historiankäsitykseen. Vaikka Marle voi olla itseoppinut intellektuelli, hänen puheensa kuulostaa liian akateemiselta. Tämä oli ainoa asia, joka kirjassa jurppi.

Ilmo Halssi ihmettelee, miksi kirjamarkkinoilla myyvät parhaiten sellaiset romaanit, joiden päähenkilöt eivät lue kirjoja. Terävä havainto, joka ennustaa tämänkin romaanin tulevaisuutta. Ilmon oma fiksaatio historiallisiin karttoihin ja hänen työn alla oleva romaaninsa Lapissa matkailleesta ranskalaisesta kartanpiirtäjä Herbelot’ista olivat teoksen vaativin osuus, joka kertoi päähenkilön mahdollisesta autismista, mutta myös Seppälän kulttuuripessimismistä. Kustannustoimittajaltaan Halssi saa kuulla, että Kartanpiirtäjän on jo kirjoittanut pakistanilaistaustainen Kamila Shamsie. Hänen romaaninaiheensa ovat menneen maailman lumia, loppuun kaluttuja, kuivakkuudessaan epäviihteellisiä. Silti hän seuraa aikaansa yllättävällä tarkkuudella: harvapa lukija osaa automaattisesti arvata, mitä deitti-ilmoituksissa oleva koodi FwB tarkoittaa.

Näin teoksessa sielunkumppanuutta yhden kaikkien aikojen lempikirjailijani Hanif Kureishin kanssa. Erityisesti Seppälän tapa kuvata Ilmon pitkäkestoista FwB-suhdetta tummaihoiseen mystiseen tanssijaan, johon viitataan vain kirjaimella D., liikkuu kureishimaisella kiihkon ja epätoivon vyöhykkeellä. Ja koska kirjassa oli paljon seksiä ja viitteitä nykypäivän muotiin ja popkulttuuriin, se onnistui lopulta nousemaan älyllisen brassailun suosta, niistä kantapöydistä, jossa elämäänsä pettyneet ikuiset graduntekijät, sijaisopettajat ja paikallislehtien toimittajat ottavat toisistaan mittaa.

Romaanissa oli niin paljon symboliikkaa ja kerroksellisuutta, että sitä ei yhdellä lukukerralla selätetä. Samalla juoni oli varsin simppeli, melkein puuduttava, sillä lähes kaikki tapahtuu Ilmon pään sisällä yksinäisissä matkustajakodin ja Omenahotellin huoneissa. Ilmon mielen särkyminen on ennalta-arvattava profetia, mutta luin myös loppuosan diagnoosia epäluotettavana. Ilmoon ei välttämättä ole helppo samastua, mutta uskon lukijoiden ainakin kokevan empatiaa hänen olomuotoaan kohtaan. Hän on downshiftaajan elämässään varsin harmiton, naisia kunnioittava, vaikkakin emotionaalisesti vaikeasti tavoitettava. Tyypillistä seksikaupan asiakasta tuskin on olemassakaan, mutta kaikessa rikkonaisuudessaan Ilmo oli uskottava sellainen.

Seuraavassa arviossani kerron romaanista, jossa akateeminen päteminen on mennyt reippaasti överiksi. Kuoppakaupungin maailma oli siihen verrattuna tolkullinen, ja siitä saa otteen, vaikka historian gradu olisikin jäänyt aikanaan kesken.

Rönsyilevän kaupungin salaisuudet

shamsieKamila Shamsien Kartanpiirtäjä (Gummerus, 2012, suom. Kristiina Drews) tarttui käteeni joulun kirjatorilta hätäisenä hankintana. Luulin saaneeni käsiin jonkun kirjailijan uudemman suomennetun teoksen, ja vasta teosta kymmeniä sivuja luettuani huomasin, että minulla on sama teos englanninkielisenä alkuperäisversiona (Kartography, 2002) hyllyssäni, ja olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen. Ilmeisesti minulla on ollut vuosituhannen alussa sellaiset ruuhkavuodet, että lukemisistani ei ole jäänyt paljon jälkeä. Muistan nimittäin 80-luvun ja 90-luvun alkupuolen lukemistoni tarkasti, mutta välissä on viitisentoista vuotta sumuisempaa säätä.

V. 1973 syntynyt Shamsie kuuluu siihen ikäluokkaan pakistanilaisia kirjailijoita, joiden kokemusta leimaa aivovuoto ja siirtolaisuus yleensä kahdella mantereella (Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa). Kartanpiirtäjässä hän kuvaakin omaa yläluokkaista, etuoikeutettua ikäluokkaansa, jolle kahden maailman kansalaisuus on jollain tapaa itsestäänselvää. Muuttojen syyt ja seuraukset ovat kuitenkin rikkaillakin monimutkaisia ja niitä leimaa syyllisyys ja sekaannus identiteetistä. Tämän teoksen nykyajassa, jossain 1990-luvun loppupuolella, monille kotiinpaluu tuntuu tuskalliselta ja hengenvaaralliselta.

Teos on mestarillisesti monikerroksinen elegia maalle, joka ei koskaan ole löytänyt identiteettiään – ja ylistyslaulu Karachille, yhdelle Aasian väkivaltaisimmista kaupungeista. Päähenkilöt Raheen ja Karim ovat katselleet toisiaan jo pinnasängyistä, sillä heidän vanhempansa ovat sydänystäviä. Lapset kasvavat melkein sisaruksina teini-ikään saakka, jolloin perheiden salaisuudet alkavat pikkuhiljaa paljastua kasvaville nuorille. Raheenin ja Karimin ystävyyden katkaisee Karimin perheen muutto Lontooseen. Karimin palatessa kuvioihin nuorena aikuisena Karachi on muuttunut kosmopoliitista kaupungista pelokkaaksi etnis-poliittisen väkivallan pesäkkeeksi, jossa nuoriso ei enää voi huolettomasti hengailla rakkailla rannoillaan. Jäljelle jää nostalgia ja muistojen kartat, joille Raheen ja Karim raapustavat rönsyileviä lonkeroitaan. Kartanpiirtämisen metafora on siksikin osuva, ettei pakistanilaisista kaupungeista ole todennäköisesti vieläkään olemassa paikkansapitäviä karttoja, eikä paikalliseen mentaliteettiin kuulu länsimainen kartografinen tarkkuus. Karttoja piirretään tarinoiden kautta kuulemalla.

Teos on ensisijaisesti rakkaustarina, jossa kahden perheen tarinat nivoutuvat toisiinsa melkein sukurutsaisesti. Nuorten vanhemmat ovat 70-luvulla seurustelleet ristiin, ja parinvaihto on tapahtunut poliittisista syistä siksi, että maassa käytiin vuonna 1971 verinen sisällissota. Koko yläluokkainen seurapiiri on intiimisti sidoksissa toisiinsa, niin sisäsiittoisesti, että lukijaa saattaa nolostuttaa. Shamsie kirjoittaa auki oman yhteiskuntaluokkansa kirjoittamattomia sääntöjä piinallisen rehellisesti. Välillä piina saattaa tuntua jopa liialliselta. Nuorten meininki on teoksessa kauttaaltaan raikasta, mutta olisin voinut lukea vähemmän keski-ikäisten vanhempien tunkkaisista alkoholinhuuruisista seurapiirikuvioista. Vanhempien keskinäinen draama oli teoksen ydinjuoni, mutta paikoitellen sen käsittely muuttuu melodramaattiseksi. Viimeisellä kolmanneksella juonessa on hyytymiä. Shamsien kielellinen lahjakkuus pelastaa teoksen ja vie lukijan maaliin saakka, mutta esimerkiksi rakkaustarinan kannalta on yhdentekevää, ketkä lopulta saavat toisensa.

Kuten Shamsie taidokkaasti esittää, Pakistanin 80-90-lukujen levottomuudet eivät olleet kovinkaan uskonnollisesti motivoituneita, vaan etniset ryhmät, klaanit ja mafiat taistelivat vallasta ja rahasta. Shamsie kirjoittaa rahanpesusta, huumekaupasta ja kaiken maailman hämäristä puuhista, joihin romaanin nuorten kaikki yliopistokoulutuksen saaneet kosmopoliitit vanhemmat ovat tavalla tai toisella sekaantuneita. Uskonnon rooli teoksessa on hyvin marginaalinen – ketään ei esitetä rukoilemassa eikä moskeijassa vierailla kertaakaan. Raheenin paras ystävä Sonia alkaa uusrikkaan perheen painostuksesta pukeutua kunnon muslimitytön lailla edistääkseen kihlaussuunnitelmaansa, ja tänä herkkänä aikana hänen luonaan käyvät ei-sukulaiset pojat joutuvat istumaan alakerran ”miesten puolella”. Muissa taloissa meno on täysin länsimaistunutta: nuoret miehet ja naiset ryyppäävät, kuuntelevat heavy rockia ja joskus kokeilevat huumeitakin yhdessä.

Karachin lähihistoria vaikuttaakin kansainvälisemmältä kuin Pakistanin muiden kaupunkien. Viettäessäni aikaa Punjabin itärajalla Lahoressa v. 2001 hieman ennen 9/11-iskuja naisten peittävässä pukeutumisessa ja islamilaisten sääntöjen noudattamisessa oli jo siirrytty järeämmälle tasolle. Muistan kyllä nähneeni ystävieni sukualbumeja 70-80-luvuilta, joissa meininki vaikutti reippaammalta ja rajoja rikkovammalta kuin silloisessa nykyisyydessä. Shamsie piirtää tarkasti karttaa maansa mentaliteettien muutoksista.

Oletan, että Shamsien myöhemmät teokset ovat olleet menestyksiä myös Suomessa ja siksi tämä varhainen teos on myös suomennettu 10 vuoden viiveellä. Pakistanilainen uusi kirjallisuus 2000-luvun alusta alkaen on kauttaaltaan laadukasta, ja Shamsie on yksi maan kärkivientituotteita. Shamsieta vielä suurempi suosikkini on Mohsin Hamid, joka on kehittänyt poliittisesta satiirista aivan omanlaisensa version. Mantereiden välisen jälkikoloniaalin dialogin näkökulmasta tästä teoksesta tulee mieleen ensimmäisenä nigerialais-ghanalainen Taiye Selasi ja hänen esikoisromaaninsa Ghana ikuisesti (2013). Tunteiden ja kielellisen ilmaisun tasolla teoksissa on paljon yhteistä ja muodostaisivat hurmaavan ja poliittisesti avaavan lukupaketin perheistä mantereiden ja eri lojaaliuksien välillä.