Tanskalaisen puutarhan perijät

Teos: Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar, 2011)

Suomennos: Helinä Kangas

Noin kuukauden ajan olen tavannut Kate Mortonin teosta Rivertonin kartanosta Essexissä. Ehkä oma tarpeeni ”aikuisten satuihin” on ollut minimaalinen, kun sinänsä kepeä ja helppolukuinen teos eteni niin hitaasti. Olen muistaakseni pitänyt paljonkin jostain Mortonin Australiaan tai Uuteen-Seelantiin liittyvästä siirtolaissaagasta. Tämäkään kartanosaaga ei ollut huono, mutta tuntui, että olisin jo nähnyt version tästä Downton Abbeyssa, vaikka tässä kuvataan pienempää ja köyhempää kartanoa ensimmäisen maailmansodan aikana ja 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on palvelustyttö Grace Bradley, jonka äiti on joutunut pois kartanon palveluksesta tultuaan raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Grace joutuu tietty palaamaan Rivertoniin heti, kun on päässyt toiselle kymmenelle, sillä äidillä ei ole varaa kouluttaa tytärtään. Kartanossa Grace on aluksi tavallinen keittiöpiika, mutta etenee urallaan lopulta Hannah-neidon kamaripalvelijaksi.

Kun Hannahin ja Emmelinen isä lordi Frederick perii Rivertonin, kukaan ei tiedä, kuinka huonossa jamassa miehen bisnekset ovat. Isällä on huonosti menestyvä autotehdas Keski-Englannissa, ja amerikkalaiset bisnesmiehet haluaisivat ostaa sen. Tytärten äiti on kuollut, ja Hannah ja Emmeline saavat kasvaa suht vapaasti kartanon mailla. Niin vapaasti, että Hannah voi jopa löydä opiskelemassa pikakirjoitusta salaa läheisessä Saffron Greenin kylässä, sillä hän kaipaa kipeästi työelämään.

Pitääkseen kartanon suvussa Hannah menee naimisiin amerikkalaisen pohatan pojan Teddyn kanssa. Grace muuttaa emäntänsä mukana Lontooseen, jossa palvelijana toimiminen on vielä nihkeämpää kuin Rivertonissa, jossa palveluskunta oli solidaarisia toisilleen. Myös Emmeline muuttaa Lontooseen, ja kapinoi ylhäistä kasvatustaan vastaan toimimalla näyttelijänä eroottisissa elokuvissa.

Sisarusten elämässä kummittelee runoilija Robbie Hunter, joka on ollut kartanon vieraana iät ja ajat siksi, että orpona hänellä ei ollut muuta paikkaa viettää juhlapyhiä sisäoppilaitokseen lomien aikana. Historia muistaa, että Robbie olisi tehnyt itsemurhan kartanon lammella tanskalaistyylisessä Egeskovin puutarhassa, mutta mitä siellä oikeastaan tapahtui?

Teoksen nykyajassa Grace on jo lähes satavuotias ja asuu hoitokodissa Lontoossa. Tässä välissä hänestä on tullut arkeologi, sillä hän pääsi opiskelemaan unelmiensa alas myöhemmässä iässä. 1990-luvulla Robbie Hunterista halutaan tehdä elokuva, ja tämän vuoksi Grace kutsutaan muistelemaan vanhoja aikoja jälleen.

Onhan tässä teoksessa romantiikkaa ja tragediaa, mutta oikeastaan teoksen keskeinen teema on brittinaisten oikeus työhön. Aatelistyttöinä Hannah ja Emmeline eivät vielä 1920-luvullakaan ole täysin kykeneviä päättämään omasta kohtalostaan. Hannah’n amerikkalainen käly Deborah toki saa käydä töissä muotitoimittajana, mutta jos hän menee naimisiin, työnteon kuuluisi loppua hääpäivään.

Olisin mieluummin lukenut teoksen Grace Bradleyn arkeologian opinnoista, sillä hän tuntui varsin kehityskelpoiselta hahmolta. Eli jos sellainen teos löytyy Morton in tuotannosta, niin saatan lukea sen.

Merentakaisen esiäidin jäljillä

Hylät_puarh_web_6679 (1)Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha (1911) oli yksi lapsuuteni suurista aarteista, ja sen lukemisen jälkeen olen aina halunnut asua muratin peittämässä tiilitalossa. Tämän fiksaation vuoksi tartuin australialaisen Kate Mortonin romaaniin Hylätty puutarha (Bazar, 2014, suom. Hilkka Poutanen) suurella uteliaisuudella. Osasin jo arvata lastenkirjayhteyden ja kirjailijan rakkauden vanhoihin tyttökirjoihin kansikuvan ja -tekstin perusteella. Morton onkin toiselta ammatiltaan viktoriaanisen kirjallisuuden tutkija, ja vaikka kyseessä on viihderomaani, hänen perehtyneisyytensä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Britannian kirjallisuuteen, taiteeseen ja historiaan ovat ehdotonta plussaa kerronnassa.

Olin suorastaan hurmaantunut teoksen alkuasetelmaan, jossa kolmikymppinen sinkkunainen Cassandra saattaa isoäitinsä tuonilmaisiin Brisbanessa ja saa pian sen jälkeen tietää perineensä talon Cornwallista. Koska luen Australiaan sijoittuvia romaaneja vain aniharvoin, jo pelkästään sen pään luonnon ja historian kuvaus oli kiehtovaa, varsinkin, kun päähenkilöt olivat kovin introverttejä antiikkikauppiaita. Cassandran omistautuminen isoäitinsä antiikkibisneksien jatkajana tuntui raikkaalta kertomukselta, kun päällimmäiset mielikuvani Australiasta liittyvät surffaukseen, grillaamiseen rannoilla ja yleiseen ulkoilmaelämään. Mortonin kuvaamassa Australiassa viihdytään paljon sisätiloissa ja harrastetaan ylirajaista sukututkimusta. Cassandra päähenkilönä on vahva oman polkunsa kulkija, jonka taustalla on paljon surua ja luopumista.

Luin siis kirjaa vajaaseen puoleenväliin inspiroituneena. Teoksessa on useita ajallisia kerroksia ja se vie lukijansa Australian eri paikkojen ja Cornwallin lisäksi myös Lontooseen ja New Yorkiin. Nelivuotiaan Nellin yksinäinen laivamatka Australiaan on kehyskertomus, jonka ympärille draaman kaari jännittyy. Nell ei pysty muistamaan laivaan joutumisestaan muuta kuin, että hänet sinne kuljetti Kirjailijatar – täti, jonka kanssa hänen isällään oli tapana riidellä salaisessa puutarhassa. Nell on kuollessaan 95-vuotias, eikä hän ole avautunut kohtalostaan tyttärelleen eikä tyttärensä tyttärelle. Sukusalaisuudet alkavat paljastua pikkuhiljaa, ja teos herättääkin kysymyksiä biologisen sukuyhteyden merkityksestä. Suku ja sukulaisuus kun ovat paljon muutakin kuin veren perimää. Tässä korostetaan varsin kauniilla tavalla adoptiosuvun merkitystä.

Puolenvälin jälkeen juonessa oli vain liikaa kierroksia. En edes häiriintynyt henkilöhahmojen runsaudesta, vaan juonen saippuaoopperamaisesta rakenteesta. Ymmärrän kyllä, että tässä on pyritty rakentamaan mahdollisimman koukuttava tarina, joka kiinnostaisi laajoja kansainvälisiä yleisöjä, mutta yrittämisen meininkiä oli mielestäni liikaa. Lisäksi kieli on paikoitellen adjektiivitautiin sairastunutta kiiltokuvamaista maalailua. Ymmärrän kyllä, että Morton pyrkii kielellisestikin myötäilemään viktoriaanisen ajan sisäsiistiä, eufemismeja pursuavaa sananpartta, mutta sanoja oli liikaa. Lisäksi pahikset olivat aivan liian pahoja, ja esimerkiksi Lontoon kurjuuksien kuvaus oli vielä kliseisempää kuin Cornwallin kartanoelämän. Loppua kohti juoni sortuu jopa Harlekiini-tasoisiin viritelmiin, jotka pomppaavat aiemmasta suht järkiperäisestä juonen kehittelystä kuin vieteriukot.

Ikuisia pikkutyttöjä teoksessa ihastuttavat monet yksityiskohdat. Itsekin olin innoissani mm. entisaikojen leikekirjoista, harvinaisista satukirjoista, labyrinteistä, kaleidoskoopeista ja erikoisista kasveista kuten suklaapelargonia. Cornwallin Tregennan kylän merirosvouden historia herätti mielikuvia Jack Sparrow’sta. Muuten rivien välissä voi törmätä myös Viisikkojen, Sound of Musicin ja Ihmemaa Ozin kaltaisiin visioihin.  Runsas intertekstuaalisuuskaan ei ollut ongelma, vaikka osa kirjallisista viitteistä tuntui yliviivaustussilla korostetuilta.

Koin lukevani hienon kuvauksen australialaisesta nykykulttuurista ja siirtolaisuudesta. Britannian osuus olisi toiminut paremmin, jos juonesta olisi poistettu puolet mahtipontisuudesta. Nykyisessä muodossaan teos pyrkii hurmaamaan pelkän hurmaamisen vuoksi ja peittämään lukijan sellaisella aistivoimaisuudella, että sen alle voi nujertua tai siihen ainakin turtuu. Hyvä kirjallisuus nimittäin saa aikaan paljon muutakin kuin pikkutyttömäisiä kiljahduksia. Jopa Downton Abbey:ssä on enemmän historiallista analyysiä ja älyllistä potentiaalia kuin tässä romaanissa.  Pukudraaman tasolla liikutaan suunnilleen samoissa vesissä. Downtonin hahmot tosin ovat ilkeämpiä ja nyansoituneempia kuin nyyhkyhahmot Rose ja Kirjailijatar.

Kai joistain kirjoista voi pitää puoliksi?