Kylpyläkaupungin Sebastiania etsimässä

Teos: Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka

BookBeat tarjosi minulle perä perään Katri Lipsonin uusimman romaanin pian sen jälkeen, kun selviydyin rimaa hipoen hänen teoksestaan Jäätelökauppias (2012). Olenkin nyt sitten lukenut harvaan julkaisevan, tekstejään huolellisesti hiovan Lipsonin neljästä teoksesta kolme ja puoli. Kaikki teokset ovat olleet vaativia, mutta Detroitin (2016) maailmaan en täysin päässyt, ja Kosmonautti (2008) avautui parhaiten.

Tätä teosta kuuntelin äänikirjana, ja vaikka teos ei ollut tyyliltään identtinen aiempien teosten kanssa, myös tämän romaanin kanssa minulla oli ymmärrykseen liittyviä haasteita. Kirjan kuunteleminen on nautinnollista, koska kyseessä on sensuelli tykitys, mutta samalla pitkät lauseet ja polveileva kerronta vaativat suurta keskittymistä.

Teoksessa seikkaillaan keskieurooppalaisessa kylpyläkaupungissa, joka on elänyt kultakauttaan joskus ennen Sarajevon laukauksia. Kaupunkiin matkustaa jostain pohjoisesta marginaalikieltä puhuva vanhempi herra, joka on tullut sinne etsimään Sebastiania. Samalla kaupungissa on käynnissä elokuvafestivaalit, ja siellä myös muistellaan siellä joskus kuvattuja vanhoja klassikkorainoja. Sebastian on hienostuneen perinnekahvilan nuori tarjoilija, joka on oppinut menneen maailman palvelukulttuurin salat. Miehen matka keskittyy pojan tarkkailemiseen lasipalatsin muotoisessa talvipuutarhassa, ja pian hän jo fantasioi yhteisistä kalaretkistä joen rannalle.

Mieskertojan katseessa on paljon homoeroottista, vaikka välillä hän kuvittelee olevansa pojan isä. Välillä Sebastianin perään kaihoaa myös vanhempi nainen, joka on onnistunut saamaan tämän kavaljeerikseen samaiseen kylpyläkaupunkiin myöhemmässä vaiheessa, purevassa talvimaisemassa. Sebastianin identiteetti on häilyvä, mutta mahdollisesti hän on hollantilainen opiskelija, joka on myös välillä töissä Schipholin lentokentällä. Fyysisesti Sebastian ei muistuta Mennyt maailma-sarjan blondia Sebastian Flytea, mutta teoksen asetelmissa on samankaltaista, hieman itsetuhoista estetiikkaa kuin tuossa Evelyn Waughin brittiklassikossa. Sebastianin punaruskea leijonanharja vangitsee niin naisten kuin miestenkin katseita, ja hänet on helpompi kuvitella soittamassa Chopinia kuin näpläämässä älypuhelinta.

Lipsonin lauseet ovat tässä kirjassa lähes äärettömiä, ja aistillinen tykitys on ylenpalttista. Teos on luotu eurooppalaisen klassisen ”sivistyksen” ystäville: niille, jotka pitävät gobeliineista, pitsihansikkaista, kureliiveistä, tuulihatuista, kirsikkamarmeladista, jälkiruokalikööreistä, puksipuista ja keisarinliljoista. Olin rivien välistä ymmärtävinäni, että historiallinen kylpyläkaupunki sijoittuisi Sudeetti-Saksan alueelle Tsekin ja Saksan rajalle, mutta kaupunkia ei nimetä missään vaiheessa. Lievä itäeurooppalainen twisti paikkakunnan nykyisyydessä kuitenkin on, ja se näkyy vilahduksina paikallisväestön rinnakkaisesta todellisuudesta kaupungin historiallisen keskustan ulkopuolella. Vain kivenheiton päässä unelmien kahvilassa pyörii tuulipukuisia, huonohampaisia mummoja elonkerjuussa, ja myös automarketien tarjousmaailma särkee herkän illuusion.

Veikkaan tätä teosta Finlandia-ehdokkaaksi, sillä kirjan kieli on taatusti ehdokkuutensa ansainnut. Kirja kannattaa lukea hitaasti nautiskellen, ja sen kaveriksi suosittelen parempia baakkelseja. Kahvilakirjana se voi aiheuttaa jopa hurmiollisia tiloja, jos lukemisen konteksti sattuu oikeanlaiseksi. Itse luin kirjaa tylsästi kotona, mutta onneksi oli edes kahvia, ja jostain löytyi myös kirsikkamarmeladia, eli en ollut täysin tyhjän päällä.

Mainokset

Myöhäistä Eurooppapäivää!

Katri Lipson: Jäätelökauppias (Tammi, 2012)

Onnetar suosi minua taas facebook-kilpailussa, eli voitin Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon sivustolla Katri Lipsonin teoksen Jäätelökauppias. Oletin kirjan tulevan minulle englanninkielisenä, jolla palkinto vuonna 2013 voitettiin, mutta Brysselin tyypit olivat vaivautuneet hommaamaan minulle alkuperäisteoksen kaupungin eurooppalaisesta kirjakaupasta. Mukana tuli myös kasa kirjamerkkejä, jotka muistuttavat palkinnon olemassaolosta, ja herättivät kiinnostusta kirjamatkasta Brysseliin.

Lipsonin esikoisteos, 1980-luvun Murmanskiin sijoittuva Kosmonautti (2008) oli aikanaan minulle valtava elämys, koska fanitan teoksia Neuvostoliiton loppuajoista, joissa maailmankuva ei enää ole niin synkkä ja ruokaakin on lapsille tarjolla. Kirjaa luettiin lukupiirissä, ja olen hehkuttanut sitä paljon ennen kuin kirjoitin blogia.

Lipson profiloitui kahdella ensimmäisellä teoksellaan Itä-Euroopan tuntijaksi, ja hienoa kirjoissa mielestäni on, ettei niissä ole suomalaisia hahmoja lainkaan. Kolmas teos, Detroit, oli minulla myös työn alla, mutta täytyy myöntää, että sen amerikkalainen NHL-maailma ei jaksanut kiinnostaa romaanin loppuun saattamiseksi. Kaikkea ei tarvitse lukea, vaikka kirjailijan kynänjälki olisi ansiokasta kielellisesti ja tyylillisesti. Onneksi Jäätelökauppiaassa ei urheilla, vaan sen maailma keskittyy kommunismin aikaiseen elokuvatuotantoon, ja natsi-Saksan varjoihin miehitetyssä Tsekkoslovakiassa.

Kirjassa on monia aikatasoja, ja lukija saa tehdä työtä niiden välisten yhteyksien ymmärtämiseksi, koska valtaosa tekstin massasta on pelkkää dialogia. Siinä filmataan lähihistoriaan sijoittuvaa natsiaiheista elokuvaa Määrin maaseudulla, ja produktiotiimin sisällä esiintyy ristiriitaisuuksia tulkinnoista. Alkutapahtumat sijoittuvat natsi-Saksan aikaan, elokuvaa filmataan heti sodan jälkeen, ja toisen sukupolven draama keskittyy Prahan kevääseen vuonna 1968.

Kirjassa Jan-niminen nuori insinööriopiskelija pääsee loikkaamaan länteen, ja ajaa omalla Skodallaan pakolaiseksi Ruotsiin. Janin äiti Esther on jäänyt elämään pientä elämää Olomoucin maalaiskylään sotainvalidimiehensä kanssa, jonka jalka on amputoitu. Janin isyyteen liittyy salaisuuksia, eikä vanhempien avioliitto ole kovin onnellinen tämän takia. Jäätelökauppias-elokuvasta tulee naiselle pakkomielle, ja hän ramppaa elokuvan näytöksissä myös muissa kaupungeissa. Ennen Janin ulkomaille muuttoa äiti onnistuu puhumaan poikansa kuskiksi muistojen retkelle sota-ajan traagisiin maisemiin.

Teoksen kolmas aikataso oli minulle ymmärrettävin, eli siinä seurataan keski-ikäisen Janin ja tämän tyttären Gunillan vaiheita vuonna 1990. Gunilla on interraililla Euroopassa, ja päätyy majailemaan Olomouciin, jossa vielä on vahvat jäljet neuvostomiehityksestä. Samaan aikaan Jan joutuu piinaville pariskuntaillallisille ex-vaimonsa, tämän uuden miehen ja näiden kaikkien exien kanssa. Ruotsalainen terapiakulttuuri peilautuu herkullisesti itäeurooppalaisten intiimien vaikenemisten kanssa.

Ymmärsin teoksen juonesta ehkä puolet, ja koin vaikeimpana liian huolellisesti leikatun esitystavan. Toisaalta teosta on käännetty monille Itä-Euroopan kielille, ja uskon, että palkinto on myönnetty juuri Lipsonin tsekkiläisen kulttuurin ja historian laajan tuntemuksen vuoksi. Kirjassa myös puhutaan monia kieliä, ja monella tapaa se on hieno muistutus ihmisten kohtaamisista moninaisilla poliittisilla rajoilla.

Kirjassa Gunilla kokee ahdistusta kaasulieden sytyttämisestä tulitikuilla, ja satuin itsekin kuvaamaan kirjan kantta EU-tulitikut rekvisiittanani. En mitenkään erityisesti viettänyt Eurooppa-päivää, mutta kynttilöitä olen poltellut tällä kolealla viikolla ja kironnut näiden tulitikkujen huonoa laatua. Teoksen eeppinen elokuva ja koko romaani taas päättyy näin:

”Tytön kädet, laskevat tulitikkuaskin, poistuvat kuvasta. Hella, koko ajan. Äänet: kaupungin, raitiovaunun, askelten, sulkeutuvien ovien. Ajan kuluminen. Äänet: hiljaista naurua. Hella, koko ajan. Neljät kädet, hella. Pojan käsivarret, tytön. Tytön kädet, aukaisevat tulitikkuaskin. Äänet: aika. Tytön kädet, sytyttävät tulitikun. Tuli, kaikkialla.”

Maahaasteeseen sijoitan teoksen kohtaan 60/196: Tsekki. Saatan vielä löytää tähän tsekkiläisen kirjailijan teoksen, mutta toivon sen olevan joku muu kuin Milan Kundera.