Korppisaaren viettelys

IMG_1380Viime postauksessani paettiin yksinäisyyttä ja erokriisiä Etelä-Ranskaan, ja heti perään tuli luettua toinen yksinäisen naisen kesäseikkailu, jossa Ranska saapui Saimaan saaristoon. Karoliina Timosen Kesäinen illusiooni (WSOY, 2015) kertoo nelikymppisestä kirjailija- Klarissasta, joka on lähtenyt kesäksi pohtimaan tulevaisuuttaan vuokramökille Piiliniemeen. Saaristossa on paljon maanhaltijoihin, pyhiin puihin ja lähteisiin liittyviä myyttejä, jotka kiehtovat, mutta myös pelottavat yksinäistä naista. Mökin vuokraajalla, ikivanhalla helsinkiläisrouvalla, on ollut vuokraehtona tontilla olevan jalavan suojeleminen.

Klarissa kuuluu siihen naistyyppiin, joka on luultavasti ahminut kaikki onnellisuus- ja mindfulnessoppaat, ja harjoittelee tietoisuustaitojaan varsinkin aamiaista valmistaessa ja saunoessa. Yksinkertaiset rituaalit eivät kuitenkaan rauhoita levotonta naista, vaan pian tämän päivittäiseksi huvikseen nousee ainoan mökkinaapurin stalkkaaminen. Naapurisaarelle on muuttanut yksinäinen yliopistomies, jonka musiikkimaku vetää Klarissaa puoleensa. Savuinen jazz ja Erik Satie tekevät vaikutuksen, eikä Klarissa pysty enää keskittymään kirjoitustöihinsä ennen naapuriin tutustumista.

Korppisaaren Olavi on aika epeli, ja ensimmäisenä mieleeni tuli, oliko hän se pariisilainen professori, jonka hän väitti olevansa. Klarissan ja Olavin ystävyys alkaa lämpimän sivistyneissä merkeissä, mutta pian Olavin käytöksestä paljastuu omituisuuksia, kieroutta ja jopa julmuutta. Suhde ei etene fyysiselle tasolle, koska Olavi on pihtari ja peluri, mutta kesän kuumetessa Klarissa pokaa tämän aikuisen pojan, joka on tullut kylään Pariisista. Kolmiodraaman ainekset ovat ilmassa, mutta kumpikaan miehistä ei osoita suurta mustasukkaisuutta Klarissaa kohtaan. Klarissa päätyy pelkäämään naapureitaan, ja jää saarelle useaksi päiväksi säiden vangiksi.

Romaanissa on psykologisen trillerin aineksia, mutta ainakaan itse en osannut pelätä ainakaan eläviä mieshahmoja. Klarissa näkee myös näkyjä, hän saa omituisia vierailuja Kaika-nimiseltä muorilta, jonka olemassaolosta eivät paikalliset ole tietoisia. Pidin näistä folklore-elementeistä ja olisin voinut lukea niistä lisääkin, sillä ilman niitä teos olisi jäänyt hyvin tyypillisen chicklit-narratiivin tasolle. Oikeastaan kirjassa eniten hämäsi kauhun ja kevyen naisviihteen välinen ristiriita. Myös chicklit– kirjaksi teos oli hyvin kulturelli, mutta juonen tasolla tarina oli puhdasta viihdettä. Romantiikka-akselilla asetelmat Klarissan, naapurin miesten ja tulevan ex-miehen välillä olivat kovin stereotyyppiset ja ennalta-arvattavat.

Pidin kirjan tunnelmista, ja uskon, että olisin ollut enemmän fiiliksissä, jos olisin lukenut tätä mökillä. Olisihan se varsinainen tapaus, jos mökkinaapuriksi tulisi porukka, joka osaa tarjota oikeaoppisia cocktaileja ja täytettyjä endiivinlehtiä. Kaikesta hienostuneisuudesta huolimatta vaikutti siltä, että saaren isäntä oli kännissä lähes koko hereilläoloaikansa. Maailmanmiehet vaan tekevät sen tyylikkäämmin kuin Viru Valge-mäyräkoiria Virosta rahtaava Pena. Penan kasettimankasta tuutattu Irwin tai Jaakko Teppo ei kenties toimi vastaavana pillumagneettina kuin John Coltrane.

Kesäinen illusiooni on nimensä arvoinen kesämysteerio, joka tarjoaa mehevämpää jännitystä kuin romantiikkaa. Yksin mökille matkaavakin voi lukea tämän huoletta, sillä se ei ehkä saa aikaan jäätävää pakokauhua. Minä edelleen pelkäisin tämän luettuani enemmän hirviä ja karhuja kuin Ian McEwania tutkivaa (vale)professoria, jonka identiteetti jäi edelleen mukavasti kutkuttamaan.

Mainokset

Ensimmäinen Päätaloni: Ratkaisujen aika

Päätalo Ratkaisujen aikaTänä vuonna Kalle Päätalon teosten lukeminen on tullut trendiksi ainakin kirjablogistien ja muiden himolukijoiden parissa, kiitos tästä ehkä Gummerukselle, joka on päättänyt julkaista Iijoki-sarjan uudelleen syksystä lähtien nopeassa tahdissa.  Päätalo on itselleni ollut suomalaisista kertojista se viimeinen erämaa, jonne jo ajatus eksymisestä on saanut kylmän hien pintaan. Monet tuttavistani ovat lukeneet Päätaloa vitsinä, jotenkin camp-henkisesti, mutta joidenkin mielestä hänen esikoisteoksensa Ihmisiä telineillä (1958) on oikeasti hyvä teos, kertoohan se tamperelaisen työväenluokan arjesta ytimekkäämmin kuin miehen muu tuotanto. Päätaloa on myös verrattu Norjan arjen merkityksellistäjään, Karl Ove Knausgårdiin, vaikka näiden kahden kirjailijan lähtökohdat ja motiivit taatusti eroavat toisistaan. Knausgård-haasteenikin jumittaa teoksessa 3 – vaadittaisiin todella tapahtumaköyhää jaksoa elämässä, jotta sen loppuun saattaisin.

Iijoki-sarjaa luetaan kimpassa Karoliina Timosen Kirjava kammari-blogissa koko vuoden. Individualistina en kuitenkaan kykene aloittamaan sarjaa aikajärjestyksessä tai osallistumaan keskusteluihin määrättyinä aikoina. Anarkistina olen päättänyt lukea Päätaloni random-järjestyksessä riippuen siitä, kuinka teoksia löytyy kirppareilta ja kierrätyskoreista. Toissapäivänä sain ilmaiseksi haltuuni Koillismaa-sarjan viimeisen osan Mustan lumen talvi (1969) ja Iijoki-sarjan puolivälin teoksen Ratkaisujen aika (1986). Aloitan seikkailuni Ratkaisujen ajasta, sillä siinä seikkaillaan minulle tutuilla Tampereen ja Pirkanmaan hoodeilla. Kainuulainen identiteetti tuntuu siinäkin vahvana joka sivulla, mutta kortteeria Kalle ja Laina asuvat jossain lähellä Kirkkosuota – Turtolan tai Messukylän maastossa rintamamiestalon vinnillä. Kirkkosuo on nykyään suosittu maisemapeltokohde lähellä Citymarketia. Ilmeisesti se kukkea rypsi- tai pellavapelto, jonka ohi olen pyöräillyt satoja kertoja. Läheltä siis liippaa.

Rikkoakseni kirjabloggausteni tylsää kaavamaisuutta raportoin nyt ensivaikutelmia ensimmäisestä Päätalostani muutamassa vaiheessa:

s. 62: Teoksessa on päästy matkustamaan Tampereelta Kyröskoskelle timpurin hommiin. Vuosi on 1946. Majapaikan löytäminen umpimielisessä kylässä on hankalaa. Kalle kohtaa sodan aikana tapaamansa törkeästä varkaudesta tuomitun vangin, jonka kanssa olisi tarkoitus tehdä töitä. Ruoka on edelleen kortilla. Suurin osa ukoista on jatkuvassa kohmelossa. Pontikan keittäjiä ei löydy joka talosta, mutta emännät panevat sahtia.

s.150: Kortteeritilalla on isot sahdin ryyppäjäiset, joista Kalle luistaa puolukankeruuseen. Ryyppäämistä ja sen jälkeistä ”pitkän kakan” päivää kuvaillaan n. 50 sivun ajan (hohhoijaa). Kalle aloittaa myös rakennustekniikan opintoja kirjekurssilla, vaikka oikeasti haluaisi lukea suomen kieltä ja kirjallisuutta.

s.256: Pohdittu rakennusmestari Villen sielunelämää, vesikepin toimintaa ja potenssiongelmaa lukemattomilta kanteilta. Väitelty siitä, pitäisikö sukusauvalla lykkimistä kutsua kilikkimiseksi vai roustuamiseksi.

s 355: Kämppäkartanon harjannostajaisissa ei kuollut ketään. Kalle olisi saanut pesää Annukka-nimiseltä leskeltä, mutta oli liian huppelissa. Epäilen, että ennen Kyröskoskelta lähtemistä hän kilikkii Maija-emäntää – sellaisia merkkejä on ilmassa.

s.431 Ainoa valonpilkahdus monotoniassa: Kallen uusi kommunistinen työkaveri Mertsu Petsamon työmaalla, joka julistaa aatettaan joka käänteessä.

Lopussa vielä kohtuuviihteellinen vappumarssikuvaus, jossa Kalle vie Lainankin kulkueeseen edistämään demokratiaa. Kalle tietysti pääsee Tampereen teknilliseen opistoon, mikä on ilonaihe suvulle ja kaveripiirillekin. Ilmeisesti teoksen nimi viittaa tähän kouluttautumispyrkimykseen. Muutenkaan Kallella ei ainakaan elämänsuunnittelussa tunnu olevan vaikeuksia: tulevien kirjojen kirjoituskin on suunniteltu siihen vaiheeseen, kun rintamamiestalo on saatu kasaan.

Kun teos oli kauttaaltaan ”selvää pässinlihaa”, ainoa hämmentävä ulottuvuus oli Kallen ensimmäisen avioliiton kuvaus. Lainasta saa jotenkin infantiilin kuvan, varsinkin kun hän ”isittelee” ja ”äidittelee” heitä intiimien hetkien aikana. Kalle ei vaikuta kovin onnelliselta liitossaan, tosin mitä voisi odottaa sota-ajan kirjeenvaihtoromanssin lopputulemasta, kun sulho on läpi sodan ollut salaa hoidattamassa veneerisiä tautejaan Lahden tyttölyseon tiloihin perustetussa sairaalassa? Myös neljänkymmenen vuoden etäisyys saa Lainan kuvan värittymään – ja saa kai se värittyäkin, jos kaunokirjallisuudesta on kyse.

Historiallisesti opin jotain 1940-luvun Tampereesta, mikä lämmitti sydäntäni, mutta muuten lukukokemus oli pitkäveteinen. Saisin ehkä enemmän irti niistä teoksista, joissa liikutaan pelkästään Koillismaalla. Saatan vielä kokeilla toista kierrosta, mutta buumia en saa aikaan, vaikka tiiliskiveni voissa paistaisin.