Väkeä kuin juhannusepistolassa

Teos: Virpi Hämeen-Anttila: Juhannusyön painajainen (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mikko Leskelä

Toinen juhannuspäivä meni kokonaan sopivan teemadekkarin parissa, mikä oli hyvä idea tänä vuonna, kun mökkijuhannus ei o7nnistunut. Tämä on jo kahdeksas Karl Axel Björkistä kertova dekkari: sarja sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin ja Berliiniin, joka on Björkin henkinen kotikaupunki ja opiskelukaupunki. En ole lukenut kaikkia, enkä oikeassa järjestyksessä, mutta tämä ei ole haitannut saagan ymmärrystä.

Tässä osassa Kalle Björk on asettumassa aloilleen pankin vuokraamaan kolmioon Kruununhakaan, tarkoituksenaan tuoda sinne pian asumaan Lisbet, hänen sydämen valittunsa. Lisbet on hänen kaukainen sukulaisensa, ja turvallinen puolisovalinta ”oikeista” piireistä. Kyllä hän kokee rakastavansa naista oikeasti, mutta välillä hän kaipaa Katjaa, naista, joka johti hänet kohti liian jännittävää elämää.

Kallella on vahva päihdekuntoutujan identiteetti, sillä hänen huumeriippuvuutensa on ollut vakava. Ei hän pysty täysin pakenemaan ongelmaansa Helsingissäkään, sillä hän tuntee liian hyvin ne Sörnäisten ja Kallion porttikongit, joista aineita voi saada. Kokemusasiantuntijana (pardon my newspeak) hän voi myös auttaa poliisia ja muita viranomaisia tunnistamaan aineita ja arvioimaan niiden käytön vaikutuksia.

Minullekin kirja tarjosi uutta tietoa huumeista: en esimerkiksi tiennyt, mitä on laudanum, mutta nyt tiedän, ja toivon, etten joudu kohtaamaan sen käyttäjiä livenä. Tämä sarja on muutenkin muistuttanut meitä hyvällä tavalla siitä, että huumeiden historia on Suomessa pidempi kuin moni luulee.

Teos on perinteinen, agathachristiemäinen dekkari, jossa asianosaisia pystytään kuulustelemaan rikospaikalla ennen kuin kukaan pääsee pakenemaan. Kalle Björk sattuu olemaan juhannusta viettämässä samalla seudulla, ja hänet kutsutaan apuun tutun kauppoihin vedoten. Paikalla toki häärää myös virkavalta, eikä tällä kertaa heillä ole keskinäisiä auktoriteettiongelmia. Björk jatkaa keissin ratkaisua Helsinkiin palattuaan, vaikka hänellä on päivätyö setänsä firmassa.

Pidin kirjassa autenttisen oloisesta nuorisokuvauksesta, ja synkähköistä tunnelmista. Minulle tämä oli nimenomaan fiilistelydekkari, jossa huomioni kiinnittyi asuvalintoihin, arkkitehtuuriin ja menyihin. Kaikista leppoisimpaan cozy crime-kategoriaan teos ei kuitenkaan sovi, mutta suosittelen teosta niille, jotka ovat saaneet tarpeeksi järjettömistä raakuuksista.

Edelleen sekoitan sujuvasti keskenään tämän sarjan ja Mikko Porvalin Karelia noir-sarjan osia, sillä molemmat alkavat samasta ajanjaksosta, 1920-luvun alusta ja kansalaissodan jälkipyykistä. Porvalin sarja on päättynyt, ja se sijoittuu Viipuriin. Ainakin molemmissa on alaikäinen informantti ”tsupparina”, joka hankkii sellaista tietoa, jonka lähteelle keskiluokkainen aikuinen ei omin avuin löytäisi. Molemmat ovat olleet minulle tasavahvoja lukuelämyksiä, mutta toki viihdyn paremmin menetetyssä Viipurissa kuin Helsingissä, sillä Viipuri oli monella tapaa enemmän kosmopoliitti kaupunki kuin Helsinki.

Orpojen aatelisten kasvatuslaitoksessa

HulttioTeos: Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Ilman koronaepidemiaa olisin tuskin tarttunut Teemu Keskisarjan Mannerheim-teokseen, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Aiemmin tässä blogissa olen ruotinut Keskisarjan Aleksis Kivi-teosta, josta aikanani pidin, mutta lukemisen jälkeen jotkut sen sutkautukset alkoivat elää omaa elämäänsä mielessäni ja aloin vakavasti kyseenalaistaa hänen populistista kirjoittamistyyliään. Myös miehen julkiset esiintymiset ovat tämän jälkeen lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja odotankin jo, milloin hänet kutsutaan YLE:n studioon myös tartuntatautispesialistina.

Hulttio kuitenkin ärsytti minua vähemmän kuin Saapasnahkatorni, mikä on merkillistä, koska suhtautumiseni Mannerheimiin on lähtökohtaisesti negatiivinen. Teos käy läpi kansallissankarimme vaiheita Louhisaaren kartanosta Helsingin poikalyseon kautta Haminan kadettikouluun, ja sieltä Pietarin sotilasuralle. Haminan osuus on teoksessa merkittävin, ja kertoo mieleenpainuvasti tuon ajan kasvatusmenetelmistä. Kadettikouluun lähettäminen saattoi olla myös kurittomien kakaroiden kurinpitomenetelmä aatelisperheissä, ja Gustavin tapauksessa motiivit ovat ilmiselvät, olihan hän vastikään menettänyt äitinsä, ja enon perhe oli määrätty ylivilkkaan pojan huoltajiksi. Kadettikoulu oli suvulle huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin vaikka yliopistokoulutus, johon Gustav-pojalla ei muutenkaan näyttänyt olevan suurempaa ambitiota.

Keskisarja leikittelee ADHD:n teemalla, joka saattoi olla Mannerheimin suvussa verissä. Hän toteaa, että myös marsalkan siskoilla oli vastaavia keskittymisongelmia koulussa, ja tavallaan tervehenkistä keppostelua myös ihailtiin tiettyyn pisteeseen saakka. Mannerheimin keppostelun kaudet kulkivat aaltoina, ja välillä hänellä oli myös todellisen kunnostautumisen ja katumuksen vaiheita. Ylioppilaaksi hän kirjoitti yksityisoppilaana erinomaisella päättötodistuksella ja cum lauden yleisarvosanalla, mikä tuohon aikaan ilmeisesti oli hyvä suoritus.

Haminan kadettikoulussa ei harrastettu ruumiillista kuritusta, mikä oli aikanaan edistyksellistä, mutta vanhemmat toverit suorittivat nuorempiensa karaistuksen perinteisillä kiusaamismenetelmillä. Gustav kasvoi kiusatusta kiusaajaksi, ja oppi teini-ikäisenä soluttautumaan Haminan kestikievareissa silmäätekevien setämiesten seuraan. Yöjuoksut eivät tietystikään olleet sallittuja, mutta muutakaan viihdytystä ei uinuva provinssikaupunki kasvateilleen tarjonnut. Harvinaisen verevästi Keskisarja kertoo eräästä pääsiäisestä, jolloin Gustav päätyi vetämään perinteiset kirkkopyhien kaatokännit virkamiessetien kanssa, ja tuli tämän jälkeen erotetuksi koko oppilaitoksesta.

Yleistä ajankuvaa teoksessa on runsaasti, ja siitä välittyy Keskisarjan laaja lukeneisuus. Itseäni alkoi kiinnostaa varsinkin Mannerheimin siskojen ja tytärten kohtalot, ja puhutaan teoksessa myös uhmakkaan Nata-vaimon sairaanhoitajan kouluttautumisesta vastoin aviomiehen tahtoa ja toivioretkestä Vladivostokiin uutta ammattiaan harjoittamaan. Naisemansipaatio kuului olennaisena osana tämän aatelissuvun vaiheisiin, eivätkä Gustavin elämän naiset tuntuneet tottelevan tätä missään vaiheessa.

Jos teos olisi ylioppilasaine, en antaisi sille täysiä pisteitä, koska loppuvaiheessa siinä mennään reippaasti ohi annetun aiheen. Keskisarja kokee tarvetta sotkea lusikkansa homoepäilyskeskusteluun, ja loppuviidennes teoksesta käsittelee muutenkin Mannerheimin uraa yli viisikymppisenä kansalaissodassa ja tämän jälkeen. Teos paisuu yleiseksi puheenvuoroksi Mannerheimin henkisestä perimästä, ja tuottaa taas populistisia heittoja mediakeskusteluihin. Toki nauroin Keskisarjan verbaliikalle viettielämää käsittelevissä kappaleissa: hän kutsuu marsalkkaa ”perusköyrijäksi”, mutta viittaa myös muuhun pelehtimiseen, vehtaamiseen ja ”takatuupparin” käsitteeseen, joka oli ainoa todiste 1800-luvulla homoseksuaalisuuden diskursseista.

Luulen, että jokainen meistä, joka on joskus käynyt rehtorin puhuttelussa tai istunut jälki-istunnossa, pystyy löytämään samastumispintaa tämän tarinan kanssa, mikä ei millään tavalla kiillota Mannerheimiin liittyvää sankarimyyttiä, vaan pyrkii kertomaan miehestä, joka omaan syntyperäänsä ja edellytyksiin nähden selviytyi elämänsä haasteista keskinkertaisesti, tuottaen lähipiirilleen toistuvia pettymyksiä. Teos peräänkuuluttaa kohteensa inhimillisyyttä, mutta myös tietynlaista eleganssia ja tilannetajua.

Äänikirjana teos toimi kohdallani loistavasti, sillä luettuna jäin makustelemaan tiettyjä sananvalintoja paremmin kuin jos olisin lukenut sen painettuna teoksena. Olen myös lukemani jälkeen kiinnostunut retkestä Louhisaaren kartanoon, nauttimaan hiipuvan ja köyhtyvän aatelissuvun sivistyksen rippeistä, kummitusjutuista ja omenalehtojen tuoksuista.

Ikuisen Eevan toivomuksista

Teos: Aino Räsänen: Näkemiin, Helena! (Karisto, 1977, alk. 1953)

Valentinuksen päivän aaton tunnelmiin kuuluu sopivasti Suomi-filmimäinen dialogi ja aidon viaton maalaisromantiikka yhden sen grand ladyn, Aino Räsäsen (1910-1995) kelkassa. Helena-nimisistä kirjoista muistan vain nimiä äitini tyttöajan hyllystä, mutta ilmeisesti ne eivät nousseet hänenkään ykköslukemistoksi.

Löysin Helena-kirjasarjan kolmannen osan kierrätyshyllystä. Osia sarjassa näkyisi olevan kaksitoista, ja niissä seurataan kartanonrouvaksi edenneen kansakoulun opettajan ja tämän villikkotytär Päivin vaiheita. Ainakin neljä ensimmäistä teosta on nähnyt uuden elämän valkokankaalla, ja mahdollisesti parikin sukupolvea on tyydyttänyt romantiikan nälkäänsä teosten parissa.

Koska aloitin sarjan lukemisen keskeltä, sen kolmannesta osasta, en pysty hahmottamaan kaikkia taustoja. Junkkerien kartano sijaitsee maalaiskauppalassa, jossa on oppikoulu, elokuvateatteri ja jäätelöbaari. Suku on selvästi paikkakunnan silmäätekeviä, sitä porukkaa, joka seurustelee lähinnä opettajien, lääkäreiden ja kauppaneuvosten kanssa.

Teos keskittyy enemmän Päivin seurustelukuvioihin kuin äiti-Helenan tilanteeseen. Tytöllä on orastava romanssi nuoren biologian opettajansa Martin kanssa. Kukaan ei ole tästä kevyestä hakkailusta erityisen huolissaan, vaan naimattomien opettajien ja lukiolaisten lämpimät välit tuntuvat olevan normikauraa.

Päivin isoveli Arttu on oikukas tapaus, joka laiminlyö kilttiä vaimoaan Elinaa ja haikailee eksänsä, tuhman Margitin perään, vaikka tämä on naimisissa heidän yhteisen ystävänsä kanssa. Pariskunta on menettänyt esikoisensa päivän ikäisenä, eikä Arttu osaa tapausta surra. Avioelämä ei veljen touhuja seuratessa vaikuta Päivistä kovin hohdokkaalta. Mutta kuka kesyttäisi metsästystä harrastavan luonnonlapsen, siinä meillä pulma.

”Ikuinen Eeva” esiintyy tässä romaanissa naisen kilpailuviettinä muiden naisten edessä, ja Elina toivoisi Margitin näkevän edes yhden tulisen syleilyn, johon Arttu niin harvoin hänet sulkee. Kirjan naishahmot tuntuvat hieman yksinäisiltä ja omiin oloihinsa vetäytyviltä.

Kirjan maailma tuntuu perin konservatiiviselta, mutta sarja tuntuu sellaiselta, jota äidit ja tyttäret ovat voineet lukea yhdessä punastelematta. Tähän verrattuna mm. Hilja Valtosen teokset tuntuvat asteen uskaliaammilta, vaikka selvästi kuuluvat samaan genreen.

Muuten teos oli vetävää, nopealukuista tekstiä, mutta jotkut dialogit tuntuivat korostetun korrekteilta ja teeskenteleviltä, kuten Suomi-filmissä pahimmillaan käy. Hahmojen parempiosaisuus korostuu siinä, että he käyttävät kirosanojen sijaan termejä ”turkanen” ja ”jukravita” – ja näidenkin sanojen käytöstä Päiviä totutaan ankarasti.

En paljasta koko juonta kertomalla, että Päiviltä näyttäisi pahasti jäävän lukio kesken. Siitäkään hänen vanhempansa eivät ole erityisen huolissaan. Kylillä tyttöä pidetään huonosti kasvatettuna letukkana, mutta jos on kartanon nuorin tytär, tärkeämpää on keskittyä ampumaan rusakkoja rehdissä aseveliseurassa.

Huuhaahumanistin märkä uni

Teos: Niina Mero: Englantilainen romanssi (Gummerus, 2019)

Kun kirja lähtee liikkeelle Tampereen Tammelantorilta ja päätyy aateliskartanoon Oxfordin lähelle, asetelmassa on jotain niin vastustamatonta, etten voi jättää sitä lukematta. Niina Meron Englantilainen romanssi on siitäkin rehellinen viihdekirja, että se toteaa tyylilajin jo nimessä.

Teoksessa Nora saa kutsun Helin häihin, ja hän tekee kaikkensa välttääkseen niihin lähtemistä. Heli on hänen ei-biologinen siskonsa, jonka kanssa hän kasvoi Heinolassa sen jälkeen, kun hänen isänsä perusti uusperheen. Tomera ja toiminnallinen Heli onnistui jo lapsena päättämään asioita introvertin kirjatoukka-Noran puolesta, ja sama tendenssi eskaloituu häiden aattona. Heli lähettää Noralle lentoliput, ja saapuu sulhasensa kanssa siskoa vastaanottamaan Gatwickin lentokentälle.

Nora on nainen täynnä paradokseja, ja erikoisinta on, että tämä Shelleyn runoudesta gradua väsäävä nainen ei ole koskaan käynyt Britanniassa. Hän on niin rakastunut 1800-luvun romantiikkaan, että hän pelkää nyky-Britanniaan matkustamista ja täydellisen mentaalisen illuusion särkymistä. Kaiken kukkuraksi hän on Helille raivoissaan siitä, että tämä on ryöstänyt häneltä jopa Britannian. Heli kun ei koskaan ollut haaveillut kävelyistä goottilaisissa puutarhoissa, hän vaan rakastui aateliseen brittimieheen. Helin käsitys romantiikasta on itkeskelyä viinilasiin Ed Sheeranin soidessa, ja siksikin Nora kammoaa ajatusta kaason roolista.

Sisarkateus onkin teoksen keskeinen teema, eikä hyvin mene Helin sulhasella Markillakaan. Markin veli James on kadonnut tai kuollut, ja perhe on jämähtänyt outoon surun ja tapahtumien totaalisen kieltämisen tilaan. Mark on aina ollut veljistä kiltimpi ja kunnollisempi, ja hän kokee jäävänsä paitsioon jopa omien häidensä aattona. Muistutuksia oudon taidemaalariveljen intohimoista on kaikkialla, ja kartanon talouskin on kuralla osittain Jamesin huumevelkojen vuoksi. Toisaalta Mark on sitoutunut kartanon pitoon, ja niin on Helikin. Noraa hämmentää, kuinka nopeasti Heli on oppinut aateliston käyttäytymiskoodit ja hillityn charmin.

Pidin kirjassa eniten kirjallisuusviitteistä ja vinksahtaneesta huumorista, vaikkakin osittain se rakentuu pinttyneiden kliseiden toistolle. Aatelismiehet tuoksuvat kirjapölylle ja Darjeeling-teelle, hovimestarin sarkasmi on pisteliästä, ja vieraille tarjotaan aina kurkkuvoileipiä. Black Books-antikvariaatin ilmaantuminen Oxfordin raitille nauratti eniten, koska satun olemaan tuon ilkeän pisteliään sarjan suuri fani. Populaarikulttuurin viitteitä on loputtomasti, ja pidin kyllä soveliaana, että unelmahäissä soitettiin Morrisseytä kaason kaoottisen puheen jälkeen.

Olisin ollut totaalisen liekeissä tästä kirjasta lukioikäisenä, aikana ennen kuin aloitin englantilaisen filologian opinnot. Itse en sitten sairastunut Shelley-kuumeeseen, vaan postkoloniaali kirjallisuusteoria pilasi romanttiset brittihaaveeni pysyvästi. Sattumoisin olen käynyt Italiassa Shelley-maisemissa, ja kävellyt ”rakastavaisten polulla” Bagni di Luccan kylässä, jossa Shelley majaili yhdessä rakkaan vaimonsa Maryn kanssa vuosina 1818-22. Myös Mero viittaa Shelleyn elämän italialaisiin vaikutteisiin ja traagiseen kuolemaan veneilyonnettomuudessa Viareggion edustalla. Romaani siis onnistui viemään minut mielikuvissani muuallekin kuin Gallow Housen aavemaisiin huoneisiin, hulluruohon ja pääkallokiitäjien maustamiin hallusinaatioihin.

Myös Tampere-osiot ovat herkullisia, eivätkä jää yhtään brittimeiningin varjoon. Suomalainen pitkävihaisuus on Meron mukaan yhtä pinttynyttä kuin Sodankylän LIDL:in avajaisissa, jossa muistutettiin vielä Lapin poltosta. Harmitti tosin, ettei hääkuvaukseen mahtunut morsiamen ryöstöä eikä puukkohippasia: Helin pidättyväiset aatelissukulaiset lämpenivät suomalaiselle perinnekulttuurille varsin nihkeästi.

Kirjaa suosittelen muillekin kuin anglofiileille, tosin sillä varoituksella, että brittikulttuurin tykitystä kirjassa on laidasta laitaan, jopa siihen pisteeseen saakka, että olo on kuin kävelisi etnologisessa museossa. Teoksen asetelmaa ei kannata ottaa liian vakavasti, vaan kyseessä tosiaan on pitkälle edistyneen englantilaisen kirjallisuuden opiskelijan märkä päiväuni.

Ilokseni huomaan myös, että voin kuitata HELMET-haasteessa tällä kohdan 23: ”Kirjan nimessä on joku maa.”

Kadonneen saaren shampanjaomenat

ZilliacusIhanuusvaroitus. Tässä päivityksessä on vähän asiasisältöä ja paljon taivastelua.

Olin viime torstaina hiljaisuuteen ja luonnon ihmettelyyn kannustavassa seminaarissa, ja muutama tunti ennen sitä sain käsiini Benedict Zilliacuksen muistelmateoksen Kertomus kadonneesta saaresta (Kirjayhtymä, 1990). Kirja oli niin mukaansatempaava, että melkein olin jättämässä seminaarin sikseen sen vuoksi. Onneksi en jättänyt, koska kirjan ja seminaarin sisällöt komppasivat täydellisesti toisiaan.

Benedict Zilliacus (1921-2013) oli kirjailijanuran lisäksi Hufvudstadsbladetin päätoimittaja ja teatteri-ihminen. Minulla taitaa olla enemmän havaintoja hänen vaimostaan Jutta Zilliacuksesta, koska lapsena seurasin mielenkiinnolla naispoliitikkoja. Molemmilla puolisoilla on ollut sukujuuria idässä: Jutan virolainen perhe oli muuttanut Pietarista Helsinkiin vallankumousta pakoon, kun taas Benedictin sukujuuria oli muun muassa Viipurin alueella.

Kertomus kadonneesta saaresta keskittyy kasvavan pojan muistikuviin Hapenen saaresta ja kartanosta Viipurinlahdella. Viipurin saaristo oli aikanaan elinvoimaista, virkeää seutua, jonne oli säännöllinen matkustajaliikenne. Hapenen kartanolla oli pitkä historia: se oli muun muassa toiminut Katariina Suuren piilopirttinä, ja myös Krimin sota oli jättänyt jälkensä maastoon.

Kirjassa eletään pitkälti vuotta 1934, jolloin kartanoelämän loppua ei osattu vielä aavistaa. 13-vuotiaan poikakertojan maailmassa postimerkeillä on vielä suurempi osa kuin naapurisaarten alasti aurinkoa palvovilla tytöillä. Hänen isänsä on saarella enemmän läsnä lasten elämässä kuin kaupungissa. Saarella isällä on aikaa perehdyttää poikiaan olennaisiin miehisiin taitoihin, kuten metsästykseen ja veneilyyn. Kaupungissa hän on etäinen ja kiireinen, ja perheen lapset ovat myös tottuneet elämään pitkiä aikoja palveluskunnan hoivissa. Vanhemmat matkustavat paljon Euroopassa, ja hermosairasta äitiä hoidetaan parantolassa Sveitsissä.

Kartanoelämän kuvaus on kyllä anteeksipyytämättömän yläluokkaista, monimutkaisista menyistä viinikellarin sisältöön saakka. Saarelle kuskataan erikoisia herkkuja Viipurin putiikeista, joista saa mustekalaakin paremmin kuin Helsingistä. Isän viinikellari on omanlaisensa pyhäkkö, ja kukkulalla on ”Bacchuksen temppeli”, huvimaja, jossa on grogi-ikkuna.

Yltäkylläisyydestä huolimatta nuori kertoja on huumaantunut puista ja kielometsistä, ja kokee suurinta yhteenkuuluvaisuutta luonnonmaiseman kanssa. Hän potee alemmuutta, koska ei pysty rymyämään paljasjaloin metsäpoluilla samaan tahtiin kesämökkien nuorten kanssa – kaupunkilaisjalat ovat liian tottuneet kenkien suojaan. Saarelaiset opettavat kartanon lapsia kalastamaan ja sienestämään, mutta metsästyskausi on pyhitetty suvun omille miehille ja heidän vierailleen.

En ole lukenut yhtään Marcel Proustin teosta loppuun, mutta uskallan silti väittää Zilliacuksen muistelutekniikkaa proustilaiseksi. Teos tarjoaa iloa kaikille aisteille, ja aistielämysten aatelia edustavat saaren omat shampanjaomenat, joita myydään myös ulkopuolelle. Omenien säilöminen ja varastointi on oma taidelajinsa, ja niiden pirskahteleva maku on ainutlaatuinen. Tilalla erikoistutaan myös tomaattien, kurkkujen ja kauppakukkien viljelyyn, mitkä ovat vielä erikoisuuksia 1930-luvun kaupankäynnissä.

Kirjassa ei lopulta tapahdu suuria, mutta tunnelmat ovat herkkiä ja monisyisiä. Benedictin pahin källi on porsaslauman värjääminen erivärisillä värijauheilla – ainoa rike, josta hän saa äidiltään piiskaa eläinrääkkäykseen vedoten. Loma-aikoina hän saa seurakseen ystävänsä Willy Kyrklundin, joka asuu Harlussa ja muuttaa myöhemmin Uppsalaan tullakseen suureksi runoilijaksi.

Toinen maailmansota ei kohdellut Viipurinlahden saaria lempeästi. Jo talvisodan taistelut runtelivat rakennuskantaa, mutta tässä vielä palattiin välirauhan aikana arvioimaan tuhoja. Vuoteen 1944 mennessä koko saaren asutus oli pommitettu, eikä sinne tullut uutta asutusta neuvostoaikana. Zilliacuksen perhe pääsi vierailemaan saarella ensimmäistä kertaa vuonna 1989, jolloin maihinnousu tapahtui Kristina Brahe-risteilyalukselta. Vaikka kartanosta oli enää jäljellä pergolan pohjaa, hunajantuoksuiset niityt tervehtivät kirjailijaa samalla lempeydellä kuin lapsuudessa.

Olen lukenut useamman teoksen näistä Viipurin seudun kadonneista kesäparatiiseista. Kertomus kadonneesta saaresta on toistaiseksi niistä vakuuttavin myös kaunokirjallisesta perspektiivistä – moni muu teos on kiinnostava historiallisena dokumenttina. Tämä on sydäntä lämmittävä klassikkoteos, jossa paha maailma on kaukana ja josta voi myös kaivaa esiin henkisen, jopa hengellisen ulottuvuuden. Koska pääsy noille saarille lienee edelleen työlästä, voimme me saarihullut silti nauttia menneen maailman tunnelmista kirjojen välityksellä.

Älykästä kartanogotiikkaa

IMG_1729Mitä tehdä, kun kartanoosi saapuu lauma nälkiintyneitä muukalaisia keskelle perheen tyttären syntymäpäiväkutsuja?

Sadie Jonesin romaanissa Kutsumattomat vieraat (Otava, 2017, suom. Marianne Kurtto) matkustetaan 1900-luvun alkuun, Pohjois-Englannin maaseudulle, jossa Torringtonien huono-onninen perhe yrittää viimeisin voimin ylläpitää linnaansa. Talon vanha puoli on jo suljettu, ja uudenkin lämmittäminen maksaa maltaita. Hiiret tekevät pesiä sohvatyynyihin, ja hovimestari on saanut potkut jo aikoja sitten. Palveluskuntaa on liian vähän, mutta taloudenhoitaja Florence saa jäädä, onhan hän rouva Charlotten uskollinen nuoruudenystävä.

Charlotte on joutunut miehensä kuoltua uusiin naimisiin tylsän asianajajan, irlantilaisen herra Swiftin kanssa, mutta Swiftkään ei kovalla työllä keksi ulospääsyä ahdingosta. Perheen nuoret, Emerald ja Clovis, ovat joutilaita vetelehtijöitä, jotka tuskin tulevat omin avuineen pelastamaan hukkuvaa laivaa. Ainoa toivo olisi Emeraldin naittamisessa jollekin teollisuuspohatalle, kuten naapuritilan nuorelle isännälle, herra Buchananille, joka on sekä viljelijä että tehtailija ja ajaa Rolls Roycea.

Kutsumattomien vieraiden vastaanotto ei tietenkään mene kuin Strömsössä, sillä he näyttävät surkeilta piruparoilta, mahdollisesti kolmannen luokan matkustajilta, rääsyläisiltä. Läheisen aseman sivuraiteella tapahtunut onnettomuus ei Torringtoneita paljoa hetkauta, mutta he toimivat velvollisuudesta toivoen, että rautatiet hoitaisivat ihmisläjän pois samana iltana. Ei tämä tunnu mitenkään opettavaiselta moraaliselta saagalta, vaan dekadentilta tarinalta rappiosta.

Kirjan ilmapiiri on hilpeän vinksahtanut, eikä sitä kannata lukea realistisena historiallisena romaanina. Tässä on iso pläjäys kauhua, gotiikkaa, pukudraamaa, ja hyppysellinen camp-henkeä. Teos pursuaa gobeliinejä, riikinkukkokuvioita, yksisarvisia, ja kaikkien My Little Ponyjen ystäville on myös iso palkinto loppupuolella. Perheen nuorin tytär Imogen alias Smudge muistuttaa ponitemppuineen vähän Peppi Pitkätossua, eikä perheen kasvatusmenetelmissä ole paljoa kehuttavaa.

Kulinaarisella ja symbolisella tasolla teoksella on jotain yhteistä juuri lukemani Kjell Westön suuren eepoksen kanssa, onhan tässäkin illallisen ruokalajeilla elämää suurempi merkitys. Tosin tämän teoksen aika-akseli on pari-kolme päivää, kun taas Westön teos ulottui viidenkymmenen vuoden skaalalle.

Olen lukenut Jonesilta aiemmin teoksen Kotiinpaluu, jossa uitiin paljon synkemmissä vesissä kuin tässä. Kirjailija ainakin vaikuttaa muuntautumiskelpoiselta, vaikka toistuvana teemana näyttää olevan luokkasuhteet ja kalustettujen huoneiden seuraelämä. Kutsumattomissa vieraissa vahvin ulottuvuus oli pisteliäs komiikka, mutta se ei tehnyt minuun syvää vaikutusta, koska kauhu ei ole ykkösgenreni. Tämä on kepeä välipala, ja tutkielma oletettavasti sivistyneiden ihmisten ilkeydestä, mutta lopulta mikään tässä sanottu tai tehty ei pahoittanut mieltäni.

Jos saman vieraanvaraisuuden teeman siirtäisi vaikka nykypäivän pakolaiskriisien kontekstiin, teksti olisi voinut järkyttää. Nyt sen asennemaailma hihitytti kelmeän kalmanhajuisella tavalla.

 

Juhannuskirkosta joulukirkkoon

IMG_0549[1]Kirkossa käynti kuuluu nykyään juhannusperinteisiin vain aniharvoilla. Kuitenkin vielä sata vuotta sitten syrjäkyliltäkin lähdettiin sanaa kuulemaan ainakin kahdesti vuodessa, juhannuksena ja jouluna. Kävin itsekin eilen katsomassa juhannuskirkon koristeluja Kangasniemen suuressa puukirkossa – koivukuja alttarille on täällä ollut paikallisia perinteitä.

IMG_0636[1]Maila Talvion romaani Yölintu (WSOY, 1913) löytyi kesämökkimme hyllystä ja osoittautui täydelliseksi juhannuskirjaksi. Kyseessä on kuvaus 1800-luvun Hartolasta, itähämäläisestä korpipitäjästä, jossa aikanaan asui jonkun verran ruotsinkielisiä aatelisia ja säätyläisiä. Paikkakunnan maineikkainta kartanoa kutsutaan tässä Yölinnuksi, samoin kuin kartanon ainoaa miespuolista perijää, punapäistä, uppiniskaista Jaakko von Tollia. Yölintu on jo nuoressa iässä viinaanmenevä naistennaurattaja, mutta pitäjän elämä olisi yksitoikkoista ilman häntä.

Hartola ei sijaitse kaukana täältä, joten kuvaukseen oli helppo eläytyä vastaavassa korpimaisemassa.  Naapurikunta Joutsa, joka on mökkimme nurkilla, kuuluu jo itähämäläiseen kulttuuripiiriin, vaikka virallisesti edustaa Keski-Suomea. Joutsa ja Hartola tunnetaan sahtipitäjinä, ja näillä mailla pontikan keitto on myös ollut merkittävä toimeentulon lähde. Romaanissa väkevimmät ”voimat” haetaan Juvelan kattilasta, metsäläiseltä, shamaanin kaltaiselta ukolta, joka pitää töllissään villieläimiä. Ryypättyään Juvelan töllillä mystisen yön Jaakko palaa kotiinsa kartanolle kolmen sudenpennun kanssa, jättää nämä leikkikavereiksi siskoilleen ja katoaa.

Romaanin Hartolassa palaa paljon rakennuksia ja ihmisiä epämääräisissä oloissa. Jaakon pelätään olleen osallisena Siironmaan saaren tilan tyttären Marjaanan kuolintapauksessa, tulipalossa, joka vei muidenkin hengen. Siironmaan isäntä ja emäntä ovat teoksen suuret kärsijät, jotka tulevat vaatimaan osuuksiaan kartanon väeltä. Isäntä saadaan lahjotuksi hiljaiseksi herrasväen hotelli Bellevuen runsaissa juomingeissa, mutta emäntä tulee saaren tulipalon jälkeen hulluksi ja vaivaa Yölinnun väkeä. Ikäviä sattumuksia pyritään käsittelemään kirkonmäellä sovintosunnuntaina, mutta kirkkoherran auktoriteetti ei riitä tuomaan riitaisia sukuja yhteen.

Romaanin juoni on romanttis-toiminnallinen, eikä dramaattisia käänteitä siitä puutu. Ymmärtääkseni Talvion myöhempi tuotanto oli vakavampaa ja yhteiskunnallisempaa, mutta ei tämäkään kepeän kartanoromantiikan osastoon sovi. Koko hartolalaisen kyläyhteisön kädenjälki on romaanissa läsnä, eikä herrasväen asemaa millään tapaa kiilloteta tai romantisoida. Sivuhenkilöissä riittää särmää – esimerkiksi taivaansinisiin pukeutuva köyhä postineiti Zaida Sederholm on herkullisen epäluotettava toimija, joka osaa huolehtia omasta edustaan siitä huolimatta, että on tullut ilkeän leskiäitinsä pieksemäksi.

Kansan mytologian kuvauksena Yölinnussa on paljon samaa Aino Kallaksen Viron maaseudun kuvausten kanssa. Kenties kyläläisten yliluonnollisten visioiden syynä on tässä useammin alkoholi kuin pakanalliset voimat, mutta kaikille ilmiöille ei löydy loogista selitystä. Välillä juoppojen isäntien ylilyönnit saavat koomisiakin piirteitä, kuten käy Alakartanon Lippin tapauksessa: eräänä jouluna hän saa juoppohulluuskohtauksen ja naulaa tyttäriensä leipomat joulutortut salongin seinäkoristeiksi.

1900-luvun alun teokseksi Yölintu on dynaaminen teksti, jossa on saatu taitavalla tiivistyksellä aikaan yhteisöllinen kudelma. Rikkaiden ja köyhien kohtalot eivät tässä lopulta eroa paljoa toisistaan, vaikka rikkaiden onkin mahdollista teurastaa vasikoita yhden illan ryyppäjäisiä varten. Nälkävuosien varjokin asettuu kyläyhteisön päälle orpojen elätettävien muodossa. Ajallisesti tässä laskelmieni mukaan kuvataan 1860-70-lukujen taitosta.

MINOLTA DIGITAL CAMERA

MINOLTA DIGITAL CAMERA

Pidin kirjasta paljon, siksikin, että kylän miesten alkoholinhuuruista toimintaa kuvattiin kansatieteellisesti, mutta ei ylemmyydentuntoisesti moralisoiden. En kutsuisi teosta raittiuskirjaksi, vaikka Talvio näyttää olleen aktiivinen toimija raittiusliikkeessä. Synnyinseudullaan Hartolassa Talvion muistoa vaalitaan suunnilleen samalla pieteetillä kuin viime postauksessani esiintyneen Sylvi Kekkosen muistoa on vaalittu Pieksämäellä. Molempien papin tyttärien salongit toimivat hyvin samannäköisissä keltaisissa vanhoissa rakennuksissa, Kekkosen pappilassa, Talvion kartanossa.

Hovineiti ja syytinkimuori

SophieOn aina virkistävää löytää kirjailijoita, jotka ajautuvat kirjoittamaan itselleen vieraassa genressä. Mikaela Strömberg löysi historiallisen romaanin vietettyään aikaa Pietarin Suomi-talon residenssissä ja muisteltuaan lapsuuden maisemiensa legendaa, Lapinjärven Sophie von Behseä (1828-1886). Sophien tarina vei kirjailijan mennessään ja tuloksena syntyi monisyinen portretti naisesta, joka kulki omia polkujaan Pietarin hovin kupeesta Lapinjärvelle, itäisen Uudenmaan synkkiin metsiin. Sophie. (Schildts&Söderströms, 2015) onkin romaani, jossa pisteen paikka on merkittävä.

Minulle mikä tahansa teos, joka käsittelee Pietaria 1800-luvulla, on aina lukemisen arvoinen, ja tämä romaani on hyvin lähellä omia historiallisia intressejäni, olenhan kiinnostunut tsaarinaikaisen Pietarin suomalaisista ammattilaisista. Sophien tarina alkaa Pietarin saksalais-pohjoismaisten porvarien kortteleista, jossa nuori nainen elää suojeltua elämää. Näissä piireissä tyttöjen koulunkäynti on itsestäänselvyys jo 1840-luvulla, ja Sophie siskoineen pääsee opiskelemaan Smolnan kunnianarvoiseen akatemiaan. Nuorten neitien katselmuksessa Sophie valitaan hovineidin ylevään tehtävään, mikä on kunniaksi pappisperheelle. Vastaavaa iloa hänen vanhempansa eivät koe joutuessaan ottamaan sukunimeensä von-etuliitteen tsaarin huomionosoituksena – saksalaiset kokevat venäläisten aatelisnimitykset noloina, sillä ne eivät perustu suvun perimään, vaan kuka tahansa voi tulla aateloiduksi. Korkeammalla tasolla Pietarin maahanmuuttajaporvarien kulttuuri keskittyy pinnallisella tavalla vaalimaan ”kunnia-asioita, joista kukaan ei piitannut vähääkään.”

Sophien kohtalo on kivikkoinen, sillä hän joutuu puoliksi järjestettyyn avioliittoon tahrattuaan maineensa salasuhteessa tsarevits Aleksanterin kanssa. Raskausepäilys osoittautuu vääräksi, mutta siitä huolimatta Sophien kohtalo kaupungin seurapiireissä on sinetöity. Hollantilainen sulhanen ei välitä morsiamensa neitsyyden menetyksestä, sillä synnillinen Pietari on korruptoinut hänetkin. Avioliitto alkaa miehen pitkillä poissaoloilla, joiden aikana raskaana oleva vaimo masentuu homeisessa kellariasunnossa. Koska Pietari ei tarjoa kasvavalle perheelle tarvittavaa elintasoa, jalokivikauppias Engbertus Jansen päättää vuokrata kartanon Suomesta ja alkaa maanviljelijäksi. Maata viljellään Pernajalla ja Lapinjärvellä, ja pian Sophie huomaa joutuvansa vastuuseen kaikesta tilanhoitoon liittyvästä. Jansen alkoholisoituu ja sairastuu kuppaan, ja hän myös kunnostautuu kyläyhteisössä auttamattomana riitapukarina, jonka edesottamuksia ruoditaan joka vuosi syys- ja talvikäräjillä.

Kiinnostavinta perhedraamassa olikin tuon ajan oikeuskäytäntöjen esittely. Sophien ja Jansenin torainen liitto saa niin paljon huomiota osakseen, että kirkko kutsuu pariskunnan kahdesti sopimaan välejään, ensin paikalliseen rovastilaan ja myöhemmin Porvoon tuomiokapituliin asti. Kehotus sopuisaan yhteiselämään on vakava moite, jota ainakin Sophie häpeää, vaikka tahtoisikin hulttiomiehestään eroon. Aviomiehen joutuminen vaimonsa holhoukseen ja sitä seurannut virallinen ero kuulostavat poikkeuksisilta järjestelyiltä tuon ajan yhteiskunnassa varsinkin, kun toinen osapuoli oli pappissäätyä.

Vastaavasti käräjillä riidellään palvelijoiden ja syytinkiläisten työsuhteista ja huoltosopimuksista. Jossain vaiheessa Sophie muuttaa lapsineen kahden eksentrisen syytinkimamsellin tupaan, sillä vanhoilla neideillä on sivistystä opettaa viittä tytärtä, joiden koulutukseen ei muuten ole mahdollisuutta. Strömberg tutkii ansiokkaasti palveluskunnan ja vähävaraisten syytinkiläisten (eli kunnan elättien) toimijuutta ja myös vastavuoroisia riippuvuussuhteita. Elämäkerralliseksi romaaniksi teos onkin erikoisen yhteisöllinen.

Strömberg taitaa 1800-luvun sivistyneistön monikielisyyden ja korukielen, mutta samalla onnistuu puhumaan naisen elämän kriiseistä ihmeellisen suoraan. Sophien vanhempien käytännöllisyys ja henkinen joustavuus tilanteessa, jossa papin tytär jää kiinni suuresta rajojen rikkomisesta, tuntuu poikkeukselliselta. Uskonnollinen ekumeenisuus tuntuu myös olevan muotia noissa piireissä, rukoillaanhan luterilaisen papin kotialttarilla ikonien keskellä. Sophien päädyttyä elämään elämäänsä metsävaltakunnassaan vanhemmat toimittavat hänelle englantilaisia lastenvaunuja ja italialaisia käsinukkeja lasten viihdytykseksi.

Kaikkitietävä kertoja kulkee Sophien rinnalla ottaen kuitenkin vaaksan verran etäisyyttä pariskunnan pahimmista ylilyönneistä. Tarinassa ei ole selkeitä pahiksia eikä hyviksiä, vaan myös Sophien osallisuus perhedraaman kärjistymiseen osoitetaan selkeästi. Hänen mielensä järkkyy pahasti neljännen lapsen kuoltua, ja hän on taipuvainen silmittömiin raivokohtauksiin. Keski-ikäisen ja vanhenevan Sophien uusi elämän merkityksen etsintä peltotöistä ja epävirallisen kätilön hommista nousevat tarinassa valoisimmiksi episodeiksi. Sophie kasvaa ihmisenä ja oppii ymmärtämään itselleen vieraan kansan tapoja ja kieltä. Nautinnollisimpia kohtauksia käydään naurispellolla ja perunan kylvössä, johon osallistuvat myös kartanon armon tyttäret.

Romaanissa hienointa ovat kieli ja kerronta, sillä kertojan ääni nostaa kurjia ja dramaattisiakin käänteitä sisältäneen elämäntarinan ulos perinteisestä sukudraamasta ja kalustetuista huoneista. Sophie ei ole pelkästään äiti, vaimo ja tytär, vaan itsenäinen toimija, jolla on myös omat heikkoutensa. Teosta voisi lukea myös saagana hyvin integroituneesta maahanmuuttajanaisesta, jos sallitte anakronismin.

Teosta suosittelen erityisesti niille, jotka karttavat historiallisia romaaneja, sillä Sophie. ei luennoi, opeta eikä yritä hurmata lukijaa liiallisella oppineisuudellaan. Yhtään tylsää hetkeä tai turhaa kohtausta en romaanista löytynyt. Teos on kuin hyvin kätketty viimeinen sukukalleus, josta sen haltija pitää kiinni viimeisin voimin – vaikka Sophie kokee vanhana naisena olevansa lähellä syytinkimuorin asemaa, ei kukaan voi viedä häneltä tärkeintä aarrettaan, rikkaasti elettyä elämää.

Kartanoromantiikan kuningatar

PerijätärUrsula Pohjolan-Pirhonen (1924-1984) oli aikanaan Suomen tuotteliaimpia romanttisia kirjailijoita: kahdessakymmenessä vuodessa hän sai aikaan yli neljäkymmentä teosta, julkaisten joskus jopa kolme teosta vuodessa. Neljän romaanin nimessä esiintyy sana ”kartano”, yhdessätoista sanan ”rakastaa” johdannainen ja kolmessa sana ”kaunotar”. Kirjalistaa selaamalla tiedän, etten luultavasti tule saamaan paljoa uutta irti kierrätyslaatikosta poimimasta teoksesta Kartanon perijätär (WSOY, 1982), mutta välillä camp-kärpäsen purtua minun on saatava lukea kliseinen, imelä leivos ja sanoa siitä jotain nasevaa.

Kartanon perijättäressä liikutaan jossain 50-60-luvulla sisäsuomalaisessa Kotkatjärven pitäjässä kovin vanhoillisissa puitteissa. Tammimäen isäntä Leo Falkenfelt on asuttanut kartanoa tyttärensä Tuulin kanssa kahdestaan vaimonsa kuoltua synnytykseen. Tuuli on jo aikuinen, agronomiopiskelija, joka aikoo jatkaa suvun miesten perinteitä miesperijän puutteessa. Luonteeltaan hän on reipas poikatyttö, joka nauttii traktorilla ajamisesta ja lantatalikko kädessä huhkimisesta, mutta silti isällä on tapana hemmotella häntä Helsingin-matkoiltaan löytämillään turkiksilla.

Isän ja tyttären suhde on lämmin, mutta sukua kuormittaa menneisyyden varjot, alkaen pahaa onnea tuottavasta diadeemista. Kun naapurikartano Sudenpäähän saapuu suvun kaukainen edustaja Kristian Sabel juuriaan etsimään, isän ja tyttären suhdetta koetellaan, sillä Tuuli rakastuu päätäpahkaa tummaan komistukseen. Kristianilla ei kuitenkaan ole puhtaat jauhot pussissa – häntä kiinnostaa enemmän kartanoiden pöytähopeat kuin naimisiin meno.

Historiallisesta näkökulmasta anti on ohutta: tässä enimmäkseen juoruillaan isäntäväen ja palveluskunnan suhteista ja käydään läpi eri kartanoiden välisiä poikkinaimisia. Toinen maailmansota ja siirtokarjalaisten kohtalo on juonentynkänä, kun Leo rakastuu evakko-Maaritiin, leukemiaa sairastavaan rouvashenkilöön. Ehkä ongelmallisinta oli henkilöiden ehdoton hyvyys tai pahuus. Esimerkiksi isä-Leo ei ole kiinnostava hahmo, sillä hän on loputtoman kärsivällinen, epäitsekäs ja jalo. Taloudenhoitajien ammattiosaamisen  kuvaus oli jokseenkin viihdyttävää, samoin kartanoiden sisustukset, mutta saman elämyksen saa Glorian Antiikki-lehteä lukemalla.

Oikeastaan teos oli niin heikko, ettei se herättänyt edes ironisia naurunpyrskähdyksiä. Eikä tässä ollut seksiäkään kuten Kaari Utrion kirjoissa aina on. Pohjolan-Pirhosta ja Utriota ei tosiaankaan voi lukea samaan kaartiin; Utrion teoksissa rautainen faktaosaaminen pelastaa ne pahimman naisviihteen kliseistä. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Pohjolan-Pirhonen on ollut 70-luvulla todellinen rahasampo WSOY:lle, onhan hän tuottanut uskollisille faneilleen sekä sen pakollisen äitienpäivä- että – joulukirjan joka ikinen vuosi.

Saattaa olla tämän vuoden suurin lukufloppini. Tietysti vielä on neljä viikkoa aikaa löytää tämän päihittävä teos.