Asunnottomien treffielämästä

Teos: Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Mariska Verona

Väliin jotain kepeää, sillä todellisuudessa jaksan keskittyä vain jotenkin käynnissä olevaa sotaa ja Ukrainaa käsittelevään kirjallisuuteen. Sitä on tarjolla vähän, ja suuri osa siitä jäänee kesken aihepiirin raskauden vuoksi. Mutta tänään tulitaukoa toivoessa onnistuin lukemaan rauhan ajan kevyttä chicklitiä.

Emmy Abrahamson on ruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut Wieniin sijoittuvan hittikirjan turvallisuushakuisen kielenopettajan ja kodittoman miehen romanssista.

Romaanin Julia on kolmeakymppiä lähestyvä ruotsalainen Berlitz-kielikoulun englanninopettaja, joka on menettänyt kyvyn nauttia ekspatriaattielämästä. Alun perin hän on muuttanut Wieniin itävaltalaisen poikaystävän kanssa, mutta suhde kariutui kauan aikaa sitten. Julian sosiaalinen elämä keskittyy muiden kielenopettajien kanssa hengailuun, kunnes eräänä päivänä puistossa puskasta hyppää Ben paikkaamaan aukkoa hänen yksinäisessä sydämessään.

Ben on kanadalainen kulkuri, joka kiertelee Eurooppaa asuen välillä puskissa, välillä vallatuissa taloissa. Rähjäisen ulkomuodon vuoksi Julia luulee miestä itseään vanhemmaksi, mutta mies on vasta 24-vuotias. Suhde lähtee käyntiin vauhdikkaasti, vaikka Julian on alussa vaikeaa sietää miehen ominaishajua.

Miehen muutettua bunkkaamaan Julian luo suhde kohtaa liian nopeasti karun todellisuuden: Juliasta tulee Benin elättäjä, ja häntä risoo se, että mies on aina kotona, kun hän tulee töistä kotiin. Benillä tuntuu olevan aina kaljarahaa, mutta yhteisiin hankintoihin hän ei osallistu. Seksi on välillä maagista, mutta pariskunnan koulutuksellinen ero on valtava. Kulturelli himolukija joutuu hankkimaan asuntoonsa täkyiksi Dan Brownin ja Michael Crichtonin teoksia, jotta Ben pääsisi edes jotenkin lukemisen makuun.

Kun Ben sitten erään kiihkeän riidan jälkeen häipyy teille tietämättömille, Julia huomaa, ettei edes tiedä rakastettunsa sukunimeä. Saatuaan mystisen puhelun vancouverilaisesta numerosta hän päättelee miehen palanneen kotikonnuille, ja hän päättää lähteä pelastamaan elämänsä rakkaustarinaa – tai edes selvittämään, kuka Ben lopulta oli hänen elämässään.

Positiivista tarinassa on ainakin se, ettei se tapahdu Lontoossa, Pariisissa tai New Yorkissa. Kirjan kohderyhmä on selkeästi nuoret aikuiset, vaikka Julia onkin monella tapaa ”vanha sielu”, tai konservatiivi muuten kuin poliittisesti. Huumori kirjassa liittyy pitkälti Berlitzin kielikouluun, sen oppilaisiin ja työoloihin. Käy ilmi, että koulu pysyy pystyssä työttömien kurssien varassa, eli Julian työnantaja onkin välillisesti Itävallan valtio. Minusta teos käsittelikin tätä työttömien pakkokurssittamisen rakenteellista ilmiötä ansiokkaammin kuin asunnottomuutta. Julian kurssilaista moni oli yllättävän vaativa ja kriittinen, vaikka saivat tämän palvelun ilmaiseksi.

Asunnottomuus on toki monisyinen ilmiö, ja tässä asunnoton mies on osittain valinnut elämäntapansa ideologisista syistä. Hän pystyy myös muuttamaan elämäntapaansa, koska on vielä nuori ja suht terve. Julia suhtautuu Beniin ennakkoluulottomasti hänet kohdattuaan, mutta huomaa myöhemmin kamppailevansa oman rajoittuneisuutensa kanssa.

On hyvä, että asunnottomuudesta kirjoitetaan eri genreissä, ja myös viihteellisessä formaatissa. Mutta en suosittele kirjaa kenellekään, joka haluaa oppia jotain uutta itse ilmiöstä, sillä yleensä hyvin kirjoitettu lehtijuttu tai dokkari pystyy valaisemaan sen eri puolia paremmin kuin viihteellinen romaani, jossa sattuu olemaan asunnoton henkilö.

Teos kuitenkin viihdytti minua ohimennen tänään, vaikka se ei herättänyt uusia ajatuksia siksi, että pääni on täynnä sotajournalismia. Se, että pystyin hetkeksi hyppäämään wieniläiselle puistonpenkille, jossa ei sillä hetkellä keskusteltu sodasta tai pakolaiskriisistä, oli omista lähtökohdistani katsottuna saavutus.

”Hoopot”, nuo rapakontakaiset kapinalliset

Teos: Jenni Stammeier: Suomalaiset junapummit. Kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla (Docendo, 2020)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Lähdin etsimään toista Kanadan-siirtolaisuudesta kertovaa romaania, ja päädyin seuraamaan neljän nuoren miehen eeppisiä junaseikkailuja tietokirjan muodossa. Tietämättä etukäteen paljoa amerikkalaisesta junapummi-ilmiöstä tämä teos on mennyt minulta ohi, vaikka siinä käsitellään monia teemoja, joista olen ollut pitkään kiinnostunut. Teos komppaa myös hienolla tavalla juuri lukemaani romaania suomalaisista piioista Kanadassa (Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas) : se kertoo suomalaisten siirtolaisten sukupuolitetusta työnjaosta, ja nuorten miesten valinnoista tilanteissa, kun haluttua työtä ei ollutkaan tarjolla.

Teoksen päähenkilöt, Hanski, Arvi, Siukku ja Oskari lähtivät kaikki matkaan Pohjanmaalta alle 20-vuotiaita ja kielitaidottomina. Oskari lähti Yhdysvaltoihin 1890-luvulla pakoon erään tappelun seurauksia, muut pojat lähtivät Kanadaan seikkailunhalusta ja lähipiirin esimerkeistä. 1920-30-luvun vaihteessa todennäköisin siirtolaisuuden kohde oli Kanada, sillä Yhdysvallat oli rajoittanut tulijoiden määrää huomattavasti. Moni lähti matkaan tietämättä tulevasta maailmanlamasta ja massatyöttömyydestä, ja laivayhtiöilläkin oli oma lusikkansa pelissä.

Jenni Stammeier sai vinkkiä aiheesta ystävältään, jonka sukulaismies Hanski oli nauhoittanut muistelmiaan C-kaseteille ennen kuolemaansa 1970-luvulla vaimoltaan salaa. Hanski oli ollut muutaman vuoden junapummina, mutta palannut Suomeen ja elänyt kunniallisen elämän pienyrittäjänä Kauhavalla.

Junapummius ei ollut Pohjois-Amerikassa mitään satunnaista, romanttista kulkemista, vaan melkein järjestäytynyt ilmiö, joka johti kokonaisen alakulttuurin muodostumiseen. Ilmiötä on tutkittu monipuolisesti, ja myös sen tutkimisessa ja muussa raportoinnissa on ollut kirjavia poliittisia motivaatioita. Tavallaan kulkurius ja liikkuva kausityöläisyys kuvastaa amerikkalaista vapauden eetosta, mutta samalla hobo-ilmiötä on pyritty diagnosoimaan psyykkiseksi sairaudeksi.

Kirjan suomalaiset nuoret miehet eivät jo puutteellisen kielitaitonsa vuoksi olleet ensimmäistä kertaa junakyytiä pummatessaan olleet tietoisia ilmiön poliittisista merkityksistä, vaan lähtivät tien päälle köyhyyden ja epämääräisen työllisyystilanteen sanelemasta pakosta. Yhdestä heistä, Oskari Tokoista, tuli myöhemmin SDP:n poliitikko, ministeri ja siirtolainen toista kertaa. Muut miehet eivät olleet julkisuuden henkilöitä, mutta kirjassa seikkailee muita, tunnetumpia sivuhahmoja, jotka vaikuttivat tavallisten ihmisten radikalisoitumiseen.

Tiesin ennen kirjan luentaan paljon Emma Goldmanista, jonkin verran radikaalista ammattiliitosta IWW (International Workers of the World), ja vähän Hiski Salomaan laulujen taustoista. Olen myös aikoinaan lukenut Varpu Lindströmin tutkimista ”uhmattarista”, joihin kuului tässä kirjassa mainittu Sanna Kannasto. Stammeier nimittäin etsii naispuolisen suomalaishobon hahmoa, mutta ei löydä sitä kunnolla. Sanna Kannasto oli paljon matkustava, radikaalin punainen agitaattori, jonka matkoissa oli hobo-elämää läheneviä piirteitä, mutta hän ei kuitenkaan heittäytynyt päämäärättömän ajelehtimiseen preerioiden halki, vaan matkusti aina paikkoihin, joihin hänet oli kutsuttu – ja enimmäkseen matkalippu kourassaan.

Eniten minua inspiroi kirjassa mainittu T-bone Slimin eli Matti Huhdan hahmo. Tämä keskipohjalainen kansanlaulaja, lyyrikko ja aktivisti on vaikuttanut paljon myöhempään folkperinteeseen, eikä hänen vaikutuksensa jäänyt pelkästään suomalaisen yhteisön iloksi.

Reissuromantiikan ohella kirjaan mahtuu rankkoja köyhyyden kuvauksia, ja painavaa sanaa junapummaamisen hengenvaaroista. Minulle Kanadan historian tuntemus on rajoittunut lähinnä Ontarion provinssiin, joten en tiennyt, kuinka paljon suomalaisia siirtolaisia asui aikanaan ranskankielisen Quebecin puolella, ja kuinka vaikeissa asemissa monet elivät mm. Montrealin kaupungin seudulla.

Innostun harvemmin näin kokonaisvaltaisesti tietokirjasta, ja koen, että tässä teoksessa oli usean romaanin ainekset. Sain kirjasta myös paljon uusia lukuvinkkejä, tosin kaikki suomalaisten siirtolaisten historialliset tuotokset eivät ole helpoimmin löydettävissä. Eniten edelleen kiinnostaisi heidän romaanikirjallisuutensa.

Jossain se on raja piioillakin

Teos: Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas (Icasos, 2021)

Äänikirjan lukija: Selma Kekäläinen

Tässä pari viikkoa sitten luin vetävän nykyaikaan sijoittuvan murhamysteerin kanadalaisesta hotellisiivoojasta (Nita Prose: Huonesiivooja), ja nyt eteeni putkahti historiallinen romaani suomalaisista piioista Torontossa. Suurin osa lukemistani suomalaisten Amerikan-siirtolaisuutta käsittelevistä teoksista on sijoittunut Yhdysvaltain puolelle, varsinkin New Yorkiin, joten oli ilo löytää aito torontolaistarina. Ja jos ymmärsin oikein, kyseessä on myös lasten– ja nuortenkirjailijana elämänuransa tehneen Marja-Leena Lempisen ensimmäinen romaani aikuisille.

Teoksessa kaksi nuorta savolaisnaista, Jenny ja Hanna, matkaavat Torontoon aloittamaan uutta elämää uudella mantereella vuonna 1927. Jennyllä on Amerikkaan-muutosta paljonkin tietoa, sillä hänen lumberjack-veljensä Ensio on lähettänyt siskolleen hyviä neuvoja. Hanna on lähtenyt mukaan ystäväänsä luottaen, mutta ystävät joutuvat toisistaan erilleen jo viikon sisällä maahan rantautumisesta.

Teoksessa pysytään visusti suomalaisyhteisön sisällä, ja kuvataan sen sisäisiä jännitteitä. Sisällissodan varjot piinaavat yhteisöä Kanadassa jopa enemmän kuin kotimaassa, sillä moni on paennut siitä johtuvista poliittisista syistä, ja tunteet eskaloituvat sisäsiittoisessa porukassa. Varsinkin niillä, joilla on ollut sukulaisia valkoisten riveissä, on tiukkaa, koska yhteisön enemmistö on sosialismiin kallellaan. Tämä voi vaikuttaa jopa työpaikkojen saantiin, sillä moni paikka vaatii maanmiesten tai – naisten suosituksia. Jenny ja Hanna ovat olleet kyllästyneet sodasta ja politiikasta jauhamiseen jo Savon perukoilla, ja pyrkivät jäämään näiden vääntöjen ulkopuolelle myös Torontossa. Sosiaalinen omatunto kuitenkin nousee varsinkin Jennyssä, joka näkee piikojen kurjat elinolot Hannaa tarkemmin.

Jenny palvelee Carletonin virkamiesperhettä, jonka isäntä tekee nousujohteista uraa valtionhallinnossa. Mister ja misis eivät ole pahimpia sortajia, mutta teettävät silti alaisillaan surutta palkattomia ylitöitä. 25-vuotiaalla Jennyllä on perheessä kotiintuloaika, ja piioilta edellytetään naimattomuutta. Roamie-niminen taloudenhoitaja on salaa naimisissa, huoltaa salaa lapsiaan ja varastaa surutta isäntäväeltä ruokaa näiden ruokkimiseksi.

Hannan elo suomalaisen ”poortitalon” työntekijänä on astetta huolettomampaa, ja hän ehtiikin hommata itselleen sulhasen ennen ystäväänsä. Veikolla on kova hinku päästä kultaa vuolemaan Pohjois-Ontarioon, ja pariskunnalla on haaveita oman farmin ostamisesta sieltä.

Tarina keskittyy Torontoon, mutta siinä on paljon kaikuja Timminsistä, pikkukaupungista, jossa on suuri suomalaisten keskittymä ja rankka historia kaivosteollisuuden airueena. Vaikka olen asunut vuoden Torontossa, en koskaan ehtinyt käydä Ontarion pohjoisosissa, ja näin myös Timmins on minulle uusi tuttavuus jo nimenkin tasolla. Googlauksen perusteella paikkakunnalla on edelleen vahva suomalaisyhteisö, ja sen historiasta löytyy runsaasti dokumentointia. Kirjaa lukiessa tuli mieleen varsinkin edesmenneen historioitsija Varpu Lindströmin elämäntyö, ja hänet mainitaankin loppusanoissa.

Lempinen kiinnostui aiheesta jo 80-luvulla, kun hän oli sukuloimassa Kanadassa, ja haastatteli monia vanhempia siirtolaisnaisia. Monissa tämäntyyppisissä siirtolaisromaaneissa onkin henkilökohtainen sukukytkös taustalla. Tässä kirjassa Jennyn ja Hannan hahmot tuntuvat suht ”arkkityyppisiltä”, eli he voisivat olla kenen tahansa sukulaistyttöjä. Tarinankerronta tapahtuu melko yleisellä tasolla, eli tyttöjen kotipaikkoja Suomessa ei mainita.

Olisin kaivannut tarinaan hieman lisää tarkkuutta Toronton päässä. Moni lukija on käynyt, ehkä asunutkin kaupungissa, ja muistaa sieltä paikkoja, kadunnimiä, kuppiloita. Minusta tämä romaani olisi ollut vielä voimallisempi, jos kahviloilla olisi ollut nimet, ja jos puisto ei olisi ollut pelkkä puisto, vaan vaikka High Park.

Muuten pidin kirjasta paljon, vaikka omaan makuuni kuvatut tapahtumat olivat himpun verran liian ennalta-arvattavia. Tämä on ymmärrettävää silloin, kun romaania kirjoitetaan eläviltä ihmisiltä kerätyn aineiston pohjalta. Muuten teos on varsin lämminhenkinen, ja siinä kuvataan hienosti työväen omaa historiaa, heidän omin sanoin. Kiinnostavinta oli pohtia Amerikan leskien ja mantereelle kadonneiden seikkailijamiesten kohtaloita. Tässähän kuvataan varsin realistisesti Jennyn vanhempien suhdetta, jossa molemmat perustivat uudet perheet tahollaan toisistaan tietämättä. Teos siis valottaa ansiokkaasti 1900-luvun alun uusperheellisyyttä ja siihen liittyviä tabuja.

Myös kuopiolainen Icasos on minulle kustantajana uusi tuttavuus. Kiitosta annan heille tyylikkäästä kansikuvasta, ja jään innolla odottamaan teoksen jatko-osaa, sillä ystävysten tarinat jäivät herkullisesti kesken.

Heinäparven salaisessa parlamentissa

Teos: Miriam Toews: Naiset puhuvat (S&S, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Salla Kozma

Miriam Toews on kanadalainen kirjailija ja dokumentaristi, jonka juuret ovat Manitobassa mennoniittayhteisössä. Hän on julkaissut monia romaaneja, joissa on mennoniittataustaisia hahmoja, mutta teoksessa Naiset puhuvat on vankka totuuspohja, vaikka sekin on fiktionaalisesti toteutettu.

Teos kertoo Boliviassa sijaitsevasta mennoniittojen yhteisöstä, jossa oli vakavia naisiin ja lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia vuosina 2005-9, ja myöhemminkin 2010-luvulla. Mennoniittojen maailmanlaajuinen diaspora on kiinnostava ilmiö, sillä yhteisöt ovat onnistuneet säilyttämään 1600-lukulaista elämäntapaansa muutettuaan ensin Saksasta ja Hollannista Ukrainaan, ja 1900-luvun alkupuolella sieltä Pohjois-Amerikkaan. Tässä kirjassa kuvattu yhteisö on lähtenyt Kanadan Manitobasta Boliviaan 1950-60-luvuilla. Nyt Boliviassa asuu n. 60 000 mennoniittaa, joiden merkitys maanviljelijöinä on suuri Andien vuoristovaltiossa.

Romaanin päähenkilöt edustavat kahta perhekuntaa, Loeweneitä ja Frieseneitä. Näiden perheiden naiset ovat saaneet tarpeekseen miesten öisistä hyökkäyksistä taloihinsa. Kahdeksan yhteisön eri-ikäistä miestä, joista osa on naisten sukulaisia, on pidätetty seksuaalisesta väkivallasta, ja vapaana olevat miehet yrittävät myydä karjaa kerätäkseen varoja vangittujen takuusummia varten.

Yhteisössä on perinteisesti hoidettu lainvalvonta omavoimaisesti, mutta heinäparvelle kokoontuvat naiset eivät enää luota piispa Petersin ja tämän uskottujen miesten harkintakykyyn. Ona-niminen nuori nainen on tullut raskaaksi ”kutsumattoman vieraan” käynnistä, ja Neitjen äiti on hirttänyt itsensä sen jälkeen, kun Neitje raiskattiin. Ona pyytää lapsuuden ystäväänsä August Eppiä toimimaan kirjurina öisissä kokouksissa, joissa tarkoituksena on päättää, lähtisivätkö naiset pois vai jäisivätkö yhteisöön.

August Epp on tarinan kertoja, ja mies, jota pidetään ”puolimiehenä”. Hän kuuluu perheeseen, joka suljettiin yhteisöstä ulos jo Augustin ollessa teini. August on asunut ”maailmassa” perheensä kanssa, aina Englannissa saakka, jossa August pääsi opiskelemaan yliopistoon, mutta joutui myös vankilaan kansalaistottelemattomuuden vuoksi.

Naiset kohtelevat Augustia eri lailla kuin yhteisön muuta miehiä. He eivät aina muista peittää päätään kirjurinsa seurassa, ja käyttäytyvät muutenkin varsin vapaamielisesti hänen seurassaan. Kapinallisin kaikista on naimaton Salome, Neitjen kasvattiäiti, jolla uskotaan olevan ”salainen elämä”. Salome polttaa tupakkaa, kiroilee ja puhuu manifestin kirjoittamisesta. Naiset ovat kuitenkin lukutaidottomia, mikä tekee heidän asemansa hankalan myös uskovina. Perustuuhan heidän koko Raamatun tuntemuksensa pelkästään miesten tulkintoihin kirjasta.

Tämä on hurja teos, joka kuvaa uskollisesti suljetun yhteisön miesten ja naisten maailmankuvaa kolmen polven näkökulmasta. Vaikka pääteema on raskas ja vakava, mukaan mahtuu myös juurevaa huumoria ja kipakkaa draamaa. Osalla naisista on terävä sarkasmin taju, ja esifeministisiä piirteitä. Kaikki eivät ehkä enää halua tulla miesten kosiskelluksi niin, että rakkautta osoitetaan lehmänkikkareita heittämällä. Omaa tilaa onnistutaan raivaamaan kekseliäin tekosyin, sillä yhteisössä on aina vaativia tilkkutäkkiprojekteja käynnissä.

Luin äskettäin Katriina Ranteen romaanin Brasilian ideologisesta suomalaisyhteisöstä, jonka aika-akseli oli lähes sata vuotta. Tässä tarinassa taas kuvataan muutaman vuoden aikaisia tapahtumia, mutta itse ”parlamentti” saa vain kaksi päivää aikaa päättää tulevaisuudestaan. Ranteen romaani tuntui jopa leppoisalta verrattuna tähän tarinaan, mutta se ei kertonutkaan uskonnon ympärille kehkeytyneestä yhteisöstä. Kuitenkin yhteisöjen elämäntavoissa oli jotain yhteistä, vaikka Brasilian suomalaiset eivät vastustaneet kaikkea teknologista kehitystä samalla tavalla kuin mennoniitat.

Itse olen perehtynyt pinnallisesti näihin Amerikan outoihin uskonyhteisöihin, joten en lähtenyt lukemaan tätä teosta täysin puskasta. Silti googlailin jonkun verran taustoja juuri tästä Boliviaan muutosta. Tämä raiskauksien aalto on ollut medioiden huomiossa myös Euroopassa, sen verran erikoinen keissi on ollut. En osaa sanoa, millaisena tarina avautuu niille, jotka kuulevat mennoniitoista ensi kertaa kirjaan tarttuessaan. Teksti on kyllä vetävää ja aistivoimaista, mutta lukijan voi olla tarpeen taustoittaa asioita, jotta tämän yhteisön historia jotenkin avautuisi.

Tämä saattoi olla tämän lukuvuoteni erikoisin fiktiivinen teos, jossa todella matkustettiin itselleni kaukaiseen mielenmaisemaan. Olen aiemmin lukenut joitain kirjoja amish-yhteisöistä, mutta löysin tarinasta myös joitain yhteyksiä lukemiini kirjoihin ortodoksijuutalaisista. Tuntuu, että myös tässä puhutun plautdietschin ja jiddishin välillä voisi olla jotain yhteistä.

Koen, että tarinalla olisi vahva elokuvallinen potentiaali, vaikka toteutus ei olekaan helpoin mahdollinen. Tässä on niin monia maailmoja, historiallisia kerroksia ja karun kaunista maisemaa, johon päähenkilöt eivät kuitenkaan kokonaan ”kuulu”, vaikka ovat syntyneet maassa. Jo tuota outoa kieltä olisi kiinnostavaa kuulla puhuttuna ennen kuin se katoaa.

Twin Peaksia norjalaisittain

Teos: Jo Nesbo: Valtakunta (Johnny Kniga, 2020)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Matti Ruokonen

Blogissani olen usean kerran valitellut sitä, kuinka hitaasti olen lämminnyt Jo Nesbon dekkareille, sillä tiedän niiden olevan loistavia. Ehkä teoksissa on jopa rasittanut kirjailijan perfektionismi, tai tietynlainen seikkaperäisyys. Tai olen lukenut niitä tilanteissa, jolloin olisin kaivannut vähän kepeämpää viihdettä.

Dekkarimaestron uusin teos ei sijoitu Osloon, ei kerro Harry Holesta, ja dekkarinakin se on varsin erikoinen niin asetelmaltaan kuin rakenteeltaan. Se sijoittuu syrjäiseen kuntaan jonnekin Christiansandin kaupungin kupeeseen, joka tuntuu olevan Norjan Bible Beltiä ja amerikkalaistunutta aluetta. Paikallisella väellä on paljon Amerikan-sukulaisia, mutta välillä käy myös niin, että rikkaat ja menestyneet emigrantit palaavat kotinurkille paikallista elinkeinoelämää elävöittämään.

Teoksessa keski-ikää lähestyvät veljekset Roy ja Carl kohtaavat viidentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen. Roy on jämähtänyt juurilleen bensa-aseman hoitajaksi, kun taas Carl on lähtenyt Amerikkaan ja päätynyt kiinteistöalan yrittäjäksi barbadoslaisen Shannon-vaimonsa kanssa. Pariskunnalla on lennokkaita suunnitelmia luksushotellin perustamiseksi Carlin vanhaan kotikylään, ja he etsivät hankkeelleen paikallisia sponsoreita joukkorahoituksen turvin.

Pienellä paikkakunnalla on ratkaisemattomia, jo vanhenneita rikoksia, ja insesti ja alaikäisiin sekaantuminen tuntuvat olevan juurtuneita lieveilmiöitä, joita uskonnollinen ilmapiiri hyssyttelee. Suuria kansankokouksia on nähty viimeksi 70-luvulla helluntaiherätyksen muodossa, mutta Carlin hotellihanke saa taas kyläläiset kokoontumaan sankoin joukoin. Hotellia myös vastustetaan siksi, että se tuntuu olevan kohdistettu vain rikkaille ja ulkomaalaisille, mutta toivo uusista työpaikoista saa osan porukasta puhaltamaan yhteen hiileen.

Royn ja Carlin keskinäinen suhde käy tarinan aikana koko ajan kummemmaksi, ja takaumien kautta poikien isäsuhde saa syventyvän tummia värejä. Carl ei voi olla tuntematta vetoa nuoruuden heilaansa, yläluokkaisen valtiotieteilijä-Mariin, joka on tarinassa jonkun sortin Laura Palmer-hahmo. Reipas poikkinaiminen kuuluu muutenkin kylän kulttuuriin, ja siihen osallistuvat niin teinit kuin setämiehet ja puumanaiset.

Teoksen nykyisyyden tapahtumien aika-akseli on vuoden-pari, kun taas sukuromaanina se venyy poikien edesmenneen isän lapsuuteen, joka myös sijoittuu Yhdysvaltojen Minnesotaan. Tämä on taatusti pisin romaani, jota olen kuunnellut äänikirjana, ja pysyin tässä juonessa paremmin mukana kuin Harry Hole-romaaneissa paperikirjoina.

Twin Peaks-vibojen lisäksi olin löytävinäni Valtakunnasta kreikkalaisen tragedian elementtejä, kunnon synkistelyä, isänmurhaa, äidinmurhaa (tai murha-aikeita), insestitabun käsittelyä ja sielua jäätävää syyllisyydessä vellomista. Viihteellisyyttä tarinaan Nesbo luo pistämättömän ajankuvan muodossa, vaikka kuvattu peräkylä ei lopulta ole muuttunut paljoa veljesten elinaikana.

Toistaiseksi tämä on paras Nesbolta lukemani teos, joka onnistui vangitsemaan huomioni kahdeksi päiväksi. Teosta voi lukea monella eri tasolla – dekkarina, trillerinä, sukuromaanina, kulttuurin kuvauksena, ja uskoisin sen miellyttävän myös muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Erotiikkaa kansallispuvuissa

Teos: Leonard Cohen: The Favourite Game (McClelland and Stewart, 1963)

Luin tänään arvion uudesta dokumenttileffasta, jossa kuvataan Leonard Cohenin (1934-2016) ja hänen norjalaisen rakastettunsa Marianne Ihsenin arkea Hydran saarella Kreikassa 60-luvulla. Leonard ja Marianne poistuivat tuonilmaisiin samana vuonna lyhyen ajan sisällä toisistaan, ja olivat vielä ennen poismenoaan yhteydessä kirjeitse – asia, josta iltapäivälehdet saivat paljon klikkiotsikkoja, olihan kyse eeppisestä rakkaustarinasta, mahdollisesti Cohenin elämän onnellisimmasta.

Sitten aloin etsiä e-kirjaa Hydran taiteilijakommuunista, mitä en löytänyt (tuosta ajasta on kirjoitettu muuten paljonkin), mutta löysin Cohenin esikoisromaanin, jonka hän on kirjoittanut asuessaan tuolla saarella.

Cohenilla oli kai tarkoitus alkaa kirjailijaksi ennen nousuaan maailmanmaineeseen laulajana. Hän löysi runouden kauan ennen kuin oppi soittamaan kitaraa, ja julkaisi 60-luvulla runojen lisäksi kaksi romaania, jotka jäivät suuren maailman unohdukseen.

The Favourite Game on puoliksi omaelämäkerrallinen kasvukertomus nuoresta Lawrence Breavmanista, joka syntyy varakkaaseen juutalaisperheeseen Montréalin Westmountissa. Alue sijaitsee kukkulalla, jonne köyhät eivät jaksa kiivetä. Nuori Lawrence on tottunut maalta tuleviin kotiapulaisiin, jotka edustavat kanadalaista pioneerikansaa. Hänen äitinsä korostaa venäläistä identiteettiään Uudessa Maailmassa, ja isä sairastaa hänet pian tappavaa keuhkotautia. Suvun miehet ovat näyttämässä Larrylle oikeaa tapaa tulla juutalaisen yhteisön pilariksi, mutta nuori mies kokee tuon elämäntavan tukahduttavaksi.

Larry saa ensimmäisiä seksuaalisia tuntemuksia yhdessä koulutoveri Lisan kanssa, jonka kanssa he pakenevat puistoihin leikkimään sotilasta ja huoraa. Kaksikon mielestä sotilas edustaa esimerkillistä mieheyttä, siinä missä huora esimerkillistä naiseutta. Kaupungin bordellit ovat paikkoja, jonne kunnon juutalaispojalla ei ole asiaa, mutta niiden olemassaolosta ollaan tietoisia. Ranskankielisen enemmistön naiset ovat seksuaalisesti avomielisiä, mutta kokemuksellisesti kaukana englantia puhuvista juutalaisista, jotka käyvät omaa kouluaan rikkaidenrannalla.

Larry etsii rakkautta useamman tytön ja naisen luota, ja löytää sanojen voiman heitä hurmatessaan. Ensimmäinen vakavampi suhde hänellä on kommunisti-Tamaraan, jota hän pitää rakastajattarenaan kolmen ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Parikymppisenä hän saa Montréalista tarpeekseen ja karkaa New Yorkiin, jossa hän elää naimisissa olevan Shellin kanssa. Avioliiton kaltainen yhteiselämä ei kuitenkaan sovi hänelle, ja hän palaa Kanadaan vanhoihin kuvioihin. Ehkä naissuhteita tärkeämpi ystävyys hänellä on Krantzin kanssa, lapsuudenystävän, jonka kanssa hän saa maistaa vapautta öisillä ajeluilla kaupungin ulkopuolelle jukeboxien ja neonvalojen maailmaan.

Romaanin lopun kertomus juutalaisesta lastenleiristä jää ohueksi, mutta kertoi minulle eniten juutalaisen yhteisön olemassaolon oikeutuksesta ja paineista. Larry kokee monesti olonsa kauttaaltaan eurooppalainen, varsinkin uimarannoilla, joissa hän on ainoa kalpeaihoinen olmi aurinkoa palvovien amerikkalaisten keskellä. Toki myös juutalaisten leirillä palvotaan aurinkoa, ja varsinkin ystävä-Krantz osallistuu fitness-kulttuuriin täysin purjein.

Romaani on kauttaaltaan rehellinen, konstailematon, oman aikansa portetti taiteilijasta nuorena miehenä, jota ei ole kirjoitettu ainakaan dollarinkuvat silmissä. Juutalaisen identiteetin käsittely kiinnosti minua siinä eniten, osana kanadalaista mosaiikkina. Eroottisen odysseiansa aikana Larry löytää kotiapulaisen huoneesta pornoleffan, jossa eri etniset vähemmistöt harrastavat seksiä kansallispuvuissaan. Oliko juutalaisillakin siinä osa, ja millaista on juutalainen seksi verrattuna kristilliseen synnin ja katumuksen maustamaan seksuaalisuuteen?

Vaikka romaani on paikoitellen hiomaton, siinä on lämmin, humoristinen henki, ja siitä kyllä tunnistaa Cohenin persoonan, jossa varmasti on ollut paljon muuttumatonta vuosikymmenten läpi. Seksuaalisesti utelias, mutta sitoutumiskammoinen mies haluaa tuottaa naisilleen mielihyvää, ja osaa viettelyn taidon paremmin kuin arkisen rakastamisen.

Cohenin laulujen naishahmot taitavat olla enimmäkseen omaelämäkerrallisia, ja tätä teosta lukiessani minua nauratti törmätä Heatheriin, hieman naiiviin, maalta tulleeseen kotiapulaiseen, jonka Larry houkuttelee hypnoosipotilaakseen kotitalonsa kellarissa. Kiinalaista teetä ja appelsiinejä tarjoileva Suzanne viittaa hänen lastensa äitiin, jonka kanssa suhde oli myrskyisämpi kuin Mariannen kanssa. Ja kuka onkaan ”Chelsea Hotelin” nainen – ei kukaan vähemmän kuin Janis Joplin, huh huh!

Olen mahdollisesti myös silmäillyt Cohenin toista ja viimeiseksi jäänyttä romaania Beautiful Losers (1966), mutta en muista lukemastani mitään. Kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta, ja Hydran saaren aikojen hippimeininkikin on taatusti vaikuttanut sen visioihin. Molemmat romaanit ovat saatavilla Sammakko-kustantamon julkaisemina suomeksi, mutta painokset ovat loppuunmyydyt. Oma Cohen-faniuteni lienee ollut vielä laimeaa viime vuosikymmenellä, kun en noita teoksia itselleni hankkinut.

Stevenson ja kadonneen hatun mysteeri

Teos: Alberto Manguel: Stevenson Under The Palm Trees (Canongate, 2002)

Maahaasteessa on muutamia ikuisuusprojekteja, kuten kesken jäänyt arvio Jorge Luis Borgesin esseistä Argentiina-kohtaan. Argentiinaan oli tarjolla myös vetäviä nykykirjailijoita, mutta koska kahlasin Borgesin klassikkoteoksen läpi suurella päänvaivalla, ajatelmani hänen vaikeaselkoisesta teoksestaan olisi saatava valmiiksi. Löysin nyt sitten toisen argentiinalaisen nykykirjailijan, Kanadassa vaikuttavan Alberto Manguelin (s. 1948), jonka pienoisromaani Stevenson Under The Palm Trees kertoo Samoasta 1800-luvun lopulla.

Mahdollisesti olen joskus lukenut Margaret Meadin klassikkoteoksen Coming of Age in Samoa (1928), ja siihen muistikuvani tuosta saarivaltiosta sitten jäävätkin. Meadin ja Stevensonin seikkailujen aikaan saaret olivat kolonisoituja, ja niiden hallinnolliset suhteet amerikkalaisten, saksalaisten ja uusiseelantilaisten välillä vaativat pidempää perehtymistä. Samoasta voi kuitenkin mainita, että siellä kansallisaate ja politisoituminen oli käynnissä jo Meadin vierailujen aikana, ja saari oli Polynesian alueen maista ensimmäinen, joka sai takaisen itsenäisyytensä vuonna 1962.

Palaamme siis taas kuuluisiin ”puukirjoihin”, joissa kertomus juurrutetaan jonkun puun alle tapahtuvaksi jo nimen ja kansikuvan tasolla. Romaanin päähenkilönä on skotlantilainen, monille tuttu kirjailija Robert Louis Stevenson (1850-1894), joka muistetaan muun muassa teoksistaan Aarresaari ja Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde. Kumpaakaan noista klassikkoteoksista en ole lukenut, mutta Aarresaarta olen varmasti tutkaillut kirjaston hyllyssä lapsena.

Manguelin romaani keskittyy Stevensonin viimeiseen elinvuoteen 1894, jolloin hän oli asunut nelisen vuotta Vailiman kylässä Upolun saarella rakennuttamillaan tiluksilla. Stevenson on muuttanut tropiikkiin pysyvästi terveysongelmiensa vuoksi, ja mukana on hänen perheensä, Fanny-vaimo, tämän aikuiset lapset ja amerikkalainen anoppi. Hän on saarella ja koko Polynesian alueella suuri kuuluisuus, jonka luona niin paikalliset kuin eurooppalaiset seikkailijat käyvät hakemassa neuvoa mitä erilaisempiin pulmiin.

Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, lähes kaikessa Tyynenmeren alueen kirjallisuudessa viitataan lähetystyöntekijöihin. Tässä romaanissa Stevenson tapaa maanmiehensä herra Bakerin, jonka elämään ei mahdu kuin Iso Kirja, ja jolla on tapana käydä rikkomassa viinapulloja paikallisissa liikkeissä kauppiaiden riesaksi. Miesten välille syntyy ystävyys, koska Stevenson kaipaa lapsuutensa puheenpartta, jota hän ei amerikkalaisen perheensä seurassa kuule.

Kylässä tapahtuu karmeita, kun Tootei-nimisen miehen teini-ikäinen tytär Vaera löydetään raiskattuna ja murhattuna kylätanssien jälkeen. Surmapaikan läheltä löytyy Stevensonin kadonnut hattu, mikä johtaa epäilyksien kohdistumiseen myös häneen. Paikalliset eivät täysin luota valkoisten herrojen tarkoitusperiin, ja varsinkin tekopyhästä herra Bakerista liikkuu kylillä meheviä juoruja. Vaikuttaako eskaloitunut tilanne Stevensonin kunnon heikkenemiseen niin, että hän lopulta nuukahtaa 44-vuotiaana kesken illallista vaimonsa silmien edessä?

Teoksen narratiivi jää niin ohueksi, etten osannut lukea sitä dekkarina tai jännityskertomuksena. Ehkä Manguel pyrkii tyylillisesti imitoimaan 1800-luvun lopun moraalikertomusten yksinkertaista tyyliä, varsinkin tarinoita, joita julkaistiin aikakauslehdissä sarjatuotantona. Kyseessä on siis aikuisten satu, jossa näytetään enemmän kuin selitetään.

Kulttuuriseen kuvastoon kaikissa lukemissani Tyynenmeren alueen teoksissa ovat kuuluneet runsas sianlihan ja taro-juureksen syönti, ja seurallinen kavan juonti. Kava on paikallinen miedosti huumaava yrttijuoma, jonka uskotaan elävöittävän tarinankerrontaa. Myös Stevenson saa paikallisten parissa kunnianimen Tusitale (Tarinankertoja).

Teos oli noin tunnin kestävä pikapyrähdys, jota luin enemmän novellina kuin romaanina. Paikallisuuden tuntu kirjassa oli vahva, mutta jouduin taustoittamaan tarinaa muiden lähteiden kautta vähän liikaakin. Pidin kyllä kirjan eksentrisestä perheestä, ja koin, että heidän suhteensa paikallisiin ei ollut kovinkaan kolonialistinen, vaan siinä oli jo yritystä tasavertaisempaan kanssakäymiseen.

Maahaasteessa olen siis kohdassa 186/196: Samoa.

IKEA, Legoland vai Sointula?

Teos: Mari Mörö: Hajavalo (Teos, 2018)

Nyt saarihullun pottiin kilahti kaunokirjallisessa muodossa taas uusi kohde, Kanadan Malkosaaren Sointula. Tämä lyhyen aikaa 1900-luvun alussa toiminut utopistinen yhteisö toimii koulukirjaesimerkkinä suomalaisesta sosialismista, ja siirtolaisten vaihtoehtoisista maailmankuvista. Sointulaan muutti suoraan Suomesta maailmanparantajia, ja myös jo maahan aiemmin muuttaneita siirtolaisia, jotka haaveilivat laajemmasta elintilasta. Sointulassa on edelleen vahva suomalainen identiteetti, vaikka sen asukkaistoon ei enää kuulu monia suomen puhujia.

Mari Mörö sijoittaa teoksensa Hajavalo puoliksi Suomeen, puoliksi Kanadaan. Sen kertojana on nimetön, keski-ikäinen opettajanainen, joka on kyllästynyt koulumaailmaan ja elättää itseään pitämällä verkkokursseja ulkosuomalaisille nuorille. Teos alkaa taas hulvattomalla kuvauksella enkeliterapiakurssista, johon hänet on lähetetty äitinsä tuuraajaksi tämän jouduttua leikkaukseen. Tämä mahdollinen uravaihdos ahdistaa häntä, sillä vaikka hän on kyennyt opiskelemaan alan terminologian ja elekielen lyhyessä ajassa, hän kokee toisten hädällä bisnesten teon epäeettiseksi.

Suvun naiset tuntuvat kaikki oman polkunsa tallaajilta, ja kertoja itse on heistä eniten jalat maassa kulkeva. Tytär Hille on omistautunut maailman merten pelastamiseen muovilta, ja elelee vapaaehtoistyöntekijänä sukunsa sponsoroimana pienellä saarella Tyynellämerellä. Hillen ehdottomuus ja sydämenpalo kuulostaa samansuuntaiselta kuin sointulalaisten, ja näiden kahden ajanjakson idealismien vertaaminen toisiinsa on hedelmällinen tulokulma.

Kertoja on reissannut aiemminkin Kanadassa talovahtina, mutta vapaaehtoistyö Sointulan museossa takaa jotain uutta ja erilaista. Mörö ei esitä saaren nykypäivää kovinkaan romanttisessa tai ruusuisessa valossa, vaikka eivät kaikki sen asukkaat edusta paikallisen baarin friikkisirkusta. Helen, museon kantava voima, on suomalaista sukua, muttei osaa kieltä. Saarella käy sen verran turisteja, että museota kannattaa pitää auki. Siellä näkyy seinällä sutkautus: Nordic Utopias: IKEA, Legoland and Sointula. Hyvin osui ja upposi: miksi me suomalaiset emme sitten brändäisi omapäistä poliittista vastarintaa kansallisaarteeksemme, jos emme ole olleet taitavia saamaan ihmeitä aikaan muovista tai logistisesti optimaalisista huonekalun palasista?

Kaikki kirjan hahmot ovat sympaattisia, myös kertojan ex-mies Pete, työtön näyttelijä, joka tuntuu rehellisen toistaitoiselta kaikissa käytännön töissä. Kanadalaisiin hahmoihin olisin halunnut tutustua lähemminkin, he jäävät kertomuksessa aika lailla statisteiksi. Kolmen polven naisten vuoropuhelu oli sujuvaa, mutta heidän välilleen ei synny sukuromaanille tyypillisiä jännitteitä. En siis lukenut tätä lainkaan sukuromaanina, vaan matkakertomuksena ja seikkailuromaanina. Ja tietty tutkielmana maailmantuskasta ja aktivismista.

En ole tainnut lukea Möröltä muita teoksia kuin Kiltin yön lahjat. Hänen tuotantonsa on laaja, ja varsin lanu-painotteinen. Puutarhakirjoja on myös runsaasti, ja siitä näkökulmasta minua yllätti, että luontokuvauksen rooli jäi tässä romaanissa minimalistiseksi. Yksi ulottuvuus teoksessa minua jopa ärsytti: 1900-luvun alkuun sijoittuva, kursiivilla painettu nimettömän kertojan takaumaääni tuntui liian ohuelta tai viitteelliseltä, vaikka ymmärsin, että se kuului jollekulle, jonka kirjallisia jäämistöjä kertoja tutki saaren arkistossa.

Mörö ei kirjoita suurta historiallista romaania Malkosaaresta, vaan sijoittaa paikan komeasti tälle vuosituhannelle ja yhteisten huolien verkostoon. Varmasti saaren tulisielujen huolet olivat globaaleja jo heidän sinne muuttaessa vuonna 1900. En siis odottanut, että hän olisi kertonut saaren historiasta kaikkea, mutta monesta juonen aihiosta olisi voinut saada enemmänkin irti. Huumoria kirjassa piisaa, ja se kohdistuu enemmän Suomen puoleen kuin kanadalaisiin: ehkä kirjan kertoja on Malkosaarella vielä siinä vieraskoreuden vaiheessa, jossa isännistä ja emännistä ei kehtaa kaivaa esiin raadollisimpia puolia.

Ellei tämä teos olisi kertonut Sointulasta, se olisi saattanut jäädä minulta huomaamatta. Se on pieni helmi, jonka ajankohtaisuudessaan pitäisi koskettaa kaikkia, ja jos sosialismin historia ei kiinnosta, se kannattaa lukea ilmastosta ahdistuneen nuoren näkökulmasta.

Mörö kai tunnetaan tiivistämisen mestarina, ja ehkä juuri siksi tämä teos oli hitusen liian tiivis omaan makuuni. Tai se jätti minut nälkäiseksi, hyvällä tavalla. Temaattisesti se oli kuin minulle kirjoitettu, olenhan myös Kanada-fani, ja varsinkin matkustamisen näkökulmasta se antoi hyviä vinkkejä muuallekin Kanadaan kuin Sointulaan. Teoksesta jäi kirpeänsuloinen jälkimaku, ja eniten nautin siitä, että Mörö onnistui kirjoittamaan naisille hyvän draaman kaaren ilman sielua rikki repivää vääntöä. Kirjan kaikki henkilöt olivat hyvissä väleissä keskenään, mikä on kovin harvinaista nykykirjallisuudessa.

Monet lukemani ilmastonmuutosta käsittelevät kirjat ovat olleet paljon synkempiä kuin tämä, joten voisin melkein tituleerata tämän hyvän mielen kirjaksi, vaikka sen teemat ovatkin järeitä ja yhteiskunnallisia. Tämän nimityksen annan ilman ironiaa, vaikka usein teilaan hyvän mielen kirjat alimpaan rakoon. Mutta Mörö osoittaa, että teos voi samalla levittää hyvää mieltä ja käsitellä polttavia globaaleja ongelmia. Siinä on Hajavalon taika.

Teos kuin salakuljetettu timantti

Teos: Kim Thúy: Ru (Gummerus, 2019)

Suomennos: Marja Luoma

Joskus yllätän itseni ja onnistun lukemaan kokonaisen romaanin käyttämättä välillä sosiaalista mediaa. Näin minulle kävi lukiessani kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn teosta Ru. ”Ru” merkitsee vietnamiksi kehtolaulua tai tuudittamista, ja ranskaksi pientä puroa tai virtaa. Sanojen kaksoismerkitys ei voisi tulla kuvaannollisemmin perille kuin tätä teosta lukiessa.

Kim Thúy on viisikymppinen esikoiskirjailija, joka on tullut pakolaiseksi Montréalin kaupunkiin nuorena tyttönä. Muuton ajankohta ajoittui 70-luvun loppupuoleen, perhe oli ns. venepakolaisia ja ehti asua ennen Kanadaan päätymistä pitkän toven Malesiassa pakolaisleirillä. Thúy kuului Saigonissa ehdottomaan yläluokkaan, hänen suvussaan oli poliitikkoja ja taiteilijoita, eikä kukaan hänen tädeistään ollut tottunut tekemään ruumiillista työtä. Näin perhe joutui kokemaan kommunistisen vallan vaihduttua omaisuuden takavarikoinnin ja henkisen nöyryytyksen. Moni sukulaisista oli ns. uudelleenkoulutusleireillä.

Minulle kirjan konteksti oli osittain tuttu, varsinkin kiinanvietnamilaisesta näkökulmasta. Olen Suomessa tavannut vanhempia naisia, jotka ovat kertoneet minulle jotain vastaavaa. Kiinalainen tausta merkitsi kommunistisessa Vietnamissa automaattisesti ”porvarillisuutta”, sillä moni kiinalainen aiemmin oli paennut naapurimaahan Kiinan vallankumousta. Myös vanhemmat kiinalaissuvut edustivat Vietnamissa yläluokkaa, ja näin heidän asemansa oli erityisen vaikea. Kiinanvietnamilaiseksi tekeytymällä tosin muutkin pääsivät pakenemaan helpommin. Thúyn perheessäkin tämä identiteetti oli hieman tekaistu, tai kiinalaista taustaa löytyi vain kaukaa äidin puolelta.

Pakotarinaan liittyy muuttuva suhde tavaraan ja maalliseen omaisuuteen. Päästäkseen maasta pois pakolaiset joutuivat piilottamaan timantteja, kultaa ja seteleitä kekseliäisiin paikkoihin, ja näin moni hommasi itselleen tekohampaita, joihin pystyi piilottamaan timantteja. Timantit ja kulta eri ruumiin aukoissa olivat kestoteema, jonka sotilaat pikkuhiljaa oppivat huomaamaan. Thúyn piilopaikka oli vanhojen tekohampaiden pinkistä muovista sulatettu rannerengas, jonka sisällä oli timantteja.

Muuten naisen suhde tavaraan helpottui. Pakolaisena hän oppi kantamaan tärkeimpiä tavaroita mukanaan, eikä ole sen jälkeen kiintynyt omaisuuteen. Kertojan elämään mahtuu äkkiliikkeitä ja juurettomuutta, ammatinvaihtoja ja lyhyitä ihmissuhteita, usein ukkomiehiin. Sukulaissuhteet ja suhteet omiin poikiin edustavat kuitenkin pysyvyyttä, ja yksi kirjan teemoista (joista olisin voinut lukea lisää) oli suhde autistiseen poikaan, joka ei pidä turhasta kosketuksesta.

Minua kiinnosti kirjassa eniten Thúyn paluun tarina, eli hän pääsi takaisin kotimaahansa töihin aikuisena, ja asui maassa kolmen vuoden ajan kansainvälisissä avustustehtävissä. Millaisia tulkintoja paikalliset tekivät hänestä, naisesta, jonka aksentti oli vääränlainen, ja jonka kehon kieli ei enää muistuttanut paikallista naista. Pohjois-Amerikassa opittu itsevarmuus ja ehkä myös epänaisellisuus liikkeiden tasolla tekivät hänestä omassa kulttuurissaan muukalaisen.

Ru ei ole tyypillinen, lineaarinen omaelämäkerta, eikä varsinkaan nyyhky/sankaritarina, vaan kypsä, runollinen, kaunokirjallisesti kunnianhimoinen ja loppuun saakka viimeistelty sanataidekoru. Hiomattomuuttakin tästä timantista löytyy, eikä se pyri miellyttämään suuria yleisöjä. Kirjailijan omien vaiheiden ulkopuolella huomioni kiinnittivät erityisesti kaksi teemaa, sukulaisten seksuaalinen hyväksikäyttö (joka pahenee ahtaissa asumisoloissa) ja vammaisen naisen asema. Thúy kertoo ikimuistoisesti seitsemännestä tädistään, jonka mielenterveysongelma on jättänyt hänet lapsen tasolle ja joka jää huolehtimaan äidistään vaikeissa olosuhteissa. Tämä tarina nostaa teoksen aivan eri tasolle kuin tyypillisen pakolaistarinan.

Lämmin kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta, sillä tämä on teos, jonka tulen lukemaan useampaan kertaan. Tässä oli jotain samaa kuin eräässä pakistanilaisteoksessa, josta päädyin joskus tekemään väitöskirjan. Tyylillisesti siinä on paljon ranskalaisen feministisen kirjallisuuden eleganssia, välillä koin lukevani palasia Marguerite Durasin teoksesta Rakastaja, vaikka teos ei käsittelekään valkoisen naisen ja kiinalaisen miehen salarakkautta. Varmasti se kuitenkin on enemmän postkoloniaali, eli etsii omaa ilmaisumuotoaan ranskalaisten kaanonien ulkopuolella. Huomattavaa kuitenkin on, että kirjailija kasvoi ympäristössä, jossa palvottiin ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoja koloniaalisilla klubeilla.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 47/196: Vietnam. Jos Algeria-osuus oli haasteessani toistaiseksi informatiivisin maateos, tämä romaani on ollut toistaiseksi elegantein. Iloinen olen varsinkin siitä, että se on suomennettu, sillä en olisi koskaan löytänyt teosta alkuperäisellä ranskan kielellä.

Nostalgiaa rakastavaisten polulla

Montgomery AlppipolkuTeos: L.M. Montgomery ja Sisko Ylimartimo: Alppipolku. L.M. Montgomeryn elämä ja teokset (Minerva, 2017).

Käännös: Saana Rusi

Mistä sain: E-kirjastosta

Kanadalaisen naiskirjallisuuden tuntemukseni ei ole kummoista, ottaen huomioon, että olen jopa lyhyen aikaa asunut maassa. Toki tunnen Margaret Atwoodin, Alice Munron ja Carol Shieldsin, ja joitain ei niin ikonisia nuorempia kuuluisuuksia, mutta esimerkiksi kovin kiinnostavaa luentoa en tällä tietämykselläni saisi aikaan. Muistettavaa kuitenkin on, että ensimmäinen kanadalainen kirjailija, jonka teoksia olen lukenut oli Lucy Maud Montgomery (1874-1942), jonka ahmimisen taisin aloittaa kahdeksanvuotiaana.

En lukenut läpi koko hänen suomennettua tuotantoaan, ja nyt aikuisena huomaan, että kirjoja on käännetty lisää aivan viime vuosina. Anna-kirjoja toki fanitin pitkään, Runotyttöön en ihastunut niin suuresti, ja huomiostani kilpailivat myös Louisa May Alcottin ja Frances Hodgson Burnettin teokset. Ehkä brittiläisen Burnettin teokset kolahtivat minuun eniten, vaikka ne oli selvästi kirjoitettu pienemmille lapsille.

Nyt meitä ikuisia pikkutyttöjä hemmotellaan, sillä Minerva on vastikään julkaissut kaksi Montgomery-aiheista teosta, Alppipolun (2017) ja Yrttitarhan (2018). Alppipolku koostuu Montgomeryn lyhyestä samannimisestä omaelämäkerrallisesta tekstistä, jonka hän julkaisi osissa aikansa naistenlehdessä, ja Sisko Ylimartimon johdannosta ja tutkielmasta kirjojen keskeisistä hahmoista.  Ylimartimo on eläkkeellä oleva kirjallisuuden dosentti Oulun yliopistosta, kaksoistohtori ja taidehistorian lehtori. Ilmeinen moniosaaja, joka osaa myös kirjoittaa tietokirjan, joka ei ole liian täynnä akateemista pönötystä.

En ollut kolmikymppisenä Kanadassa kiinnostunut seuraamaan Montgomeryn jalanjälkiä, vaikka Toronton läheisessä Norvalin kylässä hänen muistoaan vaalittiin Prinssi Edwardin saaren lisäksi. Torontossa kirjailijan viimeinen koti, ”Journey’s End” ei ollut turistikohde, ja siihen liittyy lähinnä synkkiä muistoja.  Norvalin talosta on pian tulossa kotimuseo, ja Prinssi Edwardin saarella Montgomery-turismia on harrastettu pidempäänkin. Nyt nuo molemmat kohteet kiinnostavat, ja Alppipolku varsinkin lisää kiinnostusta Prinssi Edwardin saaren luontoon ja historiaan.

Kirjasta saamme oppia, että Montgomeryn klaani osittain päätyi Prinssi Edwardin saarelle sattumalta. Lucy Maudin suvusta suuri osa oli skotteja, mutta siihen mahtui myös brittejä ja ranskalaisia. Montgomery-nimi tuli ranskalaisilta siirtolaisilta, jotka olivat anglisoineet oman sukunimensä, mutta varsinainen skottiklaani oli nimeltään MacNeill. MacNeillin pioneeriperheen rouva oli aikanaan ollut niin merisairas, ettei jaksanut enää matkustaa Quebeciin saakka, vaan perheen oli jäätävä asuttamaan Prinssi Edwardin saarta. Klaani oli pysynyt saarella 1700-luvulta saakka, eikä heillä ollut tapana poistua sieltä läheskään joka vuosi.

Lucy Maudin elämään mahtui paljon valoa, mutta myös synkkiä kausia ja raskasta vastuuta. Hän jäi puoliorvoksi alle kaksivuotiaana, ja hänen isänsä tuon ajan tapojen mukaan jätti tyttärensä isovanhempien hoidettavaksi. Isä perusti uuden perheen kauas Saskatchewaniin, jossa Lucy Maud kävi kokeilemassa elämistä teininä, mutta palasi pian kotiinsa. Hän opiskeli opettajaksi ja myös englantilaista kirjallisuutta Kanadan mantereella, ja eli lyhyen ajan toimittajana Halifaxin kaupungissa. Halifaxista hän palasi saarelleen hoitamaan sairasta isoäitiään ja pitämään paikallista postitoimistoa. Uraan mahtui myös lyhyitä kausia opettajana, mutta opettaminen ei ollut hänen kutsumuksensa, vaan vain yksi keino tienata elantonsa.

Kirjailijanalkuna Montgomery oli sitkeä, mutta pitkän yrityksen jälkeen Annan nuoruusvuodet julkaistiin vuonna 1908. Tuolloin hän oli jo 34-vuotias vanhapiika ja kihloissa hidasliikkeisen pappismiehen kanssa. Kun hän vihdoin avioitui Ewaninsa kanssa, pitkälle ja kalliille häämatkalle Britanniaan lähdettiin Maudin kirjailijanpalkkioilla. Ruustinnana Maud ehti saada kaksi lasta ja kirjoittaa monta kirjaa, ja perheen vauraus tuli enemmän hänen taskuistaan kuin hänen miehensä.

Koska en ole lukenut koko Montgomeryn tuotantoa, minulla jäi osa tämän teoksen annista ohi. Myöskään tarkin kuvaus Prinssi Edwardin saaren maantieteestä, florasta ja faunasta ei vielä kolahtanut, mutta varmasti kolahtaisi, jos olisin matkalla sinne. Osa Ylimartimon tekstistä on suunnattu siis tosi faneille, mikä on ymmärrettävää, koska heitä varmasti riittää.

Kiinnostavinta kirjassa oli Montgomeryn häämatkan kuvaus v. 1911, koska juuri nyt olen enemmän kiinnostunut matkasta Skotlantiin kuin Itä-Kanadaan. Pariskunta oli kiertänyt Skotlantia todella perusteellisesti, ja matkustanut esimerkiksi Ionan  kelttiläiselle luostarisaarelle, jonka itse ”löysin” muutama viikko sitten. Maud oli jo tuskastunut Cookin matkatoimiston järjestämään massaturismiin, mutta mieluisin paikka Skotlannissa hänelle oli Invernessin kaupunki.

Ylimartimon taidehistorioitsijan tausta näkyy hänen tavassaan kirjoittaa myös kirjallisuudesta, eli teksti on visuaalista ja pursuaa varsinkin luonnon elementtejä. Myös puutarhanhoidosta innostuneille kirja on inspiraation lähde, sillä se antaa virikkeitä oman villin Lucy Maud-paratiisin luomiseen. Se ylittää perinteisen kirjallisuushistorian ja kirjallisuustieteen rajat, ja keskittyy loppua kohti kulttuurihistoriaan, myös arkkitehtuuriin ja muotiin.

Montgomeryn kirjat eivät aikanaan olleet äkillinen globaali menestys, vaan englantia puhuvien maiden lisäksi ne levisivät hitaasti rajoitettuun määrään maita. Nyt kirjoja on saatavilla noin 35 eri kielellä, mutta ne eivät tulleet käännetyksi edes kaikkialla Euroopassa. Ruotsiksi häntä käännettiin ensimmäisenä, ja sitä kautta innostus levisi Suomeen v. 1920. Suomi kuuluu siis ensimmäisiin maihin, joihin kirjat levisivät, ja faneja on riittänyt jo kohta sata vuotta.

Alppipolku on valtava aarreaitta, johon lukija voi tutustua omien intressiensä mukaan. Montgomeryn omaelämäkerrallista tekstiä lukiessa on muistettava, että siinä todella kirjoittaa presbyteeripapin rouva, eli pidättyväisyys johtuu myös hänen sosiaalisesta asemastaan. Lopulta hän ei ollut lainkaan pidättyväinen yksityiselämästään, vaan oli kirjoittanut jälkipolville suht seikkaperäisen selvityksen elämästään menevänä ja suosittuna neiti-ihmisenä.

Kirjoitin tyttökirjoista vajaa vuosi sitten opintojeni puitteissa, sillä olen huomannut, että tyttökirjat voisivat olla hedelmällinen aihe varsinkin ikäihmisten parissa ”kentällä”. Nyt huomaan palaavani teemaan taas, vaikka en ole vieläkään toteuttanut ”suurta tyttökirjasuunnistustani”. Tällä teoksella on paljon annettavaa minulle myös ammatillisesti, jos joku päivä pääsen toteuttamaan kirjallisuusterapeuttisia visioitani.