Cinemaattista katarsista odotellessa

Teos: Katja Kallio: Valkokangastuksia (Otava, 2019)

Kirjailijat, jotka julkaisevat postuumeja kokoelmia aikakauslehtien kolumneistaan, ovat yksi ”alalaji”, josta minun on ollut vaikea ilmaista rehellistä mielipidettäni. Jonkun verran niitä on tullut tässäkin blogissa ruodittua, mutta jonkun verran noita väliteoksia on tullut myös jätettyä kesken. Katja Kallio kuuluu kirjailijoihin, joiden tuotantoa arvostan suuresti, mutta nykyajan hankintalogiikalla hänenkin on välillä julkaistava jotain kepeämpää ja nopeampaa.

Siis Valkokangastuksia. Jo nimestä voi päätellä, että teos kertoo elokuvista. Ja moni varmasti tietää, että Kallio on leffafani, joka on kirjoittanut leffa-aiheisia kolumneja mm. Image-lehteen. Tämä kokoelma on osittain kooste Image-lehden jutuista. Koska en lue Imagea, jutut ovat minulle uusia. Kallio käsittelee niissä osittain sellaisia leffaklassikkoja, etteivät jutut aivan heti vanhene. Hän on aiemmin julkaissut teoksen Elokuvamuisti (2007), jolle tämä on sisarteos. Ja mikä ettei, leffahullut kiittävät, ja moni varmaan etsii teoksesta uusia katseluvinkkejäkin.

Luin tämän teoksen todella kepeästi, etsien siitä lähinnä itselleni merkittäviä cinemaattisia hetkiä. Itselläni katarsis-kokemuksia on ollut leffojen suhteen paljon vähemmän kuin Kalliolla, mutta esimerkiksi Englantilainen potilas (1997) on minulle leffa, josta en pääse eroon – se vaanii minua ihoni alla alituisesti. Enkä fanita Ralph Fiennesiä, vaan Kipin roolin esittäjää Naveen Andrewsiä. Kaurismäen Le Havren (2011) olen nähnyt vain kerran, mutta se pitäisi nähdä säännöllisesti, voimallisena masennuslääkkeenä.

Teoksessa käydään läpi iso kavalkadi itäeurooppalaisia klassikkoja, joista Kieslowskin lisäksi minulle olivat tuttuja vain romanialaisen Christian Mungiun pari nykyleffaa. Olen huono muistamaan ohjaajien nimiä, enkä edes tajunnut, että nämä Teemalta näkemäni leffat olivat samalta ohjaajalta. Mungiun Neljä kuukautta… (2007) on järkyttävä kuvaus Ceaucescun aikaisista laittomista aborteista, kun taas Valmistujaiset (2016) kertoo nyky-Romanian sisäänrakennetusta korruptiosta, jota ilman yhteiskunta ei toimisi. Valmistujaiset herättikin paljon kysymyksiä noin sanotusta kunnollisuudesta, ja siinä näyttelijäntyö oli poikkeuksellisen priimaa.

Kallio kertoilee teksteissään paljon perhearjestaan, ja elämästä kasvavien teinien kanssa, jotka tekevät irtiottojaan äidistä ja tämän makutottumuksista. Tärkeintä kuitenkin on opettaa tyttärille, että ranskalaisten leffojen näkeminen kaunistaa naista. Parisuhteessa taas leffahullulle korkein kynnys on altistuttaa tuleva kumppani omille lempirainoille, mikä saattaa myös olla suhteen koetinkivi. Kallion parisuhde musiikkituottajamiehensä kanssa on ollut pitkä, ja on kestänyt myös satunnaiset erimielisyydet.

Olen nähnyt Kallion käsittelemistä leffoista ehkä vajaan puolet, ja varsinkin hänen mainitsemansa iranilaisleffat alkoivat kiinnostaa erityisesti. Hänen oma katharsiksensa tapahtui ”I, Daniel Blake”-leffaa (2016) katsellessa, ja tämä on elokuva, jota minullekin on suositeltu jo pitkään, enkä ole sitä vieläkään nähnyt. Brittiyhteiskunnan viime aikojen kehitystä seuratessa tuntuu, että todellisuus on vielä leffaakin karumpi, eikä kaikki johdu Brexitistä. Dystooppinen arki esimerkiksi köyhien lasten näkökulmasta voisi olla seuraava hittileffan aihe, onhan Lontoossa jo asuinalueita, joilla on rikkaiden ja köyhien leikkikentät erikseen.

Juuri nyt en päässyt kovin syvälle näiden esseiden ”imuun”, mutta tämä voi johtua omasta hätäisyydestäni, ja siitä, etten ylipäänsä lue usein leffa-aiheisia kirjoja. Hyvä fiilis kirjasta jäi kuitenkin siksi, että huomasin, etten olekaan niin ”pihalla” varsinkaan eurooppalaisen elokuvataiteen kehityksestä kuin olen luullut olevani. Ainakaan Kallion teos ei ollut liian snobistinen tai elitistinen analyyseineen, vaan yleistajuinen katsaus, joka on ymmärrettävä sellaisillekin lukijoille, jotka eivät itse kirjoita leffakritiikkejä elääkseen.

Veikkauksia Finlandia-finalisteista

IMG_1813Huomenna julkistetaan Finlandia-palkintokisan finalistit, ja olen tässä kuumeisesti kampaillut blogiani ja tehnyt omia veikkauksiani. Aivan kartalla en ole kaikkien viime ja tänä vuonna julkaistujen romaanien julkaisupäivistä, joten joku veikkaus saattaa osua väärään ajankohtaan.

Kirjailija, jonka tuotanto on viime aikoina osittain jälkijunassa tuonut elämääni paljon iloa ja ihmetystä, on Katja Kallio, ja hänen teoksensa Yön kantaja tuntuisi palkitsemisen arvoisena siksi, että hän avaa merkittävällä tavalla vaiennettua suomalaista naishistoriaa ja onnistuu synkästä teemasta huolimatta luomaan myös toivon pilkahduksia. Kallion teos tuntuu varsinkin kansallisesti merkittävältä, kun taas muissa ehdottamissani teoksissa fokus on yksityisempi.

Tänä vuonna olen saanut paljon irti kahdesta esikoisromaanista, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät ja Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Molemmat käsittelevät yksilön irtaantumista uskonnollisesta yhteisöstä, ja niiden matkassa pääsee myös matkustamaan maailmalle. Nämä teokset tuntuvat tasavahvoilta kielen ja teeman vahvuuden kannalta. Näiden matkassa koin oppivani paljon uutta hengellisyydestä, jota opiskelen myös ammatillisesti.

Yllättävä kirjasuosikkini oli Harri Närhen Kuparitalo, se on julkaistu v. 2016 ja saattaa kuulua viime vuoden teoksiin. Närhi on minulle uppo-outo kirjailija, ja hän pääsi yllättämään raikkaalla monikulttuurisuuden kuvauksellaan ja erikoisilla tulokulmillaan.

Vastaavasti en tiedä, ajoittuvatko Antti Heikkisen kumpainenkaan viimeaikainen teos, Mummo ja Matkamies maan tämän vuoden palkintoehdokkaisiin, mutta hänen rehevä savolaiskuvauksensa on ollut virkistävää ja yhteiskunnallisesti painavaa.

Uskoisin, että finalisteihin kuuluu myös joko Kjell Westö tai Tuomas Kyrö (mutta eivät molemmat), joiden molempien suosio kansan parissa on huikeaa ja varsinkin Kyrön rooli suomalaisen kirjallisuuden viennissä on mielestäni ilahduttavaa. Westön teos ei herättänyt minussa suurta paloa, ja Mielensäpahoittaja-sarjan lukemisessa olen hengähdystauolla, joten on hieman hassua veikata teosta, jota en ole itse lukenut.

Hieman vaihtoehtoisemman kirjallisuuden eli spekulatiivisen fiktion kentältä poimisin kandidaatiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän, ja toivoisin sydämestäni, että kandidaateista edes yksi edustaisi spefiä, fantasiaa tai muuta kummaa.

Veikkaukseni kuuluvat aika lailla valtavirtakirjallisuuden pariin enkä osannut lukemastani ns. taideproosasta ehdottaa yhtäkään teosta, sillä kohtaamiset sillä saralla ovat olleet hieman pliisuja. Runoja, esseitä tai aforismejä en ole lukenut melkein ollenkaan, joten pystyn veikkaamaan vain proosaa.

PS: Veikkauksia oli jouhevaa tehdä kaamosta paosssa Metso-kirjaston kirkaslampun valossa.

 

Houruinhoidon uudet menetelmät

IMG_1805Tänä vuonna Otavalta on ilmestynyt kaksi historiallista romaania Seilin saaresta, Katja Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saari. Molemmat romaanit kertovat saarelle joutuneista naisista, joilla oli mielenterveysdiagnoosi tai siihen viittaava irtolaistausta. Kuten muistamme, irtolaisuus eli asunnottomuus oli vielä sata vuotta sitten rikos, ja siitä joutui johonkin valtiolliseen laitokseen, kuten työsiirtolaan. Seilin saari ei ollut työsiirtola, vaan ihan aito ”houruinhuone”, ja osalla sinne joutuneista naisista oli rikostausta, eli sitä pidettiin myös vankimielisairaalana. Osalla taas ei ollut sairautta lainkaan.

Teosten suora vertaaminen toisiinsa ei tee kummallekaan oikeutta. Onneksi ne ovat erilaisia tyyliltään ja fokukseltaan, eikä kummankaan lukeminen tyhjennä toista. Kallion teoksessa on yksi, poikkeuksellisen uhmakas päähenkilö Amanda, kun taas Holmströmin teoksessa on kolme avainhenkilöä: Kristina, Elli ja Sigrid. Molemmat lukeneena uskallan sanoa, että Kallion teos teki minuun suuren vaikutuksen runollisella melankoliallaan, ja että Holmströmin teos vaikutti historiallisella laajuudellaan ja moniulotteisuudellaan.

Sielujen saari kartoittaa yli sadan vuoden historian. Kristina joutuu mielentilatutkimukseen hukutettuaan lapsensa v. 1891, ja saaren uskollinen hoitaja Sigrid haudataan v. 1997. ”Pahatapainen” Elli, joka karkaa kotoa pikkurikollisen poikaystävänsä Morrisin kanssa, käy saarella hakemassa hoitoa siveettömyyteensä vajaan kahden vuoden ajan, ja pääsee perheen suuresta painostuksesta vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hänelle tehdään sterilisaatio. Kristinan kohtalo on äärimmäisen surullinen, vaikka hän herääkin psykoosista kahdeksan vuotta surmien jälkeen ja pystyy elämään suht tyydyttävää elämää Seilin puutarhaa hoitaen. Itse asiassa en muista, että olisin lukenut montakaan romaania (edes dekkaria), jossa lapsenmurhaaja olisi saanut päähenkilön roolin. Minna Canthin Anna-Liisa taisi olla viimeinen lukemani teos, jossa aihetta käsiteltiin, ja tässäkin eletään vielä moraalisessa universumissa, jossa yksinäisen äidin kohtalo oli kova.

Sigridin tarina tasapainottaa surullisten naisten tarinoiden jatkumoa. Sigrid on jo saanut modernimpaa oppia työhönsä, ja pyrkii järjestämään naisille mahdollisimman paljon ulkovirkistystä, kuten luistelua. Hän seurustelee yliopistossa opiskelevan Fransin kanssa, mutta viihtyy työssään niin hyvin, ettei aio muuttaa Turkuun ollakseen lähempänä sulhastaan. Jatkosodan aikana Sigrid huomaa olevansa raskaana, ja saa pian sen jälkeen kuolinviestin rintamalta. Yksinäisen äidin kohtalo lähentää häntä potilaisiin, sillä hän kokee raskauden aikana saman epätoivon kuin moni lapsensa surmannut äiti.

Ruotsinkielisten lääkäreiden rotuhygieniainnostus ja pyrkimykset edistää suomenruotsalaisen väestön ”puhdistusta” Folkhälsanin kautta oli karmiva juonen säie, jolla lienee jotain todellisuuspohjaa. Analyyttinen Elli kuulee ruumiintarkastuksessa oman kehotyyppinsä kuuluvan ”itäbalttilaiseen” rotuun. Uusien potilaiden tarkastukset muistuttavat tässä karjan katselmusta.

Toisen maailmansodan jälkeen Seilin saaren ”hourulaa” pidettiin enemmän vanhainkotina kuin sairaalana, ja osalla potilaista oli täydellinen kulkuvapaus. Hyväkuntoisimmat kävivät töissä Nauvossa ja kävivät sairaalassa vain nukkumassa. Toisaalta pitkäaikaisilla potilailla oli vuosikausia kestäviä katatonisia tiloja ja varhaista dementiaa.

Minulla on menossa sielunhoidon opinnot, ja teos todella herätti kysymyksiä sairaalasielunhoidon historiasta. Tässähän Kristina kohtaa sielunhoitajan, papin, joka on ollut naiseen nuorena rakastunut, ja joka perheellisenä miehenä edelleen kokee vetoa langenneeseen naiseen. Ylipäänsä pappien ja lääkärien valta tällaisessa suljetussa yhteisössä tuntuu riipivältä.

Sielujen saari on teos, joka kannattaa lukea hitaasti, ja varsinkin ensimmäiseen kolmannekseen kannattaa varautua jollain pehmentävällä elementillä, sillä Kristinan tarina ajasta ennen vangitsemista on melkein karumpi kuin hänen sairaala-aikansa. Holmströmin suomennetuista teoksista tämä on ehdottomasti syvällisin, aiemmissa on omaan aikaamme liittyvää vinksahtanutta huumoria, mutta tähän mielenmaisemaan ei huumori mahdu. Koen, että teos seisoo vankasti omilla jaloillaan, ja että tässä on saavutettu aiheen suhteen saturaatiopiste – enempää ei olisi voinut sietää, mutta tällaisenaan teos antaa kasvot ja äänen niille, jotka yhteiskunta halusi aikanaan pyyhkiä pois.

Eroottisen subjektin elinkautinen

IMG_1241Katja Kallion uutta romaania olen odottanut siitä saakka, kun luin Säkenöivät hetket, ja satuin niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saivat sen uunituoreena e-kirjastokappaleena. Kallion fanilaumaan olen liittynyt vasta hiljattain; hänen kirjailijanuransa varhainen tuotanto ei puhutellut minua ruuhkavuosinani, vaikka kuuluin varmasti kohderyhmään. Olen ollut mielissäni Kallion siirtymästä kohti historiallista romaania, ja odotukseni uuden romaanin suhteen olivat korkealla.

Yön kantaja (Otava, 2017) on siinä mielessä haasteellinen romaani, että se pohjautuu reaalimaailmassa eläneen irtolaisnaisen ja mielenterveyspotilaaksi leimatun Amanda Aaltosen elämään. Turkulainen yksinhuoltajan tytär Amanda ei suostu mahtumaan vähävaraisen työläisnaisen ahtaaseen rooliin, vaan keksii jo teininä vaihtoehtoisia keinoja saada rahaa. Hän pääsee useamman kerran maailmalle, Pietariin, Moskovaan ja Pariisiin, mutta joutuu myös Hämeenlinnan naisvankilaan. Kun Seilin saari muutetaan naisten mielisairaalaksi, Amanda on ensimmäisten potilaiden joukossa. Hänen diagnoosinsa on ”eroottinen” insania epileptica menstrualis, eli hänet periaatteessa tuomitaan elinkautiseen eristykseen johtuen harjoittamastaan seksityöstä. ”Eroottisiin” potilaisiin mukaan luetaan myös isäntiensä raiskaamia nuoria palvelustyttöjä ja aviottomien lasten surmaajia.

Teoksen konteksti on niin karu, että vain äärimmäisen taitava kirjailija pystyy nostamaan tarinan ylös sosiaalipornon ansoista. Kallio onnistuu tässä suvereenisti näyttäen Amandan arjen valoisampiakin puolia. Juonen ehdoton kohokohta on matka kuumailmapallolla Pariisiin, ja suhde eksentriseen Duplessisiin, joka ei osaa ilmaista tunteitaan ulkomaalaiseen jalkavaimoon, mutta jonka seurassa Amanda silti kokee elävänsä täydemmin kuin Suomessa. Duplessis kokee harjoittavansa lentämistä enemmän taiteen lajina kuin liiketoimintana, vaikka Amandalla olisi kykyjä muovata heidän toiminnastaan elinkeino. Amanda kuitenkin passitetaan takaisin Suomeen tämän saatua tuhoisan raivokohtauksen Duplessisin siskon kodissa. Ranskan-matkasta hänelle jää kattava puvusto, joka seuraa häntä mielisairaalaan. Jonkun aikaa hän ärsyttää kanssasisariaan ja sairaalan henkilökuntaa pukeutumalla kalliisiin silkkeihin.

Teos sattuu sijoittumaan kiinnostavalla tavalla Suomen sadan vuoden itsenäisyysjuhlinnan keskelle, vaikka itsenäisyys ei sorretuille mielenterveyspotilaille paljoa merkitsekään. Sisällissodan taisteluja käydään saaren läheisessä Nauvossa, mutta uutiset tapahtumista saavuttavat naiset aina viiveellä. Amanda kuolee vuonna 1918, ja hänen viimeisinä aikoinaan ensimmäinen saaren potilas onnistuu oikeuteen vetomalla vapautumaan takaisin maailmaan. Amandassa tämä ei herätä enää toiveikkuutta, vaikka välillä hän haaveilee Duplessisin tulosta saarelle häntä vapauttamaan. Hän ei tiedä ainoan omaisensa, äitinsä, kohtalosta ja Turun katujen nimetkin tuppaavat häneltä jo unohtumaan. Saarella hän elää yli puolet elämästään saavuttaen vapaakävelijän ja luottopotilaan statuksen. Marjoja keräämällä luottopotilaat saavat käyttörahaa ja luvan käydä silloin tällöin Nauvossa kauppamatkoilla. Nauvon putiikkien humukin on vanhenevalle Amandalle liikaa.

Seksuaalisuus on romaanissa vahva teema, jota Kallio käsittelee tuon ajan pieteeteistä käsin. Saarelle tuomittujen naisten parissa ei tosin ole häveliäisyydestä jäljellä kuin rippeitä. Naispareja ei kertomuksen aikana synny kuin harvoja, mutta saarella asuvilla harvoilla miehillä on välillä tapana sekaantua potilaisiin. Amandalla on jonkun aikaa suhde pinttyneen poikamiehen, kalastaja-Isaksonin kanssa. Varastetut onnellisuuden hetket luovat hänessä uskoa omaan terveyteensä. Suhde päättyy, kun Amanda joutuu turkulaisten rikkaiden ylioppilaiden hyväksikäyttämäksi viinanhuuruisella veneretkellä. Nymfomaanien saari saa välillä kutsumattomia vieraita, joiden käyntien seurauksista ei yleensä koidu hyvää.

Turun saariston paikalliskulttuurista Kallio kertoo yhtä elävästi kuin Ulla-Lena Lundberg ja Leena Parkkinen. Isaksonin morsiusvillapaidan tarina on surullisen haikea, ja myös veneryijyt herättävät kaihoisaa nostalgiaa. Verkkojen solmimisen ja paikkaamisen ammatista lukija oppii varmasti uutta, ja kuvaukset naisten työstä luovat kaivattuja suvantokohtia juoneen, jossa sorto ja vääryydet ovat keskiössä. Kirja herätti minussa täysin odotetusti suurta angstia ja raivoa, mutta en kohdenna sitä sata vuotta sitten kuolleisiin, vaan oman aikamme kategorisiin leimaajiin. Vaikka vuonna 2017 mielenterveysdiagnooseja saattaa olla taskussa yritysjohtajillakin, henkilön pitkäaikaistyöttömyys ja työvoimapoliittiset lausunnot kuntouttavan työtoiminnan edistymisestä ovat uusi mentaalinen vankila.

Yön kantajat on fiktiivinen teksti, jonka mielelläni näkisin elokuvana tai teatterin lavalla. Sorretun henkilön hienovarainen kapina on dramaturgisesti kiinnostavampaa kuin sisällissodan joukkokohtaus. Lempikohtaukseni romaanissa oli Amandan ja uuden hoitajan, Iso-Gretan, kohtaaminen, jossa Amanda onnistuu huijaamaan tulokasta identiteetistään. Ylipäänsä mielenterveyden kentillä emme aina osaa erottaa potilasta ammattilaisesta. Tämä teos johtaa pohtimaan psykiatrian historiaa omanlaisenaan fiktiona, ja diagnooseja samantyyppisinä mielivaltaisina lausuntoina kuin esimerkiksi Migrin arviot karkotettavan henkilön tulevasta turvallisuusuhasta.

Tulen lukemaan teoksen uudestaan jossain merellisessä kohteessa, kuka ties jopa Seilillä. Seilillä olen kerran käynytkin, ja koin jo silloin saaren historian taiteellisen potentiaalin vahvasti. Saaren historiaa jokseenkin tuntevana koen olevani sisäpiirin lukija, samoin naishistorian näkökulmasta – ja siksi odotankin innolla toisentyyppisten lukijoiden palautetta. Itse suosittelisin tätä teosta aivan kaikille, myös herkkähermoisille, sillä ilman näitä syrjäytettyjen, unohdettujen ja arvottomiksi leimattujen historioita emme voi ymmärtää paljoakaan nykypäivän yhteiskuntamme tilasta. Jokaisessa meissä asuu Hassu-Amanda ja Kako-Lena, ja kenestä tahansa meistä voidaan kirjoittaa lausunto, joka passittaa meidät paikkaan, jossa millään, mitä aiemmin olemme saavuttaneet, ei ole enää mitään merkitystä.

 

Roiskeita nukkekodin seinillä

imageKukapa nuoremmista lukijoista tietää, mitä ovat roiskeet? Itse opin sanan teininä, kun tienasin merkkivaaterahoja S-marketin lihatiskillä. Vakioasiakkaisiin kuului iäkäs romanirouva, joka häveliäästi kysyi roiskeita, eli makkaroiden ja leikkeiden siivutuksesta jäänyttä haketta, joka yleensä päivän päätteksi heitettiin roskikseen.

Myös Katja Kallion Syntikirjassa (Otava, 2009) kerrotaan elävästi roiskeista ja kanannahkakeitosta, joilla köyhä yksinhuoltaja Selma ruokkii poikaansa Henriä 50-60-lukujen Helsingissä. Selman haaveena on kouluttaa poikansa pitkälle, ja historian professori tästä tuleekin. Vaikka romaanin fokus on nykyajassa, se tarjoaa erinomaisia historiallisia peilejä esimerkiksi suomalaisten luokkaretkien ”ihmeeseen”. Tarinan keskiössä ovat kolmen polven naiset, Tuulikki, Sofia ja Kerttu, ja Lontoosta rahdattu nukkekoti, jolla kukaan lapsi ei ole halunnut leikkiä.

Kirja kertoo monisyisesti pettämisestä, jättämisestä, lapsen rakastamisen vaikeudesta – melko arkisista synneistä, jotka eivät kaikkien mielestä ole kovin suuria rikkeitä. Varsinkin Sofialla on tässä kehittynyt synnintunto, vaikka hän kertoo läheisilleen avoimesti suhteestaan kotinsa remonttimieheen Temaan, joka on naimisissa. Oikeastaan Sofiaa painaa enemmän äitisuhde, huonon tyttären karma, vaikka hän tapaakin äitiään Tuulikkia säännöllisesti. Sofia myös pelkää sairastuneensa rintasyöpään, mutta löydetty kyhmy onkin hänen kaksossisarensa hampaiden ja hiuksien jäänteet. Kun Sofia kertoo tapauksesta helpottuneena äidilleen, äiti reagoikin hulluuskohtauksin ja syyttää Sofiaa sisarensa tappamisesta kohdussa.

Tuulikki on kirjan naisista monimutkaisin ja vaikein hahmo, vaikka päällisin puolin hän vaikuttaa hyvin tavalliselta töölöläisrouvalta. Hän on uhrannut akateemisen uransa perheen elatukseen lentoemäntänä, mutta kokee jääneensä miehensä Henrin varjoon. Gradu Harold Pinterin draamasta on jäänyt mystisesti kesken, mutta teatteriretket pitävät häntä edelleen hengissä. Henrin lähdettyä hänen mielensä alkaa hajota – rikkoutunut lasipöytä on ensimmäinen merkki paranoian kasvusta ja kuolleen sikiön löytyminen eskaloi tilannetta entisestään. Kallio osaa taitavasti kertoa ns. tavallisten ihmisten harhoista, jotka usein jäävät läheisiltä huomaamatta.

Vaikka romaanin puitteet ovat porvarilliset, henkilöiden juuret ovat maalaiset tai työväenluokkaiset. Solahtaminen vanhan rahan kortteleihin ei ole heille itsestäänselvää. Sofia kuuluu epävarman toimeentulon prekariaattiin silpputöineen ja keskeneräisine opintoineen, mutta asuu silti hulppeasti puutaloidyllissä Ruoholahdessa. Toisaalta hänen professori-isänsä kokee olevansa melkein escort servicen roolissa uuden naisystävänsä Denisen juhlissa Katajanokalla, sillä professorinkaan palkalla ei ylläpidetä vastaavia puitteita.

Kuka sitten kudelmassa on suurin syntinen, sitä jäin pohtimaan. Kun hahmot eivät olleet erityisen uskonnollisia, heidän synnin käsitteensä oli enemmän kulttuurisesti välittynyt. Kukaan ei ollut patologinen varas eikä valehtelija, eivätkä heidän syrjähyppynsäkään olleet erityisen härskejä. Isoimman pellen itsestään tekee Henri, jonka ego kolhiintuu saatuaan selville kolme vuosikymmentä sitten sattuneesta pettämisestä – samalla, kun on juuri jättänyt pettäjävaimonsa.

Kirja oli kotoisa, oivaltava ja syvällisesti viihteellinen. Se ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin viime vuonna lukemani Säkenöivät hetket, joka on minusta paras Kallion teos. Tämä ei ole moite, sillä ihailen vaan taitavan kirjailijan kypsymistä ja muuntautumiskykyisin. Luin myös samaan putkeen hänen esikoisteoksensa Kuutamolla, josta minulla on haitaria muistikuvia 2000-luvun alusta, mutta jonka luin aivan uusin silmin nyt. Kaiken kaikkiaan Kallio on nousemassa suomalaisen kirjallisuuden kartallani kestosuosikiksi, ja odotan häneltä innokkaana uutta teosta. Mielellään taas erilaista kuin aiemmat.

Maailmannaiseksi tullaan, ei synnytä

perilla-kello-kuusiLaura Honkasalon Perillä kello kuusi (WSOY, 2015) kertoo espoolaisesta porvarisperheestä, jolla on sisäkkö, puutarhuri ja lämpimät suhteet Amerikan suurlähetystöön.  Tapahtumien keskiössä on vuosi 1966, jolloin naisten vapautusliike alkaa jo nostaa päätään kaupunkilaispiireissä. Silti monet naiset roikkuvat epätyydyttävissä liitoissaan, varsinkin, jos elintaso on taattu eikä palkkatyöhön tarvitse alentua. Edustuskodeissa tärkeintä on virheettömät pinnat, oikeanlaiset lasten harrastukset ja tyttärien seurustelu kunnon vävyehdokkaiden kanssa. Nainen, jolla ei ole ”vientiä”, ei ole oikein ihminen.

Tällaisiin arvoihin on uskonut nelikymppinen perheenäiti Vuokko, jonka elämä on monella tavalla helppoa, mutta ah niin tuskaista. Vuokko on mennyt naimisiin alaikäisenä vanhempiensa erityisluvalla, aviomies Risto on jatkanut isänsä rakennusfirman pyöritystä ja menestynyt. Risto on kuitenkin tylsä työnarkomaani, jolle tärkeintä on, että vaimo sekoittaa grogit ja hymyilee miehen kotiin tullessa. Tytärten aikuistuessa hän huomaa elämänsä olevan tyhjyyttä täynnä. Punaisen Ristin naiskomitea ei enää riitä hänelle henkireiäksi.

Vuokko on kehityskelpoinen päähenkilö, mutta hänen kapinansa ei tunnu kovin järisyttävältä muussa kuin hänen omassa mittakaavassaan. Tyttäret Piitu ja Eetu ovat kiinnostavampia terävine kommentteineen ja aikansa teinimaneereineen. Espoolaisten teini-iän onkin täytynyt olla näyttävämpää kuin esimerkiksi savolaisen maalaistytön – tässä siis kuvataan äitini ikäluokan nuoruutta, enkä osaa kuvitella äitini harrastaneen tupakanpolttoa ravintolan terassilla oman äitinsä kanssa. Tavallaan Vuokko on ”uusi nainen” muodinmukaisine OP-mekkoineen ja Aarikan korviksineen, mutta kotirouvaideologiasta on vaikea irtaantua. Nuorempi tytär Piitu on suvun feministi, joka ei edes kuusitoistavuotiaana suostu styylaamaan, vaikka äiti siihen suuntaan vinkkaakin.

Lempihahmoni romaanissa oli ikääntyvä konttoristi Aune, jota Tädiksi kirjassa kutsutaan. Piitun ja Aunen orastava ystävyys on todella rockaava juonenkäänne, sillä Piitu saa Aunen suuntaamaan elämäänsä pois kuolleiden vanhempien vaikutusvallasta. Aunen vanhempien kuolema Ambomaalla muistuttaa meitä myös suomalaisen historian globaaleista siteistä. Lähetysseuralle virkkaaminen on tosiaan ollut aikanaan ”kunnon” naisten puuhaa, ja naimaton Aunekin on hukannut parhaat vuotensa tällaisen naismallin syövereihin. Uskonnollisuus ei ole romaanin pääteema, mutta siinä on paljon virsisitaatteja ja teräviä havaintoja luterilaisista menoista.

Aunen ensimmäisen Kanarian-matkan kuvaus jo räjäytti tajuntani, niin mehevää ja vapautunutta se oli. Ihailen Honkasalon kykyä tehdä Kanarian-matkailusta seksikästä. Hän on todella perehtynyt suomalaisen turismin historiaan ja kaivanut sieltä hassunhauskoja nyansseja esiin. Monien vastoinkäymisten kautta Aunesta kuoriutuu viisikymppisenä maailmannainen, joka uskaltaa rikkoa vanhanpiikuuden kulttuurisia oletuksia ja kaavoja. Romaanin naisista juuri hän tekee suurimman elämänmuutoksen ottaen elämänsä ohjat käsiin rytinällä.

Historiallinen tarkkuus on välillä hengästyttävää; yksityiskohtia naistenlehdistä ja myös vakavammista maailman tapahtumista pursuaa sellaisella intensiteetillä, ettei yksi lukukerta tunnu riittävän tämän aarrearkun läpi käymiseen. Teoksen nykyhetki eli vuosi 1996, jolloin sisarukset tyhjentävät lapsuudenkotiaan, on ohuempi kerrostuma, muttei vähemmän kiinnostava. Oikeastaan olisin halunnut lukea siitä hieman lisää, varsinkin kun sain tietää, että Piitu on omistanut elämänsä steinerpedagogiikalle.

Teoksessa oli samanlaista täyteläisyyttä kuin äskettäin lukemassani Katja Kallion Säkenöivissä hetkissä, vaikka perspektiivi ja aika-akseli olivat erilaiset. Luettuna yhdessä ne taatusti tarjoavat kattavan aikamatkan 1900-luvun suomalaiseen naishistoriaan. Pidin molemmista yhtä paljon, sillä molemmat jättivät jälkeensä kuplivan toiveikkaan mielentilan.

Shimmy with sister Kate

2shimy1Rima on korkealla tämän postauksen kanssa, sillä haluaisin sanoa Katja Kallion teoksesta Säkenöivät hetket (Otava, 2013) jotain sellaista, mitä ei ole vielä sanottu. Jotta voisin sanoa jotain omaa, olen strategisesti jättänyt muiden bloggaukset ja lehtien arviot lukematta. Kaksi vuotta sitten, kun teos julkaistiin, en myöskään rynnännyt sitä lukemaan, sillä oletin kirjan edustavan helppoa, romanttista ”ihanat naiset rannalla”-fiktiota. Kallion aiempaa tuotantoa, erityisesti novelleja, olen lueskellut, mutta en verbaalisen nokkeluuden ulkopuolelta ole löytänyt sitä kipinää, joka tulee sisällöllisesti tyydyttävästä kaunokirjallisuudesta. Kallion aiempi proosa on muistuttanut minua hieman ranskalaisen Anna Gavaldan tyylistä, mutta niin…en aikanaan lämmennyt suuresti hänenkään alkupään lyhyelle proosalle. Kuplivan kepeät suurkaupunkilaisvälipalat ovat omalta osaltani jo märehditty kyllästymiseen saakka.

Säkenöivät hetket yllätti minut suvereenisti ja aiheutti suoranaista haltioitumista Hangon mäntyisessä rantamaisemassa. Teoksen asetelma ja juoni ovat kaikkea muuta kuin kevyttä naisviihdettä, niissä on kompleksisuutta ja monisärmäisyyttä, eleganssia, mutta samalla juurevaa työväenluokkaista arjen kuvausta. Tarina alkaa nuoren Ellyn kesästä kylpylä Bellevuen asiakkaana vuonna 1914, jolloin asetelma on vielä herraskainen. Jotenkin Ellyn vähävarainen kirjastonhoitajaäiti on onnistunut keräämään varat hermolomaan Hangossa, paikassa, joka enimmäkseen pursuaa venäläisiä aatelisia ja muita ulkomaisia raharikkaita. Hotellin nurmikoilla pelataan lawntennistä. Kylpylän vieraiden ensisijainen tauti on yleensä krapula, ja kylvettäjättärien työ on hyvin proosallista. Hotellin hienostunut dekadenssi mahdollistaa myös epätodennäköisten ystävyyksien syntyä. Elly kokee tähtihetkiä venäläisen Peppi-neidin kanssa, joka lämpenee alempisäätyisen suomalaistytön ystävyydelle, vaikka tämä ei ole yleisesti hyväksyttyä. Vaikka Ellyn kuuluisi lomakesän jälkeen lähteä Turkuun sairaanhoitajan oppiin, venäläiset kannustavat häntä laulajan uralle.

Hangosta tulee Ellyn kohtalo Inga-äidin kuoltua. Hänestä ei tule laulajaa, ei sairaanhoitajaa, vaan rikkaiden huviloiden taloudenhoitaja ja myöhemmin kylvettäjä. Hänet pelastaa avioliiton satamaan nuori kalastajamies Theo, joka yrittää olla trokaamatta pirtua perheensä siveellisyyden vuoksi. Pirtun trokaaminen on kieltolain aikana kaupungin työläisten keskeinen tulonlähde. Ellyn tyttäret kasvavat kalastajatorpilla suolaten silliä. Suomenruotsalaisen perheen vaatimaton elämäntapa räjäyttää myyttejä ”bättre folkista”. Elly ja Theo eivät ihan onnistu pitämään kasvavia tyttäriään ruodussa, vaan näistä kasvaa huvielämää rakastavia jazz-tyttöjä.

Draaman kaari tarinassa jännittyy erityisesti Harrietin ja Beatan, kahden siskon välille, jotka ovat molemmat vahvaluonteisia taistelijoita. Molemmat rakastuvat samaan mieheen, joka ei ole lainkaan kypsä parisuhteeseen kenenkään kanssa. Sisarukset leikkivät tulella, ja Beata ylittää sen ajan kaikki sovinnaisuuden rajat. Huikein kohtaus romaanissa tapahtui rantapaviljongissa, jossa Beata hakee vakavamielisesti siskoaan tanssimaan shimmyä alkeellisen sovinnon elkeenä. Tämä hetki nostatti hiukseni pystyyn ja romahdutti teoksen romanssirintaman erikoisella tavalla. En nyt muutenkaan lukenut teosta romanttisena fiktiona, mutta tuosta hetkestä eteenpäin miesten rooli teoksessa muuttuu marginaaliseksi, jopa yhdentekeväksi.

Muutenkin musiikki oli teoksessa huumaavaa eikä niin itsestäänselvästi valittua kuin vaikka äskettäin lukemassani Kjell Westön Kangastus 38-teoksessa (molemmissa teoksissa on muuten samaa intensiteettiä ja huolellista taustoitusta yllin kyllin). Tiesin kyllä Dallapé-orkesterista etukäteen, mutta en tiennyt shimmy-biiseistä, Liikuttavaa on myös, että englantia osaamattomat sisarukset opettelevat amerikkalaisten hittibiisien sanoja yksitellen. Beatan gramofoni, jota hän kuljettaa mukanaan paetessaan perheensä luota, nousee kapinallisuuden symboliksi. Se on yhtä vahva symboli kuin myöhempien aikojen ghettoblaster, mutta ei ainakaan minusta tunnu anakronistiselta tai päälleliimatulta.

Beatan yksinäinen harharetki kuolleen anoppiehdokkaansa taloon Ruotsin Taalainmaalle on riipivä osuus. Elämä Taalainmaan metsissä on köyhempää ja askeettisempaa kuin kahviloiden ja tanssiravintoloiden Hangossa. Teoksesta saa myös hyvän käsityksen tuon ajan matkustamisesta. Laivoihin liittyvä romantiikka on käsinkosketeltavaa ja elämä satamaväen kuppiloissa sopivan rouheaa. Kallio piirtää huikean tarkkaa historiallista panoraamaa luokkaerojen leimaamasta pikkukaupungista, josta kansalaissodan arvet eivät ole vielä haalenneet. Politiikkaa ei tässä(kään) puhuta eksplisiittisesti, mutta työväen edustajien kiihkeys välittyy rivien välistä. Mystiselle Effelle, kuten muillekaan sataman kundeille,  ei todellakaan riitä jääminen rannikkokaupunkiin pelaamaan jalkapalloa kultalusikat suussa kasvaneiden lyseon kasvattien kanssa, vaan meri kutsuu kunnianhimoisia työläisiä.

Mitä sitten opin Kallion romaanin kautta 1930-luvusta, jota itsekin nyt tutkin? Hänen Hangossaan ilmapiiri ei kenties ollut yhtä tunkkainen kuin sisämaan kaupungeissa on saattanut olla – ainakin kansainvälisiä vaikutteita tässä riittää, eikä äärioikeisto mellasta yltiöisänmaallisine aatteineen. Romaaniin mahtuu kaikenlaisia edelläkävijöitä ja uuden kokeilijoita. Rantaelämän aistillisuus on vahva teema, mutta romaanin nuorilla on muutakin elämää ja muita huolia. Romaanissa nuoret ovat nuoria 1910- ja 1930-luvuilla eikä heidän pyrkimyksensä eroa radikaalisti toisistaan sukupolvesta toiseen. Naisten halu hankkia koulutusta ja itsenäistyä ennen miehelään menoa jää tässä monien haaveeksi, mutta romaanin naiset ovat silti vahvoja ja omapäisiä. Heidän kanssaan oli kirjaimellisesti säkenöivää viettää kesäpäivää. Tulen pohtimaan kirjan teemoja pitkään ja uskon, että romaani kestää useamman lukukerran. Tämän kirjavuoden kirkkaimpia helmiä!