Nelinpeliä emotionaalisella tenniskentällä

Teos: Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet (Otava, 2021)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Alice on kansainvälisesti menestynyt kolmikymppinen irlantilaiskirjailija, joka on äskettäin muuttanut maalle vanhaan pappilaan kärsittyään vakavasta mielenterveyden järkkymisestä Dublinissa. Hän on palaamassa pikkuhiljaa kirjailijan normiarkeen, johon kuuluu paljon puhujakeikkoja ulkomailla. Matkustaminen Euroopan metropoleihin on hänelle helpompaa kuin ystävien tapaaminen kotimaassa, mutta muutettuaan tuntemattomalle seudulle Länsi-Irlantiin hän uskaltautuu käyttämään Tinderiä.

Eileen taas on Alicen uskottu, opiskelukaveri ja entinen kämppis, joka toimittaa Dublinissa kirjallisuuslehteä ja sinnittelee minimaalisilla tuloilla. Opiskeluaikoina hän oli huomattavasti suositumpi ja menestyneempi tapaus kuin introvertti Alice, mutta opintomenestys ei taannut hänelle lupaavaa uraa. Viimeiset ajat Alice ja Eileen ovat olleet yhteydessä lähinnä sähköpostin välityksellä, ja kirjeet ovat olleet syvällisiä. Silti ystävyydessä on jännitteitä, ja jälleennäkemistä suunnitellaan pidemmän kaavan kautta.

Sally Rooney sijoittaa romaanin tapahtumat aikaan juuri ennen koronakriisiä ja sen alkuaikaan. Pandemian käsittely ei ole romaanissa keskiössä, mutta se vaikuttaa kirjan henkilöiden sosiaalisiin suhteisiin. Teoksen kaikilla avainhenkilöillä on haasteita tunneilmaisussa, etäisyyden ja läheisyyden sääntelyssä ja parisuhteiden solmimisessa. Myös kirjan keskeiset miehet, Felix ja Simon, ovat hankalia tapauksia, joilla riittäisi ottajia, mutta he suhtautuvat naisiin jotenkin kylmäkiskoisesti.

Uskonnon rooli on romaanissa yllättävän suuri, sillä vasemmistolainen poliitikko-Simon harjoittaa katolista uskoaan avoimesti. Simon on Alicen lailla kansainvälisesti suuntautunut toimija, joka elää elämäänsä pitkälti hotellihuoneissa. Hän on Eileenin toveri lapsuudesta, naapuruston vanhempi poika, johon Eileen oli salaa pihkassa jo teininä. Valitettavasti Simon on keskittynyt pokaamaan koko ajan nuorempia mimmejä, ja Eileen kokee olevansa liian vanha treffikumppani miehelle, joka on tätä viisi vuotta vanhempi.

Simonin kirkossa käyminen herättää huomiota kaveripiirissä, ja hänen hengellisestä elämästään juoruillaan paljon selän takana. Sekä Eileen että Alice yrittävät ymmärtää Simonin maailmankuvaa, vaikka kumpikaan ei ole kasvanut uskontoa harjoittavassa kodissa. Alice tosin on turvautunut Raamatun lukuun mielisairaalassa ollessaan, mutta hänelle Raamattu on kuitenkin enemmän kokoelma tarinoita kuin pyhä kirja. Eileen taas päätyy Simonin kanssa jumalanpalvelukseen, ja kokee helpotusta siitä, ettei mies tunnu muuttuvan radikaalisti Jumalan huoneeseen astuessaan.

Kirjassa vietetään pitkiä päiviä somessa, tulkitaan menneitä viestiketjuja äärimmäisellä antaumuksella, ja vastaillaan öisiin känniviesteihin reaaliajassa. Erakoituneella Alicella varsinkin on hämmentävän vilkasta some-elämää, ja some kuluttaa koko nelikon voimavaroja enemmän kuin reaalimaailman kohtaamiset. Hieman puuduin joissain intensiivisissä someosioissa, vaikka ne tuntuivat kirjan juonen kannalta olennaisilta.

Alicen ja Felixin yhteisellä Rooman-matkalla somen rooli tuntui säälittävän keskeiseltä, eikä matkaa voisi luonnehtia romanttiseksi edes teoriassa. Se, että Alice pyysi tuoreen Tinder-kumppaninsa mukaan työmatkalle tarjoutuen maksaa kaikki kulut, oli maaseudun duunarikundille ehkä kuitenkin liikaa. Felix siis keskittyi matkalla somettamaan kotipuoleen mm. kimppakämpän asukkien WhatsApp-ryhmässä.

Ovatko nämä orastavat parisuhteet sitten lainkaan kehityskelpoisia, vai pitäisikö näiden kaikkien hahmojen vielä etsiä itseään ja hioa pahimpia kulmiaan, jotta voisivat jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa, siinä riittääkin pohdittavaa. Parhaimmillaan tämä romaani kertoo onnellisuuden etsinnästä, ja oikeudesta etsiä onnea myös silloin, kun on Prozac-lääkitykseen sopeutuminen käynnissä.

Olen lukenut kaikki Rooneyn teokset, ja laatu tuntuu tasavahvalta niiden välillä. Toki näissä kirjoissa on keskenään hyvin samantyyppisiä hahmoja, ja toistoa myös teemojen suhteen, mutta annan tämän Rooneylle anteeksi, koska hän onnistuu ymppäämään yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä ovelalla tavalla keskelle ihmissuhdetykitystä. Eli hänen kirjojaan lukemalla voi oppia salaa ja rivien välistä Irlannin lähihistoriasta, vaikka luulisi lukevansa tarinaa someriippuvaisista nuorista aikuisista.

Paastonajan aikamatkailua

Teos: Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Viime vuonna ylitin itseni ja rajoitteeni lukemalla jopa kaksi maanmainion Anneli Kannon historiallista romaania. Kiinnostus teoksiin kypsyi kunnon viiveellä, mutta nyt saan lukea hänen uusinta teostaan, Rottien pyhimystä, ensimmäisten joukossa. Tänä vuonna koen viettäväni myös paastoa edes jossain muodossa, joten tämä vahvasti Suomen kirkkohistorian liittyvä teos sopii täydellisesti tunnelmiin.

Romaanissa eletään vuotta 1513 Ruotsin Itämaan Hattulassa, Hurttalan kylässä, jonne on joku aika sitten rakennettu uusi kirkko. Se on saanut toimia liian kauan ilman asianmukaista maalaustaidetta, kunnes paikkakunnalle saapuu tuomiokapitulin kutsumana kolmen maalarin porukka kaukaa Sveanmaalta.

Maalarit ovat benediktiiniluostarin maallikkoveljiä, jotka kiertävät maata jumalallissa tehtävissään. Hattulan kirkon urakka tuntuu ylimitoitetulta, ja siksi remmiin olisi saatava paikallisia apureita. Paikalliset tilat ovat kuitenkin kesän kynnyksellä haluttomia antamaan renkiään joutavanoloisiin hommiin, eikä kukaan ilmoittaudu vapaaehtoiseksi. Lopulta hommaan ehdotetaan nälkää näkevää nuorta naista, joka yrittää elättää itseään saviastioiden valajana.

Naisen palkkaaminen pyhään tehtävään ei ole itsestäänselvyys, vaikka toki nunnat harjoittavat luostareissaan monipuolisesti taiteita. Jopa hameväen kiipeilyä herran huoneessa pidetään säädyttömänä, vaikka maalarimestari Martinusta houkuttaa pesemättömän naisen hameen alainen tuoksu. Pian Pelliina oppii kuitenkin käyttämään hameen alla isänsä vanhoja alushousuja, mikä eliminoi vääränlaiset katseet ja nuuhkaisut.

Nuori Pelliina nousee romaanin avainhenkilöksi, vaikka teos on aidosti moniääninen. Aivan yhtä laajaan henkilögalleriaan ei tässä venytä kuin Veriruusuissa ja Lahtareissa, mutta heitä on kuitenkin riittävästi yhteisölliseen kudelmaan. Seurakunnassa on jännitteitä, sillä paikallinen kirkkoherra Petrus Herckepaeus ei kuulu eliittiä pokkuroivaan ryhmään, eikä oikein hyväksyisi uusia maalauksiakaan, joiden rahoituksesta on päätetty ohi hänen mandaattinsa. ”Mulli-Pekkana” pilkattu Petrus on paikallisen tilallisen jälkeläinen, eivätkä kaikki pidä häntä uskottavana kirkonmiehenä. Eletään katolisen ajan loppuaikoja, jolloin monilla kirkonmiehillä alkaa olla perillisiä talousmamsellien kanssa. Nämä perilliset päätyvät usein myös itse papeiksi, ja heidän asemansa kirkossa on jo alusta saakka voideltu.

Romaanin aika-akseli on puolisen vuotta, ja siinä ehtii sattua ja tapahtua paljonkin. Kerronnan tempo ei ole niin verkkainen kuin tyypilliseltä keskiaikaromaanilta odottaisi, ja takaumien kautta lukija saa hyvän kuvan yhteisön lähimenneisyydestä. Tuon ajan Hämeessä kulkee paljon liikkuvaa väkeä, ja jotkut ulkomaan tulokkaat onnistuvat raivaamaan itselleen leipäpuun. Tällainen henkilö on Pelliinan saksalainen kasvatti-isä, jo edesmennyt tiilimestari Rutger, joka on ollut mukana kirkkoa rakentamassa.

Pelliina on yhteisössään outolintu ja hylkiö erikoisen ulkomuotonsa, oletetun syntyperänsä ja orpoutensa vuoksi. Kasvatti-isä on kuitenkin valanut tyttöön reippautta ja taistelutahtoa, ja tuoreena maalarioppilaana hän pääsee nopeasti kärryille työn vaatimuksista. Itselleni suurinta nautintoa tuotti koristemaalarin työn ja työssä oppimisen kuvaus, ja romaani onnistui opettamaan minua näiden mystisten keskiaikaisten maalausten katsomisessa uusista perspektiiveistä.

Nautin myös maalariporukan kesäisistä lepohetkistä kirkkomaan nurmikolla. Työn fyysistä kuormittavuutta voi kukin tahollaan arvailla, ja sen riskialttiudesta ennen turvavälineiden keksintää teos kertookin ikimuistoisesti.

Ehkä teema kolahti minuun siksikin, että omassa suvussanikin oli koristemaalareita 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Tiedän heidän tuotoksistaan vain vähän, mutta kovin liikkuvaa työ on ollut myös silloin.

Katolisista pyhimyksistä kiinnostuneille romaani on aarreaitta, ja näin siimahäntäfoobikkona arvostan toki pyhää Kakukyllaa, joka suojelee kirkkoisien tekstiilejä rottien puremilta. Kirjassa myös vieraillaan vähemmän tunnetuissa Raamatun kertomuksissa, kuten Kristoforoksen työstä Jeesuslapsen kantajana.

Uskon, että romaani voi antaa jotakin monenlaisille lukijoille, ja ehkä ne lukijat, jotka eivät innostu kirkollisista teemoista, ovat paremmin varustautuneita arvioimaan yleisempää ajankuvaa, ja hämäläisen kansankulttuurin kuvausta markkinapäivineen ja juhannustulineen.

Minulle tämä teos oli juuri sopiva aistillinen ilotulitus tähän aikaan, ja pidin varsinkin teoksen lopun toiveikkuudesta. Pelliinan kohtalosta voi kukin veikata omaa versiotaan, mutta ainakaan itse en usko hänen jatkaneen polkuaan ilman siveltimiä.

Santee maneetay

Teos: Robert Antoni: Karnevaalit (LIKE, 2005)

Käännös: Einari Aaltonen

Joulun aikana olen ehtinyt edistää maahaastettani, sillä hyllystä löytyi lukemattomia kirjoja ainakin seitsemästä eri maasta. Viime vuosikymmenellä olen keräillyt kaunokirjallisuutta varsinkin Karibian maista, mistä olen nyt kiitollinen, sillä hyllystäni löytyy teoksia monelta minulle tuntemattomalta pikkusaarelta.

Trinidadin ja Tobagon suhteen hyllyssäni on jopa yliedustusta: vaihtoehtoina olivat ainakin Robert Antoni, Shani Mootoo ja VS Naipaul. Noista saarista jopa tiedän jotain, sillä olen tavannut sieltä kotoisin olevia ihmisiä, ja juuri vähän aikaa sitten luin latvialaisten omituisesta siirtomaahankkeesta Tobagolla 1600-luvulla. Saaret ovat aidosti monikulttuurisia, mikä tekee paikallisesta kulttuurista jännittävän monipolvisen. Tästä hybridiydestä kertoo myös Robert Antonin romaani Karnevaalit, joka näyttää jääneen minulta kesken vuonna 2007.

Antoni tuli kuuluisaksi bestsellerillään Isoäitini eroottiset kansantarinat (mitä en myöskään ole lukenut). Hän on taustaltaan valkoihoisten valloittajien jälkikasvua, johon on sekoittunut kreoliverta. Teoksessa Karnevaali valkoihoinen yliopistomies William matkustaa kotipuoleen viettämään vuosittaista laskiaiskarnevaalia ystäviensä kanssa. Hän on aikanaan päässyt opiskelemaan New Yorkiin noinkutsutulla saaristipendillä, mutta on piinallisen tietoinen ihonväristään, joka tekee hänestä etuoikeutetun. Hänen suvullaan on ”vanhaa rahaa”, ja on tottunut elämään suojeltua elämää klubiensa suojeluksessa. William valitsee vierailuajaksi karnevaalin siksikin, että tietää hänen vanhempiensa olevan poissa kotoa sen aikana. Saaren rikkaat matkustavat tuolloin Barbadokselle golfaamaan ottaakseen hajuraon hampunpolttajista ja muusta roskaväestä.

Luin kirjaa enemmän etnologisena kertomuksena kuin romaanina. Romaanina teos ei ole ainakaan juonellisesti kummoinen: Robert on ollut teinistä saakka rakastunut serkkuunsa Racheliin, eikä tunnu pääsevän eroon pakkomielteestään, vaikka Rachel on jo neljättä kertaa naimisissa. Kun hän tapaa Rachelin sattumalta New Yorkin baarissa, hän tietää romanssin saavan uutta tuulta purjeisiinsa siitä huolimatta, että Rachel on kaupungissa viettämässä neljättä kuherruskuukauttaan espanjalaisen nuoren sotilaskarkurin kanssa. Suvun ranskalainen haara on palannut juurilleen Provenceen, mutta Rachelia veri vetää karnevaaleihin. Rakastetut kohtaavat serkusten tädin ylläpitämässä hotellissa, jonne Rachel lopulta saa porttikiellon, koska aiheuttaa talossa vesivahingon.

Kirjassa ryypätään ja poltetaan pilveä rankasti, ja muutenkin karnevaalin kuvaus on lähteelleen uskollista. Kiinnostavaa siinä on Maaemo-lahkon toiminnan kuvaus, sillä saarella lähes 20% tunnustaa rastafariuskoa, ja kuvatun tyyppisiä yhteisöjä taitaa olla joka niemessä ja notkossa. Robertin seurue ottaa karnevaaliteemakseen Maaemo-lahkon parodioinnin, ja esiintyy provosoivasti puolialastomana kaakaosäkkihameissa. Paljasrintaisia naisia ei edelleenkään hyväksytä katukuvassa 2000-luvulla, ja muutenkin katolisen kirkon läsnäolo aiheuttaa rietasteluun ikäviä reunaehtoja. Katolisten nunnien Maria-seura on myös liikkeellä HIV-valistajina, ja jo lentokentällä muistutetaan kumin käytön tärkeydestä.

”Santee maneetay”, eli kreolikielellä ”sans humanité” on tyypillinen karnevaalinajan toivotus, eli kehotus ryyppäämään epäinhimillisesti. Ryyppäämistä kiinnostavampaa on paikallisen ruokakulttuurin kuvaus, joka kertoo myös saarten suhteellisesta vauraudesta. Tässä tyypillinen ravintolamenyy:

”Alkupaloiksi oli täytettyjä taskuravunkilpiä, jamaikanpippuria, chip chip-cocktailpaloja – pieniä ostereita, jotka kulautetaan limetin ja chilikastikkeen kera. Kulhokaupalla höyryävää, tulisesti maustettua callaloo-keittoa. Bull-jhol-suolakalaa ja zabucaa, vanhaa orjaruokaa, jossa on suolattua turskaa ja alligaattoripäärynää.

Sitten seurasi lukuisia pääruokia, joita tuli katkeamattomana virtana ja jotka me jaoimme keskenämme. Curryvuohta ja buss up-shotia, itäintialaista leipää. Cascadoux’ta, turpeasuomuista jokikalaa miedon shristophene, mantelikurpitsan tapaisen vihanneksen kanssa höyrytettynä.” Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kulttuurisena kertomuksena Karnevaalit onnistuu paremmin kuin juonellisena romaanina, jonka pääteemaksi jää insesti/saaren asukkaiden sisäsiittoisuus. Toisaalta ”herkumpi serkku”-teema on uskottava, koska tässä kuvataan eristetyissä oloissa kasvaneita nuoria, jotka syystäkin lähetetään maailmalle etsimään onneaan ja tulevaa puolisoaan. Williamin parhaan ystävän Laurencen hahmo oli astetta kertojaa särmikkäämpi. Toki Laurence mustaihoisena ranskankielisenä kreolina on paljon seksikkäämpi postkoloniaali älykkö kuin kalpea kirjallisuuden assistentti William.

Kirjassa käsitellään saaren etnisiä jännitteitä monella tasolla. Euroopasta ja Amerikasta tulleisiin paluumuuttajiin ja satunnaisiin kävijöihin ei kaikkialla suhtauduta lämpimästi, vaan varsinkin valkoisiin naisiin suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Rachel saa ystäväporukan eräretkellä osakseen kohtuutonta häirintää, ja insidentit muistuttavat heitä aiemmasta raa’asta raiskauksesta, joka tapahtui, kun nuoret olivat vielä lukioikäisiä ja asuivat saarella pysyvästi. Onneksi kirjaan mahtuu paljon muutakin kuin serkkujen lihallista nostalgiaa, eivätkä hekään jääneet rypemään mahdottoman rakkauden hiipuvaan arinaan.

Pidin kirjasta vahvan paikallisen suutuntuman vuoksi, mutta luin sitä enemmän matkakertomuksena kuin romaanina. Trinidadin karnevaaleista näyttää hyllystäni löytyvän enemmänkin luettavaa, joten voin halutessani elää tätä aistien ilotulitusta uudelleen ja uudelleen. Intialaistaustaisen Shani Mootoon tuotanto kiinnosti minua tällä rastilla enemmän kuin Antonin, mutta omistamani kirja häneltä oli ruotsiksi, enkä juuri nyt mielessäni venynyt ottamaan vastaan karibialaisrytmejä sillä kielellä.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 16/196: Trinidad ja Tobago. Aiempia rasteja suoritan viiveellä, koska aika moni kirja on jäänyt kesken.

Ikuisuusprojektina Maeve Binchy

34295Sängyssäni pesi ameebana noin puolen vuoden ajan kirja, jonka lukeminen ei tuntunut edistyvän ilveelläkään. Maeve Binchy on ”sydäntä lämmittävä” kertoja, jonka kirjoja olen lukenut muutaman, vaikka en tunnustaudu faniksi. Edellinen lukemani Binchyn kirja oli positiivinen yllätys, kun taas tämä nyt työn alla ollut Whitethorn Woods (Anchor, 2006) on tuntunut tervanjuonnilta. Kirja on myös suomennettu nimellä Valkoisten kukkien lehto. 

Tällä reissulla olen lukenut teosta nyt varmasti viidessä maassa. Teos kertoo pienestä Rossmoren kaupungista Irlannissa, ja ihmeitä tekevästä Pyhän Annin lähteestä, jonne ihmiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja pitkästäkin matkasta. Paikallista pappia isä Briania koko touhu tympii, vaikka hän joutuu työnsä puolesta pitämään menoja paikan päällä. Muutenkaan isä Brianin uskollisuus katoliselle kirkolle on hapristumassa, vaikka hän edelleen sinnittelee hommissaan. Briania sitoo kotipuoleen muistisairas äiti, joka joutuu siirtymään protestanttien pitämään hoitokotiin. Isä Briania ei paikan etiikka huolestuta, mutta seurakuntalaisilla on sanomista tästä erikoisesta valinnasta.

Kirjassa on järkyttävän suuri kavalkadi ihmisiä, joiden kohtalot toki sivuavat toisiaan, mutta romaanitaiteen näkökulmasta osa heistä jää liian ohuiksi karakteereiksi. Olin repiä hiuksia päästäni, kun luin kiltistä koti-isä-Neddystä, joka ei paikallisten mielestä ollut ”sharpest knife in the drawer”. Ok, metaforana tämä toimisi kerran, mutta Neddystä kertovassa kappaleessa tätä kliseistä sanontaa toistettiin uupumukseen saakka.

Teoksen draama keskittyy Pyhän Annin lähteen ympärille suunniteltuun tiehankkeeseen, joka tuhoaisi paikan mystisen hengen. Lähes kaikilla henkilöillä on joku suhde lähteeseen, ja rukouspyyntö tulevaisuutensa suhteen. Uskonnollisuuden käsittely on teoksessa monisyistä ja kiinnostavaa. Binchy onnistuu tässä säilyttämään oman ”objektiivisuutensa”, eli aiheen käsittely ei ainakaan tunnu liian tunteelliselta tai pro-katoliselta.

Kirjassa on paljon maahanmuuttajahahmoja, ja myös irlantilaisilla hahmoilla on kokemusta maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta. Eniten pidin tarinasta Malkasta ja Rivkasta, ystävistä, jotka olivat tavanneet nuorina Israelin kibbutzilla. Malkan oikea nimi oli Maureen, mutta New Yorkin juutalaisperheessä hän oli joutunut esittämään Malkaa ollessaan kylässä Rivkan luona. Valheellinen etninen identiteetti ja sen paljastuminen oli aika ovela juonenkäänne, mutta olisin mieluummin lukenut tästä ihan kokonaisen teoksen kuin lyhyen tarinan.

Binchy on liikkunut tarinankertojana perinteisestä romaanista kohti muotoa, joka lähenee novellikokoelmaa. Parhaimmillaan hänen tarinansa lähenevät jopa sellaisten mestareiden kuin Alice Munron tyyliä, mutta osan tarinoista arkisuus latistaa kokonaisuutta. Arvostan Binchyä siksi, että hän onnistuu rakentamaan viihdekirjan suht epäkaupallisten teemojen ympärille. Hänen kirjansa ovat myös vahvasti yhteiskunnallisia. Mutta ehkä tämä tuottelias kirjailija myös poti jonkunasteista vauhtisokeutta. Kaikki häneltä lukemani uudemmat teokset ovat käsitelleet lähes identtisiä teemoja, vain siirrettynä eri paikkakunnille, eri puolelle Irlantia.

Jätän nämä kierrätyshyllyjen aarteeni nyt ilolla Vilnan hotellin hyllyyn, ja iloitsen siitä, että myös mainstream-majapaikoissa kirjankierrätyksen sanoma on levinnyt. Jännä on myös katsoa, kuinka suomenkieliset kirjat leviävät maailmalla. Tässä hotellissa näyttää käyvän eniten pohjoismaisia ja venäläisiä turisteja, ja tulen ottamaan täältä loppumatkan lukemistoksi jonkun ruotsinkielisen teoksen.

Helluntailaisuuden etnolingvistiikkaa

img_1099Luen liian vähän sanomalehtien kirja-arvioita, mutta Terhi Törmälehdon esikoisromaanista Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava, 2017) kuulin Hesarin arviosta (Arla Kanerva, 19.1.2017) ja innostuin. Teoksen nimi on sopivan raamatullinen ja mahtipontinen makuuni, eivätkä teematkaan rasita köykäisyydellään. Tämä on jo kolmas blogissani arvioitu kuvaus nuoruudesta helluntaiherätyksen helmoissa, ja toistaiseksi vakuuttavin.

Romaanin päähenkilö Elsa kasvaa Kainuun syrjäkylässä, eivätkä paikallisen ev. lut. seurakunnan nuortenillat tuo hänen elämäänsä tarpeeksi säpinää. Elsa käy lukiota Kajaanissa, jossa hän pääsee hengellisesti reippaampiin helluntailaispiireihin. Tytön isä kuuluu paikalliseen körttisukuun ja äiti on etelästä tulleena toimittajana vahvasti uskontokriittinen. Vanhemmille ja isovanhemmille Elsan uskoon tulo on järkytys, jonka kanssa heidän on opittava elämään. Äiti kysyy tyttäreltään suoraan, eikö hän muuta keksinyt kuin Kainuun pahimmat sekopäät. Mummo ei keksi muuta keinoa purkaa kiukkuaan kuin lumen kolaamiseen.

Helluntailaisten aktioissa on kieltämättä koomisia piirteitä, kuten partiointi koko maakunnan Alkoissa ja traktaattien tunkeminen hyllyjen väliin. Törmälehto ei kuitenkaan esitä uskovaisia pelleinä tai friikkeinä, vaan ihmisinä, jotka kokevat tietävänsä enemmän kuin muut. Helluntailaiseen kieleen vihkiytyminen vie aikansa, eikä sen käyttäminen pakanoiden parissa ole aina järkevää. Oman koodikielen rinnalla on kielillä puhuminen, jonka merkitys tässä kyseisessä seurakunnassa nousee arvoon arvaamattomiin. Muita armolahjoja ei seurakuntalaisilta edes odoteta.

Teos nousee relevantiksi tutkimusmatkaksi kolmen eri kristinuskon suuntauksen  välillä, sillä Elsa päätyy lukion jälkeen konferenssimatkalle Kolumbiaan ja jää sille tielleen. Katolilaisen uskon vahvuus on uusi elementti, jota Elsa ei voi arjessaan ohittaa. Helluntailaisten piirit Bogotassa eivät eroa radikaalisti Kainuun meiningistä, vaikka herätyksen postkoloniaalin riiston elementit nousevat siellä esiin kärkevämmin. Helluntaiherätyksen amerikkalainen imperialismi esiintyy irvokkaana, kun eräs matkasaarnaaja vakuuttaa saaneen viestin, että taivaassa puhuttaisiin vain englantia. Elsa ei ole kokonaan antautunut herätykselle, vaan opiskelee myös yliopistossa antropologiaa ja kielitieteitä. Opintojensa vuoksi hän ei voi ryhtyä evankelistaksi, vaikka häneltä sitä kauniina vaaleana yleisömagneettina odotettaisiin.

Kirjassa käsitellään uudelleensyntyneiden sinkkujen seksuaalisuutta rehellisen tahdikkaasti. Elsa kaipaa rinnalleen kumppania ja kipuilee uskonveljien ja maallisten ystävien ristipaineessa. Hän on ihastunut entiseen sotilaaseen Manueliin, jonka usko järkyttää vuoria. Manuel piirtää Elsan ihoon erikoisia kuvia, mutta ei kykene asettumaan naisen kanssa samalle tasolle älyllisesti eikä tunteellisesti. Yliopistolta löytyy Santiago, joka suhtautuu Elsan uskonnollisuuteen avomielisesti, vaikka tunnustaakin sen olevan vieraampi kulttuuri kuin esimerkiksi suomalaisuus.

Kirjan alkuasetelmasta voi jo päätellä, ettei uskonratkaisu tule kannattelemaan Elsaa läpi elämän. Uskonkriisin kuvaus on realistista, eikä tässä ainakaan tuomita tai ulossuljeta henkilöä, joka elää kahdessa maailmassa. Ulkosuomalaisuuden kuvauksenakin kirja ilahduttaa, sillä Elsa kiinnostuu myös paikallisista kielistä ja kulttuureista ja kotiutuu myös muiden kuin uskonsisarten ja -veljien kautta. Kolumbialaiseen kulttuuriin sukelletaan myös keittiön ja musiikin kautta.

Törmälehdon kieli on paikoitellen elegantin runollista, mutta kerronta perinteisen realistista. Teos on hyvällä tavalla ilmava ja helppolukuinen, vaikka tässä operoidaankin kahden maan ja aikajakson välillä fragmentaarisesti. Ylipäänsä odotan kirjan ympärille rikasta keskustelua, sillä uskon sen herättävän myös uskovien helluntailaisten mielenkiinnon.

HELMET-haasteessa sijoitan tämän kohtaan 44: Teoksessa käsitellään uskontoa/ uskonnollisuutta.

Lempeä kulttikirja kuolemasta

virgin-suicides-fashion-photo-shoot-neon-mamacita07 Jeffrey Eugenides (s.1960) on kirjailija, jonka tuotantoon olen ollut aikeissa tutustua jo pitkään, mutten ole saanut aikaiseksi. Nyt Virgin Suicides (alk. 1993, suom. Juhani Lindholm, Otava, 2003) tuli luokseni kuin seireenin kutsuhuuto, ja hotkaisin vetävän tekstin yhdessä iltapäivässä. Olen tietoinen leffan filmatisoinnista (by Sofia Coppola), ja ehkä olen siitä pätkän joskus nähnytkin, mutta aktiivista muistijälkeä ei minulla Lisbonin kummallisten siskosten tarinasta ole.

Romaanissa eletään 1970-lukua, aikaa, jolloin Yhdysvalloissa lapsuuden ja nuoruuden traumoja hoidettiin jo tehokkaasti mitä monimuotoisimmin terapioin. Lisbonin sisarusten outo käyttäytyminen herättää kyllä huomiota asuinyhteisössä ennen yhdenkään kuolemaa, mutta perheen syvästi uskonnollinen äiti ei usko terapian auttavan tyttöjään. Sen sijaan hän uskoo kovaan kuriin ja säädylliseen pukeutumiseen. Sisarusparvesta nuorimman, kolmetoistavuotiaan Cecilian keihästettyä itsensä terävään aitatolppaan, paikallinen sairaala ja tyttöjen koulu yrittää ojentaa auttavan kätensä eloon jääneille sisaruksille, mutta turhaan. Tytöt osoittavat jo merkittävää edistystä suruprosessissaan uuden kouluvuoden alkaessa, mutta perheen tradegia alkaa eräästä tanssiaisillasta, jolloin toiseksi nuorin tytär, viisitoistavuotias Lux tulee kotiin jääden äidin puhalluskokeesta kiinni.

Äiti päättää eristää tytöt koulusta, jotta tulevat ylilyönnit estettäisiin. He saavat käydä vain kirkossa sunnuntaisin, muuten perhe elää apaattista uneliasta varjotodellisuuttaan rapistuvassa talossa, jonka ruokkoamaton piha kertoo meiningistä neljän seinän sisällä. Ympäröivä yhteisö epäilee perheen vajonneen johonkin katolilaisuuden okkultistiseen kulttiin, mistä kertovat myös naapurien autojen ikkunanpyyhkimiin ilmaantuvat laminoidut Mariankuvat. Ikkunoissa sisarukset polttavat itsetehtyjä kynttilöitään jonkinlaisina SOS-merkkeinä naapurin pojille, jotka edelleen haaveilevat tavoittamattomista oudoista linnuista perheen eristynyttä hiljaiseloa vakoillen. Pojat toimivat myös kollektiivisina kertojina – ratkaisu, mikä toimii yllättävän hyvin juonen kehityksen kannalta.

Loppujuonta en paljasta, ihailen vain Eugenideksen tapaa löytää balanssi riipivän kauhukertomuksen ja lempeämmän aistillisen romantiikan välimaastosta. Ja koska sisarusten kuolema paljastetaan ensimmäisessä lauseessa, lukija lukupäätöksen tehdessään ei jää emotionaalisesti vellomaan päähenkilöiden kohtalon hetkissä. Tässä tutkitaan ennen kaikkea elämää ja elinvoimaa, ei niinkään epätoivoa ja kuolemanviettiä.

Vaikka Lisbonin sisarusten tarina on äärimmäinen, liioiteltu ja tyyliltään tietoisesti goottilais-romanttinen, sen vakavammat viestit ovat edelleen ajankohtaisia. Eugenides käsittelee esimerkiksi yhteiskunnan ylimedikalisoitumista ja terapiakulttuurin tunkeutumista ihmisten arkeen purevan kriittisesti: tässä lapset ja nuoret oppivat nopeasti käyttäytymään erilaisissa ryhmäterapiasessioissa aikuisten odotusten mukaan, esimerkiksi itkemälllä sopivissa kohdissa,  jotta ”tulosta” saataisiin nopeasti aikaan ja päästäisiin takaisin normaaliin päiväjärjestykseen.

Olen ymmärtänyt, että Eugenideksen myöhemmät teokset Middlesex (2002) ja Naimapuuhia (2011) ovat suuria amerikkalaisia kertomuksia monimutkaisine juonineen. Virgin Suicides on niihin verrattuna pienempi ja suoralinjaisempi tarina, joka taatusti on saavuttanut kulttikirjan maineen jo parin teinisukupolven parissa. Tarinankerronta on tässä aistivoimaista ja paikallista – teinien itsemurha-aaltoja ei pyritä selittämään maanlaajuisesti, historiallisesti tai poliittisesti, vaan keskiössä ovat tunnelmat ja juonen kehitys. Romaanin elokuvallinen potentiaali onkin ilmiselvä alkumetreistä saakka. Kauheaa sanoa, että viihdyin näin makaaberia aihetta käsittelevässä romaanissa, mutta ehkä se kertoo kirjallisuuden perimmäisestä tarkoituksesta: ei ole mitään teemaa, josta ei voisi kirjoittaa tai lukea. Kerronnan tapa on yleensä olennaisempaa romaanin onnistumisessa kuin valittu teema.

 

Isosiskon salaiset arkistot

BeatriceVaroituksen sanana: blogissani tulee suurella todennäköisyydellä olemaan lähiaikoina yliannostus Irlanti-aiheisia juttuja. Aloin nimittäin kaivaa hyllystäni ”unohdettuja” irlantilaisia kirjoja. Ei niitä ollut montaa, mutta nälkä kasvaa syödessä. Haasteenani on tutustua eritoten uudempaan irlantilaiseen kirjallisuuteen, mielellään myös pohjoisirlantilaiseen, jota olen aina tuntenut huonosti.

Noëlle Harrison (s. 1967) on julkaissut viisi teosta vuodesta 2004, jolloin hän teki kirjallisen läpimurtonsa esikoisellaan Beatrice. Harrison on Englannissa kasvanut, Irlannissa pitkään vaikuttanut ja tällä hetkellä Norjassa asuva kirjailija, jolla on irlantilainen äiti. Hän on myös kirjoittanut näytelmiä, yhden elokuvakäsikirjoituksen ja eroottista fiktiota pseudonymilla Evie Blake. Harrison vaikuttaa medioita karttavalta ”vakavalta” kirjailijalta, joka haluaa ennen kaikkea huomiota tekstiensä kautta. Hänen teemansa liittyvät perhesuhteisiin, rakkaiden menetyksiin, avioliittoon ja seksuaalisuuteen ja ainakin ensilukeman perusteella lähestymistapa tuntuu naiselliselta/naisvaltaiselta, mutta mistään kevyestä viihdekirjallisuudesta ei todellakaan ole kyse.

Beatricen luin kirjaimellisesti yhdeltä istumalta, sen verran voimakas ja mukaansatempaava tarina oli. Teoksessa liikuttiin Lontoon, Dublinin ja Meathin maakunnan pikkukylien välillä ja ajanjakso ulottui 60-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Historiallisesti kerronta oli tarkkaa ja monisyistä – tästä sai erittäin hyvän kuvan Britannian ja Irlannin suhteiden muutoksesta, mahdollisesta tasa-arvoistumisesta ja elintasokuilun kaventumisesta. Yleisellä tasolla kirja kertookin irlantilaisen peräkylän naisten asemasta, heidän elämästään ”elävien leskinä” ja työteliäinä maanviljelijöinä miesten kadottua Britannian rakennustyömaille vuosiksi, joskus vuosikymmeniksi. Tässä naiset päräyttävät raskaiden peltotöiden päätteeksi kyläpubiin traktoreillaan – aivan kuten edelleen voisi käydä jossain Suomessakin (tosin olen ymmärtänyt, että Pohjanmaalla traktoreilla pörräävät enimmäkseen ajokortittomat teinit). Luokan, uskonnon ja etnisyyden intersektioiden analyysiinkin (anteeksi akateeminen jargon) päästään lupaavasti. Vaikka päähenkilön brittiäiti kuuluu samaan sorrettuun työväenluokkaan kuin hänen irlantilainen isänsäkin, hän silti haaveilee protestanttisista kartanonherroista ja jopa tarjoutuu yhden sellaisen salarakkaaksi vain päästäkseen hetkeksi pois katolisen irlantilaisuuden hegemoniasta.

Teoksen juoni on riipivä. Perheen äiti Sarah on umpibritti entinen sisäkkö, joka tultuaan raskaaksi yläluokkaisen isäntäperheen pojalle törmää irlantilaiseen rakennusmieheen, joka lupautuu lapselle isäksi. Perhe muuttaa Irlantiin asumaan miehen suvun pariin, jossa uusi vaimo on miehen mukaan ”turvassa” maailman houkutuksilta. Beatrice kasvaa tiiviissä ja konservatiivisessa perhepiirissä, jossa on paljon rakkautta, mutta myös tiukkaa sosiaalista kontrollia ja totaalinen yksityisyyden puute. Aivan kuten Suomessa 60-luvulla, myös tässä maalaistalossa kannetaan vielä vedet kaivosta sisälle, pestään vauvan vaipat nyrkkipyykillä ja käydään pihan perällä asioilla. Sarah-äidille uusi elämänmuoto on järkytys, mutta hän sopeutuu siihen pakon edessä.

Sarah ei rakasta miestään, mutta he saavat toisen lapsen, Eithnen, joka on romaanin pääkertoja. Eithne ja Beatrice ovat molemmat taiteellisesti lahjakkaita lapsia, Beatrice Eithneä uhmakkaampi ja yhteisön paineista piittaamattomampi. Hän viettää lukion jälkeisen kesän Phil-serkkunsa kanssa pelloilla maaten täydessä huumepöllyssä. Isän alkoholismi saa aikaan myrskyjä, ja erään ryyppyputken päätteeksi äiti päättää kertoa Beatricelle totuuden hänen alkuperästään. Tämä aiheuttaa perheessä kahtia jakautumisen ja aggressiivisen tapahtumien ryöpyn, jonka ansiosta Beatrice katoaa 19-vuotiaana jättäen itsestään vain muutaman esineen ripoteltuna soiseen maastoon. Siskon helmistä, baskerista, muistikirjasta, huivista ja lompakosta tulee Eithnelle jonkunlaisia amuletteja, joiden kautta hän tekee surutyötä ja myös taidetta.

Perhe luulee Beatricen kuolleen hukuttautumalla mereen, mutta pakkaa sekoitetaan, kun 2000-luvulla Eithne saa puhelun Lontoosta nuorelta Lisa-tytöltä, adoptiolapselta, joka kyselee Beatrice-nimisestä biologisesta äidistään. Lisa saapuukin Eithnen ovelle toiveenaan saada tavata Irlannin sukulaiset. Henkisellä tasolla Eithne ei löydä mitään yhteyttä Lisan ja kuolleen siskonsa kanssa; he edustavat täysin eri maailmoja eivätkä edes muistuta fyysisesti toisiaan. Tästä alkaa varsinainen henkien taistelu, josta ei selvitä ilman ruumiita. Romaanissa vietetään irlantilaiseen tyyliin makaabereja ja viinanhuuruisia häitä ja hautajaisia. Huumoriakin siis löytyy, vaikka se on turpeenmustaa.

Harrison on sen verran taitava kertoja, että hän onnistuu saamaan melodramaattisen juonen tyylikkääseen, jopa tasapainoiseen formaattiin. Tyttöjen vanhempia ja isovanhempia tutkitaan kaikkine vikoineen ja dysfunktioineen melko puolueettomasti. Perheen isästä olisi voitu tehdä tunteeton hirviö, mutta Harrison päätyi toisenlaiseen ratkaisuun. Ainoita henkireikiä tai suvantokohtia tekstissä ovat kuvaukset Eithnen taiteen tekemisestä ja näyttelyn pystyttämisestä – osio, josta erityisesti pidin, sillä se antoi välimatkaa raskaaseen pääjuoneen. Kunniamaininnan antaisin myös suomaiseman ja sen kasvien lyyrisestä kuvauksesta.

Esikoisromaaniksi Beatrice on poikkeuksellisen kypsä teos, joka saattaa osittain ammentaa kirjailijan omasta henkilöhistoriasta, mutta todennäköisesti ei uskollisesti eikä itse tarkoituksella. Odotan jo innolla Harrisonin myöhempää tuotantoa.

 

Irlantilainen lastensuojelutapaus

frankieOlin nuorena irlantilaisen naiskirjallisuuden suurkuluttaja (ja aiheen tutkija), mutta viimeisen 10 vuoden aikana olen pudonnut junasta. Ainoa viime aikoina minua puhutellut irlantilainen kirjailija on ollut Anne Enright, joka ei todellakaan tuota helppoa hyvänmielenkirjallisuutta, vaan kertoo ihmismielen syvemmistä pohjamudista. Maeve Binchy (1940-2012) taas kuului maan suosituimpiin viihdekirjailijoihin, jonka ura oli tasaisessa nousujohdanteessa jo ennen kuin irlantilainen viihdekirjallisuus breikkasi suuremmin maailmalla. Nämä myöhemmät Cathy Kellyt ja Marian Kayesit ovat olleet hirveitä pettymyksiä, enkä kajoaisi niihin Irlanti-ikävän iskiessä kuin äärimmäisessä hätätapauksessa. Niiden kaavamainen kaupallisuus jättää ainakin tämän lukijan kylmäksi. Binchyn teokset edustavat chicklitiä monisyisempää arkirealismia, ja ehkä hänellä oli takaraivossa joku yhteiskunnallisen vaikuttamisen ajatus, joka tekee teoksista mieleenpainuvia.

Binchyn maailmanlaajuinen suosio on ollut kiistaton: häntä on käännetty 40 eri kielelle ja kaikki hänen romaaninsa toista teosta lukuunottamatta (A Lilac Bus 1984) on myös suomennettu. Itse muistan teoksista parhaiten Italian illat (Evening Class, 1996) jonka pohjalta ruotsalaiset ovat tehneet ruotsalaistetun elokuvaversion. Binchyä on myyty enemmän kuin James Joycea ikinä, ja hänen kuoltuaan irlantilaiset surivat häntä kuin kansallissankaria.

Minding Frankie (2010 suom. Koko kadun kasvatti) kertoo pohjoisdublinilaisesta kadusta, jolla asuu tavallisia työväenluokkaisia ihmisiä. Charlie ja Josie ovat kuuskymppinen fanaattisesti katolilainen pariskunta, jotka surukseen saivat vain yhden pojan, josta he eivät onnistuneet kouluttamaan pappia. Charlie on ammatiltaan hotellin portieeri ja Josie työskentelee keksitehtaassa. Noel-poika on jo kolmikymppinen ja asuu edelleen kotona. Hän on jättänyt aikoinaan lukion kesken ja päätynyt tylsään toimistotyöhön, jossa ei ole etenemismahdollisuuksia ilman tutkintoja. Noelilla on vakavahko alkoholiongelma; hän ei selviä työpäivistään ilman vodkapaukkuja, ja vaikka hän yrittää peitellä juomistaan, potkut töistä alkavat olla lähellä.

Perhe saa vieraaksi Amerikan-serkun Emilyn New Yorkista, josta tulee koko yhteisön muutosagentti. Emily auttaa Charlieta ja Josieta aloittamaan varainkeruukampanjan kotikatunsa  pyhimyksen St.Jarlathin patsasta varten,  perustaa hyväntekeväisyyskaupan ja alkaa valmentaa Noel-serkkuaan uuteen elämään. Raitistumisen aikana Noel saa yhteydenoton St.Brigidin sairaalasta nuorelta naiselta, taannoiselta yhden illan heilalta ja ryyppykaverilta, mikä osoittautuu kohtalokkaaksi. Vastuuttomasta Noelista on tulossa isä, yksinhuoltaja-sellainen.

Teoksessa on valtava määrä henkilöitä ja ihmiskohtaloita, mutta vakavin juoni liittyy Frankie-tyttären huoltajuuteen. Tässä paikallinen yhteisö pyrkii yhdessä keksimään omaperäisiä ratkaisuja yksinhuoltajaisän arjen helpottamiseksi. Ydinperhekeskeisyydestä ei näitä dublinilaisia ainakaan voi syyttää; heidän perhekäsityksensä on postmodernin joustava. Romaanin pahishahmo on sosiaalityöntekijä Moira Tierney, virkaintoinen sinkkunainen, joka ei jätä pienintäkään yksityiskohtaa tutkimatta. Vaikka Moiran tiimi ja esimies ovat näyttäneet Noelin huoltajuudelle vihreää valoa, yli-innokas sossun täti ei voi jättää miestä rauhaan. Tämä aiheuttaa monia kommelluksia, erityisesti Noelin turvautumista taas kuningas alkoholiin, sillä hän ei kestä selvin päin sossun vierailujen hermopaineita. Irlantilainen lastensuojelu näyttää tässä toimivan aika samanlaisin epäluuloisin premissein kuin suomalainen. Lastensuojeluviranomainen ei voi olla kenenkään luotettu ystävä, ei vaikka häntä kutsuttaisiin lapsen ristiäisiin tai iltakahville. (Suomalainen sossun täti tosin ei varmasti menisi ristiäisiin, koska sitä pidettäisiin puolueellisuutena ja epäammatillisuutena.)

Romaanissa on todella kiinnostavia hahmoja ja juonikin pitää jännityksessä loppuun saakka, mutta ehkä olisin tullut toimeen vähemmällä sähläyksellä. Kerronnan tempo on hyperaktiivista ja selkokieli niin simppeliä, ettei lukija pysähdy maistelemaan yhtään sanaa. Frankie-vauvan syntymä ja alkuvaiheet ovat sen verran erikoinen juoni, että tuntuu, että Binchy on jäänyt sen lumoihin unohtaen työstää puheenparsia. Toisaalta Binchyn romaanit tuntuvat erinomaisilta opiskelumateriaaleilta niille, joiden englanti on päässyt ruostumaan. Kannattaa siis lukea niitä nimenomaan englanniksi. Binchy sopii myös kaikille, jotka etsivät kirjallisuudesta elämäniloa ja voimaa arkeen.