Ei kiitos, meillä on Jeesus

smartTeos: Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen elämä. (WSOY, 2010)

Äänikirjan lukija: Panu Vauhkonen

Maailmankirjat ovat sekaisin, kun menin lukemaan Ulla Appelsinin, erään inhokkitoimittajani teosta lapsisaarnaaja Leevi K. Laitisesta. Leevin tarinasta olen kuullut jo medioista ja muista suomalaisista uskonlahkoja käsittelevistä tietokirjoista. Yllättävää kyllä, en muista kuulleeni Leevistä Kangasniemellä, jonka tarinoita muuten muistan yhden ensyklopedian verran. Lähdinkin lukemaan teosta paikallisuuden näkökulmasta, koska Kangasniemi tosiaan oli yksi tämän lahkon vahvimpia pesäkkeitä.

Leevi Laitinen syntyi Kaihlamäen kylään, Hännilään v. 1931 paikallisen osuuskaupan hoitajan kotiin. Pojan syntyessä taikauskoinen kätilö Lyyli oli ihmetellyt sitä, ettei poika itkenyt ensimmäisenä elinpäivänään – tätä pidettiin huonona enteenä. Kyseisen kätilön olenkin tavannut, hän asui isovanhempieni naapurissa ja oli varmasti melkoinen tietotoimisto.

Linnuntietä Hännilä on kesämökiltämme vain kilometrin tai parin päässä, joten on mahdollista, että nuori Leevi on käynyt isänsä kanssa kalassa meidänkin rannoillamme. Ajamme Hännilän läpi lähes joka reissulla, joten tarinan visualisointi tuntui ilmiömäiseltä.

Leevin vanhemmat kääntyivät kartanolaisuuteen yhdessä pojan ollessa kolmivuotias. Tästä alkoi perheen sosiaalinen eristäytyminen siitä huolimatta, että vanhemmat jatkoivat työtään varsin sosiaalisessa ammatissa kaupanpitäjinä. Leevi vietiin aluksi Alman hoteisiin Kymenlaakson Sippolaan, alakoululaisena hän asui jälleen Kangasniemellä, mutta toisella tilalla eristettynä vanhemmistaan, ja lähetettiin sieltä toisen maailmansodan aikana Multialle, jonne lahko oli perustanut viimeisen maailmanlopun odotuksen tyyssijan. Multialta Leevi sitten onnistui karkaamaan siskonsa Saaran kautta 18 vuotta täytettyään.

Seksuaalisen nöyryytyksen ohella julminta kohtelua Alman kasvatit saivat kokea siinä, että heiltä kiellettiin kaikki leikki, peli ja urheilu. ”Ei kiitos, meillä on Jeesus” oli Leevin vakiofraasi kohdatessaan suruttomia ikätovereitaan. Tosiasiassa pojan kohtalo oli kuin huonosti kohdellun sirkuseläimen: häntä riepoteltiin ympäri maata pitkillä saarnamatkoilla, joilla majoitus ja ylläpito olivat mitä sattuu. Myös valeriaanatippoja käytettiin Leevin lääkinnässä, jotta hän pysyisi hereillä myöhään iltaan venyvissä seuroissa.

Kartanolaisuudesta luinkin jo aikalaisromaanin viime vuoden kuntahaasteeseeni. Eino Hosian Tulipunaiset ratsastajat (1938) kuvasi liikettä satakuntalaisen maalaispitäjän näkökulmasta. Kartanolaiset juhlivat Hosian kaatumista talvisodassa, koska kirjan julkaisu oli heidän mukaansa pirun tekosia.

Kiinnostavaa tässä karmivassa saagassa on, että Alma Kartano todennäköisesti haki vahvimmat vaikutteensa nuorena Inkerinmaalta ja Venäjältä siellä vaikuttaneilta skoptseilta ja hyppääjiltä. Lahkon käsitys seksuaalisuudesta tuntuu ainakin näiltä ryhmiltä kopioidulta. Pukeutumiskoodiston ja polvirukoukset hän oli omaksunut rukoilevaisesta synnyinkodistaan. Muuten kartanolaiset pyrkivät yhteistyöhön ev.lut.kirkon kanssa, ja näin lahkon nuoret osallistuivat mm. rippikouluun.

Leevi Laitisen elämäntarinassa on myös paljon positiivista, ja hän on tämän teoksen jälkeen julkaissut myös omaelämäkerran Siivet kantoivat (2019). Tämäkin teos kiinnostaa, sillä oletan sen kertovan enemmän miehen aikuisuudesta ja työstä liike-elämässä. Kangasniemeläisiä juuriakaan hän ei ole unohtanut, vaikka pitää tätä nykyä vaimonsa kanssa lentokenttää tämän kotiseudulla Vampulassa.

Ulla Appelsinin kynästä ei minulla ole tämän teoksen tiimoilta mitään kriittistä sanottavaa, joten tulee mieleen, että hän tosiaan olisi lahjakkaampi tietokirjailijana kuin kolumnistina. Appelsinin oma tulkinta tosin tuntuu teoksessa varsin vähäiseltä, mutta uskon, että hän on tehnyt haastattelunsa hyvää journalistista koodia noudattaen. Kirjassa viitataan myös myöhempiin poliisikuulusteluihin ja oikeusjuttuihin, joiden rooli jää kuitenkin tässä Leevin lapsuuteen keskittyvässä teoksessa vähäiseksi. Tämä puoli jäi vielä kiinnostamaan, joten jään odottamaan uusia tulkintoja tästä hämmentävästä kultista.

Kuinka paratiisi rakennetaan?

Kotavuori-kirjaYliopistomies-tietokirjailija Antero Mannista (1907-2000) kiusattiin teini-ikäisenä hänen isänsä Oton kirjoittamasta herkästä runosta ”Kultasauva” (teoksessa Säkeitä II, 1910). Runossa ennustetaan: ”Antero sen tehdä voipi,/paljon eemmäs ehtii./Äidin virpi vihannoipi,/kultalehvät lehtii.” Minullakin on runosta syvä henkilökohtainen muisto, jolla en nyt aio kiusata mahdollisia sukulaislukijoitani. Sen sijaan kerron toisen suvun paratiisinrakentamisprojektista, joka alkoi 1900-luvun alkuvuosina Otto Mannisen epäonnistuneesta kosinnasta. Vastavalmistunut maisteri Manninen löysi Kangasniemen Kotavuoren saarensa apeissa tunnelmissa aikoen rakentaa sinne yksinkertaisen piilopirtin, jossa toipua sydänsuruistaan.

V. 1905 miehen onni kääntyi ja hän onnistui kutsumaan saarelleen Annin, jonka kanssa kihlautuminen ja naimisiinmeno tuntui vääjäämättömältä. Kotavuoreen rakennettiin pieteetillä ja pidemmällä kaavalla kartanomallinen erämaahuvila, joka vaati herrasväen poissaollessa uskollista talovahtia. Puulan Rämiäisen saareen nousi elävä huvilayhteisö, jossa vieraili kulttuuriväkeä ja sukua, mutta myös lähikylien talollisia, talottomia ja humu-ukkoja. Otto Mannisen isän Topiaksen jouduttua konkurssiin huvilan yhteyteen rakennettiin Alatalo lähisukulaisille, joka oli asutettu ympäri vuoden. Vaikka Oton perhe vaikutti suuremman osan aikaa Helsingissä kuin Kangasniemellä, he pitivät Kotavuorta todellisena kotinaan ja sielunmaisemanaan. Toisen maailmansodan aikana suku oli evakossa sähköttömässä kesäparatiisissaan talvellakin, ja vanhuuden päivillään Otto ja Anni asuttivat huvilaansa pääsääntöisesti.

irisrukka_jpg198Ensimmäinen itse lukemani ei-kuvakirja noin 5-6-vuotiaana oli Anni Swanin Iris Rukka (1916). Hyllyssämme oli myös satukirja Kotavuoren satuja ja tarinoita (1957), mutta vasta Iriksen traagiset seikkailut saivat minut arvostamaan kuuluisaa satutätiä. Erityisen hyvin muistan Tanelin ja Seren, jotka sydäntäsärkevästi lähettivät rakkaan kasvattinsa maailmalle korkeampaa oppia saamaan. Vasta nyt yli nelikymppisenä tajuan lastenkirjan syvän juurtuneisuuden Kangasniemen ja Puulan saariston maisemaan. Swanilla oli esikuvina romaania kirjoittaessaan Oton veli ja hänen vaimonsa, Rikhard ja Ida ja myös talonvahti Kuitusen porukka. Maalaisten kömpelö herrainpelko ei Iris Rukassa käänny tilannekomiikaksi, vaan romaanissa pysytään uskollisena vaatimattomille juurille.

Mannis-Swanin klaanilla oli kilpailua naapurihuvilan Wichmannien kanssa siitä, kumman paikka on paratiisimaisempi. Wichmannin perhe oli puoliksi unkarilainen ja unkarilaisen äidin eksoottinen kädenjälki toi kilpailussa lisäpisteitä. Mannisilla taas oli aurinkoisempi piha, jossa ruusut alkoivat kukkia ennen Wichmanneja. Paratiisin rakennus ei tuntunut koskaan loppuvan – aina oli uutta raivaamista, tuunaamista ja säätöä. Runoilijaksi Otto Manninen oli poikkeuksellisen käytännöllinen, vaatimaton ja sukurakas tyyppi. Kotavuoren huvilayhteisössä hänen raivaamansa ”professorin polku” on saanut takavuosina uusia raivaajia esim. Mannis-seuran innokkaiden jäsenten muodossa.

Eniten Kotavuoren saagassa koskettaa taiteen tekemisen ja arkiaskareiden luova balanssi. Pieni Hellevi-tyttö kasvaa kuuntelemaan isoisänsä Homeros-käännöksiä ääneen luettuina, mutta samalla perhettä viihdyttävät kyläläisten järjestämät emäntäkutsut, joilla kursailevat kahvia kaatavat tädit tokaisevat: ”Suaphan sillä suuta huuhdella”. Paratiisi viittaa minusta eniten elämän eri osa-alueiden asettamiseen hengittävään suhteeseen toistensa kanssa. Jos ihminen ei koskaan käy ongella, hakkaa halkoja tai nauti suun soittamisen jalosta taidosta, kuinka hän voi kuvitella luovansa mestariteoksia?

kahdeksas_vuodenaika-arkko_samuli-27502319-2200416721-frntlPidin 1990-luvulla SKS:n Mannisista ja Swaneista kertovaa kirjeenvaihtohanketta läpiporvarillisena hapatuksena, mutta olen silti salaa silmäillyt teoksia ja hankkinutkin niitä lahjaksi suuremmille Kangasniemi-faneille. Nyt sarjan kolmas osa Kotavuoresta rakkaudella (SKS, 1997, toim. Antero Manninen) muljautti sydämeni ja asetti aivoni vaaralliseen etnologis-sukututkimukselliseen tilaan. Omista Mannisistani (jotka ehkä ovat hirvittävän kaukaista sukua Otto Mannisen haaralle, mene ja tiedä) löysin viime vuonna inspiroivaa materiaalia esim. vanhoista lehdistä ja löytämäni tieto muutti ymmärrykseni koko lapsuudestani. Isoisoisoäitinikin nimi muuten oli Sere eli Serafina.

Blogosfäärissä olen seurannut kiinnostavaa Puulasta kertovaa kirjahanketta, joka sai päätöksensä tänä juhannuksena. Jukka Rastas ja Samuli Arkko ovat julkaisseet kulttuurihistoriallisen valokuvateoksen Kahdeksas vuodenaika: Löytöretkiä Puulalle (Ivan Rotta, Kangasniemi 2014), jossa parivaljakko on kuvannut erämaajärveä kaikkina vuodenaikoina. Teos pitäisi saada käsiin pian, sen verran upealta se vaikuttaa jo kustantajan sivuilla sekä taiteellisesti että tiedollisesti. Teosta voi ostaa Puulan alueen kaupoista, mutta taatusti myös suoraan kustantajalta netin välityksellä.

Sisarusten päättymätön kirjeenvaihto

JoutsenetSwanin suvun ”mustat joutsenet” eli yhdeksän sisarusta olivat kaikki ahkeria kirjoittajia, vaikka ainoastaan Anni Swan jäi jälkipolville tunnetuksi koko maan satutätinä. Anni Swanin ja Otto Mannisen perheen vaiheista olen saanut rikasta suullista perimätietoa, koska yksi sukuni haara on Kangasniemeltä, kulttuurivaikuttajien kesäpaikkakunnalta. Muistan, kuinka 1990-luvulla Swan/Mannis-tietouden pankki räjähti, kun SKS alkoi julkaista sekä Mannisten että Swanin sukujen kirjeenvaihtoa. Olen tainnut muinoin selailla kaikkia sarjan viittä teosta, mutta parhaiten muistan sarjan viimeisen teoksen Juuret Rasikankaalla (2001), joka koostuu Mannisten sisarusten kirjeenvaihdosta aivan 1900-luvun alusta.

Teos Mustat joutsenet ja heidän jälkipolvensa (SKS, 1995) on Swanin sisarusten kirjeenvaihdon toinen volyymi, jossa seurataan suvun vaiheita vuodesta 1917 1950-luvulle. Itsenäisen Suomen alkuvuodet kerrottuna porvarillisesta naisnäkökulmasta keskittyy puutarhanhoitoon, kahvikekkereihin ja tavaroiden lähetykseen eri kesäkotien välillä, mutta mahtuu teokseen laajempiakin teemoja. Swanin sisarusten seurapiiriin ei tainnut kuulua ketään punaisten kannattajaa, mutta valkoisen Suomen airueina sisarukset eivät vaikuta kiihkomielisiltä (seuraavan polven viritykset vaikuttavat äärimäisemmiltä). Siskojen fennomaani-isä oli antanut kaikille yhdeksälle hyvin juurevat suomalaiset nimet, mutta tyypilliseen suomenruotsalaiseen tyylin kaikilla oli myös hassut hellittelynimet. Vain neljä yhdeksästä oli rouvashenkilöitä; viidellä neidillä oli kaikilla vankka työura. Kouluttautumisen ja työnteon eetos oli kaikilla vahva. Leskirouvat Helmi ja Nelma toimivat myös opettajina elättääkseen perheitään. Myös Nelma julkaisi vanhoilla päivillään satukirjoja, mutta ei niittänyt samanmoista mainetta kuin isosiskonsa. Sisarukset olivat myös äärimmäisen pitkäikäisiä: viisi yhdeksästä eli yli 90-vuotiaaksi, yksi yli satavuotiaaksi.

Minua alkoi kirjeenvaihdon pohjalta Annin lisäksi kiinnostaa Lyyli Armias alias Doldi Swanin (1872-1974) ura psykiatrisena sairaanhoitajana. Lyyli palveli neljässä mielisairaalassa, pisimpään Helsingin Lapinlahdessa, jossa yleni ylihoitajaksi ja kirjeiden mukaan matkusteli usein ympäri Eurooppaa alan kokouksissa. Lyyli oli Suomen ensimmäinen naispuolinen psykiatrinen hoitaja ja oli kunnostautunut hoitokulttuurin uudistajana. V.1927 Lyyli kertoo laivamatkastaan Islantiin, jonne hänet oli kutsuttu Islannin sairaanhoitajataryhdistyksen vieraaksi neuvomaan nuorta yhdistystä pääsemään voimiinsa. Matkalla oli tavattu kaikki Islannin silmäätekevät pääministeristä ja piispasta saakka ja nautittu Reykjavikin porvarien erinomaisesta vieraanvaraisuudesta.

Pidin kirjassa eniten juuri matkakuvauksista. Kaikki siskot vaikuttavat mobiileilta tapauksilta, yksi vietti joulua Roomassa, toinen seilasi Kanariansaarille rahtilaivalla ja kolmas vietti laatuaikaa Kanadan Sudburyssä tutustuen suomalaisten kaivostyöläisten arkeen. Kielten opiskelu oli joutsenten perheissä kunniakysymys, ja sisarusten luona kävi myös kylien lapsia yksityisopetuksessa. Kun Anni 65-vuotiaana kertoo hankalista huvilamatkoistaan hevoskärryillä korissa istuen, isosisko Elli ohjeistaa: ”Minusta alat jo olla vähitellen siinä ijässä, että matkasi voisi olla vähemmän äventyrlig” (188).

Kirjeenvaihdosta iso osa keskittyy kirjeisiin Annille tai Annilta muille, mikä on ymmärrettävää, onhan teoksen toimittanut Annin poika Antero Manninen (1907-2000). Olen ymmärtänyt, että suvun arkistoa ylläpidettiin vuosikymmenet Kotavuoren huvilalla, ja luultavasti pidetään edelleen. Minulle Kotavuoren kesämökkiromantiikka alkaa olla jo jokseenkin loppuunkaluttu teema, mutta opin tästäkin teoksesta taas uutta Kangasniemen kylistä. Esimerkiksi vuonna 1933 nuori sulhanen Antero raijaa vastahakoisen morsiamensa Katrin Tinton tilalle IKL:n puhetilaisuuteen. Mielikuvitus alkaa laukata aivan eri tavalla, kun on käynyt paikan päällä. Olikohan helsinkiläisestä Katrista kauheaa istua savolaisessa tuvassa kuulemassa kylän ukkojen muilutusfantasioita? Tintto sijaitsee mökkitiemme varrella, se on edelleen mahtitila. Kotavuori on mökistämme n. 7 km päässä linnuntietä, mutta veneellä matka sinne olisi mutkainen.

Kirjeenvaihtoteosta ei voi lukea yhdeltä istumalta, enkä usko, että monikaan jaksaa kahlata sen herpaamattomasti kannesta kanteen. Itse jaksoin lukea hyvin alkuvaiheen kirjeet toiseen maailmansotaan saakka, mutta sodanjälkeinen henkilögalleria ei enää kiinnostanut. Kaipa kulttuurisuvun leiman saa, jos suvun arkistot ovat järjestyksessä. Tällainen järjestelmällisyys vaatii pysyvyyttä, varallisuutta ja kärsivällisyyttä. Minkään muun suomalaisen suvun kirjeenvaihtoa en ole seurannut tällä intensiteetillä kuin Swan-Mannisten.

Jos mustat joutsenet kiinnostavat, suosittelen myös Annin lapsenlapsen Hellevi Arjavan kirjoittamaa elämäkertateosta Swanin tytöt (Tammi, 2007), jossa sisarusten saaga kerrotaan jouhevammin romaanityyliin.

Vuohi nimeltä Klio, maisterin silmäterä

kansi_kaarinaRegressiovaiheeni on täydessä käynnissä, eikä sitä ole pysäyttäminen, sen täytyy vaan antaa kulkea omilla voimillaan. Muutama päivä sitten palasin aktiivisen lukuhistoriani ”juurille” eli Anni Swanin tyttökirjoihin. Swanin kirjat taisivat olla ensimmäisiä pidempiä romaaneja, jotka kannoin kirjastosta kotiin ihan itse. Hyllystäni pitäisi löytyä muitakin vanhoja ystäviä kuin Kaarinan kesäloma (1918)  ja Arnellin perhe (1948), mutta aloitin nostalgiatripin lapsuuteen matkustamalla helsinkiläisen Kaarina-neidon kanssa Savoon ilkeän kauppiasperheen kurittomia kakaroita paimentamaan.

Kaarinan kesäloma on temaattisesti yhteydessä ikisuosikkiini Iiris Rukkaan (1916), siinä on samoja hahmoja nyt muutaman vuoden vanhempina, lukioikäisinä kaunottarina, joita jo kiinnostavat pojat ja tanssiaiset.  Kaarina on siinä hankalassa tilanteessa: hänen vanhempansa ovat lähdössä isän terveyttä parantamaan Ranskan kylpylöihin, lapsia lähetetään kesää viettämään sukulaistädin luokse, mutta vanhempien jo lähdettyä täti ilmoittaakin, ettei Kaarina mahdu hänelle kortteeriin, vaan tämän on etsittävä toinen majapaikka. Neuvokkaana tyttönä hän vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa etsitään kotiopettajaa isoille lapsille ja muutamassa päivässä hän onkin jo höyrylaivan kannella matkalla pikkupaikkakunnalle Savoon ensimmäiseen työpaikkaansa.

Kuvittelen pitäjän tietysti Kangasniemeksi, missä Swan vietti kesänsä, joskus talvensakin. Se ei suinkaan haittaa elämystä, pikemminkin syventää sitä. Kun nyt olen Kangasniemen historiasta viime aikoina lueskellut, niin kylänraitin kuvitteleminen 1900-luvun alun asuun käy helposti. Romaanin kiinnostavimmat hahmot ovat hajamielinen historianmaisteri ja hänen tyttärensä Plotina, jotka asuttavat kahden siivotonta torppaa ja kävelyttävät raitilla vuohta talutushihnassa. Välillä vuohi karkaa ja käy tekemässä tuhoja naapurien kasvimailla, mikä herättää naapurustossa suurta pahennusta. Maisterilla ja Plotinalla on häätö edessä, sillä Kaarinan työnantaja, ahne kauppias Tulla on päättänyt rakentaa tontille uuden kotinsa. Maisteri on hävittänyt torppansa kauppakirjan, mutta Kaarina auttaa häntä löytämään sen taas ja näin heillä on mustaa valkoisella talokaupoista, joita kauppiaan mielestä ei ole koskaan tehtykään.

Luin juuri 1900-luvun alussa K-niemen kirkonkylällä asuneesta eksentrisestä sekatavarakauppiaasta Rihkama-Hilemasta, jolla oli tapana viedä lemmikkivuohensa jopa kirkonmenoihin, niin kiintynyt hän siihen oli. Luulen siis, että maisterilla oli reaalimaailmassa naispuolinen esikuva, johon kirjailija oli tutustunut kylän raitilla kulkiessaan.

Muitakin seikkailuja Kaarinalla on, esimerkiksi hän joutuu autiosaarelle yöksi isäntäperheen nuorison kanssa, kun ilkeät viinanpolttajat varastavat porukan veneen. Seurue nukkuu kalastajien kalasaunassa ja sinnittelevät muutamalla leivänpalalla ja perunalla, kunnes naapurisaaren asukit huomaavat heidän hätänsä. Hilpeyttä herättävät myös Isabella Tullan syntymäpäivätanssiaiset, joista Kaarina heitetään tuhkimona keittiöhommiin, koska hänen aistillista helsinkiläistä silkkipukuaan ihaillaan tanssisalissa liikaa perheen tyttöjen pukujen kustannuksella, jotka ovat pelkän maalaisompelijan kätten pöyhkeilevää tulosta.

Suosittelen teosta erityisesti kaikille niille kilteille tytöille, jotka eivät vielä tiedä, mitä kesänvietostaan kirjoittaisivat syksyn ensimmäisessä pakollisessa ”Mitä tein kesällä”-aineessa.

Ossianin työssäviihtymispulma

ApteekkimuseoOssian Hellsténillä ei ollut kivaa töissä Rautalammin kunnanlääkärinä 1900-luvun alkupuolella. Nykyajan kriteereillä voisi jopa väittää, että Ossiania kiusattiin. Ossiania oli vastassa ilkeä ja saita köyhäinhoitopiiri, joka piti köyhiä ihmisiä sairaalassa viikkotolkulla hoitoa saamatta, mutta ”kunnan ruoalla”. Usein Ossian joutui maksamaan lääkkeitä ja kalliita kirurgisia toimenpiteitä kunnan ulkopuolella omasta pussistaan. Erikoissairaanhoitoon eivät päässeet nuoretkaan ihmiset, joilla kuitenkin olisi ollut kokonainen työura edessä. Varattomat piiat ja rengit saattoivat jäädä pysyvästi rammoiksi, vaikka Ossian tiesi heille olevan nopeasti saatavan avun kaupunkien suurissa sairaaloissa. ”Edistys” oli saapunut Rautalammille: se tarkoitti, että joka ikisellä olisi oikeus tulla hoidetuksi kynnelle takaisin kykeneväksi huolimatta varallisuudesta. Pikakatsaus ajan lehtikirjoituksiin osoittaa, että paikallinen väki ei todellakaan jäänyt tumput suorassa odottamaan pelastajaansa, vaan tahtoivat muuttaa maailmaa itse.

Näissä olosuhteissa Ossian koki ammattiylpeyttään ja tekemäänsä lääkärinlupausta loukattavan karkealla tavalla kunnanisien käsittelyssä.

Tässä pari poimintaa hänen dilemmastaan:

”Täällä he nyt makaavat kunnan ruoalla, mutta eivät voi saada tarpeellisia lääkkeitä, vaikka kuolisivat, sillä vaivaishoitohallitus on koroittanut itsensä ylimääräiseksi tuomariksi lääkkeiden määräjänä. Tämä on irvikuva sekä köyhäin- että sairaanhoidosta.”

”Tahdon kuntataloudelta kysyä, hyväksyykö kunta tällaista vaivaishoitohallituksen itsevaltaista menettelyä ja sekaantumista virkatoimeeni, kun kuitenkin olen koittanut hoitaa virkaani parhaiten voimieni mukaan ja millä tavalla minun on siinä tapauksessa tästä lähtien hoidettava köyhiä ihmisiä.” (Savon Työmies 20.8.1910)

Savon Työmies huomauttaa, ettei sillä ole enää palstatilaa annettavana Rautalammin pitäjän sisäisille kahnauksille, vaan toivoo keskustelun loppuvan heidän lehdessään tähän. Aiemmissa Ossianin vuodatuksissa toimitus on kommentoinut, että tohtorin kuvaus on osuvaa, vaikkakin tulee yläluokan edustajalta. Aika lyhytnäköistä sosialistiselta lehdeltä, joka oli jo saanut parhaimman mahdollisen köyhäin asiain puolustajan, paremman kuin monen kyliä kiertävän agitaattorin, sillä Ossian oli nähnyt tavallisen kansan haavoittuvimmissa tilanteissa.  Ossianin kirjoituksista kaikuu halu vaikuttaa köyhien asiaan laajemminkin, mutta hänen koulutustaustastaan johtuen häntä pidettiin ”herrana”, johon ei voinut täysin luottaa.

Ossian Hellstén (1870-1912) oli turkulaisen koristemaalarin poika, joka valmistuttuaan lääkäriksi Helsingin yliopistosta palveli Rautalammen pitäjää kuolemaansa saakka. Hän ei ollut yläluokkaisesta taustasta, vaan melko tavallisesta duunariperheestä. Suomen kielikin oli Ossianilla hyvässä hallussa. Ossian kuoli vain kaksi vuotta tämän kitkerän raportin jälkeen. Lieneekö kulkutauti voittanut tohtorin, vai oliko hänen kohtalonsa vieläkin traagisempi.

Samanlaisista pulmista kertovat paikallishistorioitsijat Joutsi ja Svala Mandi Karnakoski-Richterin tapauksessa Kangasniemellä noihin aikoihin. Mandi, yksi ensimmäisistä maamme naislääkäreistä, lopulta erotettiin toimestaan, koska kunnanisät eivät tahtoneet maksaa tohtorisrouvan ehdottamia hoitoja kunnan köyhille. Joutsin ja Svalan Kangasniemi-sivusto on muutenkin aarreaitta savolaisen mikrohistorian ystäville, myös niille joiden juuret eivät ole Kangasniemellä: www.jukkajoutsi.com

PS: Kuva ei ole Rautalammilta, vaan lainattu Eurajoen apteekkimuseon nettisivuilta.

Ajatus liikkuvuudesta

Kunnon mies sotkee kirkolle pyörällä. Autojakin on, mutta aina ei olla ajokunnossa. Eikä autoa tarvita hotapulverin ostoon. Autolla lähdetään asioille, kuten Pieksämäelle putelin hakuun tai Mikkelin raveihin.

Sitten tulee aika miehen elämässä, kun auto pannaan talliin museoitumaan. Ehkä autossa käydään vielä istumassa, lukemassa kirjaa tai raapimassa päätä, mutta korttia ei enää uusita. Päätetään yksimielisesti, että ajot ovat tältä erin ohi. Pyörällä pääsee edelleen, niin kauan kun koivet jaksaa kantaa.  Pyörällä käydään Matkahuollon laiturilla laskemassa tulijoiden päät.  Sitten ajetaan sairaalan rantaan verkon nostoon.  Pyörän sarviin nojataan, kun tavataan tuttuja raitilla.

Kun papat halttaantuvat, ne saavat terveyskeskuksesta rullapotkurin. Potkurilla mennään vuosikymmen. Sitten tulee rollaattori. Sitten hauta.

(Kuva Suomen Urheilumuseon kokoelmista: 1925. Isoisäni Lennart Manninen ystävänsä Taunon kanssa Kangasniemen raitilla. Lennart on vasemmalla, hänellä on ikää 15 vuotta.)

 

 

Sammakkoniemi

Kangasniemi on lapsuuteni mansikkapaikka, nuoruuteni pakkosiirtola ja aikuisikäni Akilleen kantapää. Siellä pitäisi käydä enemmän, mutta todellisuudessa sinne ehtii vain kerran kesässä. Sammakkoniemen mökille pitäisi muuttaa kirjoittamaan, maalaamaan ja puhdistamaan metsä mustikoista, mutta tänäkin kesänä itikat söivät minut raadoksi kahdessa yössä ja kaupunkiin oli päästävä. Kangasniemi on edelleen konditionaali: ”pitäisi”, ”kuuluisi”, ”olisi”. Sen muuttaminen muuksi vaatii tietoista asennekasvatusta.

Koska oma perheeni vietti nomadista elämää, en pystynyt muodostamaan juuria asuinpaikkoihimme. Äitini synnyinpaikka Kangasniemi pysyi vakiona muutosten keskellä – olen käynyt siellä useammin kuin millään muulla suomalaisella pikkupaikkakunnalla. Isovanhempieni vielä eläessä Kangasniemellä käytiin joka toinen tai kolmas viikko, heidän kuoltuakin usein, kesäkauden ulkopuolellakin haudoilla ja joulukirkossa. Kangasniemeen liittyi aina vahva velvoite – sinne ei menty pelkästään viihtymään, vaan hoitamaan asioita ja tekemään fyysistä työtä.

Nyt aikuisena yritän muodostaa uudestaan suhteen paikkaan, josta lähestulkoon kaikki sukulaiset ovat kuolleet. Vahvimmin muistan vanhainkodin (jossa köpötettiin rollaattorilla), terveyskeskuksen (jossa käytiin kuolemassa) ja seurakuntatalon (jossa pidettiin muistotilaisuuksia). Iloisemmat paikat, kuten vanhat kaupparakennukset, on purettu tai niissä ei enää ole toimintaa. Näinä päivinä ilo on luotava uusista aineksista.

Historiamme on hautausmaalla, kiviaitojen koloissa ja halkopinojen väleissä. Se on myös työväentalon kukkulalla, paalupaikalla, jota Isoksi Kiveksi kutsuttiin. Se oli mäki, josta käytiin vakoilemassa kirkonkylälle saapuvia vieraita. Mustalaiset, kiertokauppiaat, viinatrokarit havaittiin sieltä ennen muita. Historiamme on myös linja-autoasemalla, Toivakantien laiturin kupeessa, jossa papat ennen nojasivat pyörän sarviin juoruillen autoon nousevista ja siitä laskeutuvista. Näinä päivinä niillä nurkilla näkee paljon rollaattoreita parkissa. Bussit pysähtyvät koko ajan harvemmin.

Kangasniemestä on kirjoitettu paljon, koska Otto Mannisen perilliset ovat aktiivisia. Suurimman kulttuurityön on tehnyt hänen pojantyttärensä Hellevi Arjava, joka on toimittanut useita teoksia Mannisten ja Swanien kirjeenvaihdosta Kangasniemen ja Helsingin välillä. Viime Kangasniemen reissulla huomasin uuden teoksen, joka ilahdutti minua. Arjava on siirtynyt oman sukunsa tutkimisesta paikalliseen mikrohistoriaan. Hän on kirjoittanut kirjan Ananias Puikkosesta, legendaarisesta viinatrokarista, pikkurikollisesta ja Simpiän saaren kalastajasta, joka asui Mannisten naapurissa viihdyttäen heitä uskomattomilla tarinoillaan. Tätä lukukokemusta odotan jo. Ehkä se auttaa minua näkemään syvemmälle kivenkoloihin, sillä markettien asfalttipihoilta löytyy vain puolinainen totuus.

Hellevi Arjava 2012. Voro, veijari ja vilosohvi. Ananias Puikkosen elämä. SKS, Helsinki.