Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

PancolYksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

 

Berliinin muuri murtuu Nykissä

IMG_1342Lupasin itselleni lukea Katherine Pancolia pitkien pyhien kevennyksenä. Tämäntyyppiset aikeet usein lässähtävät, sillä jos asenne teosta kohtaan on ”viihteellinen”, tulee mieleen, olisiko siihen varattu aika ollut paremmin käytetty vaikka liinavaatekaapin konmarittamisessa. Kääk. Nihkeä lukuasentoni ei nyt johdu kirjailijasta itsestään, vaan siitä, että olen ollut liian monta päivää kotona ja ympärilläni on tapahtunut liian vähän.

Katherine Pancolin Suudelkaa minua on julkaistu Ranskassa vuonna 2003. Suomeksi se on julkaistu Bazarin toimesta vuonna 2016 Lotta Toivasen kääntämänä. Olen lukenut Pancolilta aiemmin kuuluisan eläintrilogian, mutta Mimmit-trilogia on jäänyt kesken ensimmäiseen osaan. Suudelkaa minua on teos ajalta, jolloin Pancol oli tunnettu kirjailija lähinnä ranskankielisessä maailmassa, mutta teoksen keskipisteenä on New York. Kirjallisena kokonaisuutena se on hallitumpi kuin myöhemmät menestysromaanit, ja sävy on astetta synkempi ja vakavampi.

Teoksen avainhahmot kuoriutuvat auki hitaasti, eikä heidän keskinäisistä suhteistaan ota ensimmäisen kolmanneksen aikana selvää. Kertoja on keski-ikäinen masentunut naiskirjailija Angela, joka on vetäytynyt yksityiseen lepokotiin Ranskan maaseudulle keräämään voimiaan. Hänen elämässään on kaksi Louisea, nuori sairaanhoitaja, joka on lukenut tämän koko tuotannon, ja jo kuollut filmitähti, mykkäelokuvien myyttinen Louise Brooks (1906-1985), joka tunnettiin parhaiten kapinallisen Lulun roolistaan elokuvassa Pandoran lipas (1928). Angelalla on ollut nuorempana yhteys kuolemaa tekevään Louiseen, jota hän on pitänyt uskottunaan varsinkin miesasioissa. Henkinen suhde Louiseen on jatkunut tämän kuoltua, sillä Angela tunnistaa filmitähden elämässa yhtymäkohtia oman elämänsä käänteisiin.

Louisen omaa elämää varjostaa vaikea suhde tsekkiläiseen Mathiakseen, itseriittoiseen liikemieheen, joka on pyörittänyt tätä pelinappulana elämässään jo vuosikausia. New Yorkissa hän asuu ranskalaisen maisemasuunnittelija Virgilen kanssa, joka vaikuttaa homolta, mutta ilmaisee silti sitoutumisen halua parhaaseen ystäväänsä. Aiemmin Mathias, Angela ja Virgile ovat myös eläneet kämppiksinä ja periaatteessa jakaneet koko arkensa. Louisen maailma järkkyy, kun hän pitkän eron jälkeen bongaa ex-rakastajansa kuuluisassa Cosmic Cafessa.

Berliinin muuri murtuu uudelleen New Yorkissa, kun Mathias pääsee vihdoin avautumaan asemastaan länsimaisten naisten etnisenä ”toisena”. Vaikka Mathias ei ulkonäöltään erotu keskivertojenkkikomistuksesta, naiset Ranskassa ja Yhdysvalloissa ovat pitäneet häntä säälittävänä itämaskottina, jolta ei voi odottaa samoja käytöstapoja kuin muilta. Mathias on tottunut käyttämään hyväkseen naisten alentuvaa sääliä seksuaalisissa peleissä. Angelakin on kokenut häpeää Mathiaksen huonosta pukeutumisesta ja tyylitajun puutteesta, mutta ei ole tunnustanut asiaa itselleen. Liian lyhyet punaiset nailonshortsit nousevat epätasapainoisen suhteen symboliksi.

Ihmissuhdevääntö lähenee teoksessa antiikkista tragediaa aina henkilöiden nimeämisestä saakka. Vergilestä tulee antiikin Rooman Virgilio, jonka leppoisan kuoren alle mahtuu kipeä historia puhevammaisena hylkiönä ja huonosti toteutunutta vihanhallintaa. Angelan oma haluille antautuminen ja aistillisuuden palvonta monistaa ranskalaisuuden stereotypioita, ja hänen katseensa muiden kulttuurien naisia kohtaan on avoimen etnosentrinen. Tuntuu, että hän kokee ylemmyyttä omasta kulttuuristaan, kun hän tarkkailee työn uuvuttamia meksikolaisia, iranilaisia ja nepalilaisia kanssasisariaan, jotka hänen mukaansa eivät ole päässeet osaksi rajoja rikkovasta seksuaalisesta halusta. Teoksessa kuitenkin on iso kasa maahanmuuttajataustaisia sivuhenkilöitä, jotka ovat muutakin kuin statisteja.

Kirja ei ole tyypillistä chicklitiä siinä mielessä, että varsinkin 1900-luvun alkupuolen elokuvahistoria nousee merkittäväksi juonenkäänteeksi. Louisen vuodet Euroopassa tuovat kertomukseen vastavuoroisuutta ja dialogisuutta. Naispuolisten elokuvanäyttelijöiden alisteinen asema ja ennenaikainen vanheneminen herättää feminististä raivoa. Epätodennäköisen ystävyyden kuvauksena teos ilahduttaa ja yllättää. Angelan vierailut keuhkoahtaumasta kärsivän tähden luo muuttavat hänen elämänsä suuntaa, ja luovat taistelutahtoa myöhemmissä surun ja menetyksen alhoissa.

Pancol on kirjoittanut rakkauskirjeitään Pariisille, Lontoolle ja New Yorkille niin kiihkeästi, että mielelläni lukisin häneltä teoksia, joissa urbaanilla romantiikalla ei olisi mitään sijaa. Vaikka itse en edes ole käynyt New Yorkissa, tämän romaanin nurkat tuntuivat jo valmiiksi loppuun kulutetuilta. Henkilöhahmoissa onneksi oli enemmän särmää, joten kulissien aiheuttama ärsytys laantuu heidän kyydissään.

Teos tarjoaa myös kiinnostavia lukuvinkkejä, kuten afroamerikkalaisen Chester Himesin (1909-1984) teoksen The End of the Primitive (1955), joka kuvaa kriittisesti valkoisten ja mustien jännittyneitä seksuaalisuhteita newyorkilaisessa kaupunkitilassa. Himes kuului samaan Ranskassa asuneeseen ekspatriaattipiiriin kuin James Baldwin ja saattaa olla tunnetumpi toisessa kotimaassaan kuin Yhdysvalloissa.

Pidin kirjan naisten omapäisyydestä, mutta en syttynyt yleiselle asetelmalle, mahdollisesti siksi, että olen taas lukenut liikaa ja keskittymiskykyni on äärirajoilla. Ulkona ja matkoilla käyminen, vaikka sitten kaunokirjallisuuspainotteisissa kohteissa, nostaisi myös tämän blogin profiilia huomattavasti.

Tee- ja mangapuolueessa kaikki hyvin

IMG_1339Vietin juuri leppoisaa, mutta kylmää pääsiäisaamua naapureitteni kanssa pihakahveilla. Tämä oli taloyhtiöni ensimmäinen sosiaalinen tapahtuma niiden kahden vuoden aikana, kun olen nykyisessä osoitteessani asunut. Taloni täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Tuskin kukaan sen nykyisistä asukeista on asunut täällä koko sen historiaa, mutta pitkäaikaisia asukkeja on muutamia. Itse en ole asunut missään kodissa 6 vuotta pidempään, ja väliaikaiset osoitteet mukaan luettuna lista osoitteistani lähenee kolmeakymmentä.

IMG_1343Siksi kirjat, joissa dokumentoidaan kerrostalojen historiaa, kiehtovat minua. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus 2010, suom. Anna-Maija Viitanen) on teos, joka minun on pitänyt lukea vuosikausia, mutta en ole ehtinyt (HELMET-haaste, kohta 43). Tyttäreni luki sen jo aikoja sitten, ja kenties siksi mielsin sen nuortenkirjaksi. Kirja kuuluu mentaalikartallani samaan kategoriaan kuin norjalaisen Jostein Gaarderin Sofian maailma (1991/1994), jota edelleen pidän erinomaisena johdatuksena länsimaiseen filosofiseen ajatteluun, kaikenikäisille. Siilin eleganssissa korostuu arkinen elämänfilosofia voimakkaammin kuin Sofian maailmassa (jossa oppeja esitellään systemaattisemmin), ja samalla se on oivallinen johdatus japanilaiseen estetiikkaan.

Yksi päähenkilöistä, portinvartijarouva Renee, on asunut talossa 27 vuotta ja onnistunut esittää näkymätöntä kaikki nuo vuodet. Talon asukkaisto kuuluu enimmäkseen eliittiin tai ylempään keskiluokkaan, ja perheiden nuoret on kasvatettu tavoittelemaan merkittyjä paikkoja luokkayhteiskunnassa. Renee on Marxinsa lukenut, mutta osaa peittää lukeneisuutensa naapureiltaan. Hän pelkää liiallisia rajanylityksiä, ja pysyy mieluummin karsinassaan, johon kuuluvat halvat lihamuhennokset ja kuluneet työtakit.

Reneen maailmaa saapuvat järkyttämään 12-vuotias itsemurhakandidaatti Paloma ja naapuriin vastikään muuttanut japanilainen vanhaherra Kakuro. Paloma on pikkuvanha tarkkailijaluonne, joka on saanut tarpeekseen vanhempiensa ja isosiskonsa pikkusieluisesta maailmasta. Kakurolla taas on maahanmuuttajakortti käytettävinään uusien  ihmisten kohtaamisessa: hän voi ylittää kirjoittamattomia sääntöjä, koska säännöt eivät ole hänen sääntöjään.

Siilin eleganssi on taideteoksena suunnilleen yhtä symbolinen ja erikoisia yksityiskohtia pursuava kuin elokuva Amelie. Teoksen juoni jää toissijaiseen asemaan, kun mielenkiinto kiinnittyy kirsikkaluumuihin, kameloihin, macaron- ja madeleine-leivoksiin, kirjojen kansiin ja nuudeleihin. Japanilaisen ja ranskalaisen estetiikan rinnalla päähenkilöitä yhdistää rakkaus venäläiseen kirjallisuuteen, varsinkin Anna Kareninan koivuihin ja kesäsateeseen.

Yhteiskunnallinen analyysi on myös läsnä kaikkialla, ja paikoitellen se tuntuu yliviivaavalta. Työväenluokkaisen portinvartijan asema herraskaisessa pihapiirissä tuntuu suomalaisesta näkökulmasta menneen maailman lumelta, vaikka moni muistaakin nostalgialla talonmiehiä. Reneen hiljainen raivo joitain naapureja kohtaan on oikeutettua, Paloman raivo omaa sukuaan kohtaan räjähdysaltista. Japanilainen herrasmies saapuu kuvioihin kuin tilauksesta edustamaan toisenlaista viisautta ja horjuttamaan naisten pinttyneitä uskomuksia.

Aamiaispöydässä tee- ja mangapuoleen edustajat asettuvat vastakkain kahvi- ja sanomalehtipuoluelaisten kanssa; samoin ihmiskunta jakaantuu tiskirätti- ja silkki-ihmisiin. Intertekstuaalisuus on keskeinen tehokeino sekä korkea- että populaarikulttuurin saroilla, johtaen hieman liian luettelomaiseen mentaaliseen maisemaan. Tosin jos joku teini innostuu tämän luettuaan perehtymään fenomenologian tai wabi sabin saloihin, se luultavasti on vain plussaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli pyyteettömän ystävyyden kuvaus, sen elävyys ilman pakotettua romanssioletusta, ja pahimpien Pariisi-kliseiden välttely. Uskoisin sen tuovan iloa ja toivoa varsinkin masennukseen taipuvaisille, sillä siinä tehdään taidetta hyvin banaaleista, arkisista asioista. Romaanin rikkaillakaan hahmoilla ei lopulta ole kovin kummallisia mielihaluja, vaan esimerkiksi Paloman äiti saa elämänsä tasapainoon vain viherkasveja hoitamalla. Arjen kuvauksissa on samanlaista kepeyttä kuin esimerkiksi Katherine Pancolin teoksissa, mutta kirjailijana Barbery on taloudellisempi ja myös asteen haastavampi.

Muistan nähneeni pätkän kirjasta tehtyä leffaa, jonka nyt haluaisin nähdä kokonaan. Myös Barberyn muut kaksi teosta kiinnostavat; uusin teos, Haltiaelämää (2016), näyttää edustavan maagista realismia/fantasiaa. Pyhien viimeinen lukurasti tosin saattaa olla Pancolin uusin teos, joka ei ole yhtä järkälemäinen kuin monet aiemmat.

 

Punavuoren valekirjailija

toinenTuomas Vimma on ainakin vuosikymmenen ärsyttänyt minua kirjailijahahmona, enkä lukenut häntä, kun hänen ympärillään kävi suurin hypetys, mutta palaan miehen tuotantoon nyt, kun pöly on laskeutunut. Varastostani löytyi Toinen (Otava, 2005) , joka siis kertoo fiktionaalisen Tuomas-nimisen julkkistyrkyn elämästä valekirjailijana esikoisromaanin menestyttyä. Suhteeni teokseen oli reippaan ennakkoluuloinen, mutta uskoin pystyväni lukemaan sen vastaavalla läpällä, jolla se on kirjoitettukin.

Kaikki teoksessa on vedetty niin överiksi kuin mahdollista, eiralais-punavuorelaisen kaveriporukan luksuselämä, heidän sekavat suhteensa ja addiktionsa. Tuomas on elegantin puoliksi afrikkalaisen, mallinmittaisen Indigon tyytyväinen kotiorja, jonka lahjakkuus piilee enemmän hysteerisessä kodin puhtaanapidossa kuin älyllisissä toiminnoissa. Rakkaansa kanssa hän kuitenkin tekee diilin, että kirja julkaistaan hänen nimissään, jotta tämä säästyisi ikävältä julkisuudelta. Kustantamojen maailma on viinanhuuruista ja keskittyy samoihin etelähelsinkiläisiin ravintoloihin, joissa kaikki muutkin pyrkyrit pesivät.

Oikeastaan nautin eniten luksuselämään liittyvästä revittelystä, varsinkin tilanteessa, jossa oman tilini saldo on usein muutamia kymmeniä senttejä. Ääripäät usein ymmärtävät toisiaan. Tässä tilataan 25 000 dollarin Louis Vuittonin matkalaukkuja päivän piristeeksi, siemaillaan 1000 euron kilohintaista teetä, nautitaan arkisista fasaanipaisteista ja lennetään tylsänä hetkenä shoppailemaan Milanoon. Oikeastaan kaikki pariskunnan arjessa on tuotteistettu, eikä heillä ole paljoa sisältöä elämässään hintalappujen ulkopuolella. Tuomaksen elämäntehtävänä on suututtaa kaikki superjulkkikset alkaen Giorgio Armanista kännisellä ördäyksellään. Loppupeleissä Tuomasta kiinnostaa vain massi, vaikka on hänellä myös pyrkimystä yksiavioisuuteen ja aitoa auttamisen halua ystäviään kohtaan.

Koska kyseessä ei ole ajan henki 2000-luvun alusta, vaan karkeasti liioiteltu parodia bling bling-elämästä, teksti onkin yllättävän viihdyttävää. Teoksen draaman kaari synkkenee kohti loppua näyttäen nuorten self-made-miljonäärien elämän synkemmänkin puolen. Ronja-nimisen exän ja nykyisen bestiksen psykoottinen kännääminen ja narkkaaminen on suunnilleen yhtä karua luettavaa kuin Juha Vuorisen delirium-kuvaukset Juoppohullun päiväkirjassa.

Kiinnostavalla tavalla juonessa on jotain yhteistä Katherine Pancolin eläinaiheisten teosten kanssa, joissa myös käsitellään valekirjailijuuden teemaa. Tässä Tuomaksen ja hänen avopuolisonsa välinen diili on samansuuntainen kuin Pancolin teosten sisarusten välinen sopimus. Kun väärällä identiteetillä julkaistu teos alkaakin menestyä ja tuottaa suuria tuloja, rikoskumppaneiden välit usein tulehtuvat ja ”oikea” kirjailija kokee tulleensa syrjäytetyksi. Tässä Indigo-rakas hoitaa homman pirullisen tyylikkäästi himaan siinä vaiheessa, kun suhde alkaa rakoilla. Tuomas saa kantaa julkisuuden luoman kirouksensa hamaan loppuun saakka.

Suomalainen 7 päivää-lehden ympärille keskittynyt julkkismaailma on oikeasti nuhjuista ja todella säälittävää, ja hyvin harvoin Seiskan toimittajat saavat lehteensä kuvia villeistä kokaiininhuuruisista bileistä, joissa uidaan kalleimmassa ranskalaisessa sampanjassa. Oikea Seiska-julkisuus koostuu siiderillä itsensä turvottaneista eroottisista tanssijoista ja elähtäneistä iskelmälaulajista, jotka eivät pääse lentokoneisiin Alanyan turistirannoilta. Salarakkaiden bongailu kai oli 2000-luvun alun paparazzien lempipuuhaa, mutta vuosikausiin en ole lukenut mehevää salarakas-juorua.

En usko lukevani tämän Helsinki-trilogian muita osia, mutta myöhempi Raksa-sarja voisi kiinnostaa siksi, että kirjailija on teoksia kirjoittaessaan oikeasti kokeillut rakennusalan duunarihommia. En tiedä, millainen ele tämä on ollut avoimesti oikeistolaiseksi taiteilijaksi julistautuneelta dandylta, mutta ainakin Vimman kirjailijapersoonasta ei puutu paradokseja. Mieluummin luin tätä kuin monia läpi kahlaamiani luksuselämään liittyviä chicklit-pläjäyksiä, joissa ei ole itseironian häivääkään. Tässä sitä oli roppakaupalla, jos lukija osaa asettua ironisen lukijan positioon.

Kuka on lukenut Suuren Oravakirjan?

Pancol oravatKatherine Pancolin Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (Bazar, 2013, suom. Lotta Toivanen) on eläinaiheisen, pariisilaisesta kirjailija-Joséphinesta kertovan trilogian viimeinen osa. Luulen, että moni on tarttunut teoksiin pelkästään iloluontoisen kansigrafiikan lumoamana, eikä sekään ole huono syy –  kannen ja sisällön välillä on selvä synkronia.

Edellisissä osissa fiilistellään krokotiilien ja kilpikonnien sielunmaailmoissa (olen näemmä arvioinut tänne molemmat). Pancolin kirjasarjat perustuvat uskolliseen fanitukseen, joten suosittelen niiden lukemista kronologisessa järjestyksessä. Henkilöitä teoksissa on paljon ja juonenkäänteiden hauskuus perustuu lukijan hyvään muistiin. Kolmas osa on 921-sivuinen järkäle, joka makaa pöydälläni vielä kovakantisena painavana versiona. Kirjan lukemisessa on ollut haasteena sen pysyminen käsissä – sitä ei missään nimessä lueta väsyneenä sängyssä, vaan sille pitää varata tukeva pystyasento. Matkalle en tätä ottaisi mukaan; mökkireissultakin sen takaisin raahaaminen tuntui turhauttavalta.

Pancolilta on taatusti kysytty loputtomia kertoja tiivistämisen taidosta, ja tässä kolmasosassa ärsyttävintä olikin edellisten romaanien tapahtumien runsas toisto. Ilman toistoa teoksen olisi saanut kurottua ehkä puoleen, sillä sisällöllisesti teos on ohuempi kuin aiemmat osat. Nousee myös kysymys kustannustoimittajan roolista: eikö hänen tehtävänään olisi kriittisesti karsia pahimpia ylilyöntejä? Valitettavasti Oravakirjaa lukiessa tulee mieleen, että tässä on maksimoitu kaupallinen hyöty varmistaen, että aiemmista osista tietämätön lukijakin pääsee varmasti kärryille. Tämä johtaa kielenkäyttöön, jota kutsun Pupu Tupuna-kerronnaksi: arjen pienet tapahtumat ihastuttavat ja vihastuttavat samaan aikaan. (Pupu Tupunat olivat lempikirjojani lapsena, mutta aikuisena pyrin välttämään niiden lukemista lapsilleni kuin häkää niiden aiheuttaman lobotomian tunteen vuoksi.)

Tässä tapaamme pariisilaisen Cortèsin perheen suunnilleen samoissa kuvioissa kuin kakkososassa. Äiti Joséphine on toipumassa siskonsa Iriksen murhasta ja haikailee samalla ex-vävynsä Philippen perään. Esikoistytär Hortense käyttää ikävästi hyväkseen Joséphinen parhaan ystävän Shirleyn ystävää Garya ja kuopus Zoé seukkaa entisen naapurinpojan Gaétanin kanssa. Suhteiden soppa on hyvin sisäsiittoinen, perustuen menneiden märehtimiseen ja pitkiin mykkäkouluihin. Romantiikka on vaikea laji kaikille päähenkilöille, mutta älyä ja elämäniloa riittää muillekin jakaa.

Osa juonenkäänteistä on liioitellun uskomattomia: esimerkiksi Shirley on Englannin kuningattaren lehtolapsi ja tässä kolmannessa osassa merkittäväksi hahmoksi nousee myös Pariisissa 50-luvulla filmannut Cary Grant. Tosin fiktiossa on lupa liioitella ja oikaista mutkia suoriksi niin paljon kuin sielu sietää. Kiinnostavalla tavalla osa kuvauksesta muistuttaa esim. Tuomas Kyrön uusinta romaania Kunkkua (2013)- kyllä tässäkin pannaan naapurivaltion monarkiaa aika halvalla, vaikka tyylilaji on eri.

Positiivista teoksessa ovat sopivasti vinksahtaneet sivuhahmot, esim. näpistelyä harrastava isoäiti Henriette, koditon Becca, jonka tausta on sopivan mystinen ja Philippen uusi tyttöystävä, työtön Dottie, joka keskittyy onnellisuuden kylvämiseen ympärilleen. Philippen henkinen kasvu leskeksi jäätyä on sydäntä lämmittävää ja vähemmän kliseistä. Ylipäänsä Pancolin hahmot ovat sopivan rosoisia ja elämän kuluttamia, usein myös jokseenkin syrjääntyneitä. Hän osaa ottaa yhteiskunnan koko kirjon mukaan juoneen, joten teokset muistuttavat värikkäitä ryijyjä.

Pancolin ystäville ilouutisena tulee, että lokakuussa julkaistaan hänen uuden kirjasarjansa Muchachas /Mimmit suomennetut osat. Ranskaksi lukeva kaverini ei antanut uudesta sarjasta ylistävää palautetta, mutta voisi uusia teoksia silti vilkaista. Esim. toisen suuresti ihailemani ranskalaisen kirjadiivan Anna Gavaldan tuotannossa on ollut ilahduttavaa vaihtelua aiheiden ja myös teosten pituuden suhteen. Pancolilta odotan myös jotain täysin uutta ja erilaista. Pancol on myös tulossa Turun kirjamessuille lokakuussa, joten ehkä näemme joidenkin blogiystävien kanssa siellä?

Pomminvarmat kevään merkit

IMAG0054Kärvistelin viileän vapun melkein kokonaan sisätiloissa, mutta perjantaina pakotin itseni ulos avokkaissa ilman sukkia.  Vaikka edelleen tuuli hyisesti, matkalta löytyi muutamia kevään merkkejä: sinivuokkoja roskaisessa lähiömetsässä, tankoparsaa ja Katherine Pancolin toinen suomennettu romaani Kilpikonnien hidas valssi (2008/2012, Bazar). Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät oli viime vuonna suuri hitti minulle, romaanin päähenkilön kaltaiselle keski-ikäiselle tutkijahiirelle, joka myös haaveilee kirjailijan urasta. Pystyin samastumaan yksinhuoltaja-Joséphineen melkein yksi yhteen ja koin voimistuvani absurdin kirjallisen läpimurtokertomuksen kautta niin, että rintani oli rottingilla.

Kilpikonnakirjassa tapaamme läpimurtoromaanillaan rikastuneen Joséphinen uudessa ympäristössä, ylemmän keskiluokan asuinalueella Pariisissa Boulognen metsän reunalla. Joséphine ei itse ole kokenut tarvetta muuttaa pois rakkaasta lähiöstään vaurastuttuaan, mutta hänen snobityttärelleen Hortenselle muutto on kynnyskysymys. Romaanissa junaillaan myös tiuhaan Eurostarilla Pariisin ja Lontoon väliä, sillä puolet päähenkilöistä ovat muuttaneet Kanaalin toiselle puolelle. Joséphine opettelee ensimmäistä kertaa elämässään nauttimaan omasta seurastaan yhdestä Lontoon kalleimmista hotelleista, kustannustoimittajansa piikkiin. Vaikka Hortensella ei riitä äidille aikaa kuin yhden illallisen verran – tyttö valmistautuu St. Martin’s Collegen muotilinjan ensimmäisen vuoden pudotuspeliin – äiti pyrkii tulemaan sinuiksi itsensä ja emon roolista luopumisen kanssa. Kahdeksantoistakesäinen tytär harjoittelee Vivienne Westwoodin muotitalossa ja sopii Pariisin-reissuillaan tapaamisia mm. Jean-Paul Gaultierin kanssa. Kieltämättä hieman kliseistä.

Vauhtia tai yllättäviä käänteitä teoksesta ei puutu, eikä ruumiitakaan. Seksiä on ehkä vähemmän kuin ykkösosassa ja väkivaltaa enemmän. Joséphinekin melkein pääsee hengestään jo ensi metreillä, mutta hänen rintakehäänsä suojaa puukottajan iskuilta ex-miehen Antonion paksu kenkä. Kolme muuta naista lahdataan neljän kuukauden aikana ja naapurusto joutuu tiukkoihin poliisikuulusteluihin. Antonion uskotaan joutuneen krokotiilin suuhun Keniassa, mutta merkkejä hänen uudelleenvirkoamisestaan alkaa ilmestyä oudolla tavalla. Tästä teemasta tulee mieleen Crocodile Dundee-elokuvat tai yksi 80-luvulla suosittu australialainen saippuasarja, jossa lähes kaikki hahmot joutuivat krokotiilin raatelemiksi ja plastiikkakirurgilla riitti duunia (sarjan nimen olen unohtanut ja ehkä hyvä niin).

Pidän Pancolin teoksissa keski-ikäisten kriisejä enemmän nuorisokuvauksista ja äiti-tytär-suhteiden käsittelystä. Historiantutkijana Joséphine osaa suhteuttaa nykyajan nuorison käytöshäiriöt ja tatuotointi ja piercing-innostuksen vastaaviin tapauksiin keskiajalta. Teoksen lopussa on vielä laaja lähdeluettelo ranskalaisen keskiajan arjen tutkimusta, mikäli lukijassa herää mielenkiinto tiedekirjallisuuteen. Keskiaikateema jää tässä osassa kuitenkin vähemmälle kuin ensimmäisessä, sillä Joséphinen on vaikea keskittyä kirjoittamiseen elämän yllättävien tyrskyjen keskellä. Nuorilla on aikuisia parempi meininki kerrostalojen kellareissa ja pommisuojissa ja Joséphinen nuoremman tyttären Zoën ensirakkaus on herkkää. Zoë seurustelee pojan kanssa, jonka isä pakottaa teinit nukkumaan arkisin ennen yhdeksää ja jonka luona ei saa ruokapöydässä puheenvuoroa kuin viittaamalla.

Hauskin ja absurdein hahmo romaanissa on vuoden vanha vauva Juniori, Joséphinen isäpuolen Marcelin iltatähti, joka jo seitsemän kuun iässä puhuu englantia ja kiinaa. Juniorin vanhemmat omistautuvat pojalle, mutta hänen äitinsä Josiane sairastuu kummaan masennukseen, jonka epäillään olevan noituuden aiheuttamaa. Marcel jää seitsemänkymppisenä yksin vastuuseen pojastaan ja on helisemässä. Koska teoksessa piirit ovat yllättävän pienet ja kälyt, langot ja entisen businesskumppanit naivat iloisesti toisiaan, kaunalta, katkeruudelta ja kostonhimolta ei vältytä. Olisin muuten valmis käsittelemään Pancolin teoksia muustakin kuin chicklit-näkökulmasta, mutta valitettavasti näitä lajipiirteelle tyypillisiä juonitteluja ja selkäänpuukotuksia on tässä teoksessa liikaa. Kiltit ihmiset kuitenkin vetävät lopussa pidemmän korren ja pahat saavat palkkansa. Välillä ehkä liiankin sinisilmäisesti.

Pancolin monisanaisuus saattaa vieraannuttaa ranskalaisen kirjallisuuden faneja, varsinkin jos pitää kuplivan kevyistä pirskahduksista (Anna Gavalda) tai päänsisäisistä sanaveistoksista (Marguerite Duras). Toinen romaani on vielä rönsyilevämpi kuin ensimmäinen ja juonessa on jonkin verran häiritsevää toistoa. Noin kolmanneksen 749 sivusta olisi voinut helposti editoida pois ilman, että juoni olisi kärsinyt lainkaan. Ranskalaisesta nyky-yhteiskunnasta tiiliskivi tarjoaa kuitenkin pikkujättiläisen annoksen. Opin muunmuassa, että ranskalaisten hypermarket-ketjujen bonuskorttijärjestelmä on ehkä vielä astetta kehittyneempi kuin Suomessa ja että ranskajunteista valtaosa on äärimmäisen kiinnostunut bonuspistetileistään. Tässäkin Kira Poutanen disinformoi minua.

Purnauksesta huolimatta suosittelen romaania kaikille hardcore-frankofiileille ja niille, joiden elämästä puuttuu päivittäinen bestis, sydänystävä ja uskottu. Joséphinestä nimittäin saa sellaisen ensi metreillä.

Latteuksia loskasateesta

Kira_PoutanenUudenvuodenlupaukseni on rikkoutunut: olen palannut tosihuonoon kirjallisuuteen piristääkseni itseäni tai uskotellakseni, että voisin kenties joskus saada romaanin julkaistua kaikkine latteuksineen ja rimanalituksineen. Jos en muuta, niin valmiiksi pureskeltua chicklittiä. Jotain kulttuurien kohtaamisista ja parisuhteista. Hohhoijaa ja give me a break. Nyt eteeni tarttui mojova rimanalitus, Kira Poutasen Kotimatka (2009). Poutasta on mainostettu suomalaisen chicklit-kirjallisuuden uutena airuena ja hänen pokkarinsa koristavat jokaisen marketin tarjoushyllyä. Olen jo lukenut hänen alkupään romaaninsa Katso minua! kuin jäitä poltellen (älkää kysykö, miksi). Uusin trilogia, Rakkautta au lait, al dente ja on the rocks puhuvat kyllä jo nimeämisen politiikan tasolla puolestaan. Kotimatka vaikutti hieman erilaiselta hänen muista teoksistaan – siinä kuvataan kymmenen vuotta Pariisissa asuneen paparazzitoimittaja Lauran ensimmäistä kotimatkaa Helsinkiin siskonsa Minkan häihin. Minusta on kiinnostavaa lukea ulkosuomalaisten paluun narratiiveja, sillä usein maastamuuttaneilla on hypertarkka vainu synnyinmaan nykytilasta ja tulevaisuudesta.

Jos olisin asunut 10 vuotta poissa Suomesta, olisin luultavasti juuri tuon Lauran kaltainen ahdistunut valittaja, joka saa näppyjä jokaisesta plussakortin kyselystä, ylimakeasta siiderituopista ja kenkien poisottamisesta kuraeteisessä. Tunteiden tasolla tunnistin teoksesta monia omia muistojani eeppisistä lähdöistä ja paluista Helsinki-Vantaan lentoaseman kuluneille parketeille. En ole koskaan ollut vuotta pidempään poissa Suomesta; pisimmänkin ulkomailla asumisen aikana vierailin kotona Keski-Suomessa useamman kerran (tuli hautajaisia ja sydänsuruja). Romaanin päähenkilö Laura ei ole kyennyt palaamaan teini-iän syyllisyysepisodista johtuvasta häpeästä tai riittämättömyyden tunteesta johtuen. Hän on ajanut isosiskonsa psykiatriseen sairaalaan varastettuaan tämän poikaystävän teinimäisessä vedonlyönnissä toisten parishiltonien kanssa. Tämä juonenkäänne on romaanissa kaikista hatarin tai noloin. Sama Laura porhaltaa samanlaisessa tekotodellisuudessa kolmikymppisenä, eikä hän Pariisistakaan havaitse muuta kuin Eiffel-tornin, patongit, muotitalojen kutsut ja tylsät mutta kulinaristiset pari-illalliset kauppatieteilijöiden seurassa. Hän elää kuin liian kauan keitetty vihannes. Lukija ei ainakaan kaipaa hänen valmiiksi purtuun Pariisiinsa.

Luin kirjan, koska haaveilen tänä vuonna Pariisin- ja Bretagnenmatkasta. Ranskan suhteen olen nyt kaikkiruokainen. Kira Poutasen romaanissa tosin ranskalaisuus esiintyi vielä latteampana kuin suomalaisuus, se oli kuin ilmaan haihtuva pilvenhattara. Kyllä minua paikoitellen nauratti hänen kuvauksensa suomalaisista baareista, yökerhoista, polttareista ja häärituaaleista – näissä oli jotain dekonstruktiivista jutun juurta ja sopiva etäännyttävä ote. Mutta Ranskasta tai Pariisista en hänen matkassaan oppinut mitään uutta. Ottaen huomioon, että olen viettänyt elämästäni alle kaksi viikkoa Ranskan maaperällä, tämä on totaalinen rimanalitus. Minulle voisi myydä mitä tahansa scheibaa, mutta tämän teoksen anti pysyi Crème Bonjour- levitesarjan mielikuvatasolla ( heidän uusin makunsa on Intia, joten ketään ei kiinnosta valkosipulin pitoisuus klassikkotuotttessa.) Olen lukenut monia suomalaisten kirjoittamia teoksia, jotka sijoittuvat Ranskaan tai Pariisiin, Mika Waltarin Suuresta Illusionista eteenpäin. Vain tämä kirja aiheutti totaalisen pettymyksen. Mitään olennaista ei tarttunut takkiin.

Suomessa asuu iso kasa ranskalaisia, joille ketjuravintolan viinintarjoilu ei aiheuta traumaattista primitiivireaktiota, sillä he ymmärtävät, ettei viini ole keskeinen osa kulttuuriamme. Näille ranskalaisille on ihan ookoo pukeutua goretexiin pahimman kaamoksen aikana, sillä he katsovat aamulla ulos ikkunasta ja suunnittelevat päivänsä sen mukaisesti. Eivätkä he kuluta aikaansa asiasta valittamiseen. Tuntuu, ettei Kira ole paljoa matkustellut Suomen ja Ranskan ulkopuolella, ja tässä näkökulmassa hän paljastaa oman junttiutensa – mitä helvetin ensimmäisen maailman marinaa on se, että valkoinen glögi maistuu oksennukselta?  Oikeastaan tämä suomijunttiuden kauhistelu tuo mieleen enemmänkin Lenita Airiston kaltaisten pississ-kansantyhmistäjien elkeet kuin maailmankuulut ranskalaiset antropologit, kuten Claude Lévi-Strauss. Voisitteko kuvitella Lévi-Straussin marisevan chardonnayn nolosta tarjoilusta Papua-Uudella Guinealla?

Poutanen sortuu alta-lipan klassiseen tennissukkakommenttiin analysoidessaan romaaninsa hääparin rakkaustarinaa: Laura ei pysty ymmärtämään, miksi hänen siskonsa rakastaa miestä, joka vie häntä Tangomarkkinoille ja käyttää tennissukkia. Tätä postausta kirjoittaessani minullakin on jalassa pari Stadiumin halpoja mustia tennissukkia. Ihmiset käyttävät tennissukkia, koska ne lämmittävät hieman enemmän räntäsateessa kuin ohuemmat sukat ja koska niitä voi ostaa armeijan koskaan hukkaamatta paria. Olen ihan varma, että Ranskan tennissukkamarkkinat käyvät aivan yhtä kuumina kuin Suomessa. Kaikkialla maailmassa yh-äidit ostavat kasan tennissukkia kasvaville pojilleen ja joutuvat itsekin joskus käyttämään niitä, ellei muita ole puhtaina. Ranskassa tästä ei ehkä muodostuisi elämää suurempaa kansallista itsetunto-ongelmaa, sillä elämä on rikasta katsomatta ihmisen nilkkoihin. Suomessa muodostuu, ja Kira Poutasen kaltaisen teinipissiskertojan tahdissa ongelma vain kulminoituu.

Ranskalainen chicklit vaikuttaa hirveän lupaavalta genreltä, Katherine Pancolin ja Anna Gavaldan tuotantoon tutustuneena. Tai oikeastaan en edes tunkisi noita hienoja naiskertojia tuohon tunkkaiseen anglosentriseen, neoliberalistiseen genreen, sillä sekä Pancol ja Gavalda onnistuvat tuotannossaan kyseenalaistamaan rahan mahdin ja tuomaan esiin muidenkin kuin pääkaupunkien pintaliitäjien mielenmaiseman. Pancol ja Gavalda ovat Ranskan kirjallisuuden lupaavimpia nimiä, isoja kirjailijoita, vientituotteita, joiden viesti onnistuu ylittämään kulttuurirajat. Kira Poutanen kirjoittaa alkukantaisen juntahtavasti suomalaisten pikkukaupunkien teinipissiksille, joiden ainoana haaveena on tulla malleiksi tai pr-henkilöiksi jonkin Euroopan suurimmista keskuksista ja muoti/mediataloista. Thank God, niiden ulkopuolella on ennalta-arvaamattomasti vilisevää elämää.

PS: Romaanin kansikuva kertoo myös kaiken. Sen jälkeen ei lukijan kandeisi hirveästi vaivautua.

Tutkijanaisen metamorfoosi

Viime lomalle lähtiessäni Ryanairin terminaalissa käteeni tarttui järkäleen kokoinen opus, Katherine Pancolin romaani Krokotiilin keltaiset silmät. Täytyy myöntää, että hankin kirjan lähinnä sen riemunkirjavan, riemastuttavan kannen takia. Romaani on ollut Bazar-kustantamon myyntivaltti viime vuonna, epäilen, että Pancolista saattaa tulla kustantamolle samanlainen jackpot kuin Paulo Coelho on ollut jo kymmenisen vuotta. Pancol ja Coelho ovat genreltään täysin päinvastaisia kirjailijoita: Coelho haudanvakava, itsehoidollinen mystikko, Pancol kevyt ilottelija, chick lit-mestari ja yhteiskuntasatiirikko. Viimeaikaisista chick lit-tuttavuuksistani Pancol kuuluu silti kärkikastiin, sillä kirjassa on paljon muutakin kuin romantiikkaa.

Pancol (s. 1954 Marokossa) on Ranskassa pitkän linjan kirjallinen puurtaja, Krokotiilikirja on jo hänen 12. teos ja luultavasti se, jolla hän on vihdoin noussut maailmanmaineeseen. Luulen menestyksen johtuvan siitä, että ns. tavalliset naiset voivat kaikki löytää teoksesta yhden hahmon, johon samastua.Teoksessa on uskomattomia juonenkäänteitä, mutta myös roppakaupalla arkirealismia. Romantiikka on ironista ja katkeransuloista – mitään reseptejä onneen ei tästä lukukokemuksesta saa.

Minä samastuin tietysti nukkavieruun yksinhuoltajatutkijaan Josephineen, joka päätyy kirjoittamaan haamuna romaanin 1100-luvun naisista ketkulle julkisuudenkipeälle siskolleen Irisille. Kirjoittaminen saa Josephinen taloudellisesti jaloilleen, mutta hänen lähipiiriään vihastuttaa naisen kiltteys ja nöyryys hyväksikäytön edessä. Lasten isä on kadonnut Keniaan kasvattamaan krokotiilejä nuoren kosmetologirakastajattarensa kanssa. Josephinen kamppailut uravalinnan ja rakkauden saroilla ovat minusta uskottavia ja koin jonkunlaista voimistumista luettuani naisesta, joka onnistui jättämään tutkijankammionsa ja tekemään rahaa sillä tiedolla, jonka oli väitöskirjaa kirjoittaessaan hankkinut.

Teokselle on luvassa jatko-osa Kilpikonnien hidas valssi, joka tulee ulos Bazarilta ensi viikolla. Kiinnostaisi kyllä tietää, kuinka Josephinelle on käynyt (kannen teksti lupaa vielä suurempia myrskyjä kuin ensimmäisessä osassa). Taidan olla jäänyt jo koukkuun.

Romaani valottaa kaikenlaisten Pariisin lähiössä asuvien tyyppien elämää: koulutetun keskiluokan, uusrikkaiden moukkien ja sossun tuilla elävien uusavuttomien. Mahtuupa henkilögalleriaan jopa yksi Britannian hovin salainen äpärälapsi. Jotkut juonenkäänteistä ovat hieman kökköjä tai kaukaa haettuja, ja tuntuu, että teoksesta olisi saanut hyvän ja hauskan puolellakin aineksista. Muistan takavuosien kirjoittajakoulusta teesin ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”, ja tämä romaani todella kuuluu siihen kategoriaan. 697 sivua tuli kuitenkin luettua kevyesti parissa-kolmessa päivässä, mikä kertoo kerronnan jouhevuudesta. Toinen osio on vielä paksumpi.

Yritin viime vuonna tehdä elämänmuutoksen ja jättää paperisten kirjojen hankkimisen kokonaan. Kindle-kuherruskuukauteni jäi kuitenkin lyhyeksi. Paksujen kirjojen roudaaminen halpalennoilla on kuitenkin tosi tyhmää puuhaa, kun sitten ei voi tuoda lainkaan tuliaisia. Seuraavan Pancolini, jos hankin sen ihan omaksi, lupaan lukea kotona Tampereella.