Ylistys umpimielisyydelle

IMG_1585Matkani suomikumman maailmaan syvenee. Keski-Suomen jälkeen matkaan itäisempään metsään, jossa ei eletä turismilla eikä toivoteta vieraita tervetulleiksi. Kylän nimi on Vihainperä, ja se tunnetaan hulluistaan, murhamiehistään ja huijareistaan.

Anne Leinonen näyttää itse olevan kotoisin Etelä-Savosta, Mikkelin kupeesta, mutta romaanin Metsän äiti (Atena, 2017) tapahtumapaikka voisi sijaita missä tahansa Itä-Suomessa. Kevätlahti on puhtaan fiktionaalinen kunta, mutta sen asukkaiden puheenparsi on itäistä. Paikallisilla on kotiseuturakkautta ja kiinnostusta kylien historiaan: kotiseutuyhdistyksellä on jopa varaa palkata osa-aikainen tutkija kylien vanhoja kellareita kartoittamaan.

Teoksen päähenkilö Riina on aito oman polkunsa kulkija. Hän on pesunkestävä humanisti, jonka opinnot ovat venähtäneet, ja urasuunnittelussakin voisi olla parantamisen varaa. Huoli Inkeri-äidin mielenterveydestä on varjostanut naisen elämää, ja äidin äkillinen kuolema on omanlaisensa uusi alku. Riina muuttaa asumaan äitinsä huonokuntoiseen puutaloon Vihainperällä tietämättä tulevaisuudestaan huonosti palkatun kesätyön jälkeen.

Olen tässä lueskellut monenlaisia maallemuuttoeepoksia, ja täytyy sanoa, että Leinosen teoksessa, siitä huolimatta, että se edustaa spefiä ja kauhua, on tyrmäävän realistinen alkuasetelma. Kevätlahti ei ole muuttunut paljoa viidessätoista vuodessa; ihmiset ovat edelleen inhottavia, piensieluisia, kyräileviä, juonittelevia ja juoruilevia, eikä heillä ole mitään intressiä saada väkilukua uuteen kasvuun. Huikeasta luonnostaan huolimatta paikkakunta on luotaantyöntävän umpimielinen, jopa siellä kasvaneelle, saati uudisasukkaalle.

Romaanin kauhuntäyteinen kaksoistodellisuus on kekseliäs viritys, ”vaihdokit” ja ”nurjalaiset” luovat vinksahtanutta tunnelmaa, eikä kenenkään kyläläisen identiteetistä lopulta ota selvää. Kylän lähihistorian kaksi traagista kuolemaa tahdittavat nykyisyyttä, ja kaikkialla on synkkiä salaisuuksia, joista huutelu ulkomaailmalle on tuomittava teko. Kylän naisenergiasta nyt ei saa feminististä voimaantumispamflettia tekemälläkään, mutta akkojen vainoharhainen salaseura kirvoittaa mielikuvitusta:

”Kylä resonoi todellisuudessa omalla vihreällä sävyllään. Se tiesi, ketkä olivat sen omia, ketkä taas rikkoneet harmonian.”

Kylästä tulee teoksessa miltei oma toimijansa, jonka tahtoon kyläläisten on taivuttava, mikäli haluavat jatkaa siellä elämistä. Metsä on kylää lempeämpi ja suojelevampi elementti, mutta sielläkin viaton kulkija usein törmää kauheuksiin, kuten riistalle syötiksi jätetyihin vasikanruhoihin.

Metsän äiti on paikoitellen yltiöpoeettinen, paikoitellen inhorealistinen oodi umpimieliselle kylälle, joka luultavasti tukehtuu sisäsiittoisuuteensa. Savolaisten lupsakkuuden myytit murtuvat sen pyörteissä, eikä lukija automaattisesti tämän matkan tehtyään ala metsästää mummonmökkiä muuttotappiokunnasta. Kauhun elementit olivat sopivassa balanssissa arjen folkloristiikan kanssa, se oli enemmän päänsisäistä ja viittasi myös henkilöiden vaihtelevaan mielenterveyteen.

Jäin jopa odottamaan kertomukselle jatkoa, koska teoksessa oli luvassa perheenlisäystä ja vinksahtanut suhdekuvio miehen kanssa, joka jämähti loppuelämäksi kotisohvalleen ja joka ei ollut lapsen isä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Luin aiemmin Ilottomien ihmisten kylän, joka on nuortenkirja ja jossa itse asiassa on samansuuntainen tunnelma kuin tässä, tosin aivan eri kontekstissa.

Kuuhulluutta Kapeenkärjessä

IMG_1583Keski-Suomi on kansanperinteen ja mytologian suhteen haasteellinen rasti – maakunnasta on vaikea luoda verevää historiallista fiktiota. Ylipäänsä lähestulkoon kaikki maakuntaan sijoittuvat romaanit ottavat tapahtumapaikakseen Jyväskylän. Kreetta Onkelin Ilonen talo saa vaikutteita Luhangasta, ja Markku Ropposen dekkareissa reissataan syrjäkylillä, mutta kuka on lukenut teoksen, jonka tapahtumapaikkana on Multia, Konginkangas, Leivonmäki tai Konnevesi?

Mia Vänskän kauhuromaanissa Musta kuu (Atena, 2012) toisilleen tuntemattomat matkalaiset kohtaavat mökkikylässä Kapeenkärjessä. Kapeenkärkeä ei taida oikeasti olla kartalla, mutta Äänekosken ja Laukaan rajalla sijaitsee Kapeenkoski. Vänskä itse on lähtöisin Äänekoskelta, joten tämä keskisuomalainen maisema sijoittunee jonnekin Jyväskylästä pohjoiseen. Itsellänikin on hataria muistikuvia paikasta, ainakin katsottuna auton ikkunasta. Nämä ovat hoodeja, joilla on luultavasti käyty monta kertaa marjassa.

Mökkikylään mahtuu neljä seuruetta, ja siellä ollaan varsin tiiviisti toisten kanssa tekemisissä. Perhelomaa pakoon lähtenyt eksentrinen Annukka lähtee etsimään mielenrauhaa, mutta saa naapurikseen meluisan rokkibändin. Bändi on lähtenyt pakoon sen solistin aiheuttamaa lööppijulkisuutta, mutta solisti onnistuu järjestämään säpinää myös korvessa. Muissa mökeissä majoittuvat ekshibitionistinen eläkeläispariskunta ja hyvin tavallinen yh-isä tyttärineen. Porukasta muodostuu tahtomattaan väliaikainen yhteisö, jonka humalainen retki muinaiselle jumalanpalveluspaikalle kääntää lomaviikon suunnan.

Teoksessa muinainen esikristillinen perimä ja lähihistorian perhedraama polveilevat. Läheisessä talossa asuu yksinäinen poikamies Vesa, jonka vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet perhesurmassa. Vesa kokee tehtäväkseen partioida lomalaisia, mutta tietää mahdollisten ylilyöntien johtavat hänet taas Juurikkaniemen sairaalaan.

Kirjassa matkataan kauas 1600-luvulle, jolloin muualta tullut Aune Tuomaantytär asettui hollille, toimi parantajana ja sai helposti yleisen naisen maineen. Punatukkaisten naisten huono maine pysyi huonona vuosisadat Aunen noitavainoisen kuoleman jälkeen. Myös Vesan huikentelevaisen äidin haamu käy kummittelemassa Annukalle, jolla myös on aikeita jättää perheensä. Annukan oma seksuaalinen vetovoima kasvaa loman aikana mystisesti, ja siitä lopulta tulee kaiken hajottava voima.

Kauhun tasolla romaani ei varsinaisesti yllättänyt, sillä lukija laitetaan odottamaan pahinta jo prologissa. Kylän paikallinen historia, suomenuskon elementit ja paikoitellen kreisi huumori ovat parhainta kirjassa. Eltaantuneen rokkikukon machoilu ja kahden naisen pyörittäminen samalla näköyhteydellä olisi ollut suuremmankin farssin aihe, samoin ekshibitionismiin taipuvaisten eläkeläisten suvi-ilottelu. Henkilöissä oli sen verran omituista ja kummaa ihan arjen tasolla, etten enää syttynyt mustista perhosista, telkkien armeijasta tai muista kuolemaa ennustavista varoitusmerkeistä.

Kesäkirjana teos toimisi taattuna piristeenä sille, joka yleensä lukee jotain ”sydäntä lämmittävää”. Mökkien laitureilla tällaiset teokset pääsevät oikeuksiinsa ja saavat lukijan tarkkailemaan luontoa uusin silmin. Uskon, että teoksen kauhulle on olemassa ottavampi yleisö genren todellisten fanien parissa, sillä en itse ole vielä täysin vihkiytynyt suomikummaan. Kuitenkin huomaan käyväni harva se viikko Rising Shadow-sivuilla lukemassa arvioita spekulatiivisesta fiktiosta – eli olen jo antamassa genrelle pikkusormeni.

Kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille kesäleskille ja äiti-ihmisille, jotka yhtäkkiä saavat lomallaan ”omaa aikaa” tietämättä mitä sillä tehdä.

Teosta lukiessani sain idean kartoittaa Keski-Suomen pikkupaikkakunnista kertovaa kirjallisuutta laajemmin. Onneksi siihen ei tule olemaan aikaa, mutta henkilökohtaisena blogihaasteena idea saattaa alkaa elää.

Kompaktia kauhua kesäpäivään

davHei äitylit, jotka odotatte lämpimiä kesäpäiviä lempiromaanikasan ja jääteen kera. Varpaankynnet lakattuina, kännykamera valmiina, jotta täydellisestä relaksaatiosta saisitte nopean postauksen Instagramiin.

Ette uskalla lorauttaa bacardia juomaanne, koska olette vastuussa lapsesta. Lapsi saa kuitenkin erityisluvalla pyöräillä bestiksensä kanssa mäkkäriin, mikä antaa teille laatuaikaa vajota unelmiinne. Mäkkärireissut ovat tyttöjen salaisuuksia, niistä ei kuulu kertoa isille, joka on tarkka välipalojen ravintoarvoista.

Tällaisesta Vauva-lehden espoolaisesta NIMBY-asetelmasta ponkaisee Hanna Morren kauhuteos Tuonen tahto (Osuuskumma, 2016). Teos kertoo lapsen kuolemasta, surusta, syyllisyydestä, kostonhimosta ja maagisesta ajattelusta. Romaani on hyvin kompakti ja vetävä tyyliltään. Siinä eletään suruaikaa kesästä talveen, epätoivoisen avioliiton kiihkeää finaalia, jossa seksi ja väkivallan uhka ottavat mittaa toisistaan. Pariskunta, Timo ja Tytti, ovat molemmat ärsyttäviä, mutta surun keskellä inhimillisiä.

Romaanissa harjoitetaan pakanallisia uhrimenoja suburbian kelmeissä metsissä. Timo pelkää villiä luontoa, ja taistelee taloyhtiön ja kaupungin kanssa puiden kaatoluvasta yhteisellä tontilla. Tytti taas pakenee viskiä tissuttelevaa, harhaista miestään uhrikallioille, jossa Mielikki vaatii koko ajan suurempia lahjoja.

Sivuhenkilötkin pääsevät loistamaan tiiviissä romaanissa. Ainakin naapurin shamanistinen naapuri Ulpu on mahdollinen rikoskumppani, ja tyttären tappaneeseen rattijuoppo-Raijaankin tutustutaan Timon lapsuuden takaumien ja nykyisyyden lähiökurjuuden kautta. Espoossakin on alemman luokan asuinalueita, kuten Karakallio, jonne juopot mummot päätyvät syrjäytymään.

Mielikuvani Espoosta pinnallisten nousukkaiden sieluttomana kaupunkina vahvistuivat, mikä ehkä oli ainoa romaanin heikkous. Muuten kirja, haudanvakavasta pääteemasta huolimatta, herätti jopa hilpeyttä. Ei tässä iloteltu lainkaan lapsen kuolemalla, vaan lähinnä toisistaan vieraantuneen pariskunnan käsityksillä hyvästä elämästä.

Ihan pienten lasten vanhemmille en tätä teosta suosittele, mutta tämä tosiaan haastaa käsityksiä nautinnollisesta aivot narikkaan-lomalukemistosta. Minusta tämä on oikein kelpo kesäkirja siksikin, että kirjan lukee yhdessä iltapäivässä. Jos et ehdi lomallasi lukea paljoa, Tuonen tahto voisi olla teos, joka herättää, puhuttaa ja saa katsomaan omaakin lähiympäristöä uusin silmin.

Milloin mätäpaise sopii puhkaista?

IMG_1451Luin Johanna Holmströmin Itä-Helsingin monikulttuurisista perheistä kertovan Itämaan (2013) suurella innostuksella, ja jäin odottamaan sille vastaavaa yhteiskuntakriittistä jatkoa. Siksi olinkin yllättynyt, että lahjakkaan kirjailijan seuraava romaani olikin kauhua/psykologinen trilleri.

Sulje silmäs pienoinen (Otava, 2015, suom. Tuula Kojo) sijoittuu maantieteellisesti vain kivenheiton päähän edellisen romaanin maisemista, mutta mentaalisesti etäisyys on valovuosia. Siinä mielessä kirjailija ei ainakaan toista itseään. Kirjassa kolmikymppinen lapsipsykologi Robin palaa lapsuutensa maisemaan Sipooseen, Särkkälä-nimiseen asuinidylliin meren rannalle. Särkkälä on ökyrikkaiden uudehko asuinalue, jonka Robinin edesmennyt isäpuoli on raivannut ja myynyt suurella voitolla. Robinin perhe on ollut alueen uudisraivaajia, mutta heitä on kohdannut niin suuret menetykset ja suru, että heitä enää tuskin tunnetaan.

Robin on ollut taktisesti poissa kuvioista pitkään vältellen alkoholisoitunutta leskiäitiään Henrikaa, joka asuttaa kartanotyylistä asumustaan yksin. Eräänä syksynä hän päättää palata ja alkaa huolehtia taas äidistä. Viidessätoista vuodessa paljon mikään ei ole ulkoisesti muuttunut Särkkälässä, mutta ilmapiirissä on aistittavissa uusia jännitteitä. Sosiaalinen mätäpaise on puhkeamassa. Alueen rikkaat perheenäidit kiinnostuvat Robinin ammattitaidosta, ja kutsuvat tämän konsultoimaan lapsia, jotka ovat alkaneet leikkiä pelottavia leikkejä läheisellä suolla.

Romaanissa oli temaattisesti paljon yhteistä äsken lukemani Tiina Raevaaran kauhutrilogian kanssa. Tavallaan koinkin, että sen teemat, ihmiskauppa, elinsiirrot, adoptio, huumeet ja vaikeat luokkasuhteet olivat hieman liian järeitä yhteen romaaniin. Jännityksen tasolla toimintaa ja hurjia käänteitä riittää, eikä kukaan selviä pyörityksestä täysin puhtain paperein. Jopa lasten ovelta ovelle myymistä luokkaretkipiparipurkeista löytyy erikoisia sattumia.

Pidin paljon teoksen synkästä huumorista ja yhteiskunnallisesta syväanalyysista. Sipoon paikallista historiaakin sivutaan viinatrokauksen, seurakuntaelämän ja Seiskarin kauniin Siirin laulun kautta. Paikalliset ihmiset, myös ruotsinkieliset, vihaavat eristettyä rikkaidenrantaa intohimoisesti, mutta monet oppivat myös hyötymään heidän vauraudestaan. Robinin ensirakkauden kohde Johannes on jämähtänyt lähtöruutuun, Vinqvistin kaupan edustalle, diilaamaan kaikenlaista ja odottamaan hanttihommia ylemmiltään. Samalla ökyhuviloiden jälkikasvu on siirtynyt New Yorkiin muotibloggaamaan. Robin itse on haavoittunut menestyjä, jonka traumaattinen lapsuus on loputon Pandoran laatikko.

Miljöön kuvaus oli kutkuttavan herkullista, henkilöhahmot uskottavia, mutta rakenteellisesti juonessa oli jumittavia kohtia.  Jaksoin lukea teoksen loppuun suht intensiivisesti, mutta itse rikosten käsittely alkoi puuduttaa minua viimeisellä kolmanneksella. Itse kauhu ei kannatellut minua tarpeeksi, kirjan muut elementit kyllä. Jäin pohtimaan, olisiko teos muuttunut jännittävämmäksi kerronnallisilla muutoksilla.

Lasten ja nuorten arjen kuvaajana Holmström osoittautuu taitavaksi molemmissa romaaneissaan. Itämaassa nuori tyttö taistelee vapaudestaan suomalaissyntyisen muslimikäännynnäisen äidin diktatuurin ikeen alla; tässä huomioni keskittyi varsinkin Robinin isoonveljeen Lukasiin, jonka seksuaalinen etsintä vaatii rankkoja huumekokeiluja. Ökyrikkaiden nuorten allasbileissä homofobia esiintyy hieman erilaisena kuin lähiön nuorisotalon takana, mutta ei se siitä jalostu.

Holmström näyttää kirjoittavan kotikonnuistaan, ja paikallistuntemus nousee teoksen ehdottomaksi valttikortiksi. Minusta tuntuu, että olisin nauttinut kertomuksesta enemmän aivan ”tavallisena” nuorten kasvukertomuksena, ilman käyntiä romanialaisissa lastenkodeissa. Kirjassa oli paljon ansioita puhtaan kaunokirjallisesta näkökulmasta, eli uskon sen kiinnostavan myös sellaisia lukijoita, jotka eivät tavallisesti lue kauhua.

Vampyyriturismin pimeällä puolella

IMG_1443Aikamoista sarjatykitystä on blogielämäni viime aikoina ollut. Tosin ei kai ole tavatonta, että positiivinen uusi lukututtavuus herättää halun lukea kyseisen kirjailijan koko tuotannon. Eniten tässä maniassa minua harmittaa malttamattomuus: varsinkin dekkareiden ja trillerien suhteen olisi joskus fiksua lukea sarjaa oikeassa järjestyksessä.

Tiina Raevaaran lintuaiheisen kauhutrilogian aloitin keskeltä, ja päädyin viimeiseen osaan lukematta alkua. Trilogia on täysin ymmärrettävä itsenäisinä osina, mutta hahmot saisivat enemmän syvyyttä, jos heitä olisi seurannut nuoruudesta aikuisuuteen vaihe vaiheelta. Trilogia rakentuu myös introverttien, valtavirtayhteiskunnasta syrjään jääneiden nuorten kasvukertomuksena, ja siksi lukijan olisi hyvä ymmärtää, mitä heille tapahtui teineinä. Kirjasarjan nuorekkuus on sen valttikortti, ja uskoisin teosten puhuttelevan eniten juuri nuoria aikuisia, vaikka niitä ei kannata lähestyä ikäryhmäspesifisti.

Veri joka suonissani virtaa (LIKE, 2017) jatkaa synnyinkaupungissaan kovia kokeneen Johanneksen saagaa noin vuosikymmentä myöhemmin edellisistä tapahtumista. Johannes on kadottanut nuoruuden rakastettunsa, vakavasti sairaan Aalon, ja löytänyt rinnalleen Hannan, lastensa äidin, joka on sairaanhoitaja. Hanna ja Johannes yrittävät elää tavallista perhe-elämää, mikä kuitenkin on haasteellista johtuen perheen esikoisen traagisesta kuolemasta ja Johanneksen epävakaudesta. Johannes on saanut hoidettavakseen kelloliikkeen Helsingin keskustassa, mutta vaimolle tulee yllätyksenä, että firmassa on ollut lappu luukulla jo kauan ja että Johannes käyttää työaikaansa kirjoittaakseen ensirakkautensa tarinaa terapiamielessä.

Johanneksen henkinen pelastaja on ollut ysikymppinen maahanmuuttaja Teodor, kelloliikkeen alkuperäinen omistaja. Teodorin tausta romanialaisena pakolaisena avautuu Johannekselle paremmin vasta tämän tehdessä kuolemaa. Johannes saa tehtäväkseen viedä Teodorin tuhkat takaisin tämän synnyinpaikalle, Romanian ja Ukrainan rajalle. Romaniassa haahuilee myös Johanneksen ornitologisetä Jaakko, jonka elämäntehtävänä on löytää jälkiä harvinaisesta etelänkuukkelista. Kuitenkin Johanneksen perimmäinen motiivi matkalle lähdössä on toivo Aalon jälleennäkemisestä.

Laajemmalla tasolla romaani kertoo terveysturismista, elinsiirroista, ihmiskaupasta ja ihmisten epäoikeudenmukaisesta trafiikista EU:n ja muun Euroopan rajalla. Klinikkaosuus tarinasta on äärimmäisyyksiin vedettyä kauhua, jossa natsihistorian osuus on merkittävä. Johanneksen oma sukutaustakin kytkeytyy tämän maanpäällisen helvetin kanssa iljettävällä tavalla. Samoissa kylissä harhailevien vampyyrituristien motiivit vaikuttivat viattomilta, vaikka romanialaiset heitä vihaavatkin intohimoisesti. Muistan viimeksi lukeneeni näistä kylistä Paulo Coelhon kyydissä, mikä kokemuksena oli laimeaa linnunmaitoa verrattuna tähän korkeajännitykseen.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Korppinaisista, vaikka kyse oli samoista romaanihenkilöistä eri vaiheissa. Trilogian päätösjaksona teos nousee kauhun tasolla crescendoon piinaten lukijaa aina viime sivuun saakka. Tieteellistä tekstiä oli tässä vähemmän, mutta historiallinen kerroksellisuus yllätti ja herätti uusia kysymyksiä. Kelloseppä-Teodorin hahmo liikutti minua eniten, sillä hänen vaiettu muistonsa holokaustista puolijuutalaisena orpona oli erilainen tarina kuin mihin olen tähän ikään mennessä tottunut.

Uskon, että tällä trilogialla voisi olla vientiä käännöskirjallisuutena, koska tarina ei ole tyypillisten Suomi-kliseiden läpitunkema. Varsinkaan päähenkilöt Johannes ja Aalo ovat omien omituisuuksiensa (ja Aalo sairautensa) riivaamia niin, että tuskin heitä edes kiinnostavat maan hallitusten vaihdokset, saati opintotukien leikkaukset. Korppinaisissa liikuttiin kyllä luonnossa ja pelättiin metsien henkiä, mutta henkilöt eivät käyttäydy suomalaiskansallisesti: he eivät ryyppää, käy saunassa, harrasta metallimusiikkia tai kunnioita talvisodan henkeä. Aalolle Suomikaan ei ole erityisen tärkeä, kun taas Johannes on totuttujen rutiiniensa vanki. Hän ei ole kiintynyt kotimaahansa, mutta hän arvostaa pientä arkea, jossa kuljetaan samoja reittejä joka päivä. Jotenkin koen, ettei kirjoja tarvitsisi edes markkinoida minkään kaupallisen kategorian, kuten Nordic noir:in kautta. Suomi-brändi ei tällä kynänjäljellä kirkastu, ja siksi nostan hattua kirjailijan aidolle omaperäisyydelle.

HELMET-haasteessa teos kuittaa kohdan 18: Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

 

Naakkojen maailmanvalloitus

IMG_1420Pelkäätkö kenties lintuja? Oletko koskaan saanut lintuvieraita kotisi sisälle? Kuinka kauan sinulla kesti toipua siitä, tai Hitchcockin lintuelokuvan näkemisestä? Ei huolta, pelkoja päin, eikä mikään muu voi auttaa selättämään ornitofobiaa kuin kunnon kauhuteos. Mitä tykkäisit, jos asuntoosi lentänyt naakka nappaisi reidestäsi palan?

Tiina Raevaara on kirjailijanuransa ohella biologi ja perinnöllisyystieteilijä, ja se näkyy hänen teoksissaan näkökulmien valinnassa. Korppinaiset (LIKE, 2016) kertoo lintujen lisäksi harvinaisesta perinnöllisestä sairaudesta ja elämän keinotekoisesta pitkittämisestä. Tämän lisäksi Edgar Allan Poen fanitus näkyy vanhahtavassa kielessä ja tunnelmassa. Korpeissa asuvat sielut vahtivat vielä eläviä, naakat mahdollisesti kostavat, eikä kirotun huvilan painostavaa tunnelmaa voi kukaan normimaailmasta tuleva ymmärtää, ellei tule naakan tai korpin yllätetyksi sen huoneissa.

Päähenkilöt Johannes ja Aalo ovat olleet kainoja rakastavaisia lukioikäisinä, mutta heidät on erottanut meri. Johannes on luullut Aalon kuolleen mereen hänen toimestaan, mutta Aalo onkin lähtenyt meren taa. Johanneksen mieli ei ole ollut täysin vakaa ennen Aalon katoamistakaan; hän on yksinäinen pikkuvanha perfektionisti, joka arvostaa stabiiliutta ja tulevaan varautumista. Kun hän saa kuulla Aalon elämästä New Yorkissa, hän saa pakkomielteen parin yhteiselosta perintötalossa rannikolla. Hän haluaa palata synnyinkaupunkiinsa ja tehdä sovinnon menneiden kanssa. Hän jopa matkustaa Amerikkaan rakastettuaan hakemaan, vaikka ei ole ennen tätä koskaan lentänyt lentokoneella.

Yritän olla tekemättä enempää juonipaljastuksia, sillä teoksessa parasta olivat yllätykselliset käänteet. Sivuhenkilöiden omituisista taustoista ja heidän de facto olemassaolostaan saa lukija spekuloida loputtomiin; koska Johannes itse vaikuttaa epävakaalta, myös osa henkilöistä vaikuttaa ”kuvitteellisilta ystäviltä”. Johanneksen lähipiirillä on ylipäänsä taipumusta paeta vaikeita asioita kauas pois. Tosin hänen  äitinsä Espanjassa asuminen kuulostaa omituiselta ottaen huomioon, että hän tuo Espanjan-tuliaisina S-marketin kääreeseen pakattuja juustoja.

Nuoren parin yhteinen tulevaisuus vaikutti haasteelliselta. Itseäni hieman vaivasi se, että he fyysisistä ja henkisistä rajoitteistaan huolimatta tuntuivat elävän yhteiskunnan ulkopuolella eivätkä taloudelliset rajoitteet tulleet vastaan. Tosin kauhu on genre, jossa ei aina tarvitse kommentoida ympäröivää yhteiskuntaa, kuten tässä tapauksessa nuorisotyöttömyyttä ja mielenterveyspalveluiden alasajoa. Oikeastaan Johannesta epäuskottavampi hahmo oli Aalo, joka oli tehnyt pesäeron sukuunsa, muuttanut New Yorkiin opiskelemaan ja sinnitellyt siellä kuusi vuotta, vaikean sairauden löytymisen jälkeenkin. Johanneksen vapaaherran elämän selitti perintörahat, mutta Aalon kalliita lukukausi- ja sairausvakuutusmaksuja ei kattanut osa-aikatyö Poen kotimuseon oppaana. Tiedän, että tällainen on fiktion maailmassa turhaa jupinaa, sillä romaanin keskiössä olivat muut kysymykset kuin toimeentulo.

Pohdinnoista kuoleman eri määrittelyistä, saattohoidosta ja lääketieteen etiikasta koin oppivani paljon uutta. Johanneksen isoisän yksityinen sairaala herätti minussa enemmän kauhua kuin mikään huvilassa tapahtunut episodi. Vaikka reaalimaailmassa pelkään lintuja, varsinkin suurissa parvissa, pystyin lukemaan korppien ja naakkojen hyökkäyksistä pyörtymättä. Tässä lintuteemaa lähestyttiin niin monisyisesti, että niiden käyttäytyminen alkoi vaikuttaa jopa ymmärrettävältä.

Osaan nyt nimetä kaksi suomalaista kauhukirjailijaa, Tiina Raevaaran ja Marko Hautalan, ja molempien teoksista olen pitänyt yhtä paljon. Hautalan teoksissa on piirun verran enemmän realismia, sillä ne sijoittuvat Vaasaan, olemassa olevaan kaupunkiin ja sen kartografiaan. Korppinaisten unelias pikkukaupunki sijaitsi  jossain rannikolla, eikä henkilöillä ollut vahvaa paikallista identiteettiä, murretta tai kuuluvuuden tunnetta. Sekin on tyylikysymys, ja tietynlainen juurettomuus sopi mielestäni tähän romaaniin hyvin.

Neljä ystävystä ja mustikka

sumu-600x880Anna, Egill, Vigdís ja Hrafn ovat kolmikymppisiä ystävyksiä, kaksi pariskuntaa, jotka tykkäävät retkeillä yhdessä. He lähtevät viikoksi reissuun koillis-Islannin Askja-tulivuoren maisemiin omalla jeepillään. Maisemat ovat hiekkaista erämaata, jonka jokien suistoista aukeaa Ylämaa, Islannin Lappi. Kukaan neliköstä ei ole erityisen partiohenkinen, vaikkakin ruokaan ja juomaan on satsattu vähintään Viisikko-kirjojen vakavuudella.

Steinar Bragin trilleri Sumu (LIKE 2016, suom. Tuomas Kauko) vie lukijansa syvälle Islannin sydämeen, paikkoihin, joita urbaanit kaupunkilaisetkaan eivät syvällisesti tunne. Jäätiköiden ja tulivuorten läsnäolo on silti vahvaa myös kaupunkilaisten mentaalisella kartalla, sillä näistä paikoista menestyjät kaivavat myyttejään. Islantilainen kansallismielisyys on vähintään yhtä tunkkaista kuin suomalainen, ja Itsenäisyyspuolueen kannattajien joukkoon mahtuvat upeasti myös ”elämänkoululaiset”.

Hrafn on neliköstä rosoisin hahmo, rikkaan perheen hulivilipoika, joka aloitti huumediilaamisen jo yläkoululaisena. Hrafnin täyskäännöstä narkkarista pörssikeinottelijaksi on tukenut hänen terapeuttinsa Vigdís, jonka kanssa suhde lämpeni nopeasti ammatillisesta seksuaaliseksi. Kaikilla näistä aikuisista on rankkoja nuoruusmuistoja, ja hahmoina he ovat kaikki kovin keskenkasvuisia, vaikka ovat työurillaan saavuttaneet paljon. Bragin kuvaama islantilainen kulttuuri on syvästi hedonistista ja yksilökeskeistä: oikeastaan koko Reykjavíkin kaupunki on terminaalisesti pilvessä, kännissä tai krapulassa paitsi muutamat lähiöissä kivistä voimaeläimiä askartelevat hiljaiset maahiset. Hrafn on joutunut jättämään päihteet pysyäkseen hengissä, mutta hänen nössömpi ystävänsä Egill on alkanut ryypätä ammattimaisesti vasta äskettäin.

Pidin kirjasta siksi, että Bragi tarjoaa varsinkin alkupuolella yhteiskunnallista analyysia, jota maustetaan sopivasti kansantaruilla ja -uskomuksilla. Kauhun ja toiminnan määrä nousee loppua kohti maksimaaliseksi, ja jäin miettimään, olisiko tarinan voinut kertoa vähemmin tehostein. Kertojana Bragi on silti omaperäinen, ja teos tuntuu kielellisten ansioidensa vuoksi enemmän taideproosalta kuin viihteelliseltä kauhuromaanilta. Elokuvallinen potentiaali on vahva, enkä ihmettelisi, jos tästä on jo tekeillä menestyselokuva.

Nelikko siis joutuu erämaaretkellään pahaan pinteeseen, jossa ainoa paikallinen ihmisseura eikä luonnon armoille jääminen eivät kummatkaan tarjoa pelastusta. He siis tavoittelevat kansantarujen myyttistä mustikkaa, kun edessä ja takana on tiedossa kadotus. Luontokuvaus on maagis-realistista, runollista, ahdistavan todellisuuden ja vielä painostavamman fantasian syövyttämää. Mikä näyistä on henkilöiden omia päänsisäisiä harhoja, mikä pahan kosketusta, sen voi jokainen lukija itse päättää. Kirjaimellisesti Sumu tarjoaa maiseman, johon tuskin moni lukija haluaisi jäädä jumiin ilman toimivaa GPS-paikanninta.

HELMET-haasteeseen teos sopii mm. kohtaan 5: Kirjassa liikutaan luonnossa.