Sitomisleikkejä ja posliinikoiria

Teos: Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia (S&S, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Lähti sitten Jackson Brodyyn tutustuminen vähän lapasesta, eli olen nyt vajaassa viikossa tempaissut kolme Kate Atkinsonin dekkaria. Lisääkin näitä on varauksessa, joten blogin lukijoilla saattaa olla tiedossa monomaanista meininkiä. Ehkä en tämän jälkeen kirjoita arviota lopuista, varsinkaan, jos niissä on päällekkäisyyksiä aiemmin luettujen kanssa.

Tässä osassa Jackson Brody on saanut suurehkon perinnön, jonka turvin hän on muuttanut asumaan Ranskaan. Tarinassa hän matkaa Edinburghin teatterifestivaaleille tukeakseen entistä hoitoaan, näyttelijä-Juliaa, jolla tuntuu aina olevan joku tilanne päällä.

Hän ei ehdi olla kaupungissa kuin hetken, ja heti hän saa mojovasti turpaan liikenneraivoiselta Honda Civicin kuskilta tilanteessa, jossa hän on vain silminnäkijä. Skottimiehet tuntuvat käyvän kuumemmin kuin britit, ja Brodykin on puoliksi skotti, vaikka ei ole löytänyt kuin irlantilaisen puolen itsestään.

Kirjassa tutkaillaan muun muassa itäeurooppalaisten kotisiivousbisneksiä, jotka varsin usein venyvät myös muihin palveluihin. Rikoskirjailija Martin Canning on käyttänyt tällaista palvelua tyytyväisenä jo pitkään, vaikka hän tarvitsee vain pölyjen pyyhkijää. Hänen kotisiivoojansa löytää eräänä aamuna talon keittiöstä ruumiin, ja tapauksen epäillään liittyvän seksibisneksiin.

Martin on erityisen neuroottinen, kompleksinen hahmo, siviiliammatiltaan uskonnon opettaja, joka vaikuttaa sielullisesti vanhemmalta kuin nelikymppiseltä. Taannoisella Pietarin reissulla hän on haksahtanut maatuskojen myyjään, ja tämän kohtaamisen kautta jopa itäeurooppalaisten vaimon etsiminen nousee hänen agendalleen. Hänellä on hyvällä maulla sisustettu koti Edinburghin halutulla alueella, mutta perhehaave tuntuu koko ajan vaikeammalta saavuttaa.

Uusia unelmakoteja maksukykyisille tuottaa rakennusmoguli Graham Hatter, mutta mies on juuri saanut massiivisen infarktin S/M-sessiossa venäläisen ammattilaisen todistamana, eikä Grahamin vaimo Gloria oikein jaksaisi esittää kunnon vaimoa asiasta kuultuaan. Häntä kiinnostaa enemmän posliinikoirien tilaaminen eBaysta kuin sairaalassa päivystäminen. Hatter Homes-yhtiön rahavirroistakin löytyy monenmoista sotkua, sutjakkaa liikemiestä epäillään jopa rahanpesusta.

Kirjassa on sen verran paljon kulttuuriin liittyvää sisältöä, että sen rikokset tuntuvat jäävän jopa lapsipuolen asemaan. Käydään nololla kirjoittamiskurssilla, seurataan elähtäneen standup-koomikon viimeisiä keikkoja, eikä Juliallakaan mene esitykset ihan nappiin tuberkuloottiseen luolaan pystytetyllä näyttämöllä.

Jännityksen suhteen Joka lapsia ja koiria rakastaa on toistaiseksi suosikkini sarjasta, nämä kaksi muuta sortuivat paikoitellen vuolaaseen jutusteluun, mutta ymmärrän teosten viehätyksen siksikin, että liian monissa nykydekkareissa viljellään liian lyhyitä aktiivilauseita. Näissä kirjoissa ehdoton vahvuus on rikas kieli yhdistettynä terävään yhteiskunnalliseen analyysiin.

Lapsikauppaa ostarin takana

Teos: Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa (S&S, 2020)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Eilen oli puuduttavan yksitoikkoinen päivä virkkaustöiden päättelyn parissa, mutta sainpa tutustua ensi kertaa Kate Atkinsonin Jackson Brodie-dekkarien maailmaan. Atkinsonilta olen lukenut ainakin pari kirjaa aiemmin, mutta teosten maailma on tuntunut hieman liian runsaalta. Näistä dekkareista olen toki kuullut suitsutusta, mutta täytyy myöntää, että ryhdyin niihin siksi, etten löytänyt Ellibsin niukasta äänikirjatarjonnasta muutakaan. Ilman varausta kun sieltä ei tunnu saavan lainattua paljoa muuta kuin Jutta Gustafsbergin koottuja viisauksia.

Luen sarjaa totaalisen väärässä järjestyksessä, mutta se ei haitannut ymmärrystä. Teos sijoittuu Leedsin kaupunkiin, jossa eläkkeelle jäänyt poliisi Tracy on ottanut uuden duunin ostoskeskuksen vartijana. Tracy on rekkalesboksi tituleerattu, hieman kömpelö ja romuluinen noin kuusikymppinen ikisinkku, joka on juuri vapautunut pitkästä vanhempiensa huoltovastuusta. Äitiys on aina ollut hänen suuri haaveensa, vaikka kumppania haaveen tavoittamiseksi ei ole löytynytkään. Poliisina hänen heikko kohtansa on liittynyt lasten kokemiin kauheuksiin, ja liian usein hän löytää itsensä ajattelemasta fasistisia ajatuksia, kun lapsia on pelastettu ilotaloista ja narkkiluolista.

Atkinsonin Leeds on rosoinen, sosiaalisista ongelmista kärsivä kaupunki, jossa vanhoihin tehtaisiin on rakennettu kylpylöitä ja loft-asuntoja keskituloisille. Ympäröivä Yorkshiren maaseutu tarjoaa National Trustin sponsoroimia viikonloppulomia tylsistyneille keski-ikäisille, mutta peuroja pursuavien puuhamaiden ulkopuolella on maailma, jossa lapsen voi ostaa tämän narkomaaniäidiltä sopuhintaan. Tällaisesta tilanteesta Tracy löytää itsensä, kun nelivuotias Courtney tulee naisen elämään.

Romaanissa vieraillaan Tracyn nuoruudessa 70-luvulla, kun tämä on vasta harjoittelemassa poliisin ammattiin. Tuolloin kaltoin kohdeltujen lasten ostaminen oli yleisempää, ja kaupungin sosiaalitoimella oli rooli jälkien peittäjänä. Erityisen ristiriitainen ja herkullinen hahmo oli lastensuojelun sosiaalityöntekijä Linda Pallister, jonka biodynaamisesta vaihtoehtoelämästä Atkinson repii kunnon naurut.

Jackson Brody ilmaantuu kaupunkiin salapoliisina, joka on saanut toimeksiannon uusiseelantilaiselta naisasiakkaalta. Tämä etsii biologisia vanhempiaan Leedsin seudulta, ja poliisi-Tracyn yhteystiedot löytyvät keissin papereista. Brody yrittää tavoittaa Tracyä, mutta tämä on karannut teille tietämättömille banaaneja suurkuluttavan nälkäisen lapsen kanssa.

Brody itse adoptoi kaltoin kohdellun borderterrierin, jonka seurassa elämä tuntuu asteen merkityksellisemmältä. Hän on viettänyt viimeiset puoli vuotta majoittuen persoonattomissa tienvarsien Best Western ja Travelodge-hotelleissa. Koiran kanssa hän päätyy köyhän lapsuutensa ainoan merenrantaloman maisemiin, ja vaihtaa rutiiniaan yöpyen pikkusievässä ja sääntökylttejä viljelevässä bed and breakfastissa. Täällä huoneet pursuavat pelottavia posliininukkeja, jotka tunkevat luiset lonkeronsa Jacksonin uniin.

Kirja tuntui yhtä symbolisesti rikkaalta kuin Atkinsonin aiemmatkin teokset, ja poliittista lähihistoriaa käydään läpi runsaasti. Sen toinen juonen käänne liittyy poliisisarjojen tuotannon maailmaan, ja hieman epäluotettavaksi kertojaksi nousee sarjan kasikymppinen veteraaninäyttelijä Tilly, joka ei alkavan muistisairauden vuoksi enää hallitse kunnolla vuorosanojaan. Eläydyin antaumuksella Tillyn osuuksiin, joiden tajunnanvirran Antti Virmavirta tavoitti lukijana ilmiömäisesti.

Onneksi Ellibsistä löytyi toinenkin vapaa sarjan osa, joten viikonloppuni jatkuu näissä jokseenkin vinksahtaneissa tunnelmissa. Myös sarjan aiemmassa osassa lapsilla ja nuorilla on poikkeuksellisen suuri rooli henkilögalleriassa.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka kokevat väsymystä perusdekkarien maailmassa. Atkinsonilla on takanaan pitkä ura ns. taideproosan luojana, mutta tässä teoksessa hän osoittaa olevansa hyvin kärryillä myös arkisista, yhteiskunnallisista ongelmista ja ilmiöistä. Tekstin tyylilaji on rönsyilevän jutusteleva, ja teos ehkä vaatii tämän vuoksi enemmän keskittymistä kuin vaikka Tukholman saaristoon sijoittuva, lineaarisesti etenevä skandidekkari, mutta vaivannäkö tuntui sen arvoiselta.

View Masterilla näkee tarkemmin

Museon kulisseissaUudemmassa brittikirjallisuudessa on esiintynyt muutamia ikonisia naiskertojia, joiden teoksiin tutustuminen on tapahtunut minulla hitaanlaisesti. Jeanette Wintersonin ja Angela Carterin teksteihin olen tutustunut jo pidempään, mutta A.S. Byattista tai Kate Atkinsonista en ole yrityksistä huolimatta saanut koskaan otetta. He ovat olleet minulle ”vaikeita” kirjailijoita.

Kate Atkinsonin (s.1951) esikoisromaani  Museon kulisseissa (WSOY 1997, suom. Leena Tamminen) voitti aikanaan Whitbread-palkinnon. Jo teoksen värikäs ja iloluontoinen kansi antaa vinkkejä sisällöstä: luvassa on valokuvista päätellen sukutarinaa ja muista vinkeistä päätellen kertomuksia sodista, lemmikkieläimistä, turismista, teehetkistä ja leivonnaisista. Teoksen aikajana on noin 100 vuotta, ajassa liikutaan edes- ja taaksepäin vinhaan tahtiin ja kieli on runsaan impressionistista.

Teoksen kertoja on Ruby Lennox, nainen joka ehtii kypsyä keski-ikään ja saamaan kaksostyttönsä collegeen. Ruby syntyy työväenluokkaiseen perheeseen Yorkin kaupungissa Yorkshiressä vuonna 1952; kaupungin turismiteollisuus kasvaa hänen elinaikanaan ja välillä hän kokee asuvansa elävässä museossa. Museon puisto on vahva tapahtumapaikka, mutta muuten museon kulissit viittaavat perheen yksityiseen historiaan, vanhoihin valokuviin, kirjeisiin, postikortteihin ja mystiseen medaljonkiin, jonka Ruby perii äidiltään Buntylta. Rubyn elinaikana Britannia kokee suuren elintasoloikan niukkuudesta kohti hyvin varusteltuja keittiöitä, kodinkoneita ja koko perheen kesälomia, mutta köyhyyden muisto varjostaa vielä hänenkin ikäluokkansa kokemuksia.

Feministiseen tapaan romaanissa seurataan suvun naislinjaa, ei Lennoxin sukua, jonka uskotaan olevan skottilaista alkuperää. George Lennox on viinaanmenevä ja vieraissa viihtyvä lemmikkikauppias, joka kaupan tulipalon jälkeen siirtyy myymään proteeseja ja muita lääketieteellisiä apuvälineitä. Rubyn suvun naiset ovat tottuneet ansaitsemaan leipänsä kaupungin tehtaissa, erityisesti Rowntreellä, joka valmistaa makeisia, ja sota-aikana myös erilaisia laitteita armeijalle. Bunty nai kauppias-Georgen sodan jälkeen päästäkseen kotirouvaksi ja yleisestä miehenpuutteesta; hänen romanttisempi kosijansa, Buck Kansasista, on lopettanut yhteydenpidon morsiameensa menetettyään jalkansa sodassa. Ylipäänsä kaupungin naiset haaveilevat amerikkalaisista sulhoista, joiden markkina-arvo on korkeampi kuin kotimaisten. Rubyn suvussa naisilla on ollut tapana karata keittiöistään kauas pois. Iso-isoäiti Alice on lähtenyt ranskalaisen valokuvaajan matkaan, isotäti Lillian on päässyt pakenemaan Kanadaan. Naisten henkinen taistelu kotiorjuutta vastaan tasapainottuu maanisella leipomisella ja matemaattisen tarkoilla kodinhoidon viikkorituaaleilla.

Rubyn oma tragedia liittyy siihen, että nelilapsisesta perheestä hän lopulta jää elämään oudon äitinsä kanssa kahden. Perheessä ja suvussa kuollaan traagisesti, liian nuorina, noloissa tilanteissa – tai sitten vaan otetaan hatkat. Teiniraskaudet ja niiden peittely kuuluvat myös normaaliin settiin, vaikka kukaan ei ole erityisen uskonnollinen. Buntyn ja hänen sisarustensa poliittinen konservatiivisuus näkyy mm. ydinperheen ihannoinnissa, kotirouvamyytin suosimisessa ja aukottomassa rojalismissa. Romaanin hauskin kohtaus liittyi kuningatar Elisabetin kruunajaisiin vuonna 1953, jolloin kaikkitietävä Ruby-kertoja on kaksivuotias ja tarkkailee sukuaan poikkeuksellisella kypsyydellä. Suku on kokoontunut Lennoxeille, koska he ovat ensimmäisiä television omistajia. Miehet liittyvät olutkuppikuntaan, kun taas naisten kuningataräitikuppikunnassa kiertää sherrytynnyri ja meno on vielä riehakkaampaa kuin miesten ryhmässä. Leivoksia on palan painikkeeksi ainakin kymmentä sorttia, mutta meno on muuten ”kuin Kalkutan vankityrmässä.”

old-view-master-with-3d-colour-reel-d0kt7k”Muistan” itse 70-luvulla syntyneenä Elisabetin kruunajaiset äidiltäni perimistä View Master-kiekoista, jotka olivat Britannian lahja Suomelle jo ilmeisesti 50-luvulla. Äidilläni oli kokoelma Britannia-aiheisia kiekkoja, joista kruunajaiskiekko oli jännittävin. Kirjaa lukiessa tulikin olo, että olisin katsellut maailmaa View Masterin läpi, haalistuneena technicolour-esityksenä. Rubyn isän kuolemasta kertovaa kuvaa tosin en olisi kehdannut katsoa, sillä näkymä kosteisiin häihin meni jo rankan groteskiuden puolelle.

On virkistävää lukea sukutarinaa, jossa mitään ei sievistellä, vaan traagistakin tapahtumista saadaan aikaan jälkijättöistä naurua. Suomalaiset sukuromaanit tuntuvat kyllä tähän verrattuna todella kilteiltä; ehkä Jari Tervon uusimmissa romaaneissa on hieman tähän vivahtavaa huumoria.

Museon kulisseissa ei ole leimallisesti monikulttuurinen teos, vaikkakin suvun tarina kuljettaa lukijan neljälle mantereelle. York ei saa osakseen suurta maahanmuuttajavirtaa, vaikkakin tässä varoitellaan jamaikalaisiin tutustumisesta 50-luvulla ja käydään voimassa pahoin ensivisiitillä kiinalaiseen ravintolaan 60-luvulla. Päähenkilö Rubyn rakastuminen italialaiseen hunsvottiin 70-luvulla saa aikaan ”pähkinänruskeat lapset”, eli tässä vaiheessa eurooppalaisten keskeinenkin rotujen sekoittuminen on ollut Yorkshiren korkeuksilla iso juttu.

Aloitan tällä postauksella Helmet-kirjastojen Vuoden 2016 lukuhaasteen, jossa on tarkoituksena lukea 50 kirjaa. Tällä kuittaan listalla kohdan 8: ”Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin”. Haasteeseen voi osallistua koko vuoden ajan omalla tyylillä, eikä  kaikkia kohtia tarvitse pakonomaisesti suorittaa.  http://www.helmet.fi/fi-FI/Tapahtumat_ja_vinkit/Uutispalat/Helmetlukuhaaste_2016(80206)