Rakettitiedettä huumorintajuisille

IMG_1677Luin äsken vakavan nuortenkirjan holokaustista, ja heti perään löytyi toinen pikkujättiläinen, yhtä syvissä vesissä kulkeva, mutta humoristisempi.

Jack Chengin romaanissa Kosmoksessa tavataan (Aula&co, 2017, suom. Terhi Kuusisto) yksitoistavuotias Alex Petroski Coloradon Rockview’istä pääsee toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa: hän matkustaa junalla tähtitieteen harrastajien kesäleirille New Mexicon autiomaahan kahdestaan Carl Sagan-nimisen koiransa kanssa.

Matka on tyssätä alkutekijöihinsä, sillä AmTrak-juniin ei oteta alle 13-vuotiaita matkustajia ilman huoltajaa. Onneksi neuvokas Alex löytää asemalta vanhemman pojan, joka suostuu esittämään isoveljeä lipuntarkastuksessa. Alex kokee olevansa vastuuvuosissa ainakin kolmetoista, ellei vanhempi, laittaahan hän ruoat itselleen ja äidilleen lähes aina, ainakin äidin ”hiljaisina päivinä”. Jos Alex ei ole kotona valvomassa, saattaa äiti syödä huomaamattaan kolme kiloa raakoja porsaankyljyksiä.

Teos kertoo intohimoisista astronomian harrastajista, jotka tuntevat jo toisensa hyvin aktiiviselta nettifoorumilta ja kokevat sielunkumppanuutta live-kokoontumisessa. Alexin ensimmäinen raketti, johon hän laittaa iPodin täynnä omia äänityksiään, epäonnistuu miitissä, mutta hän ei ehdi surra asiaa kauan. Hän lähtee leiriltä uusien ystäviensä kyytiin valloittamaan maailmaa, tai ainakin Vegasia ja Losia.

Kirja on erilainen road movie, jossa etsitään isää, löydetään siskopuoli, kadotetaan koira, nähdään meri ensimmäistä kertaa, opitaan vaikeita asioita aikuisten maailmasta ja muodostetaan uusperhe, johon kuuluu myös ystäviä. Alexin äidin mielenterveys nousee teoksessa suurimmaksi huolenaiheeksi, ja on ehkä selittävä tekijä sille, miksi pojasta on kasvanut niin oma-aloitteinen ja ennakkoluuloton.

Minusta teos antaa lukijalleen toivoa, vaikka siinä käsitellään rankkoja asioita niiden oikeilla nimillä. Alexia ei voi millään muotoa käsittää sosiaalitapauksena, vaikka hän varmasti sellaisena näyttäytyy normiyhteiskunnan näkökulmasta. Tietysti amerikkalaiseen elämäntapaan kuuluu myös hyväntekeväisyys, ja Alex ja äiti pelastuvat pitkälti astronomian harrastajien yhteisvastuukeräyksen ansiosta. Kovin rankkaa yhteiskuntakritiikkiä teos ei pidä sisällään, vaikka perheen huoli sairasvakuutuksien riittämättömyydestä onkin suuri.

Olen enimmäkseen lukenut kotimaista nuortenkirjallisuutta, jossa yhteiskunnallisuus voi olla järeämpää siksi, että päähenkilö on jo ”tiedostavassa” iässä. Tässä yksitoistavuotias Alex on elänyt koko ikänsä maailmasta eristäytyneen äidin kanssa, joten on ihmeellistä, että hän on niinkin perillä maailman menosta kuin on. Tähtitieteen harrastus on myös erinomainen pakopaikka kodin ailahtelevasta tunneilmapiiristä.

Teos ei ole leimallisesti mielenterveysteos, tai analyysi lapsiperheköyhyydestä. Tähtitieteen osuuskin on siinä lopulta maltillinen, joten lukijan ei tarvitse pelätä liiallisilla faktoilla pommittamista tai sisäänlämpiävää nörttikieltä. Kappaleet koostuvat Alexin äänityksistä tien päältä. Itse pidin teoksessa eniten juuri reissuromantiikasta ja matkan yllättävistä käänteistä.

Tämä on sydäntä lämmittävä, lempeä, älyllinen ja kupliva nuortenkirja, joka viisaudellaan valloittaa myös aikuisen lukijan. Jos optimaalista ikäryhmää etsitään, laittaisin suositukseksi 9-12-vuotiaat ja heidän vanhempansa. Mahdollista on, että yläkoulu- ja lukioikäiset kokevat teoksen liian lällynä, koska tässä ei vielä käsitellä tarpeeksi teini-iän kasvuhaasteita.

Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.

 

Levottomien siskojen odysseia

IMG_1569Onnellinen perhe vetäytyy kesäksi huvilalle saareen, jossa lomailee muita vastaavia porvarillisia perheitä ja buddhalaisia munkkeja. Kuistilla otetaan vastaan mökkinaapureita ja juodaan maltillisesti viiniä. Keskustellaan syvällisiä, parannetaan maailmaa.

Tyttäriä on neljä, vanhin täyttää viisitoista ja nuorin on vasta yksivuotias. Esikoinen Aliisa on juuri löytänyt Nirvanan musiikin Kurt Cobainin kuoltua. Toinen teini, Ada, on kateellinen itseään kauniimmalle isosiskolle, joka on tottunut keräämään katseita kaikkialla, minne menee.

Aino Kiven romaanissa Maailman kaunein tyttö (Into, 2016) rikotaan myyttejä onnellisista perheistä, käsitellään sisarussuhteita, teinikapinaa ja nuorten mielenterveysongelmia raikkaalla ja moniäänisellä tavalla. Aika-akseli alkaa myyttisestä kesästä 1994 ja päätyy nykyaikaan.

Luin tämän kirjan siksi, että sen alkulehdillä siteerattiin iranilaisen Forugh Farrokhzadin runoa. Päättelin, että kirjassa on oltava joku omaperäinen näkökulma, jos kirjailija on Farrokhzadinsa lukenut. Kovin pitkälle persialaiseen maailmaan tässä ei sukelleta, mutta Farrokhzadin runoudesta tulee sisarusparven kuopuksen Alman kirjallisuuden gradun aihe. Jo pelkästään tämä detalji ilahdutti minua suuresti – onhan Farrokhzad ollut minulle jossain vaiheessa yhtä suuri kotijumalatar kuin Edith Södergran.

Sisarusten tiet ovat rosoiset ja levottomuuksia täynnä, vaikka vanhemmat ovat yrittäneet parhaansa niiden tasoittamisessa. Perheidylli onkin tässä tietoisen raivostuttava: lasten soittotunteja ja soittoharjoittelua valvotaan neuroottisesti, juhlapäivinä otetaan täydellisiä perhepotretteja, ja teinit lukevat huvilalla sujuvasti Karamazovin veljeksiä. Perhe asuu vanhassa ja tilavassa puutalossa jossain Linnanmäen kupeessa. Oikeastaan lapset ovat tukehtumassa omiin etuoikeuksiinsa, ja oireilevat psyykkisesti ehkä siksikin, että yltäkylläisyys on liiallista.

Annin ja Alman vaiheet ovat hurjimpia, Annin teini-iässä ja Alman juuri siinä graduntekovaiheessa. Annin seksuaalinen etsintä ja päihdekokeilut herättävät jo viranomaishuolta, vaikka lastensuojeluun ei ehditä. Tyttöjen ryyppääminen ja julkinen masturbaatio täydessä ratikassa tuntui jo kohtauksena epäuskottavalta, ja perheen satumaisesta varallisuudesta kertoi sekin, että Annilla oli varaa maksaa koulupudokkaan ystävänsä aikuislukiomaksut omista säästöistään. Alman suhde hirveän vanhaan ja alkoholisoituneeseen filosofian lehtoriin, samaan, joka oli aikanaan kiinnostunut tämän äidistä ja siskosta, oli myös melko kaukaa haettu sattuma. Sekoiluja oli hurja lukea, eikä teksti ainakaan tylsistyttänyt pliisuudellaan.

Skitsofreniaan sairastuneen esikoistyttären Aliisan tarina järkytti minua. Se kertoi myös hoidon historiasta, eli niinkin vähän aikaa sitten kuin 1990-luvulla vahvat lääkkeet ja pitkät sairaalajaksot ovat saattaneet vammauttaa potilasta enemmän kuin hoitaa häntä. Kuinka sitten kotona asuneen skitsofreenikon tilanne on vaikuttanut perheen arkeen, siitäkin romaani antaa vihiä. Sairaus särkee perheidyllin ja saa vanhemmat lähes sokeiksi terveiden lasten pahalle ololle.

Pidin tästä teoksesta pidäkkeettömästi, vaikka kaipasin siihen lisää yhteiskunnallisuutta. Tässähän kuitenkin eletään 90-luvun lamavuosia, jotka eivät vaikuta näiden menestyjien arkeen lainkaan. Kiven teksti on lennokasta ja jouhevaa, ja taiteellisena kokonaisuutena se pyrkii eheyteen, vaikka henkilöhahmot ovat kaikkea muuta. Pidin tästä samalla tavalla kuin pidin Jeffrey Eugenideksen Virgin Suicides:ista ja Emma Clinen Tytöistä. Amerikkalaiset vaikutteet jäävät sisällön tasolla Kurt Cobain-fanitukseen ja viittaukseen Annin muutosta New Yorkiin, mutta silti romaanin maailma tuntui kansainväliseltä.

Kirja luultavasti puhuttelee nuoria aikuisia enemmän kuin varttuneempia lukijoita. Holtitonta seksiä (tai seksifantasioita) päihteiden vaikutuksen alaisena kirjassa on paljon, ja lähes kaikki parisuhteet ovat tuhoon tuomittuja. Yleisestä angstista huolimatta Kivi osaa myös rakentaa hyvän mielen tunnelmia, eli en jäänyt lukijana vellomaan sisarusten ongelmiin. Kirja tarjosi kai jotain viisautta ihmisen kasvusta ja itsensä hyväksynnästä, niin tuskaista kuin se prosessi monelle meistä onkin.

 

 

Kun Mirja Pyykkö ei kuuntele

IMG_1541Kuulun siihen klassiseen koulukuntaan, joka uskoo, ettei onnellisista perheistä voi saada aikaan hyvää kirjallisuutta. Addiktiot, mielenhäiriöt ja kommunikaatio-ongelmat kuuluvat mielestäni kirjallisuuden peruskauraan, ja mitä vähemmän ongelmia psykologisoidaan, sitä parempi. Kirjallisuuslandiassa ei ole onnistuneita terapiasuhteita, koska jos terapia onnistuu, kirjallisuutta ei tarvita. Näistä lähtökohdista yritän itsekin kirjoittaa, ja tunnistan samanhenkisyyden nopeasti.

Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä (Atena, 2016) oli minulla jo toista kertaa työn alla juhannusreissulla. Ensimmäisellä lukukerralla teos ei auennut, ja nyt toisella kerralla luin sitä hieman vaativissa oloissa. Kirja olisi ansainnut hiljaisemman ajan ja tilan. Kolmanteen lukukertaan en nyt veny, joten perustan arvioni jokseenkin hataraan muistitietoon.

Romaanissa alkoholistiperheen aikuinen tytär Saana joutuu kohtaamaan menneisyytensä isän hautajaisia ja perunkirjoitusta järjestellessä. Saanan äiti on karannut ulkomaille, veli on julistettu kadonneeksi jo aikoja sitten ja isä on kuollut massiiviseen aivoverenvuotoon, todennäköisesti ryyppäämällä. Äiti palaa esittämään kunnon lesken roolia hautajaisiin, ja kaksikko joutuu avaamaan menneisyyden suljettuja kaappeja.

Alkoholismin lisäksi teos kertoo herkullisella tavalla yrittäjyydestä. Saanan perhe menestyy omassa mittakaavassaan kohtuuhyvin, sillä isä on omaperäinen ja lahjakas autokauppias. Teoksessa eletään 80-90-lukuja, ja autokauppa käy vielä lamankin aikaan. Saana oppii tutkimaan ihmisiä automerkkien kautta, ja huolimatta perheen kiivaasta oikeistolaisuudesta hautajaisiin halutaan kutsua isän tuntema ladapappi. Lasinen lapsuus merkitsee Saanalle jouluna rikottuja Ultima Thule-laseja, joita saa aina uusia. Samoin hän pääsee laskettelemaan ja ratsastustunneille, ja pianorahatkin hankitaan Vermon ravireissulla. Isän käytöksessä on aimo annos maanisuutta myös selvin päin, mutta ilman tätä luonteenpiirrettä autokaupat eivät luultavasti olisi sujuneet.

Veljen katoaminen on perheen todellinen tragedia, jonka käsittely vaatii Saanalta enemmän voimia kuin lapsuusmuistot. Toivo siitä, että veli palaisi terveenä Muukalaislegioonasta, on elänyt maagisen ajattelun kautta vuosikausia. Kylillä pyörii myös huhuja, että veli olisi paennut pesemään isänsä likaisia bisnesrahoja Sveitsiin. Kuvattu kylä on ymmärtääkseni Kerava, ja Pohjalainen sukeltaakin radanvartiseen pikkusieluisuuteen pistävästi. Koulun jumppasalissa pidettyjen yrittäjäjuhlien meininki on yhtä tunkkaista kuin paikallisen kesäteatterin, jossa isä pelkää joutuvansa istumaan demarin viereen.

Teoksessa oli jotain samaa äsken lukemani Riina Paasosen esikoisromaanin (Kaikki minkä menetimme) kanssa. Molemmissa teoksissa perhe on tukehtumassa sisäisiin outouksiinsa, eikä apua ole saatavilla, koska sitä ei haluta tai osata pyytää. Kummassakaan teoksessa ongelmia ei selitetä puhki tämän päivän terapiakielellä, vaan ne näytetään sellaisinaan, raakoina, perheen sisäisen puheen kautta. Molemmissa perhe sinnittelee koossa tappiin saakka, kunnes joku karkaa tai katoaa, sillä muuta keinoa ongelmien käsittelyyn ei tunneta. Paasosen kirjassa perheen isän terapiakaluksi nousi supikoira, kun taas tässä suvun tyhjillään olleen kesämökin ovat vallanneet kärpät.

Minulla oli ongelmia kirjan rakenteen kanssa, vaikka viihdyin sen tunnelmissa erinomaisesti. Pohjalainen on taloudellinen kertoja, joka jättää lukijalle ison vastuun lankojen yhteen punojana. Olisin ehkä voinut seurata vehkeiden käyttöä hieman pidemmänkin reissun vertan. Saanan kasvutarina jäi lopulta hajanaiseksi kollaasiksi, ja varsinkaan hänen myöhempiä seurustelukuvioitaan lappilaisen miehen kanssa en täysin tajunnut. Naisen päätyminen opiskelemaan kirjallisuutta on myös mehevä mysteerio, kun hänen lähipiirissään arvostetaan lähinnä Himoshoppaajia ja Torey Haydenia (mistä mieleeni tulee, että voisin joskus aloittaa blogissani Haydenin revival-session).

Esikoisromaaniksi Käyttövehkeitä on aidon omaperäinen, kypsä ja loppuun saakka hiottu. Ihailin eniten kirjailijan kykyä kaivaa erikoisia nyansseja melko virikkeettömästä lähiympäristöstä – vaikka perheen sisäinen maailma oli sinänsä vahva, kirjan miljöö tuntui haasteelliselta. Toivon kirjan tavoittavan moninaisia lukijoita, myös niitä, jotka eivät ole kasvaneet etelän radan varressa ja joilla ei ole lasista lapsuutta. Kirja ei kosiskele yleisöjä helpolla samastumispinnalla, vaan nimenomaan kaunokirjallisilla keinoillaan. Kiinnostavaa jälkeä voi saada aikaan, kun Mirja Pyykkö ei ole kuuloetäisyydellä.

Elämän harjoittelusta free jazziin

Tapanani on viime aikoina ollut löytää perätysten ”samaan sarjaan” kuuluvia teoksia. Nyt ilmeisesti työn alla ovat pohjoisen miesten elämänmakuiset kasvutarinat. Parin viikon aikana olen lukenut Joni Skiftesvikiä, Tommi Kinnusta ja nyt viimeiseksi Risto Oikarista.

Oikarinen (s.1978) on julkaissut aiemmin runoteoksia, mutta Nälkämaan laulu on hänen esikoisromaaninsa. Hän on myös jazzmuusikko ja teologian opiskelija. Kaikki hänen rakkautensa loistavat Nälkämaan laulussa, jossa suurella todennäköisyydellä on vahvoja omaelämäkerrallisia teemoja. Teos ei tunnu esikoiselta, sillä kertojan ote on poikkeuksellisen itsevarma. Sitä voi lukea musikaalisen kasvukertomuksen lisäksi matkakirjana, kotiseutukirjana ja persoonallisena historiikkinä.

Romaanin nimetön päähenkilö on elämäänsä treenikämpillä harjoitellut keski-ikää lähestyvä helsinkiläinen saksofonisti, jonka juuret ovat Kainuussa. Hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Kajaanin Turva-talossa, vakuutusyhtiön nimen saaneessa tornitalossa, joka on kaupungin ainoa ”pilvenpiirtäjä”. Pojan elämä on ollut lapsena juurevan maakunnallista, mutta maailma tulee kylään kohtalokkaana keväänä 1986, kun hän kuulee ensi kertaa Richie Colea naapurin pappilassa asuvan juopon suntion luona.

Jos omituisista henkilöhahmoista puhutaan, Oikarisen galleriaan mahtuu vielä erikoisempia eläjiä kuin mitä juuri löysin Skiftesvikin muistelmista. Kohtaaminen lohilordi-suntion kanssa on vain alkusoittoa sille, mitä on tuleva. Introvertti, pikkuvanha muusikonplanttu on oiva kohde pervoille miljonääreille, paikallishistorian itseoppineille dosenteille ja seksikkäille teologeille. Kajaanin historiasta opimme eniten sen teatterin turhautuneen oloiselta kampaajalta, joka kokee tähtihetkensä saadessaan tehdä Pietari Brahe-peruukin pitkätukkaisen päähenkilön kutreista tämän lähtiessä armeijaan.

Teos rakentuu takaumien kautta yhdelle junamatkalle Helsingistä Kajaaniin. Mies on kutsuttu konsertoimaan tuttuun Paltaniemen kuvakirkkoon, eikä hän ole varma haluaako hän improvisoida kuluneiden Leinon runojen tahtiin. Soittamisen lopettaminen on ollut mielessä pitkään, takana on pitkä masennuskausi eikä paluu kotikonnuillekaan suuresti kuumota. Kuitenkin matka ja sen aikana kohdatut uudet ihmiset kirvoittavat hänessä jo haudattuja muistoja. Nälkämaa muuttuu todeksi Savon radalla, viljavilla ja kalaisilla mailla, joiden antimista ei riittänyt pohjoisen katajaiselle kansalle hädän hetkellä.

Kirjassa on yhtymäkohtia myös äskettäin lukemaani Marko Annalan Värityskirjaan. Molemmissa nuori mies kasvaa muusikoksi kaukana kasvukeskuksista suht niukoissa olosuhteissa. Oikarisen romaanin päähenkilö on kaupunkilaisempi kuin Annalan, ja hänen musiikkiharrastustaan tuetaan tiettyyn pisteeseen saakka. Kuitenkin molemmilla impulssi muusikoksi ryhtymiseen tulee kodin ulkopuolelta. Molemmat kertovat kovasta työstä, päämääräkeskeisyydestä ja oman polun seuraamisesta. Oikarisella mielenterveysteema ei ole yhtä vahva kuin Annalalla, mutta viha-rakkaussuhde saksofoniin manifestoituu kaikkialla, kuten näin:

Free jazz on saksofonin pahoinpitelyä puhaltamalla, viimeinen askel ennen kuin hakkaisin sen puun kylkeen ja paiskaisin jokeen, ajattelin kun juna pysähtyi asemalla, jonka hilseilevä, laikukkaaksi paikkailtu haaleanpunainen mansardikatto muistutti oireilevaa päänahkaa.”

Itselleni merkityksellisiä osuuksia olivat lukuisat viitteet luterilaisuuteen, Martti Lutheriin itseensä ja ruotsalaisten tuomaan ”sivistykseen” erämaakaupunkiin. Olisin arvostanut teosta viime syksynä lukiessani uskonpuhdistus-aiheiseen tenttiin, sillä Oikarinen onnistui selittämään eri kirkkokuntien suhteen ehtoollisen sakramenttiin elävämmin kuin opettajani ja tenttikirjani. Historiallisen tiedon määrä teoksessa on suuri, ja paikoitellen jäin pohtimaan, luenko matkaopasta vai romaania. Sivuhenkilöiden pitkät historialliset monologit tosin selittyvät junamatkan pitkillä korpitaipalilla, eli sanat sulautuvat maisemaansa.

Globaaleja tuulia kotiseutusaagaan tuovat seudulle aikanaan matkanneet amerikkalaiset jazzmuusikot. Kainuun Jazzkevääseen liittyvät muistot ovat haikeita, sillä tuon tason festivaaleja ei enää järjestetä noilla leveyspiireillä. Jazzfestivaalien järjestäminen samaan aikaan Lohilordi-kisan kanssa luo aidon maakunnallista basaaritunnelmaa, mutta myös perhokalastukseen liittyy omanlaistaan herraskaisuutta, jopa enemmän kuin jazziin. Perhokalastuksen historia Kainuussa on sekin kiehtova episodi, jota aikanaan kuvasi naisnäkökulmasta Eeva Kaarina Aronen. (Maria Grönforsin totuus on edelleen kiehtovin lukemani Kainuu-aiheinen teos, mutta myös Nälkämaan laulussa oli vastaavaa historiallista syvyyttä.)

Uskoisin, että teos puhuttelee moninaisia yleisöjä, myös niitä, jotka eivät tiedä paljoa jazz-musiikista eivätkä ole koskaan käyneet Kainuussa. Oikarisen tapa kuvata muusikon elämäntapaa on raivokkaan runollinen, ja avaa soittamisen vimmaa myös niille, jotka eivät ole koskaan rakastuneet instrumenttiin. Kainuun tarinat taas kuuluvat keskeisesti kansalliseen historiaan, alkaen jo kliseeksi nousseesta orjalaivojen tervakaupasta kohti vähemmän tunnettuja episodeja ja hahmoja, kuten karkotettuja ruotsalaisia jumalanpilkkaajia, jotka istuivat tuomiotaan Kajaanin linnassa. Tiiviiseen romaaniin mahtui uskomaton kirjo ihmiskohtaloita, joista monesta jäi halu kuulla lisää.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 19: ”Yhdenpäivänromaani.” Vaikka teoksen historiallinen muisti ulottui 500 vuoden säteelle, varsinainen juoni sijoittuu yhteen päivään nykyisyydessä. Kerrassaan loistelias trippi minuuteen, mutta vielä enemmän minusta pois, kohti yhteisiä merkityksiä ja kollektiivista tajuntaa.

Tuulipukukansan tunnoista

imageSuomalaisten kummallisista tavoista, tukahtuneesta tunneilmaisusta ja erilaisuuden pelosta on viime aikoina kirjoitettu paljon, ja kansakunnan outoutta pidetään varmaan ehtymättömänä kansatieteellisenä lähteenä. Saara Turusen romaani Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015) tuo esiin kaikki mahdolliset kliseet, lähtien pariskuntien identtisistä tuulipuvuista ja päätyen depressiiviseen baarikäyttäytymiseen. Romaanissa on nimetön kertoja, jonka lähipiirilläkään ei pääsääntöisesti ole nimiä, paitsi Lauralla ja Antilla. Teksti on kirjoitettu herkullisen etäännyttävästi, mutta samalla tunteisiin vetoavasti.

Nuori nainen kasvaa Pohjois-Karjalassa, jossain Joensuun ympäryskunnassa, jossa kaikilla perheillä on samanlaiset valkotiiliset omakotitalot paitsi kunnanjohtajalla, joka on saanut poiketa kunnallisteknisestä kaavasta ja rakentaa kartanon. Naisen äiti on uskovainen ravitsemusterapeutti, jonka pakkomielle on kasvattaa lapsistaan tavallisia. Isä menestyy rakennusalan yrittäjänä siihen pisteeseen asti, että oppii pelaamaan golfia. Kertoja kasvaa niin terveellisessä ja nautinnot kieltävässä kodissa, että hänen lapsuutensa kohokohtia ovat seurakunnan naistenpiirit ja pyhäkoulut, joissa on tarjolla leivonnaisia, ja joissa tytön äiti ei kehtaa rajoittaa tämän ahmimista.

Teos vie lukijan kertojan juurille Hämeeseen ja Pohjois-Karjalaan, Helsingin taidepiireihin, Lontooseen ja Espanjaan. Kerronnallinen pääjännite liittyy jäämiseen ja lähtemiseen, juuriin ja siipiin. Suomen historiasta kerrotaan herkullisen naivistisesti kasvavan lapsen näkökulmasta. Kertoja ei täysin ymmärrä, miksi vanhoissa valokuvissa lotat tervehtivät taivasta, mutta tekee villejä arvauksia. Suomeen tullut espanjalainen poikaystävä on kauhuissaan siitä, että sota-aikaista natsihistoriaa edelleen kunnioitetaan. Suomen ja Espanjan poliittista historiaa luetaan myös herkullisesti limittäin. Kertoja pääsee espanjalaiseen sukuun sisälle toivottuna tulevana miniänä, mutta ei koe pystyvänsä elämään uudessa maassa taiteilijana.

Nuoren naisen kasvutarina Helsingin ja ulkomaan kokemusten varjossa tuntuu vähän liiankin tyypilliseltä, mutta pidin erityisesti sukutarinasta ja 80-luvun ilmapiirin kuvauksesta. Tytön kaavoihin kangistuneet vanhemmat osoittavat ilahduttavia kasvun merkkejä: he tulevat tapaamaan erikoista tytärtään maailmalle, ja äiti jopa viihtyy espanjalaisen poikaystävän seurassa. Huoli tyttären pariutumisesta murtaa kulttuuriset ennakkoluulot.

Lauran ja Antin lukija pystyy arvaamaan reaalimaailman näyttelijäjulkkiksiksi. Varsinkin kertojan hengenheimolaisuus Antin kanssa on liikuttavaa, sillä taidelukiossa murretta vääntävät itäsuomalaiset lapset erottuvat urbaanin sivistyneistön massasta. Turusen huumorissa on paljon yhteistä Antti Holman teosten kanssa, ja temaattisesti Rakkaudenhirviö muodostaa kiinnostavan peilin Holman romaanille Järjestäjä. Havaitsin suomalaisuuden teeman käsittelyssä myös jotain yhteistä Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa. Molemmissa käsitellään suhdetta ruokaan ja ahdistustaan kunnolla Väli-Suomen pikkusieluisessa maastossa. Turunen kuitenkin suhtautuu periferian kulttuuriin rakkaudellisemmin, mikä kuvastuu myös romaanin nimestä.

Luin kirjaa hitaasti ja nautinnollisesti maistellen, vaikka teksti oli vetävää. Parasta teoksessa oli kertojan antaumuksellinen ääni, joka kantoi vahvasti loppuun saakka. Teos on 80-luvulla syntyneiden sukupolviromaani, mutta kielellisen vahvuutensa vuoksi se taatusti tavoittaa myös vanhempaa lukijakuntaa. Myös uskonnollisen elämänkatsomuksen kuvaus toimi siksikin, että tässä ei tarkkaan naulattu äidin uskonnollisuuden suuntaa. Kodin, uskonnon ja isänmaan myyttejä tässä murretaan, mutta kokonaan niistä ei päästä irti, ei ehkä halutakaan päästä.

Sunnuntailounas helvetistä

Jones KotiinpaluuPääsiäisen lukemistossa oli hienoa synkroniaa. Luin putkeen kaksi hienoa brittiromaania, jotka kertoivat eri ajoista, kuluivat eri genreen ja olivat tyylillisesti varsin erilaisia. Kuitenkin molemmissa käsiteltiin mielen järkkymistä ja addiktioita syvällisen riipivästi.

Sadie Jones on kirjailijanimi, johon olen törmännyt tiuhaan tahtiin viime aikoina. Hänen lähihistoriaan liittyvät sukupolviromaaninsa ovat tavallaan kiinnostaneet, mutta 50-60-lukujen nuoruuden käsittely alkaa olla minulle jokseenkin kulunut teema. Kotiinpaluu (Otava, 2016, suom. Marianne Kurtto) on hänen esikoisromaaninsa, joka on ilmestynyt Suomessa viiveellä menestysromaani Ehkä rakkaus oli totta (2015) jälkeen. Se tuntuu pienemmältä ja rajatummalta tarinalta, eli kyse ei ole koko sukupolven kokemusta kattavasta eepoksesta.

Kotiinpaluu käsittelee syviä lapsuuden traumoja, perheväkivaltaa ja sen ”lievempää” ilmiötä, hylkäämistä ja tunnekylmyyttä. Tarina tapahtuu 1940-50-lukujen Surreyn maaseudulla, yhteisössä, josta käydään päiväretkillä Lontoossa, mutta joka kuitenkin elää omaa kunniallista elämäänsä. Waterfordin kylässä hyvät perheet kokoontuvat sunnuntaisin kirkkoon näyttäytymään, minkä jälkeen seurapiireihin kuuluvat siirtyvät toistensa luo kosteille perhelounaille. Kylän eliitin huippua edustaa Carmichaelin perhe, jonka juhlat ovat aina suureellisimmat. Kukaan ei uskoisi, mitä kulissien takana tapahtuu, sillä perheen isä Dickyllä on valta määritellä, kuinka kaikkien muiden on käyttäydyttävä.

Päähenkilö Lewis Aldridge on menettänyt äitinsä 9-vuotiaana ja elänyt tunnekylmän isänsä ja tämän alkoholisoituvan uuden vaimonsa kanssa näkymättömänä lapsena. Lewis huomataan vain, jos hänet on saatu kiinni pahanteosta. Hän on riitapukari sekä sisäoppilaitoksessa että lomilla, ja teini-ikään tullessa hän löytää pahaan oloonsa purkautumiskanaviksi alkoholin ja viiltelyn. Erityisesti viiltelyn kuvaukset ovat tässä hyvä muistutus siitä, ettei nuorten itsetuhoisuus ole mikään tämän päivän muoti-ilmiö. Koin Lewisin hahmon todella uskottavaksi, sillä hänen traumansa ovat monisyisiä ja hänen aikaansaamansa tuho puhuttelevaa myös tässä päivässä. Luin kirjaa lankalauantain iltana, kun uutiset Ylivieskan kirkkopoltosta järkyttivät kansaa. Tässäkin romaanissa poltetaan kirkko. Ja kirkonpolttajan psyykeen sukelletaan pohjamutiin saakka.

Romaanin nykyisyys ajoittuu Lewisin vankilasta paluuseen, kun hän on yhdeksäntoistavuotias ja vakavassa syrjäytymisvaarassa.   Seksuaalisuus on hänellä räjähdysaltis ulottuvuus oltuaan parhaat nuoruusvuodet tytöistä eristyksissä. Hän on kiinnostunut Carmichaelin perheen molemmista tyttäristä, mikä aiheuttaa uskomatonta draamaa. Lewisin asema kyläyhteisössä on äärimmäisen tukala: häntä tuskin siedetään, eikä keinoja sovitukseen ole helposti tarjolla. Armopala Carmichaelien yrityksen arkistonhoitajana nälkäpalkalla järjestyy isän suhteiden ja nöyryytyksen kautta.

50-luvulla vankien yhteiskuntaan paluusta ei vielä puhuttu psykologisoivin käsittein. Huomaan, että itsekin puhun arviossani syrjäytymisriskistä, mikä ei ollut tuon ajan termi. Lewisin tarinassa on kuitenkin koskettavaa ajattomuutta, ja Jones on kertojana selkeästi nuorten puolella. Vanhemmat ovat romaanissa nuoria patologisempia tapauksia, joiden muutoksesta ei ole enää mitään toivoa. Lewisilla ja Carmichaelin tytöillä on traumaattisista kokemuksista huolimatta elämä edessä, ja he onnistuvat saamaan pesäeron kammottaviin isiinsä.

Verrattuna äsken lukemaani Paula Hawkinsin trilleriin Nainen junassa  (2015) Kotiinpaluu on kaunokirjallisesti kunnianhimoisempaa tekstiä, jossa lukijan huomio viipyilee myös historiallisissa yksityiskohdissa, ei pelkästään koukuttavassa juonessa. Tai sitten menneen ajan detaljit tuntuvat tyylikkäämmiltä kuin oman ajan. Äitipuoli Alicen jokapäiväinen Pimms-kannu on seksikkäämpää kuin Rachelin lonkeron kittaaminen junassa. Molemmissa romaaneissa kuljetaan Lontoon ja sen läheisen maaseudun/suburbian väliä surullisina, pettyneinä ja pään sekoittamiseen taipuvaisina. Päähenkilöt ovat eri vaiheissa elämäänsä ja pattitilanteessa eri syistä.

Suosittelisin Kotiinpaluuta itseäni nuoremmille lukijoille, en ihan teini-ikäisille, mutta nuorille aikuisille. Lewisin kohtalo taatusti puhuttelee kaikenikäisiä, mutta tämän päivän terapiakulttuurissa eläville nuorille teos voi tuoda eniten oivalluksia. Ainakin itseäni jäi kiinnostamaan, kuinka nuorten psyykkiseen oireiluun on kautta aikojen puututtu tai kuinka se on ohitettu. Lewisin aikana rikkailla on ollut jo pääsy psykiatrin vastaanotolle, mutta vielä varhaisimpina aikoina mahdollisia ulkopuolisia auttajia on ollut vähän. Kirkko sielunhoitajana tai sielujen rikkojana nousee tässäkin merkittäväksi teemaksi, vaikka romaani ei varsinaisesti kerro uskonnollisuudesta tai hengellisyydestä, pikemminkin tapakristillisestä kulttuurista. Anglikaaninen kristillisyys on tässä vähintään yhtä laimeaa kuin suomalaisen nykykirjallisuuden tavalliset käsitykset luterilaisuudesta.

Kotiinpaluussa on paljon aistillisuutta ja rehevää luontokuvausta ottaen huomioon, että sen pääteemana kuitenkin on psyykkisistä traumoista selviytyminen. Sadie Jones osaa mahduttaa proosaansa tarvittavia henkireikiä, jotka auttavat rankan sisällön sulattamisessa. Kun Hawkinsin junakertomusta lukiessani päähuomioni oli juonessa, tässä huomio hajaantui moniin ulottuvuuksiin. Molemmat teokset olivat huikeita elämyksiä omilla tasoillaan, mutta eniten olin yllättynyt siitä, että niiden raiteet yhtyivät monessakin kohtaa matkaa.