Maailmanselityksen mestariteos

Olin taas viime yönä ”pahassa paikassa”: unettomuus iski, eikä minulla ollut mitään muuta kirjaa kuin Karl Ove Knausgårdia suden hetken ohittamiseksi.

Paha paikka siksikin, ettei Knausgård kuulu minun universumissani niiden kirjailijoiden joukkoon, joiden parissa aika kuluu vaivattomasti. Olen lukenut ”Knasun” taisteluista jopa neljä kuudesta, ja pari ruotsiksi, mutta silloin minulla on täytynyt olla harvinaisen kirkkaita aikoja pään sisällä. Knausgårdin vuodenaika-aiheisia kirjoja olen myös yrittänyt aloittaa, mutta kesken ne ovat jääneet. Kevät oli koskettava, mutta aivan liian hidastempoinen makuuni.

Teoksessa Syksy (LIKE, 2016, suom. Jonna Joskitt-Pöyry) Knausgårdin perheeseen odotetaan neljättä lasta, ja isä Karl Ove kirjoittaa syntymättömälle tyttärelleen kirjeitä. Perhe asuu Skoonessa, mutta välillä reissataan Norjassa, ja matkustetaan muistoissa varsinkin Arendalin pikkukaupunkiin. Kirjassa ei ole merkittävää juonta, vaan se toimii kuin ensyklopedia randomilla valittujen avainsanojen mukaan.

Opin aikoinani kirjoittajakoulussa yhden tärkeän sloganin (joka liittyi eniten draamaan, mutta sovellettavissa se on myös proosaan): näytä, älä selitä. Karl Ove Knausgårdin täytyy olla todella lahjakas kirjailija, jos hän onnistuu myymään bestsellereitä lähes pelkällä selittämisellä. Tässä teoksessa selitetään varsinkin luonnon ilmiöitä ja eläinkunnan toimintaa pienelle, kasvavalle lapselle. Ja varhain tänä aamuna jaksoin lukea tämän kirjan loppuun, koska se toimi rauhoittajana ja lohduttajana.

Syksy voisi olla hyväkin elämäntaito-opas mainitsematta henkisen kasvun vaatimusta. Kirjassa ihmetellään luontoa, ihmisen luomien esineiden muotoja, kehon sisäisiä tuntemuksia, kosketusta, värejä. Pieniä, yleisinhimillisiä ilmiöitä. Uskoisin, että kertojaan pystyy kuka tahansa samastumaan, vaikka ei ymmärtäisi mitään Pohjoismaiden historiasta tai protestanttisesta etiikasta. Toki näitäkin teemoja käsitellään, mutta ne jäävät alisteiseksi luonnon ja laajan universumin ihmeille.

Syksy toimi minulla vähän samalla tavalla kuin norjalaisten keksimä reaaliaikainen junaohjelma, jossa seurattiin maan halki kulkevan pitkänmatkanjunan maisemia. Siis pelkkiä maisemia, ei junassa istuvien ihmisten keskusteluja. En jäänyt tähän koukkuun, mutta olen joskus katsonut tuota ohjelmaa muutaman tunnin. Yhtä lailla Knausgård voisi luoda kaunokirjallisen ICA:n kassajonon, jossa kuvataan (ja huoh, selitetään) ihmisten ostoksia. Tässä elämisen ja kokemisen moodissa on jotain perin autistista. Joillekin se toimii rauhoittavana lääkkeenä, toisille ei. 

Kirjassa toki on myös kirjaimellista syksyä, lehtien putoamista ja pohdintaa päivien vähenemisestä. Odottava isä on syksyisissä tunnelmissa, mielessään jo miltei elämänsä ehtoossa. Hän on jo 45 vuotta ja laskeskelee, ettei todennäköisesti näe tämän syntymättömän lapsen lapsia. Ehkä sen varalta hän myös selittelee jälkipolville lankapuhelimien ja nappilaatikoiden funktioita. Menneen maailman nostalgiaa teoksessa on kuitenkin lopulta aika vähän. Enemmän tässä ihmetellään sammakkojen sielunelämää ja meduusojen hermostoa. Minuun nämä luonnon havainnot iskivät eniten, koska siitä on aivan liian kauan, kun olen viimeksi nähnyt kyykäärmeen livenä.

Kirjassa on myös jotain samaa kuin 90-luvun filosofisessa hittikirjassa Sofian maailma (Jostein Gaardner) jonka valitettavasti olen vuosien varrella hukannut. Norjalaiset osaavat filosofiansa, ja osaavat sitä tarjota salakavalasti myös niille, jotka eivät ole koskaan filosofiaa opiskelleet.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka haluavat hidastaa ja löytää ihmeitä makkara-makaronipadan sisältä. Toivon mukaan kirja inspiroi myös seikkailuihin kirjallisen maailman ulkopuolella.

Snobismia suoraan suoneen

loistava-menneisyysEdward St. Aubyn (s.1960) on brittikirjailija, jonka tuotanto on mennyt minulta kokonaan ”ohi” 1990-luvulla. St. Aubyn julkaisi Patrick Melrosesta kertovan autofiktiivisen trilogiansa Yhdysvalloissa vuosina 1992-4, ja sarjaa täydentävät vielä kaksi myöhempää osaa. Kirjasarja on noussut uuteen suosioon v. 2017, kun siitä alettiin tehdä tv-sarjaa. Samaan syssyyn Otava päätti suomentaa kirjasarjan, josta trilogia on julkaistu samoissa kansissa Loistava menneisyys – nimellä (2018, suom. Markku Päkkilä).

Luin trilogiaa hitaasti kahden viikon laina-aikana, kykenemättä ahmimaan sen varsin raskaita teemoja. Trilogia kertoo paljon muustakin kuin insestistä ja suonensisäisten huumeiden käytöstä, ja tyylillisesti se tuntuu perineen paljon Evelyn Waughin Mennyt maailma– teoksesta. Waughiin viitataan myös intertekstuaalisesti kaivaten hänen reippaita juhliaan. Kirjan konteksti on kompromissittoman yläluokkainen, eikä tästä henkisestä perimästä tunnu kukaan saavan potkuja, vaikka saapuisi juhliin verinen ruisku kyynärtaipeessa. (Tätä teoksissa ei tapahdu, mutta Patrick tuntuu viettävän 80-luvun rikkaiden ystäviensä vessoissa.)

Ensin täytyy tunnustaa, että olisin luultavasti ihastunut kirjasarjaan pidäkkeettömämmin 20-vuotiaana kuin 45-vuotiaana. Varsinkin trilogian toinen osa Bad news (Ikävä juttu) olisi taatusti kolahtanut silloiseen rappioromantiikkaa ihannoivaan itseeni. Sarja kolahti edelleen, mutta oli myös rankkaa lukea päähenkilön pohjattomasta itsetuhoisuudesta. Ja osa huumetrippien kuvauksista tuntui jopa pitkäveteiseltä, koska ne olivat sekasortoisella tavalla perin sivistyneitä ja oppineita.

Trilogiassa siis kartoitetaan ”tuhlaajapoika” Patrick Melrosen elämää 5-vuotiaasta noin kolmikymppiseksi, jolloin hän on parantunut pahimmasta huumehelvetistään ja palannut Britannian seurapiireihin. Patrickin alkoholisoitunut pedofiili-isä kuolee miehen ollessa parikymppinen, ja hänet lähetetään New Yorkiin hakemaan tämän tuhkia. Ensimmäinen osa sijoittuu siis 60-luvun Provenceen, toinen osa New Yorkiin vuonna 1982, ja kolmannessa osassa seikkaillaan Lontoossa ja Cotswoldsin maaseudulla vuonna 1990.

Patrick on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi 5-vuotiaasta eteenpäin, eikä hänen sekakäyttäjä-äidillään riitä voimia puuttua asiaan, vaikka hän on tietoinen miehensä taipumuksista. Myöhemmin vanhemmat eroavat, rikas amerikkalainen äiti nousee ahdingostaan, mutta isä jää Ranskaan elämään rappioelämää ex-vaimonsa antamilla almuilla. Kasvavalle Patrickille ainoa lohtu on se, ettei isä ole menestynyt, vaan kenties lunastanut hänelle kuuluvan alhaisen paikan yhteiskunnassa.

Trilogiassa on vähän osioita, jotka eivät tavalla tai toisella liity päihteisiin. Nuorten huumeriippuvuuksia ei moralisoida, koska vanhempien ikäpolvi marinoituu kosteilla lounaillaan saaden aikaan lähes yhtä pahaa jälkeä. 1990-luvulle tultaessa lähes jokainen Patrickin elossa oleva ystävä kuuluu NA- tai AA-ryhmään, joiden hoivissa heistä tulee ympäristölleen sietämättömiä. Patrickiä itseään vainoaa edelleen kolmikymppisenä lapsuuden synkät varjot huolimatta lukuisista terapiasuhteista. Vihan tunteen käsittely tuntuu olevan hänen elämänsä läpileikkaava teema, vielä hankalampi kuin päätös lopettaa suonensisäisten huumeiden käyttö.

Tyylillisesti St. Aubynin teokset eivät muistuta Karl Ove Knausgårdin pikkutarkkaa arkista kerrontaa, mutta isäsuhteen käsittelyssä heillä on paljon samaa (huolimatta siitä, ettei Knausgårdin isä ollut pedofiili). St. Aubynilla tosin huomio kiinnittyy sivuhenkilöihin ja laajempaan maailmaan, kun taas Knausgårdin pitkät monologit ovat enemmän introspektiivisiä. Uskoisin kuitekin, että ”Knasun” ystävät saattaisivat ammentaa paljon myös tästä trilogiasta, jolle on luvassa kaksi jaksoa lisää. Sivumäärä jää vaatimattomammaksi, ja teokset ovat myös helpompilukuisia. Ehkä St. Aubynin tarkoituksena ei ole myöskään luoda kirjallisia spektaakkeleja, vaan luin teoksia aitoina pyrkimyksinä nostaa seksuaalisen hyväksikäytön ja riippuvuuksien välisen yhteyden teemaksi, joka vaatii myös yhteiskunnallista tarkastelua.

Luin teokset oikeassa järjestyksessä, ja suosikkini kaikessa kammottavuudessaan oli ykkösosa Never Mind. Kolmososaa Some Hope en luultavasti olisi jaksanut lukea itsenäisenä teoksena. Siinä esimerkiksi kartanon emäntä Bridgetin hahmo ei olisi avautunut lainkaan yhtä kiinnostavana, ellen olisi ensin tavannut häntä 60-luvun Ranskassa pilveä polttavana, seksuaalisesti vapautuneena tytön huitukkana.

Teoksessa käydään läpi vuosikymmenten yläluokkaisilla päivällisillä, joiden snobistiset järjestelyt tuottavat Patrickille nautintoa. Suvun perimä on edelleen se järjestys, joka pitää hänen elämäänsä jollain tasolla pystyssä. Cotswoldsissa hän pääsee juhliin, joihin osallistuu prinsessa Margaret, mutta niissä hän tyytyy terapeuttisiin keskusteluihin ex-narkkariystäviensä kanssa. Illallispöydässä prinsessa Margaret saa leningilleen peurapaistin kastiketta, joka kaiken lisäksi oli makunsa puolesta pohjanoteeraus. Kaikkia kartanon vieraita ei voida kutsua samaan pöytään prinsessan kanssa, vaan heidät lähetetään taksilla piiloon Bossington-Laneille naapurikartanoon.

St. Aubynin huumori kohdistuu aateliston ja muun yläluokan sisäsiittoisuuteen, pakkomielteisiin ja ahdasmielisyyteen. Miespuolisten perillisten tuottaminen sukuun on edelleen monien miesten ykkösprioriteetti, joka ohittaa aviollisen uskollisuuden. Lasten läsnäolo aikuisten juhlissa on suuri etikettivirhe, ja heidän ottaminen mukaan sunnuntain jumalanpalveluksiinkin on kyseenalaista. Sakasti on anglikaanisessa kirkossa sopiva paikka säilyttää sylilapsia, eikä evankelisille irtiotoille ole suurta sosiaalista tilausta.

Minulle teosten suurin anti oli niiden tietynlaisessa terapeuttisuudessa, jossa kuitenkin aidon snobistisesti piikiteltiin terapiakulttuurille. Odotan sarjan loppuosilta lisää johtopäätöksiä huumevieroituksesta ja oivalluksia päihteettömästä elämästä. Patrick Melrosen yläluokkainen narkkielämä oli kyllä yhtä raadollista luettavaa kuin kaikki muukin ”alan kirjallisuus” huolimatta siitä, että päähenkilöllä oli varaa hotellien huonepalveluun ja runsaisiin tippeihin limusiinikuskeille. ”Alan kirjana” se vakuutti siksi, että St. Aubyn onnistuu pysymään toiveikkaana sortumatta kuitenkaan tyypillisimpiin sentimentaalisuuksiin.

Postironisen aikuisen värityskirja

ekholm rakkausKirjasyksyyn mahtuu monia uutuuksia, jotka pitäisi saada käsiin aivan heti. Syksyn erikoisimpiin esikoisteoksiin kuuluu aiemmin toimittajana, graafisena suunnittelijana ja dramaturgina tunnetun Johannes Ekholmin romaani Rakkaus niinku (Otava, 2016), joka jo herättää huomion kirjojen merestä nimen ärsyttävyydellä ja kannen animehenkisyydellä. Nimi muistutti minua ajasta, jolloin seurustelin erään vanhemman teatterimiehen kanssa, joka natkutti aina siitä, että julkisesti esiintyvänä henkilönä käytin liikaa niinku-sanaa.  Asenteessa oli jotain mansplainaavaa, vaikkakin ymmärsin sen johtuvan myös pelkästä ikäerosta. Siksi kirja nauratti jo ilmiasullaan ennen sisältöön tutustumista.

Rakkaus niinku keskittyy parisuhteita enemmän isän ja pojan komplisoituun suhteeseen, sillä päähenkilö Joonan kirjailijaisä on ”tehnyt Knausgårdit” eli kirjoittanut autofiktiivisen tunnustusromaanin epäonnistumisistaan isänä ja puolisona. Muut Joonan lähipiirissä eivät jaksa enää seurata kirjan ympärillä vellovaa keskustelua, mutta Joonaa isän paljastukset edelleen kismittävät. Kaiken kukkuraksi hänen on palattava asumaan isän ja hänen uuden vaimonsa luo Kirkkonummelle, sillä hän on polttanut siltansa mainosalalla, jäänyt työttömäksi ja menettänyt luottotietonsa. Koska isä on jo eläkkeellä, parivaljakolla on liikaa aikaa ruotia suhdettaan ja maailmanmenoa.

Kirja koostuu keskusteluista, joita Joona tallentaa netissä ja puhelimen nauhurilla, välillä luvan kanssa, välillä ilman lupaa. Pyrkimys tekstissä on mahdollisimman ”autenttiseen” puhemateriaaliin, eli mieleen tulee ”löydetty” runo tai kirja, joka on kirjoittanut itsensä nappia painamalla. Syvällisimmät keskustelut käydään chatissa mystisen avatar SAD91RL:in kanssa, joka puheidensa mukaan asuu Barcelonassa ja tekee apurahalla paperiveistoksia. SAD91RL:n identiteetti on vielä häilyvämpi kuin Joonan oma, ja tuttavuutta leimaa sosiaalisten tilanteiden pelko. Pitkien chattien lukemisesta romaanissa voi olla montaa mieltä. Minusta ne olivat kiinnostavia teoreettisesta ja kulttuuripoliittisesta näkökulmasta, sillä molemmat osapuolet tuntuivat yliopistosivistyksessään aivan eri sukupolven edustajilta, mutta kirjoittivat silti tämän päivän anglismeja tihkuvaa ghetto-suomea.

Minua ei kirjassa kiinnostanut niinkään kysymys julkisuudesta ja läheisten puheiden tallentamisen epäeettisyydestä, vaan olin vaikuttunut ajan hengen, erityisesti työelämän ja luovan työn ammattilaisten tilanteen postmarxistisesta analyysista. Koska Joonan IRL-kavereista osa on kuitenkin urakiitäjiä ja osa juoppouteen ja huumeisiin päin luisumassa olevia pudokkeja, ei hänellä ole juttuseuraa kuin isästään, joka kutsuu itseään luddiitiksi. Joonan syrjäytymisuhka ei tässä johdu viinasta tai huumeista, mitä pidin tyylikkäänä valintana. Seksikin on tälle kolmikymppisten sukupolvelle hyvin monimutkainen asia, joka vaatii lähes aina pitkällisiä neuvotteluja ja identiteetin hienosäädön avaamista. Tosin en usko, että kaikki tuntemani kolmikymppiset tietävät, mitä tarkoittaa cis-gender.

Mukavimpia hahmoja kirjassa olivat itäsuomalaiset naiset, pohjoisjarjalainen äitipuoli Sirpa, josta Joonalla ei ollut minkäänlaista kompleksia, ja uusi ystävä Zoe Savonlinnasta, joka tutustutti meidät kirjaoraakkelin jännittävään rooliin. Naisten vahva murrepuhe tuli teokseen tervetullutta vaihtelua, ja tuulahduksen punavihreän kuplan ulkopuolelta. Loppukohtaus oli mahtavan läsnäoleva, nettielämän sakeita huuruja tuulettava ja toivoa antava.

Vaikka osa romaanista koostui vahvasta synkistelystä, kukaan henkilöistä ei ollut täysin epätoivoinen. Sosiaalisista rajoituksistaan ja neurooseistaan huolimatta Joona osaa jakaa ongelmansa valittujen luottoihmisten kanssa. Joonan ongelmissa vellominen voi tuntua narsismilta, mutta itse näin sen liikaa lukeneen käsiteakrobaatin eksistentialistisena angstina. Suomessa saattoi 90-luvulla edistyä joissain piireissä lainaamalla baarin pöydässä Slavoj Zizekiä, mutta valitettavasti näinä päivinä tällaista lukeneisuutta ei enää arvosteta yliopistoissakaan, vaan korkeintaan Voima-lehdessä, joka ei taatusti maksa paljoa kirjoittajilleen. Nykyajan sankari on, kuten Ekholm alkukappaleessa loistavasti pohjustaa, pikkutuhma, seksistinen ja lapsenkaltainen helppoheikki Jethro Rostedt, jonka punakkaa naamaa tuijotamme TV:stä joka ilta. Jethron postironinen lainaaminenkin voi jossain päin Kallion baareja olla nykyään tyylikästä, samoin kuin Crocsien käyttö.

Samastuin Joonan persoonaan ensisijaisesti teoreettisten viitteiden, erityisesti sukupuolentutkimuksen käsitteiden, kautta, ja vaikka hän piti itseään namedroppaajana, minusta teos kokonaisuudessaan edustaa kiinnostavaa tapaa kirjoittaa yhteiskunnallisista kysymyksistä. Mitään lähdeviitteitä en kaivannut, chatin tajunnanvirta oli kaltaiselleni friikille tarpeeksi villiä ja vapaata. Osa keskusteluista kulkevat tässä jo esseen suuntaan, pois romaanista. Helposti toteutettavana draamana en tätä näkisi, sillä henkilöiden yksittäiset repliikit ovat kovin käsitteellisiä ja ylipitkiä.

Kerrassaan upea, raikas ja puhutteleva teos, jota ei välttämättä pysty kokonaan avaamaan hätäisellä ensi lukemalla. Toivoisinkin, että kirjasta keskusteltaisiin paljon baareissa, lukupiireissä ja ventovieraiden kanssa julkisissa liikennevälineissä. Teos voi herättää myös suurta ärsytystä ja turhautumista, ja siksikin se on onnistunut keskustelunavaaja.

Poroporvarillisuuden viehkeä kauhu

Isä ja poikaJörn Donner on ollut kirjailija, jonka teoksia olen toistaiseksi boikotoinut johtuen hänen takavuosien ärsyttävästä kirjakerhon tv-mainosläsnäolostaan. Muutenkin sain opiskeluvuosina Donner-yliannostuksen lähipiirissäni esiintyneen fani-ilmiön vuoksi. Isä ja poika (Otava, 1984) lähtee huomenna kiertoon, joten päätin lukaista sen alta pois ja tutustua hänen kuuluisaan perhesaagaansa ihan piruuttani.

Ensimmäinen havaintoni oli, että yhtymäkohdat Karl Ove Knausgårdin kanssa sisällöllisesti, ellei tyylillisesti, ovat vahvoja. Isä ja poika kertoo myös kahden miehen ongelmallisista isäsuhteista tilanteissa, joissa isä on kuollut jo pojan ollessa pieni. Teoksen kertoja on Jörn itse, mutta päähenkilössä Jakobissakin taitaa olla omaelämäkerrallisia piirteitä. Ja juuri Jakob on keskenkasvuisuudessaan, levottomuudessaan ja synkkyydessään kuin ilmetty Karl Ove – jopa kuuluisa viiltelykohtaus rakkaussurujen keskellä on Donnerilla samansuuntainen. Olisikin kiinnostavaa tietää, mitä Donner on mieltä Norjan Proustin tai Päätalon (makuasia, kummaksi tuotannon mieltää) teoksista ja onko hän mahdollisesti tietoinen yhtymäkohdista.

Erona Knausgårdiin on, että Donner käyttää tiiviimpää kieltä ja käsittelee maailmanhistoriaa ja -politiikkaa perhedraamakohtauksiin nivoutuen, täten antaen tuskaisista miehistään vähemmän napanöyhtäisen vaikutelman. Tuomioni Knausgårdia kohtaan on kieltämättä rankka, vaikka viihdyinkin Taistelujen kahdessa ensimmäisessä osiossa kohtuuhyvin. Isä ja poika on enimmäkseen fiktiivinen, osittain historiallisen esseen puolelle kiepsahtava genremutantti, joka mielestäni osoittaa suurempaa mielikuvitusta kuin Knausgårdin puhtaan omaelämäkerrallinen tilitys. Knausgårdkin pohtii kyllä lähisukulaistensa poliittisia taustoja, joskus monisyisestikin, mutta päähenkilön oma ulkomaailmaan liittyvä kyynisyys jättää mahdollisuuden vain yhdentyyppiseen perspektiiviin, intiimiin ja yksityiseen.

Isässä ja pojassa käydään Suomen ja Euroopan historiaa läpi 1700-luvulta saakka, pohtien esimerkiksi Helsinki-nimisen pikkukaupungin epäsuosittua asemaa hansakauppiaiden reiteillä. Päähenkilö Jakob Andersin suvun vaiheet juontavat juurensa Pohjois-Saksaan, mutta Suomeen suku on päätynyt pitkän Ruotsissa oleskelun jälkeen. Pohjanmaan kautta Helsinkiin päädyttyä suku rakentaa tukikohtansa Pohjoisrannalle. Nelikerroksisessa palazzossa tavataan vähän väliä sekä venäläisiä upseereja että suomenmielisiä uudistajia. Mannerheimin hahmo seikkailee kulissien takana hyvässä ja pahassa: päähenkilö tietää olleen isoisänsä hautajaisissa Marskin kanssa samassa kirkkosalissa, mutta ei osaa suhteuttaa kokemaansa sodanjälkeiseen todellisuuteen.

Valtaosa romaanin tapahtumista sijoittuu 1950-luvulle, Kekkosen valtaantulon jälkeiseen aikaan. Tarinaa kertoo letargiaan uponnut kirjailija, Donner itse, Kekkosen vallan viimeisinä vuosina. Jakob Anders on nuori vasemmistolainen toimittajan- ja kirjailijanalku, jonka rähjäistä olemusta katsotaan karvaasti suomenruotsalaisissa akateemisissa piireissä. Mies on mennyt naimisiin opiskelijatoverinsa Sigridin kanssa vain, koska Sigrid odotti tälle lasta. Lapsiperheen uusi todellisuus ikävystyttää levotonta kirjailijanalkua, ja hänellä on tapana kadota perhevelvollisuuksistaan muiden naisten turvaan tai juttukeikoille Euroopan metropoleihin. Donner käyttää huomattavan tilan Sigridin ja hänen loviisalaisen perheensä porvarillisen perheidyllin avaamiseen. Perheen yritys leipoa Jakobista salonkikelpoista vävyä on aito, mutta katasrofaalisen epäonnistunut. Lempikohtaukseni teoksessa liittyikin paikallisen harrastelijateatterin uudenvuoden revyyseen, josta Jakob on pakotettu kirjoittamaan arvion. Kohtaus onnistui nyrjäyttämään ankkalammikkoidyllin hetkellisesti sijoiltaan ja mullistamaan pikkusieluisten appivanhempien elämän.

Jakob Anders ja kertoja ovat kuitenkin itsekin kasvatuksensa ja perhetaustansa vankeja, vaikka yrittävät kaikkensa pyristellä niitä vastaan. Vaikka kulttuurimiehet naureskelevat lähipiirinsä juusto- ja viini-illoille ja perintöasunnoille, heille molemmille on silti itsestäänselvää pyrähdellä Euroopan metropoleista toiseen. Vaikka tässä asutaan vaatimattomissa hotelleissa ja lasketaan matkakassan pennosia, miehille liikkuvuus on omanlaistaan kulttuurielitismiä.

Teoksen varsinainen draaman kaari keskittyy Wieniin ja Jakobin Salomon-isän mystiseen katoamiseen kaupungissa 1930-luvulla. Romaanin sisään mahtuu pienimuotoinen poliittinen trilleri. Ottaen huomioon, että tässä ruoditaan perinpohjin läpi Suomen kansalaissota, kommunistisen liikkeen aaltoileva menestys, äärioikeiston nousu, kylmä sota ja suomettuminen, teksti on kuitenkin yllättävän hengittävää. Historiallisen odysseian läpi käyneenä Donner kuitenkin toteaa: ”Tärkeämpää kuin Kristuksen syntymä tai Stalingradin taistelun prosessi, joka johtaa tietoisuuteen omasta minästä:” (330)

Henkilöhahmoista kiinnostavin ja ristiriitaisin on kertojan oma kielitieteilijäisä, Donnerin Kai, jonka Siperian seikkailuista Donner onkin julkaissut myöhemmän teoksen. Olisin kiinnostunut lukemaan miehestä, joka ensin pakeni Euroopan mädännäisyyttä Siperian alkuperäiskansojen pariin ja rajan suljettua siirsi intohimonsa Suur-Suomi ideologien palveluun. Tämä romaani oli joka suhteessa yllättävä elämys, joka ei ole menettänyt tehoaan rautaesiripun kaaduttua. Lähihistorian oppituntina teos soveltuu niillekin, jotka eivät viihdy tietokirjojen parissa.

Ensimmäinen Päätaloni: Ratkaisujen aika

Päätalo Ratkaisujen aikaTänä vuonna Kalle Päätalon teosten lukeminen on tullut trendiksi ainakin kirjablogistien ja muiden himolukijoiden parissa, kiitos tästä ehkä Gummerukselle, joka on päättänyt julkaista Iijoki-sarjan uudelleen syksystä lähtien nopeassa tahdissa.  Päätalo on itselleni ollut suomalaisista kertojista se viimeinen erämaa, jonne jo ajatus eksymisestä on saanut kylmän hien pintaan. Monet tuttavistani ovat lukeneet Päätaloa vitsinä, jotenkin camp-henkisesti, mutta joidenkin mielestä hänen esikoisteoksensa Ihmisiä telineillä (1958) on oikeasti hyvä teos, kertoohan se tamperelaisen työväenluokan arjesta ytimekkäämmin kuin miehen muu tuotanto. Päätaloa on myös verrattu Norjan arjen merkityksellistäjään, Karl Ove Knausgårdiin, vaikka näiden kahden kirjailijan lähtökohdat ja motiivit taatusti eroavat toisistaan. Knausgård-haasteenikin jumittaa teoksessa 3 – vaadittaisiin todella tapahtumaköyhää jaksoa elämässä, jotta sen loppuun saattaisin.

Iijoki-sarjaa luetaan kimpassa Karoliina Timosen Kirjava kammari-blogissa koko vuoden. Individualistina en kuitenkaan kykene aloittamaan sarjaa aikajärjestyksessä tai osallistumaan keskusteluihin määrättyinä aikoina. Anarkistina olen päättänyt lukea Päätaloni random-järjestyksessä riippuen siitä, kuinka teoksia löytyy kirppareilta ja kierrätyskoreista. Toissapäivänä sain ilmaiseksi haltuuni Koillismaa-sarjan viimeisen osan Mustan lumen talvi (1969) ja Iijoki-sarjan puolivälin teoksen Ratkaisujen aika (1986). Aloitan seikkailuni Ratkaisujen ajasta, sillä siinä seikkaillaan minulle tutuilla Tampereen ja Pirkanmaan hoodeilla. Kainuulainen identiteetti tuntuu siinäkin vahvana joka sivulla, mutta kortteeria Kalle ja Laina asuvat jossain lähellä Kirkkosuota – Turtolan tai Messukylän maastossa rintamamiestalon vinnillä. Kirkkosuo on nykyään suosittu maisemapeltokohde lähellä Citymarketia. Ilmeisesti se kukkea rypsi- tai pellavapelto, jonka ohi olen pyöräillyt satoja kertoja. Läheltä siis liippaa.

Rikkoakseni kirjabloggausteni tylsää kaavamaisuutta raportoin nyt ensivaikutelmia ensimmäisestä Päätalostani muutamassa vaiheessa:

s. 62: Teoksessa on päästy matkustamaan Tampereelta Kyröskoskelle timpurin hommiin. Vuosi on 1946. Majapaikan löytäminen umpimielisessä kylässä on hankalaa. Kalle kohtaa sodan aikana tapaamansa törkeästä varkaudesta tuomitun vangin, jonka kanssa olisi tarkoitus tehdä töitä. Ruoka on edelleen kortilla. Suurin osa ukoista on jatkuvassa kohmelossa. Pontikan keittäjiä ei löydy joka talosta, mutta emännät panevat sahtia.

s.150: Kortteeritilalla on isot sahdin ryyppäjäiset, joista Kalle luistaa puolukankeruuseen. Ryyppäämistä ja sen jälkeistä ”pitkän kakan” päivää kuvaillaan n. 50 sivun ajan (hohhoijaa). Kalle aloittaa myös rakennustekniikan opintoja kirjekurssilla, vaikka oikeasti haluaisi lukea suomen kieltä ja kirjallisuutta.

s.256: Pohdittu rakennusmestari Villen sielunelämää, vesikepin toimintaa ja potenssiongelmaa lukemattomilta kanteilta. Väitelty siitä, pitäisikö sukusauvalla lykkimistä kutsua kilikkimiseksi vai roustuamiseksi.

s 355: Kämppäkartanon harjannostajaisissa ei kuollut ketään. Kalle olisi saanut pesää Annukka-nimiseltä leskeltä, mutta oli liian huppelissa. Epäilen, että ennen Kyröskoskelta lähtemistä hän kilikkii Maija-emäntää – sellaisia merkkejä on ilmassa.

s.431 Ainoa valonpilkahdus monotoniassa: Kallen uusi kommunistinen työkaveri Mertsu Petsamon työmaalla, joka julistaa aatettaan joka käänteessä.

Lopussa vielä kohtuuviihteellinen vappumarssikuvaus, jossa Kalle vie Lainankin kulkueeseen edistämään demokratiaa. Kalle tietysti pääsee Tampereen teknilliseen opistoon, mikä on ilonaihe suvulle ja kaveripiirillekin. Ilmeisesti teoksen nimi viittaa tähän kouluttautumispyrkimykseen. Muutenkaan Kallella ei ainakaan elämänsuunnittelussa tunnu olevan vaikeuksia: tulevien kirjojen kirjoituskin on suunniteltu siihen vaiheeseen, kun rintamamiestalo on saatu kasaan.

Kun teos oli kauttaaltaan ”selvää pässinlihaa”, ainoa hämmentävä ulottuvuus oli Kallen ensimmäisen avioliiton kuvaus. Lainasta saa jotenkin infantiilin kuvan, varsinkin kun hän ”isittelee” ja ”äidittelee” heitä intiimien hetkien aikana. Kalle ei vaikuta kovin onnelliselta liitossaan, tosin mitä voisi odottaa sota-ajan kirjeenvaihtoromanssin lopputulemasta, kun sulho on läpi sodan ollut salaa hoidattamassa veneerisiä tautejaan Lahden tyttölyseon tiloihin perustetussa sairaalassa? Myös neljänkymmenen vuoden etäisyys saa Lainan kuvan värittymään – ja saa kai se värittyäkin, jos kaunokirjallisuudesta on kyse.

Historiallisesti opin jotain 1940-luvun Tampereesta, mikä lämmitti sydäntäni, mutta muuten lukukokemus oli pitkäveteinen. Saisin ehkä enemmän irti niistä teoksista, joissa liikutaan pelkästään Koillismaalla. Saatan vielä kokeilla toista kierrosta, mutta buumia en saa aikaan, vaikka tiiliskiveni voissa paistaisin.

Pispalasta suurikin ponnistaa

HassanBlasimHävettää myöntää, että minulla kesti kaksi vuotta ennen kuin pääsin lukemaan Hassan Blasimin novelleja Vapaudenaukion mielipuolen (WSOY, 2012) suomennoksen jälkeen. Blasimin menestyksestä on kohistu tietyissä piireissä täällä koti-Tampereella jo vuosia. Ennen suomennosta novellit ovat jo niittäneet maailmanmainetta alkukielellään arabiaksi sekä englanniksi; onpa niitä sensuroitu Irakin lisäksi monessa muussakin arabimaassa. Blasim siis on Sofi Oksasen rinnalla Suomen tämän hetken kansainvälisesti menestynein kirjailija. Irakilainen Suomessa asuva pakolaiskirjailija = suomalainen kirjailija. Tämän vuoden alussa novellit julkaistiin Yhdysvalloissa, mikä on johtanut positiivisiin arvioihin mm. New York Timesissa. Tämän tason menestyksestä kuuluisi jo jokaisen suomalaisen kirjojen ystävän olla helkutin ylpeä.

Vuodesta 2004 Blasim on asunut Suomessa ja ilmeisesti ison osan tästä ajasta Tampereen Pispalassa. Blasimin menestys kertoo siitä, kuinka suht tuntematon äidinkielellään kirjoittava pakolainen voi tulla nähdyksi ja kuulluksi, jos todellista kyvykkyyttä löytyy. Varmasti yhteydenotto kansainvälisiin kustantajiin ennen suomalaisia olikin juuri se oikea strategia. Arabiankielisen tekstin suomennos kun ei yleensä onnistu täällä ensi julkaisuna, vaan teoksen on ensin saatava ylistävää palautetta Lontoossa tai New Yorkissa, ennen kuin se ”löydetään”. Nyt Blasim on vihdoin ”löydetty” nykyisessä asuinmaassaan ja hänellä on pieni mutta vannoutunut fanipiirikin. Suomentaja Sampsa Peltoselle antaisin kunniamaininnan loisteliaasta käännöstyöstä, vaikka en arabiaa osaakaan kuin muutaman tervehdyksen verran.

Blasimin todellinen intohimo ja koulutus liittyvät elokuvantekoon; kirjailija hänestä tuli siksi, että hän kantoi mukanaan tarinoita, joiden kertomatta jättäminen olisi luultavasti aiheuttanut suurempaa mielen järkkymistä kuin kertominen. Suomalaiset vaikutteet näkyvät tässä kokoelmassa vain parissa-kolmessa novellissa, kun taas osassa tarinoista päähenkilöt päätyvät Balkanille tai Keski-Eurooppaan elävinä ja kuolleina.

Keskeinen kysymys Blasimia lukiessani oli: kuinka kirjoittaa poliittisesta terrorista, kidutuksesta ja kansanmurhista mahdollisimman eettisellä tavalla? Blasim kertoo ruumiiden silpomisesta, pääkallokokoelmista, jätesäkeistä löytyneistä sukuelimistä ja muista melkein kannibalistisista kokemuksista lakonisen toteavasti, turhia tunteilematta. Mitään helppoja ratkaisuja syvistä väkivallan traumoista selviytymiseen ei anneta, vaan länsimaihin siirtyneiden pakolaisten rinnalla kuljetaan pienin askelin. Lukija ei pääse kokemaan syvää empatian tai suvaitsevaisuuden aaltoa, vaan hänen on kestettävä sodan kauhut sellaisinaan, ilman turvatyynyjä.

Blasimin maahanmuuttajahahmot eivät ole kaikesta selvinneitä arjen sankareita, joille myönnetään positiivisuuspalkintoja ja jotka saavat aikaan kestävää muutosta rasistisissa pihapiireissä tsemppaamalla huono-osaisia naapureitaan ja kantamalla mummojen ostoskasseja. Vaikka tunnen monia tuollaisiakin maahanmuuttajia ja iloitsen heidän positiivisuudestaan, koen suurempaa läheisyyttä näiden traumojensa kanssa kipuilevien, keskeneräisten henkilöiden kanssa, jotka eivät pyri miellyttämään ketään. Verrattuna vaikka Yhdysvalloissa suosiota niittäneisiin Afganistanin sodista kirjoittaneisiin kirjailijoihin (kärkiesimerkkinä Khaled Hosseini) Blasimin tyyli tuntuu korkeakirjalliselta, julmuudessaan oikeudenmukaiselta. Taustalla kummittelevat selkeästi eurooppalaiset surrealistiset ja eksistentialistiset vaikutteet, kuten Kafka ja Camus. Samalla uskallan väittää, etteivät hänen novellinsa ole jokamiehen tai -naisen sunnuntaiviihdettä. Niihin on ryhdyttävä vakavalla mielellä.

Olen lukenut novelleja pieninä paloina väsyneenä, reaalimaailman mielenterveysasioiden uuvuttamana. Vaikka siis ”Pillerinpyörittäjä”-novelli, joka on suoraa puhetta pakolaismiestä hoitavalle psykiatrille, kosketti, en kykene pukemaan lukemisen herättämiä tunteita sanoiksi. Kaikki novellit, jossa oli silvottuja ruumiinosia tai pääkalloja, aiheuttivat suurta angstia. Suomeen sijoittuvissa novelleissa ”Pahantapaisessa itsensäpaljastajas” ja ”Tuo pahanilmanhymy” oli jo ripaus toivoa, joten niihin tartuin kuin pelastusrenkaaseen. Henkilökohtainen ajankohta Blasimin syvälliselle ymmärtämiselle oli siis heikko: tekstit vaativat lukijaltaan rohkeutta ja kirkasta mieltä. Palaan asiaan, erityisesti Irakin purkkajeesuksen muodossa, joka jo nimeltään kutsuu kevyempään kirjallisuuteen vihkiytynyttä lukijaa.

PS: Irakin purkkajeesus-kokoelma on nostettu tämän vuoden Independent Prize for Foreign Fiction-kilpailun lyhyelle listalle, jossa Blasim kilpailee voitosta mm. Karl Ove Knausgårdin kanssa. Kahta noin erityyppistä kirjailijaa en voisi kuvitella saman sateenkaaren alle. Onnea matkaan ja toivotaan parasta tamperelaisten puolesta!

 

 

Palmikkopoika ja revolutsija

Tervo+Jari+Esikoinen+kirjan+kansiSen verran näitä omaelämäkerrallisia fiktioita on tullut koluttua, että Jari Tervon Esikoinen (WSOY, 2013) ei tullut yllätyksenä. Tämä onkin vasta toinen Tervon teos, johon olen tutustunut -ensimmäisen, Laylan, kanssa vietin takkuisia hetkiä, mutta tämä vaikutti jo lähtökohdiltaan sympaattisemmalta. Tässä kolmetoistavuotias Jari pitää päiväkirjaa vuoden 1972 tapahtumista. Teiniangsti jää loppujen lopuksi sivujuoneksi, sillä perhe ja suku kokee pienempiä ja suurempia kriisejä, ja esikoisenkin panosta vaaditaan niistä selviytymisessä. Näkökulma on sukurakas – tässä pyritään ymmärtämään kaikkea ja kaikkia, suvun kipakkaa kommunismia, Esme-isomummon seksivinkkejä, Aune-tädin vainoharhaisuutta, Erkki-sedän ”tuureja”, äidin yllättävää syrjähyppyä ja maalariyrittäjäisää, jonka alaiset rellestävät kännissä keikalla kuin keikalla.

Esikoisen perhettä varjostaa kuolemanpelko, sillä heidän kuopuksensa kuusivuotias Unto Abraham sairastuu leukemiaan. Syövän kanssa eletään silti konstailematta: sairaalaan joutuu veljeä kuskaamaan Jarikin, kun vanhemmat eivät töihin ehdi ja syöpälääkkeitä palataan telttaretkille kuin nötköttiä konsanaan. Pihalla naapuruston lapset päättävät valehaudata Unton, mikä vanhemmista tuntuu ilkeältä pilalta, mutta Unto käsittelee sairauttaan makaaberein keinoin leikkimällä hautajaisia harva se päivä.

Mielenkiintoinen sivuhenkilö on kaupungin sairaalan patologi Atapattu Ceylonilta, joka puhuu hyvää suomea ja asuu omakotitalossa suomalaisen rouvansa kanssa ruusupuskia hoidellen. Erkki-setä ystävystyy naapurin miehen kanssa, koska tämän buddhalainen maailmankatsomus viehättää häntä. Vaikka tutustumiseen liittyy tyypillinen metsäläinen kiinnostus tummemman miehen genitaaleihin, tämä ystävyys tuntuu aidolta ja konstailemattomalta. Erkki-sedän mielestä Suomi on demokraattinen maa (kapitalismista huolimatta), sillä kaikki miehet kasvavat nähden toistensa mulkut saunassa. Valitettavasti Atapattu katoaa pian, eikä kaupungissa saada ruumiita avattua kuukausiin.

Tylsin osio kirjassa oli Aune-tädin harhat Tukholman noitavainoista 1600-luvulla ja mielenkiintoisin Esmeralda-isomummon muistelmat vuoden 1917 tapahtumista Espoossa ja Helsingissä, missä hän venäläisen upseerin piikana sai tutustua kiinalaiseen sotilaaseen Liuhun. Tulinen romanssi sai nuoresta naisesta kommunistin loppuiäkseen, ja osoittautui, että hän oli vuosikymmenet käynyt eri Neuvostoliiton kaupungeissa etsimässä kadonnutta rakastaan. Liun ja Esmen rakkaustarinassa olisi ollut ainesta kokonaiseen romaaniin, sen verran jännittävältä ja rajoja rikkovalta se tuntui. Palmikkopäinen mies maskeerattiin Helsingissä naiseksi, jotta pariskunta voisi työskennellä yhdessä leipomossa. Pitääkseen rakastaan hengissä Esmen on opetettava mies kävelemään kuin nainen. Hauskalla tavalla palmikkoteemaa jatketaan 70-luvun todellisuuteen, jossa Jari kasvattaa hevitukkaa ja lopulta hommaa itselleen palmikon Liun muistoa kunnioittaen.

70-luvulla syntyneenä tunnistan melkein kaikki populaarikulttuurin ja mainonnan ilmiöt, C-kasettien taian ja ruokalajit -tätä nostalgiaa on tullut ahmittua sen verran paljon, etten tällä kertaa päässyt siihen mukaan. Sen sijaan nostan Tervolle hattua tasapainoisen ja empaattisen sukutarinan luomisesta – tämä on tehty sellaisella pieteetillä, etten usko sen herättävän pahaa verta hänen lähipiirissään. Tässä on aivan erilainen ote kuin esimerkiksi Karl Ove Knausgårdin Taisteluissa – kiltimpi, kyllä, mutta samalla vähemmän egomaaninen. Tässä on laajempi poliittinen ja yhteiskunnallinen konteksti – poliittista vääntöä, mikä ei ilmeisesti vaurastuvassa Norjassa ollut enää 70-80-luvuilla yhtä kiivasta kuin aiemmin (Knausgård kirjoittaa myös kommunistienosta, joka puuhasteli itsekseen kammiostaan, mutta ei yhteiskunnasta, jossa jokainen kaupassa käynti ja urheilukisoihin osallistuminen oli poliittinen teko).

Esikoinen on myös monien muiden tänne arvioimieni uusien suomalaisten romaanien lailla dokumentti Suomen monikulttuurisesta historiasta, ja tuo kiinalaisten hunghuusien läsnäolo tsaarin armeijan palveluksessa (ja siitä eronneina vallankumouksellisina) Suomessa oli minulle tuntematon tarina. Se jäi kutkuttamaan mieltäni inspiroivalla tavalla.

 

 

 

 

Sylillinen tyhjyyttä, ämpärillinen tuhkaa

YlvisNorjalaiset osaavat tunnetusti ottaa mökkeilystään kaiken ilon irti, sekä musiikin että kirjallisuuden saroilla. Kirjoitan tätä kuunnellessani Ylvisin The Cabin-hittiä, jonka pureva ironia ei jätä kylmäksi. Viimeisin lukemani romaanikin, Niels Fredrik Dahlin Viime kesänä (2003, suom. 2008) kertoi mökkeilystä. Dahl ei ole ainakaan Suomessa saanut suurta mainetta, ja romaanin kannessakin häntä lähinnä mainostetaan Linn Ullmanin miehenä. Hän on kuitenkin monipuolinen kirjailija, joka on kunnostautunut proosan lisäksi lyriikassa ja draamassa ja kirjoittanut myös tv-sarjoja. Runotausta näkyykin hänen proosassaan ehkä vielä leimallisemmin kuin draama.

Pidin romaanista, vaikka siinä oli paljon kliseitä ja kulahtanutta tematiikkaa. Pidin siitä erityisesti siksi, että sain sen luettua parissa päivässä, samalla kun olen yrittänyt palata paikalla junnaavaan Knausgård-projektiini (olen jumissa kolmososan ensimmäisillä sivuilla, ja luultavasti siihen jään). Pidin sen kielestä, luontokuvauksesta ja ironisista norjalaiseen arkeen liittyvistä havainnoista – periaatteessa samoista asioista, joista olen pitänyt Knausgårdin tiiliskivissä. Paitsi että jotkut osaavat kertoa samoista asioista tiivistetymmin ja tyylikkäämmin.

Romaanissa on nimetön kertoja, keski-ikäinen mies, joka yrittää siivota kesämökkiään potentiaalisten ostajien varalta. Mökki on menossa myyntiin, koska mies tekee eroa vaimostaan Siristä, jota edelleen rakastaa intohimoisesti. Edellisenä kesänä heillä oli mökillä kolmiodraama käynnissä, jonka vatvomisesta mies ei tunnu pääsevän eroon – hänellä on pakkomielle vaimonsa oletetusta rakastajasta, lähellä asuneesta hieman mielenvikaisesta erakosta, jota Siri kävi salaa tapaamassa metsissä ja tämän kodissa. Vaimo tuli kesän aikana myös raskaaksi, mutta sai keskenmenon viidennellä kuulla, luultavasti johtuen hänen korkeasta iästään. Pariskunnan suhde alkoi rakoilla jo raskauden ensi metreillä, sillä Sirille raskaus oli yllättävän hankala asia. Mies epäilee, että lapsen isä on metsän mystinen rakastaja. Oikeastaan romaanissa ei tapahdu paljoakaan. Siinä vatvotaan enemmän miehen pään sisäisiä pelkoja ja angsteja. Moni pyörittelee tässä vaiheessa päätään – voiko noista aineksista saada aikaan hyvää romaania?

Yllättävää kyllä, voi. Kirjan kantava lause onkin poimittu Kalevalasta: ”mitä mies ei vaihtaisi sylilliseen tyhjyyttä tai ämpärilliseen tuhkaa?”. Kertoja vetelehtii, märehtii ja velloo yksinäisyydessään harvinaisen viihdyttävästi. Seksikohtauksetkin ovat melko jouhevia, kun taas Knausgård kirjoittaa seksuaalisuudesta lähinnä nolouden ja kömpelyyden kautta. Kertojan paranoidista mielentilasta kertoo, että hän saa näppyjä jokaisesta näkemästään kondomin kääreestä, erityisesti siitä, minkä näki mökin läheisellä tunturilla. Hän on fanaattisen yksiavioinen, eikä voi kuvitella enää koskaan olevansa kenenkään muun naisen kanssa kuin Sirin. Samalla hän pelkää, ettei tule koskaan riittämään tälle nälkäiselle syöjättärelle.

Tässä oli hyviä huomioita myös norjalaisesta yhteiskunnasta – rajalla asuvan kansan maanisista ostosretkistä Ruotsiin hamstraamaan (heille) halpaa alkoholia ja lihaa, kansakunnan, eritoten sen miesten, yksinäisyyden kaipuusta, köyhyyden muistosta, joka tämän päivän yltäkylläisyydestä on haalea haamu tien poskessa. Ylipäänsä lukukokemus oli lyyrinen, kansitekstissä sitä luonnehditaan ”kamarinäytelmäksi”, mutta sellaiseksi teoksessa liikutaan poikkeuksellisen paljon luonnossa, mikä lisää kerronnan raikkautta. Pariskunnan yhteiset uimaretket tuntuivat erityisen nautinnollisilta. Kaikesta angstaamisesta huolimatta teoksessa oli aimo annos elämäniloa ja hiljaista viisautta. Odotan jo toisen Dahlin romaanin lukemista, sillä kaikki hänen teoksensa eivät kerro keski-ikäisen miehen kriiseistä, esimerkiksi palkittu Matkalla ystävän luo (2002/7) kertoo pojan ja aikuisen miehen ystävyyssuhteesta.

PS: Norjalaisen kirjallisuuden ystäville: paras aihetta käsittelevä blogi on Reeta Törrösen Les-lue, joka käsittelee norjalaista kirjallisuutta Suomessa ja hieman myös suomalaisen kirjallisuuden asemaa Norjassa: http://les-lue.com

Kalastajakylän kansankynttilä

Fjordgaard10Knausgård-lukuhaasteeni on sitten kakkososan edennyt dementtisen etanan lailla. Kakkosesta hyppäsin suoraan nelososaan, jossa hän palaa muistoissaan lukion jälkeiseen välivuoteen opettajana Pohjois-Norjan kalastajakylän alakoululla 1980-luvulla. Noihin aikoihin Norjan syrjäseuduilla oli kova opettajapula, joten hommiin pääsi pelkillä papereilla ilman haastattelua. Monille norjalaisille nuorille opettajavuosi on ollut hyödyllinen välivuosi. Näin kai myös Karl Ovelle…ainakin oman identiteettipolitiikkansa tasolla.

Håfjordin pienen kylän ja sen koulun sosiaalisten suhteiden selostus on nelososassa raikasta, sillä siinä Knausgård onnistuu ainakin hetkellisesti irrottamaan itsestään omaan persoonaansa liittyvästä angstista. Luinkin ensimmäiset sata sivua mielenkiinnolla – oli kiinnostavaa nähdä, kuinka kylä suhtautui uusiin opettajatulokkaisiin ja kuinka 18-vuotias pojankloppi selvisi opettajantyön päivittäisistä haasteista. Oppilaiden kanssa hän tuntui tulevan toimeen hyvin, mutta kollegat puuttuivat hänen radikaaleihin metodeihinsa – esimerkiksi avaruutta ja sen välimatkoja ei olisi saanut vielä opettaa neljäsluokkalalaisille havainnollisesti itse tehtyjen planeettapallojen avulla, sillä lapset olivat norjalaisen konsensuksen mukaan liian pieniä tajuamaan oman planeetan takaisia asioita. Tapaamme oppilaita, joille on jo alaluokilla itsestäänselvää, että he jatkavat isiensä kalastajan ammatissa ja jotka siksi suhtautuvat skeptisesti kaikkeen turhaan lukemiseen. Tytöistä iso osa päätyy töihin kalatehtaalle tai käyvät ammattikoulun linjan jollain teknisellä alalla. Pohjoisnorjalainen työväenluokkaisuus ja kansankulttuuri tulevat hyvin esiin esimerkiksi kyläjuhlien aikana, jotka rytmittävät hienosti kalastajakylän muuten yksitoikkoista arkea. Karl Oven on välillä vaikea ymmärtää paikallisten poikien ja miesten kulttuuria; esimerkiksi hän suuttuu silmittömästi kaksitoistavuotiaalle oppilaalleen, joka nimittelee häntä hevosenkyrväksi – tilannetta puidessa rehtori kehottaa häntä ymmärtämään syvällisemmin paikallista puheenpartta. Myös opettajakollegan kalastajamies käy etsimässä häntä kivääri kainalossaan siinä vaiheessa, kun kollegojen juttutuokiot venyvät pitkiksi illanvietoiksi.

Muiden nuoruusmuistojen muistelu etenee päätalomaisen pitkäveteisesti. Ensimmäisen sadan sivun aikana toivoin, ettei tässä teoksessa uppouduttaisi enää isäsuhteeseen, mutta isän ryyppäämisestä tilitetään taas teoksen keskiosassa niin tuhdisti, että se muistelu jyrää alleen kaiken muun. Äitiään hän syyttää lähinnä omien kalsareidensa pesemättömyydestä, ja kapinallisen lukiolaispojan ja kiltin äidin iltateesessioille uhrataan myös loputtomasti miltei eleettömiä sivuja. Selostettuaan ännännen kerran äidin marketista roudaamien kauppakassien sisältöä minulta oli mennä hermo totaalisesti. Kyllä, arki on usein merkityksellistä, mutten ole silti kiinnostunut jokaisesta jogurttipurkista.

Kirjan pääteemaksi nousee kai Karl Oven vaikeus päästä eroon neitsyydestään, Läpi lukion ja vielä opettajavaihtarina hän pyrkii ”uimaan liiviin” alkoholin turruttamana, mutta kosioreissut päätyvät enimmäkseen muistinmenetykseen. Tässä on oivaa itseironiaa, mutta samantyyppisiä kohtaamisia on teoksessa liian monta. Samoin ryyppäämiskuvaukset toistavat itseään. Lopulta hän onnistuu pokaamaan isoperseisen tytön Roskilden festivaaleilla ja yksi ajanjakso elämästä on kuitattu loppuun.

Teos soveltuu intohimoisille Norja-faneille ja arjen etnografeille. Omaa lukemistani kieltämättä hidasti ruosteinen ruotsinkieleni. Ei Knausgård edes viljele vaikeaa kieltä, mutta kerronnassa oli puuroutuvia vaiheita, joiden yli pääseminen oli tuskaista. Loppuvaiheessa jouduin oikaisemaan aika monia maiseman, sään ja krapulan kuvauksia. Osat 3 ja 5 makaavat vielä pöydälläni koskemattomina. Kehittelen lukustrategiaa niiden selättämiseksi, mutta projektissa taitaa tulla eteen nyt jonkinmittainen erätauko.

Onnen kirjanpitäjä

hall-stockholm-central-stationKarl Ove Knausgårdin toinen taistelu imaisi mukaansa vakavammin kuin ensimmäinen. Tämän kulutin uudenlaisessa miniaatyyri-Miki-muodossa, jota kehun nyt kaikille – lukukokemus ei tosiaankaan vähentynyt, vaan jaksoin lukea kevyttä minikirjaa sängyssä tuntikaupalla verrattuna pokkarin tai sidotun kirjan painoon. Ehkä sisältökin vaikutti lukukuntoon, mutta muodollakin tuntui olevan merkityksensä. Edelleen suitsutan Kindlen ylivertaisuutta, vaikka en ole ladannut laitteeseeni yhtään teosta yli vuoteen – laitteen laturi on kadoksissa. Knausgårdin loppuosat ovat tosin tulossa luokseni ruotsinkielisinä standardipokkareina – taistelujen loppu tulee siis kestämään viikkoja, ellei kuukausia ja jos hyydyn kesken seikkailun, annan sen itselleni anteeksi.

Toisessa osiossa Karl Ove on emigroitunut Tukholmaan paetakseen ahdistavaa avioliittoaan bergeniläisen Tonjen kanssa. Uudessa kaupungissa hän tuntee tasan kaksi ihmistä, opiskeluaikojen tutun Geirin, joka lähti Ruotsiin jo ennen valmistumistaan ja paljasjalkaisen tukholmalaisen Lindan, jonka hän tapasi kirjoittajakurssilla. Geir tulee häntä vastaan rautatieasemalle nk. homoympyrän kohdalle täsmällisesti klo 17, ja tuomitsematta ystävänsä epätyypillistä valintaa auttaa häntä uuden elämän alkuun uudessa maassa. Ruotsissa hän ei ole dramaattisesti ”toinen”, mutta kaupan myyjät eivät ymmärrä sanaakaan norjaa ja hän joutuu ulkomaalaisen statukseen haluamattaan. Olla norjalainen Ruotsissa ei suorastaan vedä puoleensa suurena maahanmuuttosaagana, mutta Knausgårdin pienet huomiot kulttuurieroista silti viihdyttävät. Itse koen norjalaisten tavat ja maneerit kotoisammiksi kuin ruotsalaisten, ainakin tähän kertomukseen nojautuen.

Lindaan Karl Ove oli taannoisen kurssin aikana niin rakastunut, että naisen torjuttua hänet hän viilsi ympäripäissään kasvonsa kurssikeskuksen vessassa, mutta tapahtuman jälkeen hän yritti kuitata arvet känniörvellyksellä. Uudelleentutustuminen Lindaan ei ole helppoa, mutta lopulta pariskunta onnistuu löytämään yhteisen sävelen. Linda on mielenterveyskuntoutuja, latentisti maanisdepressiivinen, joka onnistuu seurustelun tiiveimmän ajan pitämään tuhoavia piirteitään vakan alla. Karl Ove ei suorastaan tiedosta omia henkisiä ongelmiaan, mutta tuntuu että tässä parisuhteessa vakka on valinnut kantensa.

Toisaalta Linda vaikuttaa Knausgårdin maalaamista henkilöistä kaikista järkeenkäyvimmiltä, ja kahden taiteilijan suhteesta löytyy paljon iloa, valoa ja sähköä. Vaimon sairauden kuvaaminen ei tunnu hyväksikäytöltä, päinvastoin se voimistaa kaikkia vastaavia oireita kärsiviä elämään elämäänsä pää pystyssä. Kuitenkin parisuhteen syöverit vaikuttavat kuluttavilta – Linda on ripustautujatyyppiä ja loukkaantuu, jos Karl Ove päättää lähteä veljensä kanssa reissuun eikä hänen. Pariskunnan yhteiset reissut ovat täynnä kiukuttelua ja draamaa; Linda ei osaa arvostaa heidän yhteistä laatuaikaansa edes Venetsiassa tai Pariisissa, ja verensokerivajeessa kiukuttelu yltyy yleismaailmalliseksi vittuiluksi, johon osallisiksi pääsevät tarjoilijat ja viattomat kanssamatkustajatkin.

Tämän Karl Ove kuittaa kahden kansan välisellä kulttuurierolla: ruotsalaiset ovat pienestä pitäen tottuneet saamaan välipaloja päiväkodeissaan, kun taas norjalaiset on kasvatettu niukkuudessa ja tiukkojen ruoka-aikojen raamissa. Tämän voin itsekin allekirjoittaa – vähäisillä Norjan-reissuillani minulla on usein ollut nälkä, mutta se on tuntunut jopa kotoisalta. Ruotsin hyvinvointi on taas sitä, että pikaruokaa tungetaan ihmisille joka kulman takaa, ja erityisesti Tukholmassa 24/7- kulttuuri on totisinta totta. Minusta taas on oikeutettua, että ruoan tarjoilu lopetetaan jossain vaiheessa päivää. Norjassa arvostetaan edelleen ”kunnon ruokaa”, ja rakkaudenosoituksena Karl Oven äiti lähettää pojalleen jouluksi postipaketissa ”tikkulihaa”, kuivattua lampaan kylkeä, joka on heidän paras jouluherkkunsa lipeäkalan ohessa.

Ruotsalaisen keskiluokkaisen kulttuuriväen mitäänsanomattomasta sovinnaisuudesta Knausgård saa myös paljon irti: Norjassa kun ns. älyköt ovat häpeilemättä ilkeitä toisilleen, eivätkä yritä miellyttää ketään. Itse olen todella nauttinut norjalaisten debateista monikulttuurisuudesta – heillä kun ei välttämättä tunneta käsitettä poliittinen korrektius. He uskaltavat tykittää paljon raikkaammin kuin suomalaiset, ja näihin debatteihin osallistuvat myös maahanmuuttajat itse.

Geir-ystävä kutsuu Karl Ovea onnen kirjanpitäjäksi, viitaten miehen periluterilaiseen itsekuriin ja moraalikäsitykseen. Karl Ovelle esimerkiksi junan konduktöörille valehtelu on kauhistus, ja hän maksaa aina mielellään kaikesta täyden hinnan. Hänen työhuoneensa koskemattomuus on työnteon ehdoton reunaehto – hän ei esimerkiksi pysty kirjoittamaan huoneellaan silloin, kun anoppi on ollut siellä yöpymässä ja jättänyt shampoopullonsa vessaan näkyville, ja mikä yökötys, suihkun lattiakaivossa näkyy anopin hiuksiakin. Knausgård levittää oman pikkusieluisuutensa ja rajoittuneisuutensa maailman ruodittavaksi, tehden tästä paikoitellen huikeaa sielun alkemiaa.

Vakavampi kysymys, mitä monet naiset ennen minua ovat jo pohtineet Knausgårdia lukiessaan, liittyy sukupuoleen, tilaan ja ääneen. Ketään naiskirjailijaa en tunne, joka olisi onnistunut julkaisemaan 3500 sivua paljastuksia omasta elämästään. Olin jopa naisten omaelämäkertojen tutkija edellisessä elämässäni, kai minun pitäisi tietää, jos joku nainen jossain olisi onnistunut räjäyttämään muistelmapankin. Yksi ystävä vertasi Knausgårdia Pirkko Saisioon, joka kirjoitti vuosina 1998-2003 omaelämäkerrallisen fiktiotrilogian ja sai sen jälkeen Finlandia-palkinnon. Vertaus on osuva tekstien saaman kunnioituksen vuoksi, mutta muistaakseni Saision teoksissa ei vietetty 50 sivua lapsen syntymäpäivillä – hänen kerrontansa oli tiiviimpää ja yhteiskunnallisempaa, ei silmiinpistävästi Pirkko-keskeistä. Saisiota lukiessa en koskaan kokenut epämukavuutta, vaivaantuneisuutta tai myötähäpeää. Knausgårdia lukiessa tunnen, mutta tavallaan nautin näistä kokemuksista.

Knausgård on hirvittävän tyypillinen keskiluokkainen korkeasti koulutettu valkoinen heteromies, jonka elämässä on aina ollut jonkunlainen perusturva. Hän ei esimerkiksi tilitä lainkaan köyhyydestä siitä huolimatta että hän on elänyt lähes koko aikuisikänsä palkkatyön ulkopuolella. Hänellä tuntuu olevan aina varaa syödä ulkona, ostaa kalliita taidekirjoja ja ajaa taksilla. Hän onnistuu aina saamaan kohtuullisen halpavuokraisia asuntoja kaupunkien kermapersevyöhykkeeltä tutunkaupalla. Tukholma sopii hänen habitukseensa paremmin kuin norjalaiset kaupungit, joissa eletään edelleen kuin isoissa kyläyhteisöissä ja tönitäänkin toisiaan ruuhkassa. Hän ihailee ruotsalaisia, jotka ovat onnistuneet kehittämään kohteliaisuuden kulttuurin siihen pisteeseen asti, etteivät tuntemattomat koskaan kosketa toisiaan edes väentungoksessa. (Mikä helpotus asua Suomessa! Täällähän voi törmätä toiseen fyysisesti vaikka Lieksan Pielisentiellä marraskuisena iltana klo 21, kun kylässä on tasan yksi juottola auki ja katuvalotkin ovat osittain sammuneet.)

Näinä päivinä valkoisilla heteromiehilläkin on lupa tilittää ja tehdä henkilökohtaisesta poliittista. Pitkäpiimäiset jutut päiväkodin valtasuhteista, perhejuhlista, ruoanlaitosta ja siivouksesta menevät läpi, kun kirjoittajana on hyvinvoiva norjalainen mies. Kai sitten Knausgård on poikkeuksellisen taitava sanojen käyttäjä, että jopa minä, talouskoulua käymätön homssantuu ja sitoutumiskammoinen sinkkuäiti, jäin näiden koti- ja parisuhdekeskeisten purkausten vangiksi.

Knausgårdin lukeminen on vähän samanlaista kuin norjalaisen junan kulun seuraaminen dokumentissa, jossa maisema näytetään samaan aikaan neljän vuodenajan väreissä. Jos pidit tuosta Yle Teemalla pyörineestä ikuisuussarjasta, saatat ihastua myös ”Knasun” hourailuihin. Slow life ja leppoistaminen kun kummittelevat näiden rivien takana.