Kaksi kanavaa, monta uraa

Teos: Kauko Röyhkä: Marjatan poika (Docendo, 2019)

Äänikirjan lukija: Kari Nissinen

Viikonlopun raskaan historiallisen rupeaman jälkeen oli pakko keventää, joten hyppäsin lähihistoriaan, 1960-70-lukujen yhtenäiskulttuuriin, aikaan, jolloin radiossa oli vain kaksi kanavaa. Kauko Röyhkä on vuosien varrella saanut aikaan yhtä paljon kirjailijana kuin muusikkona, mutta jostain syystä en nuorempana edes tiennyt hänen romaaneistaan.

Nyt Marjatan poika on jo neljäs Röyhkältä lukemani teos. Kaikkien teosten suhteen minulla on ollut joku ongelma, yleensä kerrontaan liittyvä, mutta teoksiin on ollut helppo tarttua, koska tietää niiden olevan helppolukuisia. Pohjoinen näkökulma on myös ollut plussaa, tässä autofiktiossa se keskittyy Ouluun ja Pelloon, johon kirjailijan äidin sukujuuret sijoittuvat.

Nuori Jukka-Pekka vietti kaikki lomansa Pellossa, sillä hänen äitinsä oli yksinhuoltaja ja nojasi sukulaistensa hoitoapuun. Marjatta korvasi saamaansa apua runsain tuliaisin, ja myös koko suvun joululahjat hankittiin SOK:n tukusta äidin työsuhde-etuna. Pojan lapsuudessa äiti elättää työllään myös siskoaan, joka toimii Jukka-Pekan hoitajana. Välillä tuiralaiseen yksiöön pasahtaa myös lomailemaan Martta-isotäti Kolarista, ja muidenkin sukulaisten yökyläily on tavallista.

Jukka-Pekka/Kauko elää niukkuudesta huolimatta suojattua lapsuutta, ja äidin pärjäämisen eetos on jokseenkin pöyhkeää. Hän arvostaa enemmän Aalto-maljakkoja ja Artekin huonekaluja kuin ystäviä, eikä uuden miehen katselu kuulu tämän siivoushullun naisen repertuaariin. Äidin ja pojan suhde ei kuitenkaan ole täysin symbioottinen, vaan teini-ikään tullessa siihen kasvaa railo. Äiti ei katso hyvällä poikansa kiinnostusta elokuviin ja rock-musiikkiin, vaan haluaisi ainoan poikansa esiintyvän miehekkäämmin.

Koska en ole kasvanut Oulussa ja kokemukseni kaupungista ovat rajalliset, en varsinaisesti intoutunut Rattori-klubin meiningistä. Sen sijaan Pellossa viihdyin mainiosti, odottelemassa Kaukon mummon kanssa yölinjan saapumista kylän raitille ja juoruilemassa bussista nousseista hahmoista. Välimaan suku ei ollut uskonnollinen, joten tarina ei saa noille hoodeille tyypillistä lestadiolaistwistiä. Silti hahmogalleriaan mahtuu meheviä kylähulluja, joista olisin voinut lukea enemmänkin.

Oikeastaan nuoren Kaukon kasvutarina on yllättävän kunnollinen. Seksin ja päihteiden käytön suhteen hän on ollut myöhäisherännäinen, ja ensimmäisissä bändiviritelmissä hän oli se tyyppi, joka joutui odottelemaan muita bändin jäseniä saapuviksi päiväkaljoiltaan. 70-luvun lopun musaskenessä hänen linjansa tuntuu jopa raikkaalta, sillä hän ei edustanut puhtaasti mitään genreä. Vastaava oman tien kulkeminen näkyy hänessä myös poliittisesti, eli hän ei lämmennyt ainakaan yhteiskunnalliset ongelmat edellä menevälle punkille.

Mikä kirjassa eniten ärsytti oli nuoren taiteilijan suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen. Kaikki naiset ovat hänelle potentiaalisia tyttöystäviä, mutta hän ei näe naisia mahdollisina bändikavereina tai muuten luovina olioina. Ainoa naispuolinen artisti, jota hän tuntuu arvostavan, on Patti Smith. En nyt lähde vetämään oidipaalista tulkintaa hänen tilanteestaan, mutta hankala, ellei mahdoton isäsuhde voi olla tässä vääristymässä takana. Nuori taiteilija kyllä arvostaa naisia, mutta ideaali nainen on hänelle työn sankari ja nalkuttava pirttihirmu, tai vaikeasti tavoitettava taidekoulun patchoulintuoksuinen nymfi. Ne tytöt, jotka ovat hänestä kiinnostuneita, eivät häntä suuresti kiinnosta.

Kuulun itse siihen lukijakuntaan, joka ei etukäteen tiennyt kaikkea Röyhkän vaiheista, joten minulle teos tarjosi paljonkin uutta, mutta uskolliset fanit luultavasti tuntevat tämän tarinan jo ennen kirjaan tarttumista. Parasta teoksessa on tarina siitä, kuinka melko vaatimattomista oloista ponnahtanut nuori onnistuu lyhyessä ajassa tavoittamaan unelmiaan. 1980-luvun alun hengessä on kuplivaa optimismia, ja näin Marjatta päätyy aiemmasta epäuskostaan huolimatta olemaan pojastaan ylpeä – ellei muusikkona, niin ainakin nuorena esikoiskirjailijana.

Kansantanhua verenmaku suussa

HaapasaloTeos: Ville Haapasalo ja Kauko Röyhkä: Junamatka Moskovaan (Docendo, 2017)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Tänään Kalevalan päivänä en ole jaksanut kaivaa esiin kansalliseepostani tai jotain muuta folkloristista pläjäystä, mutta kuuntelin Ville Haapasalon tarinaa nuoruuden eksymisistä ja kohtaamisista rikollisten kanssa eri puolilla Venäjää. Teoksessa Haapasalo päätyy monien koettelemusten kautta Mustanmeren turistikohteeseen mukiloituna, rahattomana ja edelleen melko heikolla kielitaidolla varustettuna. Hän on jo kolmannen vuoden opiskelija teatterikoulussa, mutta siellä ei ole vielä päästy pitkälle sellaisissa näytelmissä, joissa on sanoja. Kerätäkseen rahaa paluumatkaan Pietariin hänen on keksittävä moninaisia ansaintikeinoja, ja työskenneltyään aikansa vanhusten datshoilla hän päätyy tanssimaan suomalaisia kansantanhuja paikallisissa juottoloissa verenmaku suussa. Tästä hänellä on aiempaa kokemusta pitkältä lapsuuden ja nuoruuden tanhu-uralta Hollolassa.

Kirjassa eletään vuotta 1992, ja osa kansasta viittaa vielä Leningradiin, kun puhutaan Pietarista. Siinä eletään yhteiskunnassa, joka on edelleen kovin sulkeutunut, jossa ulkomaanpuhelut on tilattava lennättimestä päiviä aikaisemmin, ja jossa junalippujen osto on kovin vaivalloista. Harharetkellään pelottavinta Haapasalolle on joutuminen dokumentoimattoman ulkomaalaisen rooliin tuntemattomilla seuduilla, eikä hänen luottamuksensa paikallisiin ihmisiin ole kummoinen. Kahden ryöstöoperaation jälkeen hän tapaa Nadjan, klassisen kaunottaren, joka muistaa monien venäläisromaanien runollisen eteeristä hahmoa. Parasta on, että tyttö viettää kesää vanhempineen tsaarinaikaisessa huvilassa, joka luo idyllisen kulissin nupuillaan olevalle romanssille.

Nadjalla kuitenkin valitettavasti on paikallinen mies, Miska, joka myös tavoittelee näyttelijän uraa. Ei Miska eikä Nadjakaan tiedä, kuka on Raskolnikov, mutta huonohampaisella Miskalla on tavoitteena päästä Hollywood-tähdeksi. Tyttöystävän jakaminen ulkomaanpellen kanssa ei ole niin nöpönuukaa, jos kohtaamisesta seuraa muuta synergiaa, kuten apua viisumien hakemisessa. Tässä vaiheessa Haapasalo itse kamppailee syömishäiriön parissa ja askeesissaan ei pahemmin tunne vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihastuminen Nadjaan tuntuu vaaralliselta, mutta samalla hän leikittelee ajatuksella, että jäisi loppuelämäksi Mustallemerelle ravintoloita kiertäväksi viihdetaiteilijaksi.

Villen harharetki Mustallamerellä venyy yli kuukauden mittaiseksi, ja siihen liittyy paljon nälkiintymistä ja fyysistä kipua. Kirja raportoi myös kulttuurista, jossa tuntemattomien, varsinkin ulkomaalaisten auttaminen ei ole itseisarvo, vaan neuvostosysteemi on koulinut ihmisistä luontaisesti epäluuloisia muukalaisia kohtaan. Joitain vieraanvaraisia, uteliaita tai armollisia yksilöitä tietty sattuu matkan varrelle, joiden avulla hän pysyy hengissä ja onnistuu lopulta pääsemään takaisin Pietariin tanhulla ansaituilla kolikoilla. Ja maailma on edelleen valtava, arvaamaton, yhteyksien saaminen ulkomaailmaan on lähes mahdotonta, eikä byrokratia tee paluumatkaa yhtään helpommaksi.

Pidin tästä tarinasta enemmän kuin aiemmin lukemistani Haapasalon muistelmista, koska ajallisesti rajallisessa tarinassa oli enemmän intensiteettiä kuin hänen muistelmistaan opiskelusta Pietarissa. Kauko Röyhkä on kanssakirjailijana omalle tyylilleen uskollinen, eli korostetun selkokielinen, mutta tässä seikkailutarinassa lyhyet lauseet eivät luoneet naiivia kuvaa. Tarinankerronta toimii myös erinomaisesti äänikirjana, ja mielelläni kuuntelisin sitä vaikka pidemmällä junamatkalla kotimaassakin. Lisäksi koen, että kyseessä on lukemistani teoksista Docendo-kustantamolta ihan kärkikaartia. Toki ihmetyttää se, että he tuntuvat keskittyvän enimmäkseen muulla alalla kunnostautuneiden julkkishahmojen teoksiin.

Teos muodostaa kiinnostavan parin juuri lukemalleni Viv Groskopin teokselle Älä hyppää junan alle (2019), jossa dokumentoidaan vastaavasti opiskelijaelämää Venäjällä 1990-luvulla. Haapasalo ei viittaa klassikkokirjoihin aivan samalla intohimolla kuin Groskop, mutta viitteitä on kuitenkin riittävästi oikeanlaisen tunnelman luomiseksi. Pidin erityisesti sen traagisemmista sävyistä, sillä teos ei ollut pelkkää koomista tykitystä. Ehkä opin myös Haapasalon persoonasta ja nuoruuden vaiheista jotain uutta, ja varsinkin kuvaukset askeettisuuden tavoittelusta olivat riipivän todenmukaisia.

HELMET- lukuhaasteessa teos sopii hyvin kohtaan 13: Kirjassa eksytään.

 

Toisinajattelijoita tien päällä

Maan korvessaKauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi (LIKE, 2018)

Vastikään luin taas nettikeskustelua Kauko Röyhkän viimeaikaisista antifeministisistä kannanotoista. Röyhkästä on tullut vanhemmiten mansplainaaja, ja asenne ilmeisesti näkyy jo uusien biisien sanoituksissa. En kuuntele hänen uutta tuotantoaan, enkä näin jaksa ottaa kantaa. Parin hänen viimeisen romaaninsa sen sijaan olen lukenut, ja pitänyt niistä. Harjoittelen kykyä erottaa yksityishenkilö ja kirjailija, ja pohdin myös, olisinko lukenut teosta eri lailla, jos en olisi nähnyt kannessa tekijän nimeä.

Toivottavasti en.

Röyhkän uusin Maan korvessa kulkevi sijoittuu Lapin sodan viimeisiin metreihin, vuoden 1945 sotatalveen, jolloin pohjoisessa oli liikkeellä monenmoista väkeä monenmoisin aikein. Se kertoo kolmesta kulkurista, Pirjosta, Iivarista ja Dieteristä, jotka etsivät ruokaa ja suojaa vaikeissa oloissa. Pirjo ja Iivari ovat vielä lapsia, ja Jehovan todistaja-äitinsä matkaan lähettämiä. Dieter taas on itävaltalainen SS-sotilas, joka katuu joukkoihin liittymistään ja haluaa vain turvaan Ruotsiin, jossa eloon jäämisen mahdollisuudet ovat suuremmat.

Pirjo ja Iivari ovat helsinkiläisiä lapsia, jotka ovat joskus tottuneet leveämpään elämään. Heidän vanhempansa ovat opettajia, jotka ovat luopuneet paljosta löydettyään ”oikean uskon”. Sota ajaa perheen asumaan Siilinjärvelle, missä isä kuolee ja äiti menettää järkensä. Lasten asema on heikko jo ennen matkalle lähtöä, mutta heidät lähetetään etsimään Muoniossa asuvaa enoa jalan.

Kirjan päähenkilöt ovat vahvoja ja onnistuneita kertojia, mutta napisen hieman sivuhenkilöistä. Noin puolessavälissä kirjaan ilmaantuu suomalainen komppania, jonka toimia seurataan kapeasti ja jonka hahmot jäävät ohuiksi. Tämä kerrostuma tuntui päälleliimatulta ja turhalta, enkä ymmärtänyt, miksi se oli ylipäänsä olemassa. Eikö kirjaa voinut kirjoittaa ilman pakollista ”isänmaallista” toimijaa?

Röyhkä tuntuu perehtyneen JT:n historiaan, ja kertoo perheestä, jossa on opetettu sodasta ja isänmaallisuudesta varsin eri tavalla kuin koulussa. 12-vuotiaan Pirjon usko Jehovaan on aukoton, ja maailmankuva täysin teokraattinen. Repussa hän kantaa henkisenä eväänään Kaarlo Hartevan hartauskirjaa, ja uskoo sodan olevan vain pieni koettelemus ennen Harmageddonia. Pieni Iivari on täysin siskonsa armoilla, mutta matkan varrelta löytynyt kullanvärinen täkki suojelee kaksikkoa merkkinä taivaallisesta väliintulosta.

Pidin kirjassa eniten Dieterin muistoista wieniläisestä menneisyydestä, jossa elämä oli natsien kasvavasta ylivallasta huolimatta moniarvoista. Dieter Kölbling on vainotun sosiaalidemokraatin poika, joka on aina saanut leikkiä juutalaisten kanssa. Dieterillä on ikävä kotinsa sallivaa ilmapiiriä, kuivakkaa intellektuelli-isää ja kampurajalkaista äitiä, jotka ovat saaneet suht ”normaalin” pojan vanhoilla päivillään. Poika ei päässyt yliopistoon johtuen isän taustasta, vaan on elättänyt itseään viiniravintolan tarjoilijana. Lapsuudenystävä, juutalainen Eva, palaa kuvioihin rohkeana viettelijättärenä, johon Dieter rakastuu vaarasta huolimatta.

Pysyäkseen hengissä karussa erämaassa karkureiden on käytettävä menneisyyttä henkisenä varantonaan. Lapset pääsevät matkansa aikana useaan kertaan taloihin turvaan, mutta turva ei ole aina turvallista, varsinkaan Pirjolle, jota jo kutsutaan ”Amerikan huoraksi”. Naisten huorittelu on arkipäivää, mitä pohjoisemmaksi kuljetaan. Hurjimpia kuvauksia on Rovaniemen Hotelli Pohjanhovin tyhjeneminen – lapset päätyvät hotelliin yöpymään heidät tieltä pelastaneen, viinaanmenevän pastorin kyydissä. Hotellissa he pääsevät peseytymään kylpyammeessa, ja nauttimaan runsaasta aamiaisesta samalla, kun sen henkilökunta panee pillejä pussiin. Pirjolle hotellissa on synnillinen ulottuvuus, jopa kylpytakkien pehmeydessä ja varsinkin ylellisesti kalustetuissa huoneissa, jollaisiin hyvä todistaja ei koskaan päätyisi.

Röyhkä on valinnut sodan todistajiksi mahdollisimman sivulliset hahmot, joista Jehovan Todistaja-lapset oli varsinkin osuva valinta. Toki he ovat myös aivan tavallisia lapsia, mutta tiettyjen sananvalintojen kautta Pirjo erottautuu massasta ja herättää epäilyksiä. Todistajiin kohdistuva syvä epäluulo ja syrjintä tulee kirjassa lihaksi varsinkin lasten äidin hahmossa. Toisaalta mieleltään sairas nainen, joka oikeasti tarvitsisi hoitoa, saa jatkaa puolialastonta riehumistaan syrjäkylällä, koska kyläläiset luulevat sen kuuluvan osaksi uskoa.

Röyhkä kuvaa onnistuneesti saksalaisten miehityksen laajuutta, ja sen vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen. En muistanutkaan, että SS-sotilaita todella oli pohjoisessa 240 000, mikä huikeasti ylitti koko pohjoisen populaation. Elintasoero Saksan, Itävallan ja pohjoisen Suomen välillä on tuolloin ollut valtava, ja SS-miesten tapa kuvata suomalaisten heilojen elinolosuhteita kertoo paljon valtasuhteista.

Itse karkumatkan kuvaus on jännittävää, mutta ennalta-arvattavaa. Toisaalta oli teoksen uskottavuuden kannalta hyväkin asia, että henkilöiden polut kohtasivat vain lyhyesti. Dieterin puolella luontokuvausta on paljon, ja hän oppii tarkkailemaan pohjoisen lintuja niiden oikeilla nimillä.

Pidin tästä sotakirjasta siksi, etten tarvinnut sitä lukiessani ylimääräisiä lähteitä. Teos pysyi hyvin kasassa, ja on lähestyttävä myös kirjailijaa nuoremmille lukijoille. Tosin eniten suosittelisin tätä isänpäivä- tai joululahjaksi vanhemmille miehille – tämä teos on kirjoitettu näkökulmasta, johon he eivät välttämättä ole vielä tutustuneet. Sotakirjaksi teos on ennen kaikkea pasifistinen, ja näyttää siviiliväestön lukuisia kasvoja ja motiiveja.

 

Korpipörön etelänreissu

IMG_1445Kauko Röyhkä on ollut minulle tunnetumpi muusikko kuin kirjailija, vaikka hänen musiikkinsa tuntemukseni jää tunnetuimpiin hitteihin. Mahdollisesti olen lukenut häneltä yhden teoksen 2000-luvun alussa, aikana, jolloin vapaa-ajan lukemisestani ei ole jäänyt pysyviä muistijälkiä. Röyhkän kirjallinen tuotanto näyttää kiinnostavan monipuoliselta, ja vähemmän egosentriseltä. Teosta Lapinpoika (LIKE, 2016) luulin omaelämäkerralliseksi, mitä se tuskin oli millään muotoa, kun Röyhkän elämän koordinaatteja tutkailee. Röyhkä ei ole edes Lapista kotoisin, vaan on syntynyt Valkeakoskella ja viettänyt varhaiset vuotensa Oulussa. Ilmeisesti kiinnostus Lappiin ja lappilaisiin ihmisiin on kasvanut elämän varrella.

Lapinpoika on suht perinteinen, realistinen nuoren miehen kasvukertomus, joka ajoittuu vuodesta 1973 1990-luvun laman syövereihin, aikaan, jolloin menestyvillä liikemiehillä oli jo nmt-puhelin. Päähenkilö Simppa asuu tarinan alussa jossain Lapin käsivarren pitäjässä, josta jo silloin muutetaan massoittain pääkaupunkiseudulle ja Ruotsiin. Hän on nykykieltä mukaillen syrjäytymisvaarassa: oppikoulun ja armeijan jälkeen nuorelle miehelle ei ole löytynyt virkaa eikä koulupaikkaa. Hän asuu boheemin kasvatti-isänsä kanssa 1800-luvun hirsimörskässä, ja suurkuluttaa kylän kirjastoa. Lojaalius  kasvatti-isää, eno-Aapia kohtaan pitää häntä kylillä, sillä Aapin voimat eivät enää riitä kaikkiin askareisiin. Aapin kuoltua saappaat jalassa Simpalla ei enää ole kylillä muuta kuin koira. Hän kokee itsensä ”korpipöröksi”, eikä varsinaisesti kaipaa maailmalle, mutta maailma pakottaa hänet lähtemään. Viesti on selvä: ”Muuta tai hautaudu tänne, kunnes kuolet.”

Elämänsä aikana Simppa tulee olemaan kolmen naisen loukussa. Vuonna 1973 naapurin hylkytaloon tulee lomailemaan kolmen hippitytön jengi, ja tyttöjen perässä Simppa saa lähdettyä etelään, vaikka ei tiedä näiden osoitteita tai koko nimiä. Tytöt ovat The Roosters-nimisen yhtyeen bändäreitä, ja Simpalla on älliä löytää kolmikko bändin keikalta Helsingistä. Simppa on rakastunut tytöistä hipeimpään, Sonjaan, mutta alkaa seurustella käytännöllisen Minnan kanssa. Minna tietää tarkkaan, mitä elämältään ja tulevalta mieheltään tahtoo, mutta funktionaaliseen perhe-elämään ei välttämättä mahdu parisuhde. Kiltti Simppa ei osaa vaatia suhteeltaan enempää kuin mitä vaimo sanelee, mutta hän löytää lohtua vuosien varrelta sekä menestyvästä juristi-Essistä että ajelehtivasta haaveilija-Sonjasta. Asetelmasta on vaikea repiä perinteistä uskottomuusdraamaa, niin naisten johdateltavissa Simppa on. Ja varsinkin, kun Simppa pitää vaimonsa ystäviä salarakkainaan, asetelma ei vaikuta kovinkaan seikkailulliselta.

Teoksen pääjuoni oli lopulta simppeli, enkä oppinut paljoa Simpan naisseikkailuista. Sen sijaan kotikylän universumin kuvaus ja myös pääkaupunkiseudun raksamiesten keskinäiset kahnaukset kiinnostivat. Ystävyys amiskan raksalinjan Ripeen kestää tämän kuolemaan saakka, ja Lapinpoika onnistuu hommaamaan alkoholisoituvalle kaverilleen töitä, vaikka tällä on puujalka. Röyhkä kirjoittaa maailmasta, jossa työ edelleen oli itseisarvo, ja jossa erilaisia kuntoutuksia ei ollut tarjolla niillekään, joilta puuttui toinen raaja. Työelämässä siedettiin paremmin puutteellisuutta, vaikka töissä ryypiskelevää Ripeä ei telineille voitu päästää puolenpäivän jälkeen.

Teoksen ajankuva on tarkkaa, mutta samalla lempeää. Kirjaston lisäksi nuoren Simpan maailmankuva muokkautuu lähinnä hylkytaloihin jääneiden viihdelukemistojen kautta. Hän kuulee homoseksuaalisuudesta Hymy-lehden Monsieur Mosse-uutisoinnin kautta, ja pelkää junassa vieraiden miesten lähestymisiä. Helsingissä miehiä pelotellaan naisista, jotka käyvät Club Safarilla hakemassa itselleen neekerisankkerin. Simpan naiset, Minnaa lukuunottamatta, jatkavat festareilla bailaamista kypsempään ikään saakka, mutta Simppa päätyy kohti elämää, jossa Avotakka säätelee haaveita, vesisängyt lotisevat ja paidan rinnuksiin ilmestyy krokotiilinkuvia.

Olen itsekin elänyt kultaisen 70-luvun pikkulapsena, ja pystyin heittäytymään tuon ajan nuorten aikuisten vapaudenkaipuuseen. Myöhempien vuosikymmenten materialismi ja elämäntavan kaventuminen kotikeskeiseksi kuluttamiseksi jopa vähän masensi. Teos oli lämminhenkinen, armollinen ja salliva, ja sen maailmaan pystyy samastumaan, vaikka ei olisi koskaan ollut rockkeikan bäkkärillä tai keikkabussissa. Silti koin, että teos todennäköisesti puhuttelee eniten 50-60-luvuilla syntyneitä lukijoita, eli se tuntui ikäpolviromaanilta. Itse olisin saanut teoksesta enemmän irti, jos päähenkilö olisi ollut enemmän yhteydessä Lappiin odysseiansa aikana. Olisin siis kaivannut kirjaan enemmän Lappia, vaikka minulla ei ole mitään Vantaan lähiöitä vastaan.

Romaanissa liikuttiin samoilla korkeuksilla kuin äsken lukemassani Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäässä. Tässä tyhjentyvää kylänraittia lähestyttiin vakavan elegisesti, ja luontosuhde nousi päähenkilön keskeiseksi voiman lähteeksi. 70-luvulla kyläläisiä ei eroteltu etnisen alkuperän mukaan, vaikka olin lukevinani kuvatut henkilöt ei-saamelaisiksi ”lantalaisiksi”. Pidin kyllä Röyhkän kerronnallisesta maltillisuudesta syrjäkylän hahmojen maalauksessa: tyypit olivat tolkullisia, eivätkä viina- ja seksijutut menneet överiksi. Usein Itä-Suomen syrjäseutujen kuvauksissa mennään pidemmälle kohti Ryysyrantaa, mikä on saattanut myös olla todenmukainen maantieteellinen ja mentaalinen ero.