Mariskoolin joulukarkit kunniaan!

Teos: Harry Salmenniemi: Fantastinen salaatti (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Käsissäni on teos kirjailijalta, jonka teokseen en olisi tarttunut ilman mainosta. Mainosta henkilöltä, jonka kirjoja olen lukenut ja jonka mediapersoonaa seurannut jo vuosikausia. Antti Holma ilmeisesti itse fanittaa Harry Salmenniemen lyhytproosaa, niin autenttiselta tuo mainos tuntui. Salmenniemi on myös kirjailija, joka takuulla kaipaa hieman lisää kaupallista buustia, sillä teoksesta puolet liittyy marginaalikirjailijan kapeaan leipään.

Teoksen avainnovelli kertoo rajattoman karnevalistisesta ruokahifistelystä aikana, jolloin salaattilajien tarkka nimeäminen endiiveiksi ja lollo rossoksi kohottaa sosiaalista pääomaa. Salmenniemen unelmien salaattiin tulee lisukkeiksi kaiken maailman eksoottiset hedelmät pepinoista ja rambutaneista saakka, ja Euroopan eksklusiivisimmat juustot. Lopputulos on mielialaa nostattava cocktail, joka saa kirjailijan odottamaan vastaavia hypetyksiä muuallakin, mutta onneksi sama hyperaktiivinen tyyli ei monistu joka tarinassa.

Novelleja teoksessa on 27, ja noin puolet niistä käsittelee kirjallisuuspiirien sisäistä maailmaa. Kares-niminen kustannustoimittaja on keskeinen tekijä kertojan elämässä, mutta johtuen tämän aggressiivisestä käytöksestä humalatilassa mies ei koskaan saa kutsua Kareksen kotiin kuten muut kirjailijat. Taiteilijan elämä vaikuttaa boheemilta, mutta aivan rappiolla ei olla, koska hän jaksaa ilahduttaa kumppaniaan jokapäiväisillä italialaisillallisilla. Parisuhde on hänelle keskeinen kallio muuten tuulisessa maailmassa, vaikka välillä vaarallisia ihastuksia ventovieraisiin ilmenee lähialueen kuppiloissa – ja tuolloin ainoa keino estää pakkomielteen kehittymistä on vaihtaa päivittäisiä reittejä. Ruoanlaitossa on hänelle jotain pyhää, ja huolimatta mainitusta vähävaraisuudesta hänen elämäntapansa silti vaikuttaa urbaanin elitistiseltä. Kuitenkin sivupersoona napolilaisena perheenäitinä hoitaa myös mieltä ja pitää poissa päihteiden liikakäytöstä.

Mainoksessaan Antti Holma nostaa yhden sitaatin, joka ei kokoelman sisällön suhteen ole keskeisin, mutta erittäin anttiholmamainen, eli siinä tiivistyy miesten sielunkumppanuus. Salmenniemi solvaa tyyppejä, jotka keräävät asuntoihinsa Iittalan astioita, ja Mariskoolien kerääjät (varsinkin ne, jotka säilyttävät skooleissaan karkkeja) hän haluaisi lähettää pirkanmaalaiseen ostoskeskukseen kansanjoukkojen kivitettäviksi. No jes! Tässähän mulle uusi harrastus! Kiitos Harry ideoinnista ja Antti sopivasta kansankiihotuksesta! I am in! Kiviterapiaa tänne vaan!

Tosin kansallisten brändien ja ikonisten junttikuppiloiden solvaamisessa ei ole mitään kovin omaperäistä: noin vuoden sisällä olen lukenut neljä kirjaa, jossa solvattiin Rosson salaattipöytää (Riikka Pulkkinen oli yksi näistä, Harry viimeinen, kahta muuta en muista), vaikka se tuskin on antimiltaan maan ankeimmasta päästä. Kaikille meille sisämaan kasvateille Rosso alkaa olla jo retro valinta, ja jos siellä käy tarpeeksi harvoin, se voi oikeasti olla piristävää vaihtelua havaijilais-japanilaisten fuusiokeittiöiden rinnalla. Ja koko kansan sushibuffetit ovat kärsineet jo Rosson maineen.

Kirjoitin itsekin joulun alla tarinan mariskooleista, mutta köyhimmistä köyhien näkökulmasta. Siinä sossun pikku apulaiset tulevat köyhien koteihin kartoittamaan realisoitavaa irtainta, ja Mariskoolien näkyvyys vitriinikaapissa merkitsee putoamista tarveharkintaisen tuen kiireellisyysasteikolla käpykaartiin. Mariskooleilla on sitä suurempi symbolinen arvo, mitä alemmas sosiaalisella asteikolla liikutaan, ja niiden keräily (varsinkin markettien leimoja käyttämällä) merkitsee monille tietynlaista ”kunnollisuutta”. Kirpputoreilla ne usein lukitaan ”arvotavaroiden” vitriiniin, vaikka ne eivät kaikki ole erityisen arvokkaita uutena ostettaessa. Miten tämä liittyy arviooni – ei paljoakaan, paitsi näyttämällä, kuinka rakastettu, vihattu ja sosiaalista arvostusta/ylenkatsetta keräävä tuo vaatimaton lasiesine on. Omassa lapsuudessani se oli vain sokerikulho.

Salmenniemi jatkaa novelliensa kirjoittamista piinallisen tietoisena genren hiljaisesta saattohoidosta. Hän myös osaa pilkata suosikkejaan venäläisiä klassikkoja, sillä ketä näinä aikoina oikeasti jaksaa kiinnostaa kamarineitojen rakkaushuolet? Itseironiaa teksteissä riittää monelle helpommalle kirjailijalle jakaa, ja tämä rakentaa välimatkaa kirjailijan aiempiin ylilyönteihin (ymmärtääkseni aiemmissa kokoelmissa on avoimen seksistisiä ja rasistisia pläjäyksiä).

Ainakin parissa kohtaa Salmenniemi kuuluttaa kansallismielisen kirjallisuuden perään, keräillen J.W. Snellman-fanikamaa. Hän osoittaa jonkin tasoista sympatiaa tai ainakin halua ymmärtää kuulapäitä, jotka päivystävät yöt ja päivät teltoillaan talvipakkasessa – ja myös niitä porukoita, jotka vastaavin elein vastustavat kuulapäitä. Tällaisessa intomielisyydessä hän näkee jotain poikkeuksellisen vanhakantaista, koska tämän päivän ihminen ei hevillä luovu mukavuudestaan palavan aatteen vuoksi. Ehkä hän salaa kaipaa tuollaisia kokemuksia samalla tietoisena, ettei kykene tuntemaan niin suuria tunteita.

Myös kirjoittamisen oikeutuksesta on teräviä havaintoja: eikö lopulta ole mielenterveyden kannalta eheyttävämpää innostua saksanpähkinöistä itsetehdystä myslisekoituksessa tai ihmeellisesti kukoistavan parvekekukan tuijottamisesta aamuauringossa kuin sellaisen novellikokoelman väsäämisestä, jonka lukijamäärä jää joihinkin satoihin samantyyppisiin vastarinnan kiiskiin kuin kirjailija itse?

Näin pessimistisenä en itse näe Salmenniemen asemaa kirjailijana, onhan hänellä kuitenkin varsin nimekäs kustantaja. Eivätkä nämä novellit olleet lainkaan vaikeaselkoisia, mutta paikoitellen sisäsiittoisia ne olivat, eli henkilöt, jotka eivät ole koskaan eläneet kirjallisen maailman liepeillä eivät välttämättä saa paljoa irti kustannusmaailman sisäpiirijuoruilusta.

HELMET-haasteessa tämä teos saa edustaa kohtaa 41: ”Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan”.