Kenttäpostia Kiestingistä

50Lauri Mäkinen on dekkaristi, josta olen kuullut positiivista pöhinää jo kauan, ja lukulistallani on ollut hänen esikoisteoksensa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015)– en vain ole saanut teosta käsiini vielä. Ambomaan lähetystyö kieltämättä kiinnostaa minua enemmän kuin toisen maailmansodan desanttikuulustelut, mutta en lähestynyt hänen teostaan 50/50 (Siltala, 2017) sotakirjana. Kirjassa minua kiinnosti kanadansuomalaisten massamuutto Neuvosto-Karjalaan, eli nämä traagiset maailmanympärysmatkat, joiden seurauksena valtaosa siirtolaista päätyi Siperian vankileireille. Kirjassa on kiehtova kansikuva, mutta varsin mitäänsanomaton nimi. En olisi välttämättä tarttunut kirjaan kirjastossa, ellen olisi lukenut etukäteen arvioita siitä.

Teos on aihepiiriltään mahdollisimman raskas, siinä korostuu ihmisyyden brutaaleimmat puolet, kun jäljellä ei ole enää muuta kuin silkka selviytymisvietti. ”Hyviksiä” siinä ei liiemmilti ole, mutta ”pahiksia” vähän joka junaan. Mäkisen kerrontatekniikka on sen verran lennokas, että tarinaan heittäytyy päistikkaa, vaikka tietää liian nopean lukemisen aiheuttavan psykosomaattisia lieveilmiöitä, kuten painajaisunia. Tässä sodassa ei ole voittajia eikä sankareita, ja tavallisia rivisotilaitakin enimmäkseen vain vituttaa. Lotta-aatteelle intohimoisesti antautunut Silja (toinen päähenkilöistä) kokee myös elämänsä turhautumisen postikonttorissa Äänislinnassa, jossa hänen tehtävänsä on lukea läpi kaikki tuleva ja lähtevä posti sotasensuurin piikkiin.

Jouduin kirjaa lukiessani googlaamaan paljon, koska teoksessa oli paljon asioita, joita en Suomen armeijan toimista tiennyt. Teoksen nykyisyys sijoittuu mystiseen Kiestinkiin, joka oli keskeinen jatkosodan näyttämö aivan Suomen rajan pinnassa nykyisen Kuusamon naapurissa. Kiestingissä pidetään myös sotavankeja, noita pelättyjä desantteja tai sellaisiksi epäiltyjä henkilöitä. Päätökset sotavankien teloituksesta tehdään kuitenkin Mäntyharjun ”headquartersissa”.

Opin kirjasta muun muassa, että suomalaiset teloittivat sotavankejaan huppu päässä, kun taas venäläiset harrastivat niskalaukauksia. Luin järkyttäviä kuvauksia vankileirien raiskauksista ja ihmissyönnistä. Varmasti kaikki tämä on hyvin todenmukaista, mutta omaan makuuni raakuutta oli himppusen verran liikaa (esimerkiksi koin turhaksi esittää kaksi identtistä raiskauskohtausta, jossa nainen antautuu vain leipäpalan vuoksi). Tosin raakuutta ei ollut tässä yhtään enempää kuin nykyaikaan sijoittuvassa keskivertodekkarissa, vaikka en ehkä edes osannut lukea tätä dekkarina. Pidin tätä taideproosana, jossa käsitellään ihmismielen rikollisia ulottuvuuksia. Mutta jokainen lukija kaivannee teoksesta itseään eniten puhuttelevan tason ja genremäärittelyn.

Silja Berg, helsinkiläinen kemian ylioppilas, ja veljekset Ilkka ja Olavi Eräkoski, nämä rosoiset emigrantit, ovat teoksen päähenkilöt, joiden persoonat loistavat, mutta en päässyt kovin syvälle sotilashahmojen ihon alle. Sinänsä oli hyvä, ettei tässä ole minkäänmuotoista yritystä kirjoittaa uudelleen Tuntematonta sotilasta ja luoda hersyvää kansankuvausta.  Armeijan palvelijoista koin ehkä läheisimmäksi sotilaslääkäri Nurkan, joka oli kotoisin sieltä Ambomaalta ja jota pidettiin ärsyttävänä päällepäsmärinä johdon taholta.

Kirja varmasti järkyttää monia lukijoita, ja saattaa ärsyttääkin. Minua ei varsinaisesti ärsyttänyt mikään, mutta jäin pohtimaan joidenkin mieshahmojen runsasta v-sanan käyttöä, mikä tuntui suorastaan anakronistiselta. Käytettiinkö tuota sanaa todella tuossa määrin 1940-luvulla? Edes miesten kesken korsussa tai juoksuhaudassa? Jätkäthän kiroilivat kuin tesomalaisen yläasteen kolmetoistavuotiaat jonnet.

Kaiken kaikkiaan 50/50 tarjoaa älykästä ja mieleenpainuvaa jännitystä, jossa taustatyön huolellisuus näkyy tarkkoina käsitteellistämisinä ja nimeämisinä. Mäkinen on vaivautunut lukemaan teostaan varten myös paljon venäläisten kirjoittamaa sotahistoriaa, joten näkökulma tuntuu poikkeuksellisen monisyiseltä. Minun täytyy tunnustaa, että osa venäläisten vankileirin hierarkkisista ”roolinimistä” meni minulta ohi, tai olin meiningistä niin kauhuissani, etten pystynyt analysoimaan lukemaani kovin älyllisesti.

50/50 on sotakirja, joka varmasti puhuttelee nuorta ja varhaiskeski-ikäistä lukijakuntaa. Aivan ensimmäisenä en veisi tätä vanhainkoteihin vielä elossa oleville veteraaneille, sillä jo kerronnan monisyisyyden vuoksi kirja saattaa olla haasteellista luettavaa ikäihmisille. Koin myös, että kirja tarjosi tasapuolisesti mies- ja naisnäkökulmia, ja että sellaisetkin lukijat, jotka eivät ole koskaan lukeneet sotakirjoja, voisivat tästä innostua.

Petroskoin Bukowski?

IMG_1702Tämänhetkinen kirjaprojektini saa minut taas sukeltamaan uuteen karjalaiseen kirjallisuuteen. Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt vienalais-inkeriläinen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut takavuosina netissä. Hänen Lesos-hahmonsa on aikuisena Suomeen muuttanut maahanmuuttaja, joka taitaa kielen, mutta kokee silti syrjintää.

Muistaakseni aiemmat lukemani Lesos-jutut eivät kaikki olleet ”filosofista pornoa” kuten kokoelmassa Lesonen & naiset (Kirjokansi, 2015). Tämän teoksen lukija tosin tietää jo siihen tarttuessaan, mitä on luvassa ja etenee omalla vastuullaan. Lesonen on naimisissa ja kärsii unettomuudesta, masennuksesta ja erektiohäiriöistä. Tästä huolimatta hänen eroottinen mielikuvituksensa on laaja ja tarpeet suuremmat kuin halut. Kaikista eniten hän fantasioi seksistä kahden naisen kanssa samaan aikaan.

Suomalainen tasa-arvo on erilaista kuin venäläinen, ja siihen liittyy vapautuminen varsinkin turhan naisellisen koristautumisen paineista. Uudessa maassa naiset pukeutuvat muodottomiin trikoohousuihin hameen alla, ja suosivat väreissään ruskeaa, harmaata ja haaleaa lilaa. Parisuhteessa ihokontaktin välttely onnistuu nerokkaiden pyjamaratkaisujen kautta. Tällaisessa ilmapiirissä Lesosen on välillä vaikeaa toteuttaa sadomasokistisia mieltymyksiään, vaikka hankkiikin niitä varten aidon rokokootyylisen makuuhuonekaluston.

Teoksessa on 26 tarinaa, alkupuhe ja epilogi. Suurin osa on räväkän humoristisia; nauroin eniten niille, joissa Lesonen vierailee Prismassa ja Lidlissä hankkimassa kodintarvikeosastoilta apuvälineitä. Lempitarinani oli ”Kaalilaiva”, jossa 40 vuotta puutteessa elänyt kapteeni rakastuu hapankaalin ylimaistajaan kohtalokkain seurauksin. Neuvostoaikaisia stereotypioita kirjassa viljellään absurdin liioitellusti, vaikka sen arkea vietetäänkin jossain itäsuomalaisessa pikkukaupungissa tuulipukuvyöhykkeellä.

En itse asiassa ole lukenut Charles Bukowskia kuin yhden teoksen verran, ja siinä postimiehen eroottinen elämä korostui voimallisesti. Onneksi Lesonen ei ole aivan yhtä rähjäinen hahmo kuin juoppo-Henry (eikä tunnu tämän kloonilta), vaikka viinaanmenevä onkin. Lähdeviitteitä teoksessa on muitakin kuin Hustler, vaikka lukeneisuudella ei snobbailla.

Lesosella on myös kiinnostusta sukupuolen jäykkien kategorioiden kyseenalaistamiseen. Tosin osassa tarinoista hän uhoaa rajantakaista ”aitoa” maskuliinisuutta, jota länsimainen feminismi ei ole vielä pilannut. Kuten kaikkien meistä, myös Lesosen seksuaalinen identiteetti on vaiheessa.

Tämä teos ei ole koko kansan kevyttä vaniljapornoa, jota voi diskreetisti nauttia peiton alla lasten mentyä nukkumaan. Se haastaa pohtimaan, millaisista kokemuksista ihminen voi rehellisesti avautua ja kirjoittaa. Tosin en ainakaan itse kokenut järkytystä teosta lukiessani. Olen varmasti lukenut rankempia ja väkivaltaisempia pornokohtauksia romaaneissa, joissa porno ei ollut keskiössä. Itse tosin kutsuisin tarinoita eroottiseksi fiktioksi, mutta määrittelyssä lienee hiuksenhieno raja, jota en tunnista.

Siitä feministisestä näkökulmasta, jota itse edustan, en koe ongelmana, että maahanmuuttajataustainen mieskirjailija tuulettaa paikallisia käsityksiä feminismistä ja tasa-arvosta. Itselleni esimerkiksi psykologisviritteinen keskustelu sukupuolirooleista on aina tuntunut vieraalta, ja tässäkin niitä loppua kohti kyseenalaistetaan rankalla kädellä.

Kirja tuntui huolellisesti toimitetulta. Tarinoissa ei ollut lainkaan turhia sanoja. Lisäksi pidin paljon kirjan kansikuvasta, joka hienosti avasi sukupuolien liukuvaa vaihtelua. Pienkustantamoksi Kirjokansi tekee laatutyötä ja panostaa myös visuaaliseen puoleen, kiitos heille siitä!

Kiitos myös pyytämästäni arvostelukappaleesta, jonka hoksasin pyytää kaksi vuotta jälkijunassa.

Portti auki idän Eedeniin

nimetonAnna Kortelaisen tuotanto on kiinnostanut minua Virginie!-teoksen julkaisusta saakka, sillä jo tutkijana hän on liikkunut sujuvasti tieteen ja fiktion rajapinnoilla. Viime aikoina rajojen ylitys on Kortelaisen tuotannossa ollut myös kirjaimellista: isoisänsä tarinan kautta hän on tullut laajemminkin kiinnostuneeksi Viipurin kulttuurihistoriasta. Valitettavasti isoisästä kertova romaani Ei kenenkään maalla (2012) jäi minulta kesken hämmentävän monisanaisuuden vuoksi. Aloittaessani uusinta romaania Siemen (Tammi, 2016) osasin jo odottaa vastaavanlaista sanojen vyöryä.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä, tässä päivässä operoiva sukututkija Nina Humina ja 40-luvulla kuollut majuri, botanisti Asser Luikka – mies, jolla on mystinen menneisyys jo sukunimensä kautta. Lukáz on Asserin oikea sukunimi, josta hän on aikuisena luopunut. Monikulttuurisessa Viipurissa unkarilainen nimi ei ole herättänyt epäilyksiä, mutta miehen siirryttyä opiskelijaksi ja virkauralle Helsinkiin asenneilmapiiri kaikkea ulkomaista kohtaan on kiristynyt. Asser Luikka on varovainen mukautuja, mies, joka mielellään pysyy omassa karsinassaan. Sodan aikana hänen tehtäväkseen tulee armeijan ruokahuolto, eikä hän mielellään ota kantaa muihin kuin muonituskysymyksiin. Luikka esittää tehokasta virkamiestä pystyäkseen palaamaan juurilleen ja rakastamiensa idän pakolaisten, erilaisten junan tuomien ja paarlastikasvien pariin.

Nina Humina on onnistunut valmistuttuaan historian maisteriksi elättämään itsensä sukututkijana. Vakavaraiset suvut tilaavat häneltä diskreettejä toimituksia, joista keskustellaan rokokoolla kalustetuissa saleissa. Humina on omistautunut rajantakaisen Karjalan sukujen tutkimukseen, vaikka tuskin tuntee oman pohjalaisen sukunsa historiaa. Monella tavalla hän on nainen vailla menneisyyttä, ainakaan kiinnostavaa sellaista. Muutto Viipuriin työtehtävän perässä on häneltä suuri irtiotto, samoin tutustuminen joihinkin kaupunkilaisiin ja Mir-baarissa kokoontuvaan suomalaisten ekspatriaattien klubiin.

Kirjaa on kritisoitu henkilöhahmojen ohuudesta ja dialogien keinotekoisuudesta. Itse en kokenut näitä ”kipupisteitä” vahvasti ongelmallisina, vaan ymmärrys kohdentui näihin vahvasti introverttien tutkijapäähenkilöiden omituisuuteen. Kirjassa ei ole paljoa romantiikkaa ja seksiäkin vain teelusikallisen kärki. Nina tuntuu vielä astetta vaikeammin lähestyttävältä kuin Asser. Tällaisiakin romaanihenkilöitä tarvitaan, kaikkien ei tarvitse olla filmaattisia kosmopoliitteja.

Sen sijaan uuvuin varsinkin botaniikan kuvausten äärellä, kun samoja kasveja kuvattiin samalla intensiteetillä useammassa kappaleessa. Kasvien latinalaiset nimet ottivat pääroolin juonen kuljetuksen sijaan. Näki selvästi, että kirjailija oli hullaantunut aiheeseensa eikä tiennyt, kuinka lopettaa. Kustannustoimittaja ei ole tehnyt työtään tarpeeksi tarkkaavaisesti tällä saralla.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että sain romaanin luettua loppuun, sillä viimeisen kolmanneksen aikana juonessa alkoi varsinaisesti tapahtua. Se yllätti ja hieman järkyttikin. Loppukappaleista nousi kiinnostavampia hahmoja kuin romaanin alussa, kuten viipurilaisen terveyskeskuksen välskäri – ammattikunta, jonka luulin kuolleen jo parisataa vuotta sitten.  Viipurin muuttuminen ”ulkomaaksi”, vieraaksi, eksoottiseksi kaupungiksi, jossa suomalaisen pitää varoa kaikkea, varsinkin pöpöjä levittäviä eläimiä, oli yksi vahvoista viesteistä. Eläinsuojelulliset kysymykset nousivat teoksesta esiin vahvasti, mutta implisiittisesti. Eli kasvitieteellisestä hurmoksesta herättiin eläintieteelliseen todellisuuteen.

Kiinnostavin hahmo kirjassa oli Bertta, helsinkiläisen tyttökoulun kanslisti, joka joutui välirauhan aikaan Viipuriin työvelvolliseksi. Työskentely kunniallisten ja arvostettujen lottien rinnalla ”toisena”, hieman alempiarvoisena, mahdollisesti vasemmistolaisena ”isänmaan petturina” (?) herätti mielenkiintoni. Oikeastaan olisin halunnut lukea 40-luvun tarinan mieluummin Bertan kuin Asserin näkökulmasta.

Uskon, että kirja aukeaa toisenlaiselle lukijalle ihmeellisenä ja juuri sopivana. Jos lukija esimerkiksi ei ole käynyt läpi Viipurista kertovien evakkoromaanien kaanonia, kadunnimien ja kaupungin kerroksellisen historian seikkaperäinen läpikäyminen voi olla opettavaista. Itse koin, että kaikenlaista nimeämistä oli liikaa, mikä jätti liian vähemmän tilaa lukijan omalle hoksaamiselle, taiteelliselle intuitiolle.

A little bit less would have been more.

 

 

Kolmannen polven evakkomatka

rajantakaisetKirjamarkkinoilla suurin heikkouteni liittyy rajantakaiseen Karjalaan. En ole tehnyt avainsanoistani sisältöanalyysia, mutta luulisin Karjala-sanan sijoittuvan tagieni top vitoseen. Minulle voi tarjota mitä tahansa Karjala-aiheista teosta – lukisin luultavasti Sortavalan puhelinluetteloa vuodelta 1938 siinä missä terijokilaista hevossiitoksen oppikirjaakin. Siispä ei ole ihme, että Elina Loisan romaani Rajantakaiset (Tammi, 2016) löysi tiensä pädini näytölle.

Tarina juontaa juurensa juuri Sortavalaan, josta teini-ikäinen Hilda joutuu lähtemään ollessaan viimeisillään raskaana. Hän synnyttää junassa tyttären, jonka Hildan vanhemmat adoptoivat hyvän hyvyyttään, sillä heidän mukaansa nuoren pitää saada tanssia tanssinsa ja käydä koulut ilman vanhemmuuden taakkaa. ”Iltatähti” on Hildan maanviljelijävanhemmille rakas perheen jatke, vaikka lasta pidetäänkin pimennossa äidistään. Äiti ja tytär kasvavat sisarina – petos selviää vasta tyttären aikuistuttua. Tyttärestä kasvaa työnarkomaani, kunnianhimoinen myyntipäällikkö, joka jättää ainoan lapsensa Salomen kasvattamisen Hildalle. Salomen kautta Hilda saa ensi kertaa kokea vanhemmuuden vanhassa iässä. Vaikka Salome ei ole koskaan käynyt Karjalassa, Karjala elää hänessä etiäisinä, muistoina ja outoina näkyinä. Välillä Salome epäilee myös mielenterveytensä horjumista tai pelkää uskoon tuloa.

Tein juuri koulutehtävää ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta, ja teema jäi kummittelemaan takaraivoon. Vaikka tässä kukaan päähenkilöistä ei ole huono-osainen, teos valaisee erinomaisesti juuri ylisukupolvisuuden teemaa. Monilla meistä isovanhempien jättämät käyttäytymismallit tai puhetavat saattavat elää sitkeästi. Mummon antama ristiriitainen kasvatus verrattuna omien vanhempien malliin on myös herkullinen teema, josta itsellänikin on paljon kerrottavaa (itse asiassa juuri Karjala-kirjojen muodossa). Salome on tyyppinä lempeä ja huolehtivainen kuten mummonsa, ja parisuhteessa hän voi joutua joustamaan äärimmäisyyksiin saakka. Myös yksinhuoltajuus voi olla perittyä:  Salome on käytännössä kahden lapsen yksinhuoltaja miehensä masennuksen ja peliaddiktion vuoksi.

Rajantakaisia maailmoja edustavat tässä myös tietokonepelit ja avatarit. Salomen miehellä Leolla on kuuma virtuaalisuhde pelikaveriinsa espoolaisen omakotitalon kellarissa, jonne hän on lukittautunut perheeltään. Salome ymmärtää miestään kuukausia, kunnes vihdoin rikkoo kirveellä kellarinoven vain tarkistaakseen, onko tämä elossa. Salomen elämässä ystävät ottavat sen tilan, joka on varattu parisuhteelle – erityisesti nuoruudenystävä Samuli on perheen arjessa läsnä. Ydinperhekeskeisyyttä tässä uhmataan reippaasti, samoin perheellisyyteen liittyvää normatiivista ajattelua. Esimerkiksi kysymys, onko miehen osallistuttava synnytykseen, palaa taas keskustelun aiheeksi postfeministisellä vuosikymmenellä, kun monia asioita pelkäävä Leo ei ehdi ajoissa sairaalaan toisen lapsen syntymän h-hetkellä.

Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Johannes Ekholmin Rakkaus niinku kanssa. Molemmissa kolmikymppiset urbaanit menestyjät oireilevat vahvasti, ja virtuaalimaailmat alkavat korvata reaalimaailman ihmissuhteita. Nuorten aikuisten sukupolviromaaneiksikin molempia voisi tituleerata. Ekholmilla katse kohdentuu nykyisyydestä tulevaan, kun taas Loisa jäsentää maailmaa menneisyyteen suuntaavan dialogin kautta. Näin tässä myös jotain yhteistä ihailemani taiteilija Hanneriina Moisseisen lehmäaiheisten teosten kanssa, joissa pyritään rekonstruoimaan evakkouden muistoja sen vähän todisteaineiston kautta, jota meillä de facto on. Romaanin Salomella ei tosiaankaan ole mummonsa runsaista peruista montaakaan konkreettista muistoesinettä Karjalasta, vaikka mummo on taatusti hamstrannut leipäpussien sulkijoitakin. Kuolleen mummon asunnon tyhjennys on vahva episodi, jossa sukupolvien jännitteinen suhde tulee lihaksi.

eila-kivikkahoRomaani herätti minussa vahvoja tunteita erityisesti lapsen hylkäämisen kysymykseen liittyen. Ilmiötä nimeltä ”teiniäitiys” ei todellakaan ole ollut olemassa 40-luvulla, vaan yksinäisiä lapsia synnyttäneet tytöt kuuluivat jonkinlaiseen paariakastiin. Harva heistä pystyi pitämään lastaan jo pelkästään taloudellisista syistä. Junasynnytysepisodin aikana itkin vuolaasti. Kirja toimi erinomaisena tunteiden puhdistajana. Tämän lisäksi Loisa muistutti minua karjalaisesta naisrunoilijasta, jonka tuotantoon en ole tutustunut – Eila Kivikk’ahosta. Täyteläinen reissu, joka taas kirvoitti epämääräisen rajantakaisen kaipuun kieliä.

 

Sortavalan Kärppä, päivää

rk_106_a04Joihinkin dekkarihahmoihin vain ihastuu, usein ulkokirjallisista syistä. Eilen illalla kohtasin Viktor Kärpän, helsinkiläisen yksityisetsivän, joka pelaa sököä moneen pussiin. Kärppä asuu Kalliossa ja saa toimeksiantoja entisiltä lapsuuden- ja nuoruudenkavereiltaan, joiden jauhot eivät aina ole oikeassa pussissa. Kärppä on paluumuuttaja ja neuvostokasvatti, joka ei täysin tunnista kotiaan tässä maailmassa. Hänellä on huollettava äiti Sortavalassa ja uraa tekevä insinööriveli Moskovassa. Miehen ylirajainen elämä ei ole yksinkertaista, eivätkä naisetkaan yleensä pysy mukana vauhdikkaassa kyydissä.

Tämän siis opin Matti Rönkän dekkarista Tappajan näköinen mies (Gummerus, 2002). Dekkarisarjasta olin kuullut huhuja juuri karjalaiskytköksen vuoksi, ja se kiinnosti ehkä enemmän kuin rikokset. Koska olen opiskellut virtuaalisesti Sortavalan kaupungin historiaa viime kuukaudet, Kärpän kotiinpaluun tunnelmat ihastuttivat erityisesti. Paikannimet kuten Vakkosalmi ja Riekkalansaari kuulostivat jo melkein tutuilta. Mitään leppoisia kotilomia ei ole tiedossa miehelle, joka miltei nukkuu äitinsä talossa Kalashnikov kainalossa. Rönkä kertoo kipeällä tavalla Karjalan tasavallan postsosialistisesta arjesta, josta Viktor Kärpän ikätoverien on ollut vaikea selviytyä ilman sotkeutumista rikollisuuteen tai prostituutioon. Suomen-vuosien aikana aktiivisten hustlereiden kasvot ovat katukuvassa vaihtuneet nuorempiin, mutta toimenkuva pysyy ja paranee. Teoksen Sortavala ei ole idyllinen, runollinen laulujen kaupunki, vaan paikka, jossa asukkaiden kaikki energia kuluu selviytymiseen.

Dekkarisarjan avausosan varsinainen päätapahtuma ei kuitenkaan liity Karjalaan, vaan virolaistaustaisen Sirje Larssonin katoamiseen. Toimeksiannon Sirjen etsimiseen Viktorille antaa tämän aviomies, eksentrinen bibliofiili ja antikvariaatin pitäjä, joka on erikoistunut sotahistoriaan ja heimoaatteeseen. Virolaisen nuoren naisen pokaaminen toiselle kierrokselle oli ilmeisesti ollut Aarne Larssonin heimofantasioiden huipentuma. Sirje kuitenkin on pahamaineisen rikollisen, Jaak Lillepuun sisko – asia, jonka hän haluaa jäädä unohduksiin. Suomessa Sirje on elänyt hiljaista ylläpidetyn vaimon elämää ilman urahaaveita. Naisen ainoat sosiaaliset kontaktit ovat olleet työväenopiston taidekursseihin. Pariskunnan yhteiselo kuulostaa kovin ahdistavalta.

Juonessa on sopivasti yllätyksiä, joten lukijan kiinnostus taatusti säilyy aivan loppusivuun saakka. Aseellisia välikohtauksia on runsaasti. Viktor Kärpän machoidentiteetti on selkeästi olemassa, mutta häilyvä. Orastavassa suhteessaan ekohippi-Marjan kanssa hän selkeästi haluaa olla toiminnan mies, verrattuna Kallion opiskelijabileiden besserwissereihin. Esittääkseen venäläistä machoa hän kuitenkin joutuu usein vetämään vodkaa hampaat irvessä. Miehen armeija- ja urheilijamuistot tuovat persoonaan uskottavuutta ja särmää. Rajankäynnin teema heijastuu myös parisuhteeseen, sillä Marjan ei ole helppoa käsittää kahden maan elintasokuilua. Paljon romaanin problematiikasta tiivistyy tähän toteamukseen:

”Mua kuule naurattaa, kun mä luen, että maailman jyrkin elintasokuilu on Meksikon ja Kalifornian rajalla. Paskan marjat ja mansikat, se suurin rotko on tossa Värtsilässä, kun ajat Ruskealan puolelle. Siinä alkaa kerjuu, saasta, kaikki perkeleen likainen resu ja tuberkkeli. Amputoidut sotainvalidit myyvät torilla käyttämättömiä vasemman jalan kenkiä. Ja tämä kaikki on totta, ja tämän totuuden hiljaisessa hyväksymisessä sinä ja kaikki rikkaat suomalaiset olette ihan yhtä suuria rosvoja kuin minä.”

Jään siis odottamaan innolla Sortavalan salaisuuksien lisäpaljastuksia myöhemmissä jaksoissa. Sarjaa on yhteensä kahdeksan teosta, ja Rönkä on osannut myös päättää sarjansa tyylikkäästi.

Olenko minä pelkkä kuvitelma?

nuoripaavopPaavo Rintalan (1930-1999) omaelämäkerrallinen teos Velkani Karjalalle (Otava, 1982) on matkustanut luokseni Lieksan ortodoksisen kirkon kierrätyskorista. Kirjaa olen lukenut muistiinpanoista päätellen erittäin stressaavalla junamatkalla kolmisen vuotta sitten, mutten lukemastani paljoa muista. Teoksen uudelleen lukeminen kannatti, sillä Rintala on pelkistämisen ja tiivistämisen mestari. Vajaan sataan sivuun hän onnistuu mahduttamaan perheensä evakkoreissun, sukuhistorian ja pakolaisuuden syvällisempää filosofiaa, myös globaalista näkökulmasta. Edelliseen postiini viitaten huomaan myös, että Rintala on se alkuperäinen ”mummoni ja Mannerheim”-kirjailija, joka 60-luvulla julkaisi kolme aihetta käsittelevää teosta. Rintalan tuotanto kiinnostaa suuresti, mutta en ehkä jatka tutustumista suoraan tuosta trilogiasta.

Teoksessa viisikymmentä vuotta täyttävä kirjailija palaa turistijunalla Viipuriin, lapsuutensa kaupunkiin, jonne nuorella Paavolla oli tapana matkustaa yksin kullerokimppuineen ja rapuineen mummoa ja muuta sukua tapaamaan. Rintala asui vanhempineen kiertolaisena Kannaksen maalaispitäjissä toteuttaen agrologi-isänsä haaveita kurkunviljelystä ja Ayrshire-lehmien jalostamisesta. Kaikenlainen teknologinen ja maataloustieteellinen edistys on Kannaksella suurta huutoa, ja Otto-isän persoona sopii paikalliseen kulttuuriin kuin nappi silmään, vaikka mies onkin kotoisin Saarijärveltä. Äidin suku on Pohjois-Savosta, mutta Paavoa kasvatetaan karjalaiseksi, maassa maan tavalla.

Evakkomatkaa kuvaillaan verevästi, muttei liian sentimentaalisesti. Rapujen, metsämansikoiden ja punaisen limonadin runsaudensarvesta äiti ja poika joutuvat mierontielle, asuen ensin isän umpimielisen suvun luona Keski-Suomessa, sitten äidin suvun luona Savossa ja lopulta päätyen Ouluun kerrostaloasuntoon. Leskiäidille tarjotaan tonttia Tervakoskelta Janakkala-järven rannalta, mutta hän kieltäytyy tarjouksesta, sillä hän ei edelleenkään usko olevansa leski. Äiti elää elämänsä loppuun saakka uskoen, että hänen miehensä on elossa Siperiassa jonkun himokkaan maatushkan hoivissa. Maatushka äitiä käy jopa sääliksi, sillä tämä joutuu kuuntelemaan kiihkomielisen miehen luentoja avomaakurkkujen optimaalisesta viljelystä.

Turistimatkalla Rintala kokee identiteettikriisin kuunnellessaan Intouristin kirjaviisaan puolikielisen oppaan virallista tarinaa Viipurista vanhana venäläisenä kaupunkina. Yrittäessään haastaa opasta ymmärtämään evakkojen tuskaa hän kokee tulevansa mitätöidyksi epähenkilönä. Todellisuudesta luopuminen merkitsee hänelle sitoutumista elämänikäiseen klovniuteen. Vierailut syvästi uskonnollisen, todellisuuspakoisen äidin luona muuttuvat raskaammiksi vuosi vuodelta, sillä äiti ryyppää juhlapyhinä traagisia sotamuistojaan samalla intensiteetillä kuin toiset kirkasta viinaa. Isäksi tullut nuori kirjailija ei myöskään tiedä, kuinka kertoisi suvun historiasta jälkipolville – ymmärtävätkö se koskaan täisaunan, syyhyn, syylien tai tytinän etymologiaa?

Ortodoksisen ja luterilaisen kulttuurin rinnakkaiseloa Rintala dokumentoi elävästi evakkoajoilta. Erityisesti Savossa ”venäjänuskoisten” pääsiäisrituaaleille raivataan tilaa isoissa maalaistaloissa. Nuori Paavo tuntee jo ortodoksien rukoukset ja tavat, mutta yhdessä asuminen tuo ortodoksisen kulttuurin vielä lähemmäksi. Uskonnollinen ero ei kuitenkaan näy arkisimmassa arjessa: kaikki lapset kokevat nöyryytystä täisaunoissa ja tultuaan ryssitellyksi kantaväestön toimesta. Ouluun muuttaessaan Paavo ja hänen äitinsä eivät kuitenkaan pyri pyyhkimään taustaansa, ja varsinkin äiti haastaa naapuruston eukkoja ahdasmielisyydessään. Karjalaisilla on tässä ainakin ruokakulttuuri ja rikas kielellinen perimä aseinaan taistellessa jäyhää peräpohjalaista mentaliteettia vastaan.

Teos avautuu paremmin historiallisena esseenä kuin perinteisenä omaelämäkertana. Pidin tekstiä raikkaampana ja modernimpana kuin monia tämän jälkeen julkaistuja muistelmia tai omaelämäkerrallisia romaaneja. Rintala saa arkiset objektit kuten ompelukoneet, moottoripyörät, isoäitien ikuiset tökötit ja pärekorit loistamaan erikoisuuttaan, ja samalla hän vertaa kotoisia asioita kuten äitinsä hurmoksellista virrenveisuuta muun maailman nostalgiseen musiikkiin. Virsi ”Tule kanssani herra Jeesus” svengaa paremmin, kun sitä soitetaan rinnakkain Harry Belafonten Banaaninlastaajan laulun kanssa. Ehkä tässä kirjassa on etiäisiä tulevasta, kuten Liljan Loiston Karjala takaisin-biisien reggaeversioista. Uskoisin, että jos Rintala olisi elänyt oikein vanhaksi mieheksi, hän olisi saattanut intuitiivisesti ymmärtää karjalaismielisten rastafarien postmodernin kutsuhuudon.

(Kuva: Paavo Rintala äitinsä kanssa vuonna 1942. Napattu Oulun kaupunginkirjaston sivulta, Rintalan perikunnan arkisto)

 

 

Käkisalmi-Kingston

Viimeisen vuoden minua on laulattanut keittiössäni Liljan Loisto, reggaebändi, joka on vampannut vanhat Karjala takaisin-biisit uuteen uskoon. Monta kertaa olen missannut bändin keikan Hesassa ja Tampereella, mutta odotan seuraavaa mahdollisuutta. Olen kuullut, että keikoilla tanssitaan paritansseja uskollisesti 40-luvun tyyliin.

Minulla oli Karjala takaisin-kausi jo kauan ennen Liljan Loistoa, levyhyllystäni löytyy useampikin parin euron halppiskokoelma alkuperäisiä sodanjälkeisiä hittejä, joilla kaikilla on Muistatko Monrepos’n ja Evakon laulu. Genre on hämärästi tuttu myös lapsuudesta, jolloin kävin joskus evakkojen luona kylässä. Ymmärrän kyllä, että joillekin Karjalaan intohimoisesti suhtautuville Karjalan kunnailla reggaebiittiin puettuna tuntuu pyhäinhäväistykseltä; itse uskon perinteen siirtämiseen uusille sukupolville keinolla millä hyvänsä. Onhan Liljan Loiston biiseissä myös ironiaa ja kieli poskella-meininkiä, mutta niin on kaikessa hyvässä bilemusiikissa. Herkkähipiäiset evakkojen jälkeläiset eivät ehkä tätä huumoria kestä, mutta olkoon se heidän oma häpeänsä.

Minulla on kotona kaksi jamaikalaisen mummon kutomaa rastapipoa, jotka ovat vähintään yhtä suloisia kuin pässinpökkimät sukkamme. Jostain löytyy myös kokoelma Haile Selassie-pinssejä. Jamaikan rastafarien kaipuu Etiopiaan aivan yhtä todellista kuin karjalaisten kaipuu kotikyliinsä, taloihin, joista on jäljellä vain kivijalka. Eihän näitä kahta muuttoliikettä voi historiallisesti tai poliittisesti verrata toisiinsa, mutta tunteiden tasolla rakenne on samankaltainen. Toiviomatkojen merkitystä ei voi koskaan aliarvioida. Liljan lLoisto ammentaa inspiraationsa tasavertaisesti läheltä ja kaukaa, outouttaen kummankin ilmiön. Sekoitus on todellakin niin ufo, että se naurattaa ja itkettää samaan aikaan.

En ole itse edes kunnolla käynyt rajantakaisessa Karjalassa, reissuni ovat kohdistuneet Vienan Karjalaan ja Petroskoihin. Mutta ohi on ajettu ja maisema on iskostunut tajuntaani. Jossain Sortavalan kieppeillä oli hulppeinta. Myös Terijoki junan ikkunasta katsottuna herättää hillittömän kaipuun. Nämä olivat paikkoja, joista lapsuudessani puhuttiin, vaikka suvussani ei olekaan evakkoja. Vaikutti, että erityisesti naisille Karjalan kannas oli 20-30-luvuilla ollut haaveiden maa – sinne lähdettiin esim. Savosta parempien työ- ja koulutuspaikkojen perään. Leveämpi leipä ja kosmopoliitit kulttuuriset vaikutteet. Hienommat tanssiravintolat ja pitsihuvilat. Hienoa vertailua aiheesta löytyy myös esim. Sirpa Kähkösen romaaneista.

Suurin osa lähipiiristäni ja kavereistani reagoivat Liljan Loistoon negatiivisesti. Joudun todella laittamaan faniuteni sordiinolle seurassa. Ilmeisesti fuusio tuntuu monista liian kaukaa haetulta – jos ei pidä humpasta eikä reggaesta, voi olla vaikeaa heittäytyä tähän mielenmaisemaan. Jukka Poika avautuu suurille yleisöille helpommin, koska hänen  biisinsä dokumentoivat tätä päivää nykyihmisen kielellä.

Minulle karjalan murteen ja jamaikan pidginin sekoitus on vaan niin kodikasta. Ja haluaisin vielä lukea kielitieteellisen tutkimuksen aiheesta.