Naakkojen maailmanvalloitus

IMG_1420Pelkäätkö kenties lintuja? Oletko koskaan saanut lintuvieraita kotisi sisälle? Kuinka kauan sinulla kesti toipua siitä, tai Hitchcockin lintuelokuvan näkemisestä? Ei huolta, pelkoja päin, eikä mikään muu voi auttaa selättämään ornitofobiaa kuin kunnon kauhuteos. Mitä tykkäisit, jos asuntoosi lentänyt naakka nappaisi reidestäsi palan?

Tiina Raevaara on kirjailijanuransa ohella biologi ja perinnöllisyystieteilijä, ja se näkyy hänen teoksissaan näkökulmien valinnassa. Korppinaiset (LIKE, 2016) kertoo lintujen lisäksi harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta ja elämän keinotekoisesta pitkittämisestä. Tämän lisäksi Edgar Allan Poen fanitus näkyy vanhahtavassa kielessä ja tunnelmassa. Korpeissa asuvat sielut vahtivat vielä eläviä, naakat mahdollisesti kostavat, eikä kirotun huvilan painostavaa tunnelmaa voi kukaan normimaailmasta tuleva ymmärtää, ellei tule naakan tai korpin yllätetyksi sen huoneissa.

Päähenkilöt Johannes ja Aalo ovat olleet kainoja rakastavaisia lukioikäisinä, mutta heidät on erottanut meri. Johannes on luullut Aalon kuolleen mereen hänen toimestaan, mutta Aalo onkin lähtenyt meren taa. Johanneksen mieli ei ole ollut täysin vakaa ennen Aalon katoamistakaan; hän on yksinäinen pikkuvanha perfektionisti, joka arvostaa stabiiliutta ja tulevaan varautumista. Kun hän saa kuulla Aalon elämästä New Yorkissa, hän saa pakkomielteen parin yhteiselosta perintötalossa rannikolla. Hän haluaa palata synnyinkaupunkiinsa ja tehdä sovinnon menneiden kanssa. Hän jopa matkustaa Amerikkaan rakastettuaan hakemaan, vaikka ei ole ennen tätä koskaan lentänyt lentokoneella.

Yritän olla tekemättä enempää juonipaljastuksia, sillä teoksessa parasta olivat yllätykselliset käänteet. Sivuhenkilöiden omituisista taustoista ja heidän de facto olemassaolostaan saa lukija spekuloida loputtomiin; koska Johannes itse vaikuttaa epävakaalta, myös osa henkilöistä vaikuttaa ”kuvitteellisilta ystäviltä”. Johanneksen lähipiirillä on ylipäänsä taipumusta paeta vaikeita asioita kauas pois. Tosin hänen  äitinsä Espanjassa asuminen kuulostaa omituiselta ottaen huomioon, että hän tuo Espanjan-tuliaisina S-marketin kääreeseen pakattuja juustoja.

Nuoren parin yhteinen tulevaisuus vaikutti haasteelliselta. Itseäni hieman vaivasi se, että he fyysisistä ja henkisistä rajoitteistaan huolimatta tuntuivat elävän yhteiskunnan ulkopuolella eivätkä taloudelliset rajoitteet tulleet vastaan. Tosin kauhu on genre, jossa ei aina tarvitse kommentoida ympäröivää yhteiskuntaa, kuten tässä tapauksessa nuorisotyöttömyyttä ja mielenterveyspalveluiden alasajoa. Oikeastaan Johannesta epäuskottavampi hahmo oli Aalo, joka oli tehnyt pesäeron sukuunsa, muuttanut New Yorkiin opiskelemaan ja sinnitellyt siellä kuusi vuotta, vaikean sairauden löytymisen jälkeenkin. Johanneksen vapaaherran elämän selitti perintörahat, mutta Aalon kalliita lukukausi- ja sairausvakuutusmaksuja ei kattanut osa-aikatyö Poen kotimuseon oppaana. Tiedän, että tällainen on fiktion maailmassa turhaa jupinaa, sillä romaanin keskiössä olivat muut kysymykset kuin toimeentulo.

Pohdinnoista kuoleman eri määrittelyistä, saattohoidosta ja lääketieteen etiikasta koin oppivani paljon uutta. Johanneksen isoisän yksityinen sairaala herätti minussa enemmän kauhua kuin mikään huvilassa tapahtunut episodi. Vaikka reaalimaailmassa pelkään lintuja, varsinkin suurissa parvissa, pystyin lukemaan korppien ja naakkojen hyökkäyksistä pyörtymättä. Tässä lintuteemaa lähestyttiin niin monisyisesti, että niiden käyttäytyminen alkoi vaikuttaa jopa ymmärrettävältä.

Osaan nyt nimetä kaksi suomalaista kauhukirjailijaa, Tiina Raevaaran ja Marko Hautalan, ja molempien teoksista olen pitänyt yhtä paljon. Hautalan teoksissa on piirun verran enemmän realismia, sillä ne sijoittuvat Vaasaan, olemassa olevaan kaupunkiin ja sen kartografiaan. Korppinaisten unelias pikkukaupunki sijaitsi  jossain rannikolla, eikä henkilöillä ollut vahvaa paikallista identiteettiä, murretta tai kuuluvuuden tunnetta. Sekin on tyylikysymys, ja tietynlainen juurettomuus sopi mielestäni tähän romaaniin hyvin.

Neljä ystävystä ja mustikka

sumu-600x880Anna, Egill, Vigdís ja Hrafn ovat kolmikymppisiä ystävyksiä, kaksi pariskuntaa, jotka tykkäävät retkeillä yhdessä. He lähtevät viikoksi reissuun koillis-Islannin Askja-tulivuoren maisemiin omalla jeepillään. Maisemat ovat hiekkaista erämaata, jonka jokien suistoista aukeaa Ylämaa, Islannin Lappi. Kukaan neliköstä ei ole erityisen partiohenkinen, vaikkakin ruokaan ja juomaan on satsattu vähintään Viisikko-kirjojen vakavuudella.

Steinar Bragin trilleri Sumu (LIKE 2016, suom. Tuomas Kauko) vie lukijansa syvälle Islannin sydämeen, paikkoihin, joita urbaanit kaupunkilaisetkaan eivät syvällisesti tunne. Jäätiköiden ja tulivuorten läsnäolo on silti vahvaa myös kaupunkilaisten mentaalisella kartalla, sillä näistä paikoista menestyjät kaivavat myyttejään. Islantilainen kansallismielisyys on vähintään yhtä tunkkaista kuin suomalainen, ja Itsenäisyyspuolueen kannattajien joukkoon mahtuvat upeasti myös ”elämänkoululaiset”.

Hrafn on neliköstä rosoisin hahmo, rikkaan perheen hulivilipoika, joka aloitti huumediilaamisen jo yläkoululaisena. Hrafnin täyskäännöstä narkkarista pörssikeinottelijaksi on tukenut hänen terapeuttinsa Vigdís, jonka kanssa suhde lämpeni nopeasti ammatillisesta seksuaaliseksi. Kaikilla näistä aikuisista on rankkoja nuoruusmuistoja, ja hahmoina he ovat kaikki kovin keskenkasvuisia, vaikka ovat työurillaan saavuttaneet paljon. Bragin kuvaama islantilainen kulttuuri on syvästi hedonistista ja yksilökeskeistä: oikeastaan koko Reykjavíkin kaupunki on terminaalisesti pilvessä, kännissä tai krapulassa paitsi muutamat lähiöissä kivistä voimaeläimiä askartelevat hiljaiset maahiset. Hrafn on joutunut jättämään päihteet pysyäkseen hengissä, mutta hänen nössömpi ystävänsä Egill on alkanut ryypätä ammattimaisesti vasta äskettäin.

Pidin kirjasta siksi, että Bragi tarjoaa varsinkin alkupuolella yhteiskunnallista analyysia, jota maustetaan sopivasti kansantaruilla ja -uskomuksilla. Kauhun ja toiminnan määrä nousee loppua kohti maksimaaliseksi, ja jäin miettimään, olisiko tarinan voinut kertoa vähemmin tehostein. Kertojana Bragi on silti omaperäinen, ja teos tuntuu kielellisten ansioidensa vuoksi enemmän taideproosalta kuin viihteelliseltä kauhuromaanilta. Elokuvallinen potentiaali on vahva, enkä ihmettelisi, jos tästä on jo tekeillä menestyselokuva.

Nelikko siis joutuu erämaaretkellään pahaan pinteeseen, jossa ainoa paikallinen ihmisseura eikä luonnon armoille jääminen eivät kummatkaan tarjoa pelastusta. He siis tavoittelevat kansantarujen myyttistä mustikkaa, kun edessä ja takana on tiedossa kadotus. Luontokuvaus on maagis-realistista, runollista, ahdistavan todellisuuden ja vielä painostavamman fantasian syövyttämää. Mikä näyistä on henkilöiden omia päänsisäisiä harhoja, mikä pahan kosketusta, sen voi jokainen lukija itse päättää. Kirjaimellisesti Sumu tarjoaa maiseman, johon tuskin moni lukija haluaisi jäädä jumiin ilman toimivaa GPS-paikanninta.

HELMET-haasteeseen teos sopii mm. kohtaan 5: Kirjassa liikutaan luonnossa.

Hanki itsellesi voimaeläin

unikoiraMarko Hautalan Kuokkamummo (2014) oli alkuvuoden erikoinen yllättäjä, ja sen innoittamana tartuin jo toiseen Hautalan teokseen, Unikoiraan (Tammi, 2012). Vaikka molempien teosten kiinnekohtana on Vaasan kaupunkimaisema, ne ovat ilahduttavan erilaisia teemoiltaan ja tunnelmiltaan. Kauhussakin voi olla erilaisia viboja ja nyansseja; tässä henkilöiden elämismaailma oli akateemisempi ja tiedostavampi kuin Kuokkamummossa,  mutta silti he olivat yhtä alttiita yliluonnollisille kokemuksille.

Romaanin päähenkilö Joonas on vastikään eronnut, paikalleen jämähtänyt yliopiston hallintovirkamies, joka ei odota arjeltaan suuria. Hänelle mustavalkoisten elokuvien katsominen äänettömällä on korkeinta rentoutumista, ja tämän lisäksi hän käy kansalaisopiston eidolon-terapiakurssilla, todennäköisesti enemmän sopivan tyttöystävän löytämisen toivossa kuin aidosti aiheesta kiinnostuneena. Kurssilla käy vain kaksi miestä, jotka sopivasti kyräilevät toisiaan. Kurssin vetäjä Aliisa on mystinen tapaus, joka Joonaksen yllätykseksi ilmaiseekin kiinnostuksensa opiskelijaansa kohtaan varsin avoimesti.

Joonaksella ei tunnu olevan tarpeeksi suuria luurankoja kaapissaan edes hypnoosiin pohtautuvaa terapiaa varten. Välillä hänen mielessään kummittelee unikoira, jonka prototyypin hän kohtasi 90-luvun reppumatkalla Ateenassa. Tuolloin katukoira johdatti Joonaksen ja tämän vihaisen tyttöystävän oikealle asemalle, jotta matka saattoi jatkua ja pari tehdä sovinnon. Tyttöystävä ja entinen vaimo Meeri ei enää kummittele Joonaksen elämässä, vaan pariskunta on eronnut sovussa. Sen sijaan Joonas saa yllätysvieraan lukioaikaisesta kaveristaan Jyristä, joka ei ole koskaan sopeutunut suomalaiseen työelämään eikä henkiseen ilmapiiriin.

Jyri on se baari-iltojen ilkeä älykkö, joka osaa hurmata naiset derridalaisilla analyyseillaan, mutta samalla polttaa siltoja takanaan kuolettavasti. Jyri on onnistunut jakamaan elämänsä Hong Kongin ja Thaimaan paratiisisaarten välillä, ja haluaa tarjota ystävälleenkin poispääsyn näköalattomasta oravanpyörästä. Jyrin elämänasennetta kuvaa medaljonki, jota hän on kantanut pari vuosikymmentä kaulassaan: sen nimi on Onni ja se pitää sisällään itsemurhapillerin otettavaksi juuri oikealla hetkellä. Jyrin kutsumana Joonas pääsee muutamaksi päiväksi kokemaan aitoa YOLO:a Hong Kongin huumekortteleihin ja läheisten vuorten aitoon luonnolliseen ”pilveen”. Oudompi todellisuus löytyy kuitenkin lähempää kotoa, saarelta, josta kaikki kirjan hahmot saavat elämäänsä vakavasti häiritseviä viestejä.

Pidin kirjan matkakuvauksista paljon. Hong Kongin lisäksi tässä päädytään Ukrainaan Tsernobylin voimalan läheisyyteen, josta epäonnistunut tiedemieskaksikko etsii mystistä unenantajaa. Lars Fritzénin hahmo pelotti minua oikeasti, vaikka hänenkin toiminnalleen annettiin jokseenkin loogisia selityksiä. Romaani herätti myös kriittisiä kysymyksiä vaihtoehtohoidoista ja niiden valvonnasta. Jopa Valviran rooli nousee merkittäväksi mysteerion purussa. Mikä eidolonissa on vaarallisinta, onko se puoskarointia vai vapauttaako se ihmismielen täyteen potentiaaliinsa?

Kauhukirjaksi Unikoiraan on siroteltu sopivasti myös tavallista arkea. Yliopistomaailmassa työkaverien loppuunpalaminen ei aina johdu yliluonnollisista syistä, ja kahvihuoneen naisten juoruilukin on normaalia kauraa. Psykoosiin sairastuva pomo Torsti oli herkullinen hahmo, jonka hoitoon ohjaus ei meinannut luonnistua keneltäkään työyhteisön jäseneltä.

Kirja soveltuu myös sellaisille lukijoille, jotka eivät yleensä lue kauhua. Kauhu tässä on enemmän päänsisäistä kuin ulkoisiin tapahtumiin liittyvää. Kohtaukset eivät ole erityisen verisiä, eikä painajaisetkaan aiheuta lukijassa unettomia öitä. Tämäntyyppiseen hienovaraiseen jännitykseen jää helposti koukkuun.

Täytettyjen eläinten talossa

imageJussi Lehtomäki on dokumenttifilmin ohjaaja ja tuottaja, jonka esikoisromaani Kerrostalosusi (Myllylahti, 2016) ammentaa teemansa maagisen realismin, satujen ja legendojen maailmoista. Siinä etsitään kadonnutta kuusivuotiasta Ida-tyttöstä, siinä on erittäin pelottava kerrostalon ullakko, ja ainakin kahdella henkilöhahmoilla on taksidermiaan liittyvä pakkomielle. Kalevalan hahmotkin muuttavat luontevasti tämän päivän kaupunkikulttuuriin.

Idan vanhemmat, Aaro ja Verna, vaikuttavat alussa hyvin tavallisilta, jopa tylsiltä perheellisiltä hahmoilta, jotka haluavat antaa itsestään onnellisen perheen vaikutelman. Aaro on ammatiltaan eläinlääkäri ja Verna keskittää energiansa kotiäitiyteen. Perheessä suunnitellaan jokaista kerhoreissua pitkämielisen puuduttavasti. Vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan tuntuu ylisuojelevan takertuvalta. Aarolla ja Vernalla on hyvin vähän historiaa, he saapuvat pihapiiriin kuin tyhjästä selvästi aikeenaan aloittaa elämä puhtaalta pöydältä.

Lapsen näkökulma on teoksessa vahvempi kuin aikuisten. Idan uuteen ympäristöön liittyvä uteliaisuus on käsinkosketeltavaa, ja kauhu keriytyy hänen öisten seikkailujensa ympärille. Tytön katoamisen selvittelyä kuvataan monisyisesti, ja naapuruston suhtautumista uuden perheen tragediaan kartoitetaan huolella. Syyllisyyden ja mielen hajoamisen teemat ovat vahvasti esillä. Mikään apu ei tunnu tarpeeksi kattavalta sureville vanhemmille, ja varsinkaan kirkon kriisityöntekijän marjamehut eivät lämmitä.

Juonesta en tee enempää paljastuksia, totean vaan, että kerronnallisesti teos piti mahtavasti koukussaan. Lukija sai tehdä oivalluksia ja assosiaatiota läpi tekstin, eikä mitään tasoa selitetty puhki. Elokuvallinen kerronta oli ymmärrettävästi vahvaa ja leikkaukset erikoisia.

Kiinnostavaa oli, että pidin kirjasta, vaikka en pystynyt samastumaan yhteenkään henkilöhahmoon. Äidin tuska lapsensa katoamisesta oli riipivää, mutta hän ei äidin roolissaan ollut kovinkaan kiinnostava. Aaro-isän omituisuudet alkoivat paljastua vasta teoksen loppua kohti. Romaani kasvoi unettavasta tavanomaisuudesta kohti eksentristä friikkiyttä. Aika-akselikin oli unenomaisen petollinen, ja epäluotettavan kertojan käyttö kekseliästä.

 

Kartanogotiikan musta helmi

vainolaPäivi Alasalmi on  ollut jo pitkään luottokirjailijani, johon olen nojannut varsinkin silloin, kun ulkoinen hämärä on jokseenkin peilannut sisäistä mielentilaani. Alasalmen feminististä, itse/ironista kauhua luen usein sielullisessa puutostilassa, samantyyppisellä intensiteetillä kuin joskus ahmin noitapillejä tai turkinpippureita.

Vainola (Gummerus, 1996) on Alasalmen neljäs romaani, joka näyttää edelleen saavan innokkaita arvioita kirjablogien maailmassa. Kutsuisin sitä feministisen kauhun moderniksi klassikoksi ja myös omanlaisekseen fanifiktioksi, sillä se pohjautuu pitkälti Jean Rhysin Siintää Sargassomeri-romaanin uudelleentulkintaan. Lukuisat Rhys-viittaukset saivat polveni helliksi, sillä Rhys oli myös minun lempikirjailijani 2000-luvun alkupuolella. Postkoloniaalia, Karibianmerelle sijoittuvaa Brontë-uudelleentulkintaa enemmän pidin tuolloin hänen Pariisi-romaaneistaan, joissa päähenkilöt olivat vetelehtiviä, masentuneita mutta pirun älykkäitä feminismin esitaistelijoita. Tässä teoksessa päähenkilö Laura Auer tekee väitöskirjaa Rhysin Siintää Sargassomerestä, ja tietysti teos alkaa elää uutta, kauhistuttavaa elämäänsä Vainolan kartanossa.

Jäin miettimään erityisesti teoksen ajankuvaa. Tässä ymmärtääkseni eletään 90-luvun syvimpiä lamavuosia, ja Alasalmi sijoittaa kertomuksen eristyneeseen uusimaalaiseen kartanoon, jonka isäntä ei edes suostu tilaamaan vaimolleen päivälehteä. Pariskunnan ikäero on nelisenkymmentä vuotta, mutta yläluokan arroganssillaan Lauri Vainola on onnistunut tekemään nuoren, kosmopoliitin Lauran kanssa hyvän edustusvaimodiilin. Laura Auer ei ole diplomaattien lapsena asunut Suomessa kuin lyhyitä jaksoja ja on kulttuurisesti ”toinen”, vaikka puhuukin äidinkieltään kirjakielisen pedantisti. Hän ei kuitenkaan ymmärrä mitään nykykulttuurista eikä yhteiskunnan paineista. Massatyöttömyys ei kolkuttele Vainolan ovia. Palveluskunta on isännälleen uskollista ja vaitonaista väkeä. Myös ympäröivä yhteisö vaikenee kartanon aiemmista vaiheista.

Vainolassa käärmeet, lepakot, hämähäkit ja ikkunoihin lentävät naakat luovat viikonloppujen ikävystyttäviin edustustilaisuuksiin ylimääräistä tunnelmaa. Torneista ja ullakolta löytyy salaperäisen naisen jäämistö, naisen, jonka olemassaolosta Lauri vaikenee. Tornin seinään on kirjoitettu Uuno Kailaan ”Talo”-runon kalmaa aavistelevat säkeet. Läheisessä ikimetsässä on salaperäinen täytetty kuoppa, jossa aiemmin on selkeästi asunut joku tai joitakuita. Isännän hevosista yksi on ”tappokone”, joka vaistonvaraisesti vihaa miehiä ja kostaa näille aiemmin kokemansa vääryydet.

Kauheuksista huolimatta kartanon keittiön ruoka maistuu, ja herättää lukijassakin kateudensekaista nälkää. Isännän erikoisen riistan keräilyharrastus ei pahemmin houkuttele (hänellä on pakastimessa krokotiilia, apinaa, kengurua, valasta ja muita uhanalaisia ”herkkuja”), mutta Alasalmi osaa hehkuttaa täydellisillä illallismenyillään. Ylipäänsä teoksen estetiikan ytimessä on barokkimainen runsaus.

Juoni avautuu loppuvaiheessa hätäisesti alkuosan hitaan kypsyttelyn jälkeen. Kauhujen avioliittoa Suomen kamaralla jatkuu vain 23 päivää; ennen tätä vastavihitty pariskunta on ehtinyt tutustua toisiinsa lemmenlomalla Venetsiassa. Eroottisesta näkökulmasta teos keskittyy rahan ja vallan vääristymiin, nöyryyttämiseen ja ”koirakouluun”. Pidin tästä piilevästä sadomasokismin kuvauksesta kuitenkin paljon enemmän kuin vaikka E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey-trilogiasta, jonka jätin kesken jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Feminismikin oli hienosti juonen sisään punottua, ei päälleliimattua eikä yliampuvaa.

Ilmiselvien kauhun ystävien lisäksi teos varmasti ilahduttaa kaikkia brittikirjallisuuden ja postkoloniaalin fiktion ystäviä. Intertekstuaalisuus on teoksessa runsasta, mutta ei liian oppinutta. Laura Auerin väitöskirjan kirjoittamisen tapa herätti ainakin minussa hersyvää naurua.

Alasalmen muissakin teoksissa on esiintynyt taloihin ja rakennuksiin liittyvää hifistelyä, fetisismiä ja kauhua. Kuitenkin kaikki kirjat ovat olleet ilahduttavan erilaisia. Jäänkin odottamaan hänen viimeisimpiä romaanejaan, Joenjoen laulua (2013) ja Pajulinnun huutoa (2015), jotka sijoittuvat 1500-luvun saamelaiskylään.

Sielun tyhjiön syntylähteillä

renee knightMillaisia salaisuuksia ihmisellä saa olla? Missä tapauksessa piinallisten asioiden salassapito on muiden suojelua, milloin se taas muodostaa elämään valheellisuuden kuplan? Millaiset salaisuudet vahingoittavat muita? Ja mitä tapahtuu ihmisille, jotka kantavat traumaattisia salaisuuksia muistamattaan, koska ovat olleet liian nuoria tai muuten syyntakeettomia?

Brittiläisen Renée Knightin romaanissa Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava, 2016, suom. Arto Schroderus) kohtaa kaksi perhettä, joilla näennäisesti ei ole ollut merkittävää sidettä toisiinsa. Perheen jäsenistä osa on kohdannut ohimennen varsin tylyissä merkeissä, mutta varsinaista yhteistä historiaa ei ole. Romaanin avainhenkilönä on keski-ikäinen dokumenttifilmintekijä Catherine, joka on työssään keskittynyt seksuaalirikollisten ja heidän uhriensa haastatteluun. Catherine saa ihmisen kuin ihmisen avautumaan ja paljastamaan intiimejä salaisuuksiaan, ja empaattisuus onkin hänelle enemmän tekniikka kuin sydämestä kumpuava tunne. Siviilissä hän on voinut huonosti jo jonkin aikaa, ja huono olo kärjistyy, kun hän löytää yöpöydältään romaanin, jota hän ei ole itse hankkinut. Kuinka kirja on löytänyt tiensä Catherinen kotiin ja kuka on laittanut sen syötiksi yöpöydälle? Miksi?

Kyseessä ei ole ensimmäinen fiktiivinen teos, jossa päähenkilö lukee omasta elämästään toisen kirjoittamana. Usein sen tyyppisissä teoksissa vire voi olla romanttinenkin, mutta tässä pysytään tiukasti psykologisen kauhun viitekehyksessä. Ongelmana on, että tapahtumista, joista kirjassa kirjoitetaan ei kenenkään elossa olevan kuuluisi tietää. Kirjassa kuvaillaan Catherinen epätoivoinen ajautuminen itsemurhaan pahansuovalla, kostonhimoisella tavalla. Catherine kokee, että pseudonymin taa piiloutunut kirjailija toivoo reaalimaailmassa hänen kuolemaansa. Teksti teksti sisällä on tuskaista luettavaa, eikä omakustannekirjailijan taiteellinenkaan anti kurottele pilviä, mutta harvoin vastaan tulee näin koukuttavaa intertekstuaalista juonta.

Kirjan eri kertojat ovat kaikki tiettyyn pisteeseen asti epäuskottavia, ja yllätyksiä piisaa loppuun saakka. Itse olen juuri opiskellut psykologiassa kiintymyssuhdeteorioita, ja minulle tärkein tarina oli Catherinen ja hänen aikuisen poikansa Nickin toisiaan välttelevä suhde. Nick on tässä akateemisen uraperheen ainoa alisuoriutuva lapsi, joka pudottuaan 16-vuotiaana koulutuksen junasta on kuitenkin onnistunut pitämään myyjän paikan kodinkoneliikkeessä. Hänet on saatu heivattua kotoa pois vasta 25-vuotiaana, sillä palkkarahat hän on siihen saakka käyttänyt vain bilettämiseen ja huumeisiin. Nick ei ole koskaan elämässään innostunut paljosta, hän on ”poika, jonka keskellä on musta aukko”. Kun aukkoa pääsee sörkkimään kostonhimoinen riivaaja, lopputulos on surullinen.

Ylipäänsä teoksen kuva vanhemmuudesta on miltei lohduton, mutta onneksi äidin ja pojan aikuiselle, muuttuneelle suhteelle annetaan ripaus toivoa. En ollut tätä lukiessa aivan yhtä ahdistunut kuin lukiessani Lionel Shriverin Poikani Keviniä, vaikka tässä on jopa kaksi äitiä, jotka eivät tunne lastaan lainkaan ja kipuilevat syyllisyyden tunteidensa kanssa. Isillä ei mene paremmin, tosin Nickin isä Robert on kenties onnistunut normaalissa arjessa olemaan muutakin kuin materiaalinen huoltaja.

Sielun mustien aukkojen synnystä on olemassa yleensä kiinnostavampia teorioita fiktiossa ja runoudessa kuin klassisessa psykologiassa. Knight avaa tässä lapsen varhaisen kehityksen perusturvan järkkymisiä, ja mahdollista dissosiatiivista häiriötä, joka juontaa juurensa aikaiseen altistumiseen seksuaalisille kokemuksille. Hyvällä tavalla hän kuvaa tällaisten altistumisten mahdollisuutta myös hyväosaisessa perheessä, jossa ainoalle mussukalle on yleensä pehmustettu kaikki nurkat ja suunnilleen pidetty konttauskypärääkin päässä koulun aloitukseen saakka. Pidin siis siitä, ettei tässä revitelty ”tavallisella tarinalla” eli kolmannen polven työttömien yksinhuoltajien lasten seksuaalisuudella.

Teoksen huumorin ripaus liittyy ikäihmisiin, jotka opettelevat tietotekniikan ja somen saloja. Erakoituneen Stephenin on pakko oppia käyttämään facebookia, jotta voisi luoda feikkiprofiilin, jonka kautta kalastella nuorten ystävyyttä. Stephen on teoksen monisärmäisin hahmo, jonka jakautuminen moneksi on riipivän uskottavasti kerrottu. Pikkuisen nauratti myös näiden sisäsiistien keski-ikäisten puhkeaminen kovin epäsivistyneeseen kiroiluun heti, kun tietyt suojamekanismit pettivät. Käännös tuntui saumattomalta, mutta olisin ilman muuta lukenut teoksen mieluummin alkukielellä juuri runsaan dialogin ja tunnemyrskyjen lipsahduksien vuoksi.

Tarina keskittyy 90-lukuun ja vuoteen 2013, jolloin paljastuskirja ilmestyy. Tapahtumat keskittyvät Lontoon metropolialueelle ja Espanjaan, mutta draaman intensiivisyyden vuoksi paikoilla ja sivuhenkilöillä ei ole suurta merkitystä juonen kannalta. Lukija voi olla myös monta mieltä siitä, onko tämä dekkari, kun varsinaista murhaa ei tapahdu eikä poliisinkaan osuus juonessa ole merkittävä. Minulle teos oli herkullista vaihtelua siksi, että olen viime aikoina dekkaririntamalla keskittynyt historiallisiin tai jonkun kaupungin paikallisuutta tarkkarajaisesti kuvaaviin teoksiin. Tässä huomio keskittyi lähes kokonaan erikoiseen ihmissuhdesoppaan, ja kerronta oli dynaamisen taloudellista.

Helmet-haasteessa teos mahtuisi moneen kohtaan, mutta kuittaan tällä kohdan 16: ”Et ole ikinä kuullut kirjasta.” Kirjaa suosittelen niille, jotka kaipaavat haasteita ja syviä vesiä – myös niille, jotka lukevat dekkareita tai kauhua harvoin. Helppolukuisuuden takana piilee kuitenkin sen verran angstisia juonenkäänteitä, ettei teos sovi helpoksi pään nollaajaksi (mitä itse siihen tarttuessa etsin).

Mustakielinen kauhujuttu

9789513180270_frontcover_final_original”Sä olet lapsuudenmaisemissasi nyt ja mä ymmärrän, että se hohkaa jotain menetetyn nuoruuden Duran Durania.”

Näin pilkkaa uskontotieteen professori väitöskirjaopiskelijaansa Maisa Riipistä, joka on päättänyt tutkia lapsuuden kasvuympäristönsä suullista kauhutarinankerrontaa Vaasan Suvikylän lähiössä. Tarina kuokkamummosta, joka tappaa lapsia läheisen merenlahden niemenkärjellä ja kirotulla huvilasaarella, kiertää edelleen urbaanilegendana teinien parissa 2010-luvulla. Maisa onnistuu soluttautumaan nuorten salaisiin initiaatiomenoihin lahjomalla seurueeseen kuuluvan somalitytön Sagalin, joka nauhoittaa tarinankerrontaa mp3-soittimelle. Samalla Sagal asettaa itsensä tietämättään suureen vaaraan, sillä kuokkamummo ei armahda ilmiantajiaan. Maisan tutkimusmenetelmissä olisi säädettävää erityisesti eettiseltä kannalta, mutta hän tuntuukin tutkivan aihetta ensisijaisesti avatakseen nuoruutensa traumaa, ei niinkään akateemisesta kunnianhimosta. Yliopisto antaa kyseenalaiselle tutkimukselle sopivan alibin. Ja kun ohjaaja on sopivasti alkoholisoitumassa ja tuntuu enimmäkseen kerjäävän nuorilta naisopiskelijoiltaan säälipillua, hän huomaa saavansa työlleen vapaat kädet.

Tässä yksi näkökulma Marko Hautalan psykologiseen trilleriin Kuokkamummo (Tammi, 2014). Lähdin lukemaan teosta sen vetävän nimen vuoksi, joka kutsuu meitä nelikymppisiä muistelemaan lapsuudessa suosittua Kauhujuttu-lehteä ja autiotaloja, joissa vietettiin hyytäviä hetkiä aikoina, jolloin monilla meistä oli hyllyssä vain muutama puhkikulutettu VHS-kasetti. Ja kirja imikin maailmaansa tehokkaasti kuljettaen rinnakkain nykyhetken ja vuoden 1987 tapahtumia. Meininki Suvikylän vuokrakerrostaloilla ei ole muuten muuttunut radikaalisti vajaassa 30 vuodessa, mutta nykyisyydessä grillikatosten alla ei pahemmin hengailla ja maahanmuutto on tuonut maisemaan lautasantennien meren.

Kauhutarinaksi Kuokkamummo on vahvan yhteiskunnallinen: se kuvaa kahtiajakaantunutta asuinaluetta, jossa ystävyyssuhteet omakotitalojen ja kerrostalojen kakaroitten välillä ovat pahimmillaan kielletyt. 80-luvun todellisuudessa jako porvarien ja kommunistien välillä on jyrkkä, mutta osalla kommunisteista on vielä vahva oma-arvontunto jäljellä, kuten Samuel Aution yksinhuoltajaisällä. Samuel kasvaa isänsä ja veljensä kanssa beigessä muovimattotodellisuudessa, jossa lapsilla ei ole minkäänlaista yksityisyyttä. Veljekset havainnoivat toisen jokaisen pierunpäästön ja munakarvan kasvun, ja huumori on sen mukaista.

Tähän tunkkaiseen todellisuuteen astuu Los Angelesista juuri muuttanut Julia, jonka isällä on ökytalo niemen nokassa. Julialla on supercooli lelu, camcorder, josta hän ei pysty olemaan erossa hetkeäkään. Julian hahmo on herkullinen, mutta kieltämättä liioiteltu – Hautala ymppää häneen kaikki mahdolliset Hollywood-kliseet, kokaiinipöllyisen isän, AIDS-hautajaisia viettävät naapurin homot, Chuck Norrisin, Miami Vice-värimaailman ja jatkuvat barbecue-juhlat. Samuelin ja Julian rakkaustarina on lyhyt ja traaginen, ja kaikki on riivatun camcorderin syytä.

Kuokkamummon hahmon monet ilmentymät olivat veret seisauttavia, mutta loppua kohti tarina hiipui teholtaan siksi, että tapahtumat alkoivat keskittyä liikaa von Bondorffien huvilaan. Samalla Hautala painaa kielellisesti turbo-napin päälle, ja tekstin poeettinen charmi vähenee. Minulle tehokkain kuokkamummon ilmestys tapahtui öisellä huoltoasemalla ihmisten ilmoilla, kun taas hylätyn huvilan tapahtumat tuntuivat ennalta-arvattavilta. Tarinan kietominen paikallishistoriaan ja alueella mahdollisesti todellisuudessakin asuneiden hahmojen kohtaloihin oli kiehtovaa, mutta von Bondorffin aatelissuvun hirviömäisyydessä oli jotain päälleliimattua. Talon löyhkä ja saaren maanalaiset käytävät muistuttivat minua myös liikaa vasta lukemastani H.P. Lovecraftin klassikosta Charles Dexter Wardin tapaus. Hautala näyttääkin olevan aktiivinen Suomen historiallisessa Lovecraft-seurassa, ja on luonnollista, että tekstiin suodattuu ripaus fanifiktiota. Tyylillisesti Hautala tosin on löytänyt aivan oman kielensä, eikä pyri imitoimaan amerikkalaisia esikuviaan. Pidin arkisesta puhekielenomaisuudesta, johon sekoittuu ripaus luonnonläheistä magiaa.

Monikulttuurisuus on tekstissä luontevaa, ja erityisen hyvin Hautala on saanut tallennettua otteita nykynuorison kielenkäytöstä. Sagal on Miralle ainoa tyttö, jota hän voi pitää kädestä ilman, että siitä tulee ”lesboällöä”. Mira syyttää Sagalia ”muslimimielipiteistä”, jotka yleensä ovat mitä tahansa mielipiteitä, joista Mira, ja samalla loppujengi, on eri mieltä. Sagal on kahden kulttuurin välissä surffaileva sopeutuja, joka kyllä kuuntelee isäänsäkin, muttei aina tarpeeksi. Islamia ei kirjassa eksotisoida eikä tarjoilla mässäiltäväksi erityisellä tarjottimella.

Hautalaa on kutsuttu Suomen Stephen Kingiksi, eikä varmaan suotta. Tämä oli ensimmäinen lukemani teos häneltä, ja olen kiinnostunut aiemmistakin teoksista. Kirjailijan blogissa kerrotaan, että Kuokkamummo on juuri tullut ulos Yhdysvalloissa nimellä The Black Tongue (käännös Jenni Salmi), mikä on loistava nimikäännös. Tarina on sen verran universaali, että se taatusti aukeaa ulkomaisille yleisöille, ja varmasti myös sen amerikkalainen ulottuvuus saattaa huvittaa jenkkilukijoita. Menestystä toivon kirjalle maailmalla ja ilman muuta näkisin tarinan myös leffamuodossa.