Solovetsk, Vorkuta, Kolyma

Teos: Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. (Into, 2019)

Gulag-vangit olivat kuin myyriä, jotka kaivoivat sokeina maata ja elivät tuntematonta elämää sen uumenissa. Ja samoin kuin myyristä, ainoa merkki heistä ovat maan pintaan muodostuvat kummut.”

Aloitin Luiden tien lukemisen jo viime kuussa, mutta ensi kohtaamisella teilasin teoksen liian masentavaksi. Nyt, kun luin Ruta Sepetysin vankileiriaiheisen romaanin Between Shades of Gray, kaivoin tämän matkakirjan uudelleen esiin ja annoin sille uuden mahdollisuuden. Vankileiri- ja keskitysleiriturismi ei kuulu varsinaisesti bucket listilleni, vaikka muuten olen kiinnostunut äärimmäisistä kohteista. Siispä tiedän lukevani teosta paikoista, jonne en todennäköisesti koskaan päädy.

Luiden tie on teos, jossa keskitytään Gulagin muistojen nykypäivään, varsinkin fyysisiin jäännöksiin. Kirjailijat ovat tehneet matkansa vankileirien saaristossa julkisilla kulkuvälineillä, pääasiallisesti junalla, mutta myös joitain matkoja bussilla. Matkalle lähdettiin Moskovan Gulag-museosta, ja kaksikko eteni Karjalan Solovetskin kautta kohti Komin tasavaltaa ja Siperiaa. Tunnetuimmat leirien jäänteet matkalla ovat Solovetsk, Vorkuta ja Kolyma, joista kaksi jälkimmäistä olivat erittäin pahamaineisia. Välillä kaksikko kävi pienemmissä kohteissa, jotka eivät ole suuren maailman tietoisuudessa.

Tämä 400-sivuinen teos on sivumääräänsä suurempi henkinen järkäle, joka voi tulla uniin. Noin kolmasosa tekstistä on kertausta yleisestä Neuvostoliiton historiasta, varsinkin sen synkimmästä ajasta eli 1930-40-luvuista. Kirjassa oli paljon asioita, joita en tiennyt/muistanut, joten historian kertaamisen osuudet sopivat minulle. Eniten matkakuvauksissa pidin nykyajan ihmisten suhteesta vaikeaan historiaan, ja nykykulttuurin kuvauksista. Kaksikko-Villeillä oli vastassa persoonallisia ja aiheensa kauttaaltaan osaavia oppaita, joista osa teki työtään myös oman turvallisuutensa uhaten. Esimerkiksi Karjalan tasavallassa Memorial-säätiön palveluksessa oleminen on johtanut tekaistuihin syytteisiin vaikka pedofiliasta. Putinin Venäjällä Neuvostoliiton syntien esiin kaivaminen on todennäköisesti epäisänmaallista toimintaa, vaikka kyseistä valtiota ei enää ole olemassakaan. Gulag-museoita ylläpidetään, mutta ei näkyvästi eikä suurella rahalla.

Teos johdattaa lukijansa alkuperäislähteille, ja eniten minua alkoi kiinnostaa suomalaisten leiriltä selvinneiden muistelmat, kuten esimerkiksi Aino Kuusisen, Otto-Willen vaimon, joka eli leireillä 17 vuotta ilman, että mies olisi tehnyt elettäkään tämän vapauttamiseksi. Myös Tauno Flinkmanin tarina on erikoinen, sillä hän onnistui karkaamaan leireiltä neljä kertaa karkotuksensa aikana, mutta ei kuitenkaan päässyt loikkaamaan takaisin Suomeen.

Venäjän pohjoisten erämaakaupunkien identiteetti on muokkautunut pitkälti Gulagin ympärille, ja niiden nykyiset asukkaat ovat joko vankien tai vartijoiden jälkeläisiä. Kaupunkien monikulttuurisuus on silmiinpistävää, ja suomensukuisten kansojen jälkeläisten lisäksi asukkaissa on paljon ukrainalaista ja keskiaasialaista alkuperää. Liettualaiset ja latvialaiset ovat olleet ahkerimpia muistelijoita, eli heidän toimestaan näihin kaupunkeihin on pystytetty eniten muistomerkkejä ja hautausmaita. Balttikansojen erilaisuutta teoksessa myös korostettiin: jopa verrattuna inkeriläisiin tai Suomesta loikanneisiin kommunisteihin Baltian vangeilla oli enemmän tietoa ympäröivästä maailmasta ja tämän vuoksi enemmän vastarintahenkeä. Ehkä juuri siksi heitä myös pidettiin pahimpina pettureina, sillä heillä ei poliittisen uudelleenkoulutuksen jälkeenkään ollut varmuutta siitä, että Neuvostoliitossa olisi saavutettu ihmiskunnan korkein teknologinen ja taloudellinen edistys.

Kirjassa istutaan myös tämän päivän kuppiloissa, juhlitaan voitonpäivää ja kuunnellaan ihmisten arkisia murheita. Monet kirjan tämän päivän muistelijoista ovat Gulag-vankien lapsia tai lapsenlapsia, keski-ikäisiä hekin. Jos olet siis pitänyt Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmista, pidät varmasti tästäkin kirjasta sillä erotuksella, että tässä aihepiiri on luonteeltaan hyytävää. Näkee, että kirjoittajien on ollut pakko löytää siihen keventäviä tulokulmia, sillä nälän, kulkutautien ja kidutuksen kertaaminen ei tuo aiheeseen mitään uutta.

Teos johtaa minut maahaasteeni seuraavalle rastille, Valko-Venäjälle, johon valitsin Svetlana Aleksievitshin sota-aiheisen teoksen Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tässä siis viitataan Aleksievitshin toiseen teokseen, Neuvostoihmisen loppu, jossa myös käsitellään Gulagin henkistä perimää. Näitä molempia teoksia olen tankannut hitaasti, ja koen, että ne olivat vaivan arvoisia, vaikka molemmat raskassoutuisia.

Mainokset

Eloon jäämisen numerologiaa

Teos: Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (Aula&co, 2019)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Kauan sain odottaa kirjaston jonossa Auschwitzin tatuoijaa, ja odotukseni kirjaa kohtaan olivat korkeat. Kyseessä on varsinainen hittikirja, joka perustuu Heather Morrisin viime vuosikymmenellä kuulemaan tositarinaan. Lale Sokolovin poika oli Heatherin ystävän ystävä, ja mies kutsui Heatherin isänsä luo kuulemaan tarinaa, jolle isä etsi puolueetonta kuulijaa.

Vuosi oli 2003, Morris haastatteli Lale Sokolovia kolmen vuoden ajan aina tämän kuolemaan saakka ja suunnitteli julkaisevansa tarinan elokuvakäsikirjoituksena. Teoksen tarina on pitkä ja mutkikas, mutta se vihdoin julkaistiin romaanina vuonna 2018.

Uusseelantilaissyntyinen Morris on jo kypsään ikään ehtinyt esikoiskirjailija, joka työskenteli lähes koko aikuisikänsä sosiaalityöntekijänä Australiassa. Inspiroivaa hänen kirjailijanurassaan on peräänantamattomuus: hän jaksoi uskoa projektiinsa ja puurtaa työn ohessa, ja tällä polulla todella mentiin tarina edellä. Joskus tarina löytää kirjailijan, ja tuolloin projektia usein edistää kertomisen tarve pikemminkin kuin menestyksen kiilto silmissä.

Lalen ja Gitan rakkaustarina on uskomattoman koskettava, ja sijoittuu myös osaksi Australian siirtolaisuuden historiaa. Lale Sokolov säästi elämäntarinansa kertomisen puolisonsa kuoleman jälkeiseen aikaan, ja vaikenemisen syy oli selkeä: pariskunta pelkäsi saamaansa mahdollista kritiikkiä muilta juutalaisilta siksi, että Lale tatuoijana jäi henkiin etuoikeutetun asemansa vuoksi. Ja Gita jäi henkiin Lalen urotöiden kautta: ilman salakuljetettua ruokaa ja lääkkeitä hän olisi kenties kuollut lavantautiin tai nälkään jo ensimmäisenä leirivuotena.

Teos kertoo hyytävästi Birkenaun (eli Auschwitzin uudemman siiven) leirin vankien sisäisistä hierarkioista ja nokkimisjärjestyksestä. Mitä suurempi vangin numero, sitä heikommassa asemassa hän oli muiden vankien parissa. Varsinkin varhain tulleet naiset onnistuivat erottautumaan muista vangeista esimerkiksi hankkimalla itselleen parempia vaatteita kuin vangin puvun, ja jotkut naisista olivat saaneet erityisluvalla pitää kauniit, pitkät hiuksensa. Tällaisilla naisilla oli usein salasuhde SS-sotilaan tai kapon kanssa, ja seksuaalisen hyväksikäytön hyväksyminen oli myös joillekin eloonjäämiskeino.

Koska teos on tosi tarina, monet lukijat varmasti arvioivat sitä ensisijaisesti uskottavuuden saralla. Morris on tehnyt haastattelujen lisäksi valtavasti taustatyötä tarinan saamiseksi koherenttiin muotoon, sillä Lale Sokolov ei kertojana paljoa kontekstualisoinut tarinaansa, ja kronologiassakin oli aukkoja. Kirjaa on kirjoitettu myös historialliset faktat edellä, ja tämän vuoksi sen ilmaisu jää paikoitellen faktojen vangiksi. Toisin sanoen en ollut vaikuttunut teoksesta romaanitaiteen näkökulmasta, mutta dokumenttiromaanina se löytää lukijansa. Sillä on myös romaanin ulkoisia tavoitteita, eli sen tarkoituksena on toimia kollektiivisena muistina seuraaville sukupolville asioista ja tapahtumista, joihin kaikki eivät enää usko.

Uskon, että tämä tarina tulee valloittamaan maailman paremmin elokuvana tai tv-sarjana kuin kirjana. Romaanina se ei noussut minun tarinameressäni ainakaan yhdenkään aiemman lukemani keskitysleiritarinan yläpuolelle, ja varsinkin kielellisesti se oli pettymys. Toisaalta teos voi olla hyvinkin vahva elämys sellaisille lukijoille, jotka eivät vielä ole lukeneet montaa keskitysleiriltä selviytyneen tarinaa.

Itse ammensin enemmän jokaisesta lukemastani viimeaikaisesta suomalaisesta holokaustikirjasta (mm. Max Manner, Päivi Lipponen ja Juha Siro), jotka olivat vahvemmin fiktiota kuin Auschwitzin tatuoija. Lipposen teoksessa tosin oli myös dokumenttiromaanin elementtejä.

Koska elämme holokaustin kieltämisen aikaa, yksikään holokaustista kertova romaani ei ole turha, ja jokaiselle on yleisönsä. Pitää myös muistaa, että eri lukijoiden tietomäärä aiheesta on erilainen, ja joillekin juuri tunteisiin vetoava rakkaustarina on paras mahdollinen tapa oppia synkistä historiallisista faktoista.

Tuhotkaa jumalat, eliminoikaa torakat

20180514_171353Kun Burundissa alkoi vallankaappaus vuonna 1993, radiossa soitettiin Wagnerin Jumalten tuhoa samaan aikaan, kun kapinalliset tappoivat maahan juuri demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin. Kaikki ehdokkaat olivat varmasti huonoja kansalle, joka oli jo saanut etnisen nationalismin tartunnan. Sotaa käyvän naapurimaa Ruandan paikallisradioissa oli tavallista kuulla länsimaisen popmusiikin välissä suoraan toimintaan kannustavia viestejä, kuten ”torakat pitää saada hengiltä”. Ruandan tutseista suuri osa oli maanpaossa Burundissa, aktivistit olivat olleet jo 60-luvulta saakka.

Ranskalais-burundilainen kirjailija Gaël Faye (s. 1982) vietti lapsuuttaan Burundin pääkaupungissa Bujumburassa. Hänen ranskalainen isänsä oli saapunut maahan suorittamaan siviilipalvelustaan 70-luvulla ja rakastunut ruandalaiseen pakolaisnaiseen. Fayen romaani Pienen pieni maa (LIKE, 2018, suom. Einari Aaltonen) on fiktiota, jolla kuitenkin on todellisuuspohjaa. Romaanin kertoja on Gaby-poika, joka on tapahtumien aikana 10-11-vuotias.

Gaby muistelee lapsuuttaan täyttäessään 33 vuotta Ranskassa. Isä on vienyt lapsensa Eurooppaan turvaan, mutta äiti on jäänyt kotimaahan suremaan kuolleita sukulaisiaan. Gaby on Ranskassa menestynyt, mutta juureton, eikä halua kertoa elämästään varsinkaan uusille naisystäväehdokkaille. Yksinäisyyttään hän purkaa etsimällä jatkuvasti uusia nettideittejä, mutta heille hän haluaa olla vain suklaanruskea poika ilman historiaa, ilman taustaa.

Teos ei onneksi kertaa kaikkia sodan ja kansanmurhan julmuuksia, mutta kertoo silti tarpeeksi vakuuttaakseen siitä trauman määrästä, joka on jäänyt varsinkin suurten lahtausten silminnäkijöille. Tässä Gabyn perhe asuu suojatuissa oloissa pääkaupungin diplomaattialueella, mutta se ei kuitenkaan suojaa heitä pahimmalta tuholta. Gabyn äiti on sodan aikana osan ajasta Ruandassa, ja palaa sieltä alkoholisoituneena ihmisrauniona. Isä taas päättää pelastaa lapsensa, ja pakenee Ranskaan, mutta äiti päättää jäädä omiensa pariin.

Teos kertoo monisyisesti Afrikan sisäisestä pakolaisuudesta, ja pakolaisten monisyisistä lojaliteeteistä eri rajojen yli. Koulua käyvän lapsen näkökulmasta etniset jaot tuntuvat mielivaltaisilta, mutta konkretisoituvat sen jälkeen, kun kavereiden vanhempia tapetaan heidän omissa kodeissaan öisin. Tässä kuitenkin eletään 90-lukua, jolloin ainakin pääkaupungin eliittikoulun nuorilla on jo BMX-pyörät ja Atari-pelit, ja kaikista eniten kadehditaan niitä rikkaita kakaroita, jotka ovat saaneet viettää kesiään Amerikassa ostaen aitoja Niken tossuja.

Mitä sitten valkoisuus merkitsi 90-luvun Ruanda-Burundissa? Perheen lähipiiriin kuuluu aitoja kolonialisteja, jotka olivat olleet Afrikassa vuosikymmeniä ja tottuneet erittäin ylelliseen elämäntyyliin, jota he eivät omilla kyvyillään olisi voineet saavuttaa Euroopassa. Belgialaiset ja saksalaiset setämiehet ovat jopa naurettavia suhteessa palveluskuntaansa. Gabyn isä on vanha hippi, mutta hänkin etsii tukea ja turvaa krokotiilejä metsästävistä setämiehistä. Gabyn äitiä taas aletaan huoritella tämän lasten liian vaalean ihonvärin vuoksi.

Onneksi tarinaan mahtui myös tavallista arkea ja pienempiä huolia kuin koko kansan eliminointi maailmankartalta. Keskisen Afrikan värit, maut, hajut ja äänet pääsevät oikeuksiinsa aistillisessa kerronnassa. Banaanimunkkien paisto, mangovarkaudet ja krokotiilin lihan grillaus muistuttavat Gabya siitä lapsuudesta, josta hän koki saavansa häädön, kun lapset lennätettiin steriiliin Eurooppaan.

Kaunokirjallisesti Pienen pieni maa ei ehkä saavuta aivan samaa nerokkuutta kuin monet lukemani uudet teokset englantia puhuvista maista. Kyseessä on pieni, intiimi lapsuustarina, jossa on myös pyritty aitoon lapsen näkökulmaan. Luin teosta eniten kertomuksena kahden kulttuurin perheestä, ja vanhempien vaikeasta avioliitosta, jota myös poliittiset jännitteet varjostavat.

Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka lukevat vähemmän afrikkalaista kirjallisuutta, sillä tässä teoksessa ollaan vahvasti paikan päällä menemättä kuitenkaan liian syvälle historiaan. Itselleni tämä ei ollut ensimmäinen teos Ruanda-Burundin sodista ja konflikteista, mutta kenties ensimmäinen burundilainen teos. Afrikan kirjallisuuksiin tutustumisessa olen edelleen hyvin fiksoitunut suurempiin englantia puhuviin maihin, ja siksi on hienoa, että pienempien maiden tarinoita edelleen käännetään. Tämä tuntui kielellisesti sen verran helpolta nakilta, että olisin saattanut jopa ymmärtää sitä ranskaksi. Tosin en varmasti olisi löytänyt teosta ilman käännöstä, eli kiitos LIKE:lle ja kääntäjälle kulttuuriteosta.

Apsara ja anteeksianto

maailman lapsetKambodza on maa, josta harvoin kuulee uutisia tai raportteja muilta kuin Madventuresin pojilta. Itse muistan Kambodzan, tai Kamputsean kuten sitä aikanaan kutsuttiin, lapsuudesta maana, jonka lapsilla oli ikuinen nälkä. Puuro (tai minun tapauksessa useammin riisimurot tai kauratyynyt) piti syödä aamulla loppuun heidän vuokseen. Äitini jutuissa esiintyi usein myös biafralaisen lapsen hahmo, mutta koska olin syntynyt monta vuotta Biafran sodan jälkeen, en pystynyt samastumaan heidän hätäänsä. Biafraa ei enää ollut olemassakaan. Vielä tuolloin lastenkasvatuksessa in ja pop oli ns. yhteiskunnallinen metodi, eli lasten kuului tuntea päivittäistä solidaarisuutta muun maailman hätää kärsivien lasten kanssa, ja myös lievää syyllisyyttä siitä, että itse saa kasvaa rauhanomaisessa hyvinvoinnin kehdossa.

Ehkä hädän diskursseissa sekoitettiin Kambodzan lasten ja ns. venepakolaisten intressit, mutta maininta Kambodzan lapsista saattoi olla ensimmäinen imaginaarinen suhteeni Aasiaan. Pian sen jälkeen tulivat Afghanistan ja Pakistan. En ollut niinkään kiinnostunut Kiinasta tai Intiasta, vaan muistan uutisia pienemmistä maista.  Nuo siis olivat aikoja, jolloin perheet istuivat uskollisesti puoli yhdeksän aikaan katsomaan iltauutisia, eikä kukaan peittänyt lasten silmiä sotien kauhuilta.

Rannela PunainenTerhi Rannela ei ota kantaa suomalaisten lasten kansainvälisyyskasvatukseen, vaan on kirjoittanut hienosyisen romaanin Punaisten kyynelten talo (Karisto, 2013) punakhmerien aikaansaamasta kansanmurhasta ja siitä selviytymisestä. Rannela vieraili n. kuukausi sitten kirjabloggaajien tapaamisessa Tampereella ja kertoi kirjoitusprosessissaan. Kirjan idea oli jäänyt hänen ihonsa alle lomamatkalla Kambodzassa hänen käytyään dokumentaatiokeskuksessa, jota pidetään entisen vankilan ja kidutuskeskuksen tiloissa. Paikkaa voisi verrata Auschwitzin museoon, mutta on ilmeisesti pääkallopuistoineen vielä järkyttävämpi. Ulkomaisia turisteja usein kiinnostavat teloitettujen vankien kuvat, ja kirjan kannen kuva on yksi suosituimmista, minkä ympärille pysähdytään pitkiksi ajoiksi.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Chey Chan, entinen tekstiilitehtaan johtajatar ja esimerkillinen toveri, joka silti joutuu perheineen telkien taa. Pol Potin hirmuhallinto perustuu kuitenkin ydinperheen murtamisen ajatukselle, joten lapset riistetään vanhemmiltaan kouluikään mennessä sekä vankilassa että vapaudessa. Chey Chan on sellissä poikavauvansa kanssa eikä usko selviävänsä hengissä. Hänen tyttärensä Vanna on useammalla työleirillä, ja häntä kuljetetaan paikasta toiseen valehtelemalla, että tällä olisi uudessa paikassa toivo tavata vanhempansa. Vannankin toivo on murtumassa. Viimeisellä leirillä alkaa kiiriä huhu, että voittamaton punakhmerien armeija olisi kuitenkin murtumassa. Lasten näkökulmasta maailmanpolitiikka esiintyy taisteluna maissintähkistä ja villeistä kyyhkysistä, ja toivona perheen yhdistämisestä.

Rannela jakaa romaanin armollisesti kahtia: ensimmäisessä osassa pysytään tiukasti vuoden 1978 tapahtumissa, sodan viimeisissä kuukausissa, jolloin koko kommunistinen hallinto kääntyi toisiaan vastaan ja paranoia syveni äärimmäisyyksiin. Kerronta on tiivistä ja armotonta, eikä rivien väliin onneksi mahdu runoutta eikä muutakaan etnografista ihmettelyä. Toisessa osiossa ollaan vuodessa 2009, jolloin Vanna on jo nelikymppinen ja lähettämässä tyttäriään yliopistoon. Kolmekymmentä vuotta on se kipuraja, joka mahdollistaa naisen paluun lapsuuden kauhuihin. Hän lähtee matkalle etsimään kadotettuja sukulaisiaan ja totuuden sirpaleita vanhempiensa kohtaloista.

Kesä 2014 241Teoksessa kuvataan kauniisti tavallisten kambodzalaisten arkielämää ja sukupolvien erilaista muistia tapahtumista. Kansan köyhyydestä omaa tarinaansa kertoo lastenkoti, jonka kaikki asukkaat eivät olekaan orpoja, vaan jonne moni perhe lähettää lapsensa koulutettavaksi, kun varaa koulumaksuihin ei muuten ole. Kolmannen sukupolven edustaja onkin Vannan tytär Chanda, joka taistelee Särkyneen tytön kanssa luokan parhaimman oppilaan statuksesta ja paikasta apsara-tanssiryhmässä. Orpotytöille opetetaan vanhoja tansseja jo varainhankintamielessä, sillä ulkomaiset turistit jättävät orpokotiin isompia lahjoituksia nähtyään tyttöjen maagisen esityksen. Vanha korruptio ottaa valitettavasti nykyisyydessä uusia muotoja: esimerkiksi korkeita arvosanoja ei orpokodin koulusta tunnu saavan ilman dollareita. Lahjakkaidenkin tyttöjen on usein näissä oloissa helpompaa ajautua prostituutioon kuin taistella jatkokoulutuspaikasta. Rannela kysyy siis rivien välissä oivallisia kysymyksiä turismista elinkeinona ja länsimaisten turistien osasyyllisyydestä köyhyyttä ylläpitäviin mekanismeihin.

Anteeksianto nousee teoksen punaiseksi langaksi ja kantavaksi teemaksi. Vannan perheessä pohditaan, keiden vuoksi on aiheellista antaa anteeksi miljoonat tarpeettomat kuolemat. Vannan oma tausta on ristiriitainen ja hankala, olivathan hänen vanhempansa korkea-arvoisia punakhmerien kannattajia. Aviomiehen traumat tuntuvat vielä syvemmiltä. Kyläyhteisöt kokoontuvat näinä päivinä seuraamaan laajakankaille vielä elossa olevien punakhmerien oikeudenkäyntejä, eli harjoittavat kollektiivista suremista.

Olen lukenut ainakin yhden aiemman romaanin, jossa Pol Potin hirmuhallintoa käsiteltiin ja olen siitäkin blogannut (Kim Echlin 2009: Kadonneet). Teokset olivat ilahduttavan erilaisia rakenteeltaan ja kerronnaltaan, joten molemmat voi lukea rinnakkain ilman toiston pelkoa. Rannelan teos oli kieltämättä emotionaalisesti astetta raskaampi, mutta jos lukija selviää alkupuolen seikkaperäisistä kuulustelujen ja kidutuksen kuvauksista, hän saa loppuosassa yllättyä saamastaan täyteläisestä lähihistorian oppitunnista. Itseäni teos houkuttelee haaveilemaan Kaakkois-Aasian kierroksesta, mutta nojatuolimatkana tämä oli myös ikimuistoinen ja toivoa herättävä kuvaus.

Nuoret reppureissaajat, ennen Kaakkois-Aasian kiertueitanne lukekaa edes jotain matkakohteittenne poliittisesta historiasta. Pelkkä Madventuresien seuraaminen ei anna paljoa. Vaikka esim. Kambodzasta, Laosista tai Vietnamista ei ole olemassa isoa määrää yleistajuista kirjallisuutta, pieni vaiva lukemiston etsimiseksi kannattaa nähdä. Rannelan romaani on erinomainen johdatus sekä Kambozhan lähihistorian kipeimpään kauteen että paikalliseen nykykulttuuriin, ja tämän lisäksi kirjailija vielä jakaa lopussa käyttämänsä lähteet lukijoiden iloksi. Suosittelen tätä siis nuorille ja myös meille vanhoille, joilla on reaaliaikaisia muistikuvia (ei väliä kuinka hataria) yhdestä maailman verisimmistä puhdistuksista.

PS: Kansikuvan lisäksi aito lapsuuteni levynkansi 70-luvulta ja Rannelan esittelemä Peppi Pitkätossu khmerin kielellä.

Kansanmurhan pragmaattinen todistaja

Milles CollinesKolmas juhannuskirjani oli rankempaa settiä, eli pomppasin angloamerikkalaisesta romanssista suoraan keskelle v. 1994 Ruandan kansanmurhaa. Paul Rusesabagina oli se tosielämän hotellinjohtaja, joka piilotteli Kigalin loistohotellissa yli 1200 tutsia ja hututoisinajattelijaa ja jonka tarinaan perustui elokuva Hotelli Ruanda. Elokuvan olen nähnyt kaikessa kaameudessaan, ja se kuuluu samaan pakollisten nähtävien sarjaan kuin Uskollinen puutarhuri ja Skotlannin viimeinen kuningas.

Vuonna 2006 eli elokuvan teon jälkeen Rusesabagina julkaisi yhdessä Tom Zoellnerin kanssa muistelmateoksen An Ordinary Man (suom. Hotellinjohtaja, Bazar 2007). Teos on maltillinen, historiallinen ja yhteiskunnallisesti analyyttinen katsaus maan lähihistoriaan, kolonialismiin ja sen henkiseen perimään. Osan kuvauksesta muistin hyvinkin, mutta opin paljon ruandalaisesta kansanluonteesta ja paikallisista tavoista. Ruandalaiseen kansanluonteeseen kun on kuulunut diplomaattisuus siihen pisteeseen saakka, että ”ein” sanominen on heille melkein mahdotonta. Banaanioluen panemisesta ja sen nauttimisesta oli myös hersyvää analyysia.

Alkoholilla oli iso rooli Des Mille Collines-hotellin piilotettujen henkiinjäämisessä: hotellinjohtaja-Paul nimittäin käytti ranskalaisia shampanjalasteja murhanhimoisten kenraalien voiteluaineena. Ylipäänsä hänen filosofiansa oli käytännöllinen: oli vain harvoja hutufanaatikkoja, joiden kanssa hän ei suostunut juomaan lasillista, vaikka miesten takit saattoivat olla tuoreessa veressä. Etnisen puhdistuksen aikana hän uskoi kaupankäynnin logiikkaan: mikäli murhamies suostui edelleen käymään kauppaa panttivangeista, hänet oli mahdollista kääntää hyvän puolelle tai ainakin suostutella tekemään vähemmän pahaa.

Onneksi tässä teoksessa ei kuvailla murhia yksityiskohtaisesti, vaan keskitytään elämään ja sen ylläpitämiseen. Karmivin yksityiskohta liittyi uuteen kaupalliseen radioasemaan, joka oli alussa kuin raikas tuulahdus maan kulttuurielämässä kansallisen jämähtäneen radion rinnalla, mutta joka alkoi kansanmurhaa edeltävinä vuosina lietsoa populistista vihaa tutseja kohtaan. Populismin analyysi on tässä teoksessa meitä suomalaisiakin ravisuttavaa, sillä Rusesabagina onnistuu kuvaamaan sen helpon notkahduksen populismista barbarismiin, mikä voi pahimmillaan tapahtua kuukausissa tai viikoissa. Mikään kulttuuri, manner tai kansakunta ei ole immuuni sille.

Teos on edelleen ajankohtainen erityisesti eurooppalaisille, jotka veivät sairaat rotuoppinsa Afrikkaan ja jotka kamppailevat äärioikeiston kanssa päivittäin. Suosittelisin tätä teosta erityisesti nuorille lukijoille, erityisesti vuoden 1994 jälkeen syntyneille. Jos opettaisin lukiossa historiaa, teos kuuluisi pakolliseen lukemistoon. Muistan Ruandan kansanmurhan aikaan olleeni erityisen herkillä pienen vauvan äitinä – taisin seurata tilannetta aktiivisemmin kuin keskivertokansalainen. Toisen lapsen syntyessä sota jatkui Balkanilla, ja silloinkin mietin enemmän elämän ja kuoleman kysymyksiä kuin ollessani työelämässä. Tässäkin teoksessa synnytetään puskassa pakomatkalla vainoajia.

Afrikkalaiseksi mieheksi Rusesabagina on avoin ihmissuhteistaan ja perhekuvioistaan, vaikkakin yksityiselämä ei ole teoksessa keskiössä. Miehen ensimmäinen avioliitto kaatui ”erilleen kasvuun”, hän eli pitkään yksinhuoltajana ennen kuin löysi toisen vaimonsa, Tatianan, joka on tutsi. Miehen oma kaksoisidentiteetti hutuisän ja tutsiäidin lapsenakin on tässä työn alla. Hienolla tavalla hän osoittaa etnisyyden osittaisen fiktiivisyyden ja rotupiirteiden liukuvuuden. Hutujen huono itsetunto kuulostaa melkein suomalaiselta: molempia kansoja on pidetty takapajuisina, persjalkaisina alkuperäiskansoina, joille uusien asioiden oppiminen on ollut vaikeaa.

Rusesabagina joutui lähtemään rakkaasta Ruandastaan maanpakoon Belgiaan heti kansanmurhan jälkeen. Elämästä Brysselistä hän kertoo vain vähän, mutta antaa positiivisen vaikutelman. Hotellinjohtaja aleni Euroopassa taksikuskiksi, mutta niilläkin tuloilla on onnistunut elättämään perheensä ja hankkimaan asunnon lähiöstä. Teoksen pääsävy on lempeä ja kiitollinen.

Ruandalaista kirjallisuutta en tunne lainkaan, mutta hyllyssäni on ihana Gaile Parkinin Baking Cakes in Kigali (2008), jossa kirjaimellisesti leivotaan kakkuja kansanmurhan jälkeisessä ilmapiirissä. Teos ei ole täysin harmitonta chicklitiä, vaan siinä on vakavampi maan jälleenrakentamisen teema. Rusesabaginan vakava omaelämäkerrallinen proosa ja Parkinin kevyempi ilottelu muodostavat hienon lukukokonaisuuden Ruandasta kiinnostuneille.

Kigalin Des Mille Collines-hotelli on edelleen pystyssä. Minua hieman ahdistaisi siellä yöpyminen, vaikka paikka onkin legendaarinen ja tunnetaan nimenomaan elämän puolustuksesta, ei kuolemasta. Kauheuksista huolimatta tämäkin teos herätti ylitsepursuavan matkakuumeen.

 

Leipää ilman sähköä – aikamatka Sarajevoon

zlataMuistatte varmasti kaikki Zlata Filipovicin, joka kirjoitti päiväkirjaa sodan keskellä Sarajevossa. Zlatan päiväkirjasta (1994) tuli Anne Frankin päiväkirjan kaltainen todistajanlausunto sodan järjettömyydestä ja kansanmurhasta. Mitähän Zlatalle nyt kuuluu?

13-vuotias Zlata pääsi ranskalaisen kustannustoimittajan avustuksella pakenemaan Sarajevosta sodan vielä ollessa käynnissä, asui pari vuotta Pariisissa, minkä jälkeen perhe alkoi etsiä kotia halvemmasta ja mielellään englanninkielisestä maasta. Uusi koti löytyi Dublinista, jossa Zlata edelleen asuu ja vaikuttaa dokumenttielokuvan tekijänä ja toimittajana. Hän on opiskellut mm. Trinity Collegessa ja Oxfordin yliopistossa. Hänen elokuva- ja kirjaprojektinsa liittyvät edelleen lapsiin ja nuoriin, hän on aikuisena toimittanut mm. antologian Stolen Voices (2006), johon on kerätty lasten kirjoittamia sotamuistoja I maailmansodasta Irakin sotaan. Haastatteluissa hän kertoo palaavansa Bosniaan joka vuosi pariksi-kolmeksi kuukaudeksi, muttei voi kuvitella asettuvansa sinne takaisin. Suuri osa hänen sukulaisistaan kuolivat sodassa, eikä hänellä ole enää jäljellä kotia synnyinmaassaan. Bosnian kehitystä varjostaakin massiivinen koulutettujen nuorten aivovuoto.

Poika toi päiväkirjan luettavaksi koulusta, ja tartuin siihen nostalgiamielessä ennen häntä – olen lukenut sen 90-luvulla sodan vielä ollessa käynnissä. Teos sävähdyttää edelleen kaikessa yksinkertaisuudessaan ja arkipäiväisyydessään. Kun Zlata aloitti päiväkirjan kirjoittamisen ennen sotaa, hänen kirjallinen esikuvansa oli Sue Townsend, Hadrianus Mole-kirjojen kirjoittaja. Hän ei olisi halunnut seurata Anne Frankin jalanjälkiä, vaan kirjoittaa jotain kevyttä ja koomista. Kahden vuoden päiväkirjan pidon aikana Zlata on edelleen lapsi, vaikka kuulee lähes joka päivä uutisia sukulaistensa ja ystäviensä traagisista kuolemista. Hän iloitsee synttäreiden vietosta, kissan ja kanarialinnun ruokkimisesta, lännestä tulevista paketeista, joista löytyy suklaata. Aina juhlia varten ei voi leipoa, koska sähköt ovat poikki suurimman osan ajasta, mutta Zlatan äiti osaa tehdä uunittomia pähkinäkakkuja. Perhe oppii myös leipomaan leipää nuotiolla, ottamaan suihkuja ruukun avulla, nukkumaan joogapatjoilla keittiössä, joka on talon turvallisin huone sala-ampujien varalta.  Kauhun ja pelon keskellä Zlata muistaa edelleen iloita Dr. Albanin hittibiiseistä, muotilehdistä ja Audrey Hepburnin leffoista. Vaikka maa on saarrettu, ulkomaailma onnistuu silti muistuttamaan itsestään kirjeenvaihdon ja television välityksellä (silloin kun sähkö on päällä). Zlatan eurooppalainen identiteetti on vahva, sillä hänen vanhempansa ovat korkeasti koulutettuja ja heillä on paljon ulkomailla asuvia ystäviä. Tämä on edelleen vakuuttava dokumentti sodan mielettömyydestä ja ystävyyssuhteista, jotka kestivät usein hautaan saakka.

Tapasin opettamallani kurssilla bosnialaisia opiskelijoita, jotka olivat olleet polvenkorkuisia sodan alkaessa. Sodasta emme paljoa puhuneet, mutta he kertoivat mielellään pienryhmissä maansa nykytilasta, korruptiosta ja poliittisesta sekamelskasta. Valtion kaikki rahat menevät kolminkertaisen ministeriösysteemin ylläpitämiseen, sillä bosniakeilla, kroaateilla ja serbeillä on kaikilla omat ministeriönsä. Yhteensä maassa on yli 12o ministeriä, joille kaikille maksetaan korkeaa palkkaa. Tämä vaikuttaa suoraan koulujärjestelmän ja terveydenhuollon tasoon. Etniset jännitteet ovat edelleen arkipäivää, mutta niitäkin suurempi riesa on neoliberaali talous. Monet kansalaiset, eritoten romanitaustaiset, elävät kokonaan järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Julkista vakuutusjärjestelmää ei ole, joten köyhät ja sairaat eivät saa hoitoa lainkaan (tänä vuonna Berliinin elokuvajuhlilla mainetta saanut dokumentti A Day in the Life of an Iron-Picker kertoo irvokkaalla tavalla maan terveydenhuollon tilasta). Epäkohtien litania jatkuu loputtomiin, ja vaikuttaa, että sodanjälkeinen jälleenrakentaminen on Bosniassa poikkeuksellisen hankala prosessi. Silti nuoret naiset olivat ylpeitä maastaan ja sen ihmisistä.

Oma Balkan-tuntemukseni on lähes nollatasoa, olen lähinnä tutustunut Sloveniaan lyhyellä työreissulla ja erityisesti sen filosofikuninkaaseen Slavoj Zizekiin. Mutta jos Bosnian luonto ja ilmasto ovat yhtä miellyttäviä kuin Slovenian (olettaisin, että on – Zlatakin kirjoittaa päiväkirjassaan ihanista retriiteistä vuorille), haluaisin käydä siellä ja tutustua ihmisten arkeen. Kirjallisuus- ja leffavinkkejä otan vastaan myös.

Aamiaiseksi pääkalloja

Pateettinen aloitus vakavamieliselle postaukselle, mutta never mind. Kaunokirjalliset kiinnostuksen kohteeni kulkevat sykleissä, en ole pitkiin aikoihin seurannut Kanadan kirjallisuutta, joten on taas korkea aika.

Kim Echlinin romaani Kadonneet (2009) tarttui käteeni sattumalta Hervannan Kirja-Kärkkäisen alekorista 2 eurolla. Aikamoinen löytö, uudehko Keltaisen kirjaston teos dumppaushinnalla. Echlin on v. 1955 syntynyt kirjailija, tutkija ja kirjoittamisen opettaja, jonka kansainvälinen läpimurto tapahtui vasta tämän teoksen kautta. Tutkijana Echlin on perehtynyt Kanadan alkuperäiskansojen tarinankerrontaan, mikä heijastuu myös tämän romaanin tyylistä ja rakenteesta.

Kanadan naiskirjallisuuden lähihistoriassa on muitakin toivoa antavia tarinoita naisista, jotka breikkasivat vasta kypsässä keski-iässä. Esimerkiksi Carol Shieldsin (1935-2003) kirjailijanura on inspiroinut monia keski-ikäisiä naiskirjailijoita: Shields eli ensin täyden elämän vaimona, äitinä ja yliopiston hallintohenkilönä ja kypsytteli tekstejään kaikessa rauhassa ennen ilmiömäistä maailmanmenestystä.

Maa on tuottanut myös menestyviä eläkeläiskirjailijoita. Asuessani siellä kävin 82-vuotiaan Sophia Mustafan esikoiskirjanjulkaisubileissä; Mustafa ehti julkaista vielä toisenkin teoksen ennen kuolemaansa. Tästä päättelisin, että Kanada on kaikenikäisten ihmisten kirjoittamiseen vakavasti ja kunnianhimoisesti suhtautuva maa.  Jos oma kirjoittamiseni vähänkään tästä edistyy, lähtisin mielelläni uuteen oppiin Kanadaan.

Kadonneet ryöstettiin käsistä Frankfurtin kirjamessuilla ja käännettiin siltä istumalta 16 eri kielelle. Kambodzan verisestä historiasta ei ole paljoa syntynyt kaunokirjallisuutta, ainakaan eurooppalaisilla kielillä. Romaani on perinteinen rakkaustarina, paikoitellen jopa kökkö ja kliseinen, mutta poliittis-historiallinen puoli antaa ajattelemisen aihetta. Anna ja Serey tapaavat nuorina rakastavaisina Pol Potin hirmuvallan aikana Montréalissa. Serey on nuori opiskelija, jonka keskiluokkaiset vanhemmat onnistuivat heittämään länteen opiskelemaan ennen Kambodzan rajojen sulkeutumista. Poika ei ole kuullut perheestään vuosiin ja pelkää pahinta. Kun maahan pääsee taas matkustamaan hän palaa etsimään kadonnutta perhettään.

Anna ei voi unohtaa Sereytä, hän rakentaa koko nuoruutensa kaipuun keskelle. Hän palaa etsimään miestä kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen, löytäen maasta edelleen jäätävää pelkoa, sekasortoa ja silmitöntä väkivaltaa. Sereykin löytyy, pari muuttaa yhteen ja lapsikin on tulollaan; sen jälkeen kaikki hajoaa taas palasiksi ja päädytään samaan kauhun kierteeseen kuin vuosikymmen sitten. Anna ei loppujen lopuksi koskaan saa selvää, mitä Serey tekee työkseen ja millaisia kauheuksia hän on elämässään kokenut.

Jotkut seksikohtaukset hihityttivät. Ihmetyttää, kuinka pitkän linjan kirjoittamisen opettaja onnistuu viljelemään sellaisia latteuksia kuin: ”Otin vastaan sinun kosketuksesi ja sait tuntea syvyyteni, kun me synnyimme toisiimme kipeällä nautinnolla. /…/me ahmimme toisiamme kuin kannibaalit ja huohotimme kuin rukouksia.” (98-99)  No, kaikilla kirjailijoilla on sokeat pisteensä. Yleensä suutarin lapset kulkevat ilman kenkiä.

Pidin teoksessa eniten Phnom Penhin sodanjälkeisen arjen kuvauksesta, kaikessa tuskassa ja brutaaliudessaan. Päähenkilö Anna saa ystäviksi mopotaksikuski Maun ja tämän perheen, jotka ovat eläneet pitkään Thaimaan pakolaisleirillä. Maun vaimo on saanut leirillä kaksi lasta onnistuen välttämään pakkosterilisaation. Vaimo ei puhu englantia, eikä muutenkaan uskalla puhua länsimaiselle naiselle omista kokemuksistaan, mutta tulee hoitamaan tätä kuolleen lapsen synnytyksen jälkeen keittäen erikoisteetä ja pyrkien imemään pois Annan tuskan. Ihmisten sydämellisyys ja ystävällisyys tunkee läpi sellaisissakin tilanteissa, joissa kadulle on juuri ammuttu iso kasa vauvoja ja pikkulapsia.

Myös buddhalaisuuden kuvaus on lempeää ja lohduttavaa. Teos myös pursuaa hauskoja khmerinkielisiä sanontoja, jotka auttavat pääsemään sisään kansan arkiseen viisauteen. ”Älä anna vihaisen miehen pestä astioita, älä anna nälkäisen miehen vartioida riisiä.”

Loppupeleissä romaanista jäi vahva elämys ja kirjoittamiseen rohkaiseva mieli. Kadonneet ei ole tyypillinen sotadokumentti, vaan onnistuu eritoten kaunokirjallisena teoksena, jossa on selkeä rakenne ja paikalliseen kulttuuriin syvään luotaava, kunnioittavan utelias asenne.

Kuulun itse siihen ikäluokkaan, että minua käskettiin syömään loppuun aamiaiskauratyynyni (harvemmin puuron), koska Kamputsean lapsilla oli nälkä. Tänään sain aamiaiseksi Pol Potin armeijan jokiin heittämiä pääkalloja, joissa kyyhkyset edelleen pesivät.