Tsaarinaikaisesta Helsingistä rakkaudella

s1927CPosti toi hauskan sarjakuvateoksen, Timo Mäkelän Emilin ja Sofin (Arktinen Banaani, 2005) palkintona Vanhan kirjallisuuden päivien kilpailusta Kansan Uutisten ja Satakunnan työn pisteeltä. Teoksessa on jopa kirjailijan henkilökohtainen signeeraus ja piirros, joka lisää lukuelämyksen syvyyttä. Sarjakuvakriitikkona olen melkein yhtä lapsenkengissä kuin esittävien taiteiden ja elokuvien, mutta teoksen aihepiiri kutsuu sanomaan muutaman sanan.

Tämä siksikin, että kohkattuani tänään sosiaalisessa medioissa kirjoista 15-vuotias poikani kommentoi lukevansa vain kirjoja, joissa on alle 20 sivua ja puolet kuvia. Emilissä ja Sofissa on 112 sivua, mutta se on selvästi kiinnostanut perikuntaani, sillä teos on vaihtanut asunnossa paikkaa usean kerran. Itse uskon sarjakuvien pedagogiseen voimaan, erityisesti, kun aiheina on historia ja kansainvälinen politiikka. Valitettavasti en itse ole visuaalisesti lahjakas, muuten olisin julkaissut jo muutaman sarjakuvateoksen.

Emil ja Sofi sijoittuu Helsinkiin vuonna 1909, sortokauteen, jolloin tsaarinaikaiset patsaat eivät enää saaneet keskivertokansalaisilta kunnioitusta. Tapaamme Pietarista Helsinkiin tulleen Sofi Jossalianin, köyhän alastonmallin, joka poseeraa nimeä saaneelle Risukoskelle, joka ei tunnu muuta maalaavan kuin alastomia naisia. Sofin tausta on arvoituksellinen, hän vaikuttaa varattomalta nuorelta neidolta, joka kulkee kaupungilla kaikkina vuorokauden aikoina paljain päin välittämättä maineestaan.

Seurapiirineidot ja rouvashenkilöt taas peittävät päänsä hienoihin hattuihin, joiden muoti on vuonna 1909 suurikokoinen. Signe on hattupäinen neito, joka hylkää rakastettunsa Emilin lähteäkseen Ranskaan opiskelemaan kuvataiteita. Miehen läsnäolo kuulemma pilaisi oleskelun tai ainakin tekisi siitä erilaisen kuin mihin hän tähtää urallaan. Rakastetun lähdettyä Emil törmää Sofiin ja viettää tämän kanssa ikimuistoisen yön. Emil ei kuitenkaan tiedä, että samana yönä Sofin työnantaja taiteilija Risukoski tyrkätään Kolera-altaaseen ja tämä hukkuu. Rouva Jossaliani, joka ei tapahtumien aikana ollutkaan neiti, kuten hän väitti, palaa vuosikymmenien päästä etsimään itsestään maalattuja tauluja ja kertomaan taidekauppiaille niiden taustasta.

Teoksen charmi ei ole monimuotoisessa mustasukkaisuusdraamassa, vaan kuvien magiassa ja ajan hengessä. Kiinnitin eniten huomiota kadunnimien muutoksiin, eli kuinka Antinkadusta tuli Lönnrotinkatu ja Heikinkadusta Mannerheimintie. Ullanlinnan vastineesta Ulriikaporista tykkään erityisesti. Mäkelä informoi meitä vanhoista rakennuksista kuten rautatieasemasta ennen Eliel Saarisen piirtämää jugendrakennusta v. 1918. Upein teoksen rakennus on Eiran sairaala, jonne Emil päätyy toipumaan asemalla saaneistaan vakavista ampumahaavoista. Tämän talon olen ohittanut kymmeniä kertoja ulkoavaruudellisissa sfääreissä kirmaillen.

Teos muistuttaa minua toisesta samantyylisestä sarjakuvaromaanista Ville Rannan Kajaanista (Asema, 2008), jossa seurattiin Elias Lönnrotin outoa aikaa lääkärinä pitäjässä, jossa viina virtasi ja naisiakin riitti, mutta Lönnrot vakavasti harkitsi tämän Babylonin jättämistä pakenemalla Venäjälle. Rannan teoksessa oli vielä enemmän kansallisromanttisia kierroksia, mutta molemmat teokset avaavat samaa rajankäynnin problematiikkaa ansiokkaasti ja taiteen lajia kunnioittaen.

Kerään vastaavia teoksia tulevaa opetusta silmälläpitäen, parikymppisille suomalaisille nuorille ja maahanmuuttajille. Koen genren erinomaisen raikkaaksi ja pedagogisesti vaihtoehtoiseksi.

Elegia hopeiselle Säämingille

PutkinotkoVanhan kirjallisuuden päiviltä hankkimani SKS:n sika säkissä-tarjouskassin ensimmäinen aarre on Joel Lehtosen Mataleena (1905). Lehtosen elämäkerta on kiehtonut minua tutkiessani virtuaalisesti eteläisen Savon mielenmaisemia ja kirkonkirjoja. Hänen synnyinpitäjässään Säämingissä en ole käynyt, mutta hauskaa on huomata, että Putkinotkon tila (kuvassa vasemmalla) on edelleen olemassa ja sinne tehdään opastettuja retkiä. Putkinotko (1919-20) on Lehtosen tunnetuin teos (tai oikeastaan teossarja), joka elää kansan suussa puheenpartena yhtä lailla kuin Ilmari Kiannon Ryysyranta. Kumpaakaan teosta en ole vielä lukenut, mutta Juutas Käkriäisen hahmo kummittelee takaraivossani ikään kuin jo hänet tuntisin. Lehtosen tuotannossa minua tosin kiinnostavat enemmän runot ja vähemmän tunnetut teokset. Mataleena olikin hieno johdanto tämän erikoisen, paljon kärsineen ja traagisesti poismenneen kirjailijan elämäntyöhön.

Mataleena on tiiviiksi 91-sivuiseksi romaaniksi harvinaisen monisanainen, suorastaan rönsyilevä. Lehtosen kielen runollinen, monipolvinen itäpotku vaatii nykylukijalta aivojen niksautusta – kielen rytmiin pääseminen onnistuisi varmasti paremmin, jos tekstiä lukisi ääneen. Lauseet ovat välillä kokonaisen kappaleen mittaisia, puhekielen ja kirjakielen vaihtelu on nopeatempoista ja uskonnollis-mytologinen tajunnanvirta tuntuu välillä psykedeeliseltä. Oman aikansa teokseksi Lehtosen tyyli on kokeilevaa, symbolistista ja rajoja rikkovaa. Kansallisromanttiset elementit ovat läsnä kaikkialla, ja olen löytävinäni tekstistä paljon kalevalaisuuttakin kristinuskon ja pakanauskon luovassa yhdistelyssä.

Jos lukija on yhtään Lehtosen elämäkertaan perehtynyt, teoksen sisältö avautuu helposti. Romaanissa on nuori kertoja, joka palaa kesäksi synnyinseudulleen, ”hopeiseen” maisemaan, jonka korpivaaroilta siintävät loputtomat ulapat. Hän löytää hiki päässä raatavan pienviljeljävelipuolensa, tämän perheen ja töllin nurkassa vuosikausia luteisilla pahnuilla hermotautisena kärvistelleen silmäpuolen äitinsä, Mataleenan. Mataleenaa on pidetty kylän porttona ja hänen alennustilansa uskotaan johtuneen sovittamattomista synneistä. Nuorimman lapsensa vierailun aikana liian varhain vanhentunut muori nousee kuitenkin houreistaan kertomaan tälle elämäntarinansa. Tarina ei loppujen lopuksi ole niin paheellinen kuin mitä kylän akat ovat antaneet ymmärtää, vaan liittyy enemmän säätykiertoon ja kahden tilan keskinäiseen kilpailuun vallasta ja mahdista. Nuori kertojamies saa tehtyä jonkinlaisen sovituksen äitinsä kanssa ja saa uuden yhteyden lapsuutensa sielunmaisemaan.

Vaikka tässä käsitellään rankkoja teemoja, köyhyyttä, lasten hylkäämistä, mielisairautta ja yhteisön harjoittamaa ulossulkemista, Lehtonen onnistuu säilyttämään tekstissä lempeän ja ymmärtäväisen perussävyn. Äidin sairauden ja ruumiillisuuden kuvaus on paikoitellen raadollista, mutta sairauskohtauksista ei kuitenkaan tule oloa kurjuudella mässäilystä. Voisi hyvin kuvitella, että näin kovia kokenut mieskirjailija saisi aikaan naisvihaisen eepoksen, mutta Mataleenasta ei löydä misogyniaa, vaikka täikammalla etsisi. Lehtonen maalaa potrettia epätasa-arvoisesta maalaisyhteiskunnasta, mutta vääryydet eivät johdu ensisijaisesti sukupuolesta, vaan luokkayhteiskunnan edeltäjästä säädystä. Itsepäiselle, omaan sääty-yhteiskunnan asettamaan paikkaansa tyytymättömälle naiselle käy tässä karvaasti, eikä hänelle tarjoudu muuta vaihtoehtoa kuin päätyä irtolaiseksi ja lopulta aikuisen poikansa syytingille. Poliittisesta näkökulmasta teoksen ongelmana saattaakin olla liika maalailevuus: näillä aineksilla olisi toisentyyppinen kirjailija saanut aikaan riipivän, sosiaalista omaatuntoa kolkuttavan dokumentin köyhyydestä. Lehtonen taas varsinkin uransa alkuvaiheessa profiloitui ”sielullisena” kirjailijana, joka mieluummin operoi yksilötasolla kuin yhteisöllisellä.

Lempihahmoni oli Mataleenan ensimmäinen ja ainoa aviomies, Söyrharjun tilan itkusilmäinen, körttiläinen vanhapoikaisäntä, jonka Mataleena nai vain ilkeyksissään kostaakseen naapuritilan nuorelle Mikaelille, entiselle rakastajalleen, joka on kopeaksi käynyt ja hänet hyljännyt.  Tästä alkaa kahden tilan koston kierre ja toivoton kilpavarustelu, joka johtaa molemmat isännät konkurssin partaalle. Muitakin herkullisia etnologisia yksityiskohtia Lehtonen tarjoilee liittyen esimerkiksi kesäöiden riiusteluun ja kyläkeinuilla ilakointiin.

Kaiken kaikkiaan Mataleena on mainio kesäkirja huumaavine tuoksuineen ja kesäillan ilojen sensuelline kuvauksineen. Kurjuus ja elämänilo ovat löytäneet tässä sopivan balanssin. Tänä hyisenä kesänä on lohdullista lukea paremmista keleistä ja kaikista niistä idylleistä, joihin ei tarkene lähteä.

Blasket-saarten viimeiset soturit

island-cross-talkTällainenkin aarre löytyi hyllystä: Tomás O’Crohanin (1928/1986) Island Cross-Talk, yksi iirinkielisen painetun kirjallisuuden varhaisia klassikkoja. Tomás O’Crohan (1856-1937) oli tavallinen maanviljelijä ja suullisen perimän taitaja, joka vietti koko ikänsä Blasket-saarilla. Blasket-saaret sijaitsevat Kerryn maakunnassa Dinglen niemimaan kupeessa, ja saaren viimeiset asukkaat evakuoitiin v. 1953, sillä Irlannin hallitus ei kyennyt  taata heidän turvallisuuttaan ankarissa sääoloissa ja alkeellisissa asuinolosuhteissa. Ennen tätä saarten nuoriso oli massamuuttanut Amerikkaan, joten monet ”viimeiset soturit” seurasivat sukulaisiaan rapakon taa. O’Crohan eli vanhuuttaan saarilla aikana, jolloin väkiluku väheni, mutta saarten suosio etnologien ja iirinkielen elvyttäjien parissa kasvoi. Hänen luonaan vieraili kymmeniä ellei satoja innokkaita opetuslapsia, jotka istuivat mestarin jalkojen juuressa kirjoittamassa muistiinpanoja. Tästä aktivismista huolimatta iirin kielen asemaa ei onnistuttu koskaan palauttamaan elävän arkikielen tasolle.

O’Crohanin unelma oli ensinnäkin oppia lukemaan äidinkieltään sujuvasti, ja sen jälkeen lukea iirinkielistä painettua tekstiä. Nämä unelmat täyttyivät ruhtinaallisesti, sillä kaksi hänen omaa kirjaansa – tämä päiväkirja ja toinen ”objektiivisempi” kansankulttuurin kuvaus, The Islandman, julkaistiin ennen hänen kuolemaansa. Saarilla eli myös kaksi muuta aktiivista kirjailijaa, Muiris Ó Suilleabhai (1904-1950) ja Peig Sayers (1873-1958). Peig oli naiskirjailija ja ehkä kolmikosta kuuluisin. Hänen omaelämäkertansa Peig oli Irlannin kouluissa pakollisena lukemistona vuosikymmeniä, mutta tuskin nuorison ykkössuosikkina. (Kelttiläisen revivalismin nykykriitikot huomauttavatkin, että opetuksessa ei olla onnistuttu rikkomaan myyttejä iirinkieltä puhuvien köyhyydestä ja takapajuisuudesta – jos nuorille opetetaan pelkästään tämäntyyppistä etnologista kamaa, he eivät näe mitään yhteyttä lukemansa ja oman todellisuutensa välillä.)

Island Cross-Talk on joviaali, huumorintajuinen ja luonnon rytmiä seuraava lokikirja, joka keskittyy enemmän kyläyhteisön yhteisiin murheisiin kuin O’Crohanin henkilökohtaisiin asioihin. O’Crohan on päiväkirjaa kirjoittaessaan yksinäinen leskimies, jonka eloonjääneistä lapsista vain yksi asuu saarella. Hän pyrkii vanhana  miehenäkin istuttamaan perunansa, kuokkivan turpeensa ja keräämään merilevää siinä, missä monet hänen ikätoverinsa ovat heittäytyneet eläkeläisiksi (Irlantiin saatiin eläkejärjestelmä jo brittivallan aikana v. 1909 – asia, mitä kirjailija suuresti paheksuu). Naurun aiheita hän löytää eläinten karkaamisista ja muiden kyläläisten edesottamuksista. Esimerkiksi hammassärky ja tupakanhimo ovat saarilla päivittäisiä valituksen aiheita. Vanhat mummot jäävät sängyn pohjalle makaamaan, elleivät saa aamupiipullistaan. Kun saarille syntyi uusia lapsia, lapsenpäästäjä ja hänen apulaisensa juhlivat, sillä silloin he saivat polttaa isäntäväen piikkiin tupakkaa mielin määrin koko yön valvoessaan vastasyntyneen unta. Puolet informanteista tässä kirjassa on naisia, eivätkä lainkaan neuvottomia sellaisia. O’Crohanin aailmankuva tuntuu paljon tasa-arvoisemmalta sukupuoliperspektiivistä kuin Irlannin mantereelta tuona aikana tulleen (mies)kirjallisuuden antamat esimerkit.

Saarelaiset elävät melkein täydellisessä luonnontilassa, mutta seuraavat uteliaina mantereen uutisia. Päiväkirja on kirjoitettu angloirlantilaisen sodan ja rauhanprosessin aikaan (1919-22), jolloin synnytystuskissaan kamppailevan uuden valtion arjessa tapahtui monia mullistuksia. Junat ja tiet olivat poikki pitkiä kausia, mikä johti elintarvikepulaan syrjäseuduilla. Kauppiaat saattoivat pyytää mielivaltaisia hintoja vähäisistä tuotteistaan. Kauppasuhteet tyrehtyivät, mikä merkitsi suuria tappioita saarten kalastajille, sillä britit eivät enää ostaneetkaan heidän hummereitaan Lontoon loistoravintoloihin. Työläiset lakkoilivat, palkat laskivat huomattavasti, eikä osa kansasta ymmärtänyt lainkaan itsenäisyystaistelijoiden lupausta paremmasta elämästä. Äärimmäisessä pulassa ja tupakanhimossa saarelaiset jopa toivovat jonkun ohi kulkevista amerikkalaisista kauppalaivoista haaksirikkoutuvan, sillä niin käydessä he voisivat onkia mereen uponneet ylellisyystarvikkeet ja rikastua niillä.

Teos voi tuntua nykypäivän perspektiivistä naiivilta ja yksiulotteiselta, mutta sitä pitää lukea Blasket-saarten mikrokosmoksen näkökulmasta. Ottaen huomioon 1850-luvulla syntyneen kansanmiehen resurssit teosta voi pitää merkittävänä kaunokirjallisena saavutuksena. O´Crohan vaikuttaa syvästi uskovaiselta ja raittiusaatetta kannattavalta mieheltä, mutta hän ei tuomitse naapureidensa iloluontoisempaa elämää tai nuorison tansseissa käyntiä. Uskonnollisuus on tässä käytännöllistä ja rukoukset hiljaisen arkisia. Mihinkään hörhöilyyn tai ideologisiin ylilyönteihin ei näillä kyläläisillä ole aikaa eikä varaa.

Teoksesta tuli ehkä eniten mieleen Ulla-Lena Lundbergin Jää, jossa myös taiteiltiin elintarvikepulan ja raivoavan meren kynsissä. Täytyykin katsoa, löytyisikö Irlannin pikkusaarista kertovaa uudempaa fiktiota.

Blasket-saaret seisoivat pitkään autioina, mutta viime aikoina turismin kasvettua sinne kulkee ainakin kesäisin lautta läheisen Dunquinin kylän satamasta. Saarella on välillä toiminut retkeilymajakin, mutta se on lakkautettu maanomistusriitojen vuoksi. Kesäisin siellä telttaillaan ahkerasti. Ilmeisesti saarilla ei vieläkään ole ainakaan ympärivuotista asutusta. Kaltaiselleni saarifanille tässä olisi taas yksi varteenotettava vierailukohde – yleensä kirjoittamalla matkatoiveistani ne jollain ilveellä joku päivä toteutuvat (usein tosin viiveellä). Tämä siksikin, että verrattaen pitkän Irlannissa oleskelun jälkeenkään en ole koskaan käynyt sen länsiosissa, mikä on suuri häpeä ja harmi.