Kiinalainen katoamisjuttu

Me orvotRastilla neljä: Kazuo Ishiguron Me orvot (Tammi, 2002, alk. 2000). Tämäkin teos on odottanut lukijaansa hyllyssäni melkein vuosikymmenen. Teos kertoo briteistä 1900-luvun alun Shanghaissa, oopiumsotien jälkimainingeista ja ”likaisesta” kaupankäynnistä, joka teki kiinalaisista kykenemättömiä puolustamaan maataan tarpeeksi voimallisesti. Shanghai ei ollut 1900-luvun alussa varsinainen siirtomaa, vaan kauppasatama, jossa kuitenkin Britannian poliittinen vaikutusvalta ja kulttuuriset vaikutteet jyräsivät.

Päähenkilö Christopher Banks on kadottanut molemmat vanhempansa alle kymmenvuotiaana ja matkustaa hyvää tarkoittavan setämiehen kanssa takaisin emämaahan, jossa ei ole koskaan käynyt. Hän pitää Kiinaa tai tarkemmin sanottuna Shanghain ulkomaalaisten kaupunginosaa kotimaanaan ja kokee brittiläisen poikien sisäoppilaitoksen vieraana maana. Orpopojaksi Christopherin taloudellinen tilanne on poikkeuksellisen vakaa. Valmistuttuaan Cambridgesta hän aloittaa aikuiselämänsä yksityisetsivänä asuen mukavassa asunnossa Kensingtonissa. Hän onnistuu nopeasti soluttautumaan Lontoon parhaisiin piireihin ja saa suosituksia diplomaateilta ja muilta silmäätekeviltä. Elämä hymyilee, naisetkin osoittavat kiinnostustaan, mutta vanhempien kohtalo silti kummittelee miehen mielessä.

Saatuaan vinkkiä, että vanhemmat olisivatkin mahdollisesti elossa, hän palaa Shanghaihin noin kolmikymppisenä keskelle 1930-luvun sotatilaa, toisen maailmansodan ”etkoja”. Vanhempien etsimistä hidastaa ystävyys hankalan brittipariskunnan kanssa, jonka vaimo pyrkii saamaan Christopheriä karkaamaan kanssaan Macaohon. Karkumatkalla Christopher kuitenkin eksyy naisystävästään ja päätyy keskelle kiinalaisten ja japanilaisten taistelua pahamaineisessa slummissa. Siellä hän etsii taloa, jossa hän luulee vanhempiensa olevan vangittuina, mutta löytääkin sieltä vain kiinalaisen, pahasti loukkaantuneen perheen. Japanilainen lapsuudenystävä Akirakin oletettavasti löytyy sotilaana keskeltä taistelua, mutta miehen identiteetistä ei nouse varmuutta. Tässä pelataan hauraiden muistikuvien ja lapsuuteen liittyvän nostalgian kanssa – asioiden, jotka ääriolosuhteissa antavat loukkaantuneille toivoa.

Christopherin vanhempien kohtalo on järkyttävä. Varsinkin äiti on joutunut kärsimään äärimmäistä julmuutta vain siksi, että puolusti henkeen ja vereen kiinalaisten tervehdyttämistä oopiumiriippuvuudesta. Postkoloniaalina kritiikkinä teos toimii monisyisesti, paikallisten ja eurooppalaisten valloittajien molemminpuolista osasyyllisyyttä valottaen. Monikansallisten firmojen toimintaan teos antaa historiallista perspektiiviä: jos ”kunniallinen” oopiumikauppa ei enää tässä maailmantilassa ole mahdollista, voisiko sitä verrata esimerkiksi siementen monopoliin, äidinmaitovastikkeiden tuputtamiseen, geenimanipuloitujen vihannesten kauppaan ja korkeasti koulutettujen aivovuotoon? Onko  maailman teknologinen ja tieteellinen ”edistys” ylipäänsä mahdollista ilman joidenkin maiden ja kansanosien alistamista? Brittien oopiumikauppa Kiinaan tuntuu tämän teoksen luettuani poikkeuksellisen harkitulta ja julmalta tavalla kukistaa suuri tieteellisessä ajattelussa omavarainen sivilisaatio.

Romaanissa oli, kiinnostavaa kyllä, paljon yhteistä Ole aina luonani-teoksen kanssa. Tässäkin suuri osa päähenkilöistä on orpoja, ovat kärsineet koulukiusaamisesta ja ovat sekaisin menneen ja tulevan suhteen. Tuntuukin, että Ishiguro on tehnyt kaunokirjallisen kokeen siirtämällä samantyyppisen tarinan toiseen aikaan, kulttuuriin ja genreen. Kahden teoksen lukeminen peräkkäin ei kuitenkaan puuduta tai aiheuta tylsistymistä, sillä päähenkilöt ovat täysin eri tyyppisiä ihmisiä motiiveiltaan. Tämä on hyvin klassinen historiallinen romaani, jossa maiden välisiä valtasuhteita ”selitetään” perusteellisesti, kun taas Ole aina luonani-teos on skifiä eikä siinä selitetä mitään. Tämän romaanin kehyskertomusta oli paljon helpompi ymmärtää. Tyypillistä molemmille teoksille oli tapahtumien tiheneminen ja juonen kannalta olennaisten koukkujen jättäminen loppua kohti.

Teokseen kannattaa tarttua, vaikka ei tietäisi Kiinan historiasta mitään. Se oli lukemastani neljästä Ishiguron romaanista helppolukuisin ja aihepiiriltään laajin. Vanhan Shanghain korttelien ja urbaanin elämän kuvaukset ovat poikkeuksellisen hurmaavia. Pidin tästä toiseksi eniten neljästä teoksesta; suosikikseni haasteen keskellä nousi varhainen teos, Silmissä siintävät vuoret, johtuen sen vahvasta naisnäkökulmasta. Ishiguro-haasteeni saattaa vielä jatkua, mutta ehkä japanilaisista kertojista seuraavaksi on taas kestosuosikkini Haruki Murakamin vuoro.

Orpo elinluovuttaja kertoo

never-let-me-go-movie-poster-1Kazuo Ishiguro-haasteen kolmannella rastilla. Never Let Me Go (Faber&Faber, 2005, suom. Ole luonani aina) on nähtävästi hankittu muutama vuosi sitten Frankfurtin lentoasemalta, kun meillä oli puolen päivän ikävystyttävä odotus matkalla Lissabonista Helsinkiin. Teos oli jo silloin massiivinen bestseller, jonka kaverit olivat suistuttaneet maasta taivaaseen. En päässyt teoksen imuun silloin, vaikka Frankfurtin lentoasema on yksi Euroopan ikävimmistä eikä pahemmin houkuttele edes ihmisbongaamiseen. Nytkin kirjan lukemisessa on mennyt kuukauden päivät. Vihdoin pääsiäisaamuna sen salaisuus aukesi ja luin sen kepeästi loppuun yhdeltä istumalta.

Teoksessa on 31-vuotias kertoja Kathy, joka on ollut syntymästään orpo ja kasvanut sisäoppilaitoksessa Hailshamin pikkukaupungissa, Sussexissa. Sisäoppilaitos on ollut suljettu yhteisö, josta lapset eivät ole päässeet retkille ulkomaailmaan. Lapset kasvavat teini-ikäisiksi ja alkavat kysellä kinkkisiä kysymyksiä alkuperästään ja laitoksessa olon tarkoituksesta. Ishiguro kirjoittaa kaikesta mystisesti niin, että juoni paljastuu tarkemmin vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen – alussa seurataan vain lasten kasvua ja heidän kompleksisia ystävyyssuhteitaan. Koulukiusaamista sivutaan monesta perspektiivistä. Käy ilmi, etteivät kaikki lapset ja nuoret koskaan täysin tajua olevansa kloonattuja tulevaisuuden elinluovuttajia, vaan ainoastaan fiksut lapset tietävät kohtalostaan. Tyhmiä ja tietämättömiä kiusataan. Koulun opettajat puhuvat tulevaisuudesta epäsuorasti hyssytellen. Kauhun ilmapiiri rakentuu erilaisten juorujen ja huhujen ympärille. Ainoa selkeä viesti tulevasta on tietoisuus, etteivät nuoret tule koskaan saamaan lapsia, mutta siitä huolimatta heillä on oikeus nauttia seksistä ja seurustelusta mielellään kaltaistensa kloonattujen kanssa ennen kuin alkavat luovuttajiksi. Jos nuori on vakaassa parisuhteessa parikymppisenä, huhun mukaan hän voi saada lykkäystä luovuttajan tehtävästä muutamaksi vuodeksi.

Ajankohta sijoittuu 70-luvun lopulta 2000-luvulle. Pääosa juonesta tapahtuu 80-luvulla, jolloin nuoret saavat käyttöönsä Walkmaneja ja saavat myös katsoa ensimmäistä kertaa videoita. Reaalimaailman ajankuvaa tässä on kuitenkin vähän, sillä nuorilla ei ole kontaktia keneenkään yhteisön ulkopuoliseen henkilöön medioiden ulkopuolella. Koulun päätyttyä he muuttavat pariksi vuodeksi asumaan itsenäisesti syrjäiseen mökkikylään, josta he saavat tehdä retkiä kaikkiin niihin maakuntiin, joista sisäoppilaitoksen maantiedon tunneilla kerrottiin. Retkellä Norfolkiin jengi kokee nähneensä Ruthin soluluovuttajan toimiston ikkunasta, mutta koko asiasta keskustelu saa aikaan ikävää draamaa. Muutenkin tässä seikkaillaan Britannian unohdetuissa kolkissa, suljetuissa lomakeskuksissa ja jättömailla. Näkökulma saarivaltioon on sopivan vinksahtanut makuuni.

Nuorten toiminta hämmentää, sillä kukaan heistä ei nouse kapinaan heitä sortavaa järjestelmää vastaan. Mitään pakosuunnitelmia ei nouse, vaan he tuntuvat alistuvan kohtaloonsa pohtien rationaalisesti systeemin sisäisiä vaihtoehtoja. Ilmeisesti he eivät ole tietoisia muista maista tai rahan keräämisestä laiva- tai lentolippuja varten. Tulee mieleen, elävätkö he osittain huumattuina vai onko kloonauksessa heihin asennettu joku alistumisgeeni. Yksi vaihtoehto voisi olla, että heille syötetään heidän tietämättään jotain ”jarrua”, joka lopettaa radikaalit aikeet. Kaikki henkilöt suhtautuvat hengenvaarallisiin elinluovutuksiin suht tyynesti. Mielikuvitus vaihtoehtoisista tulevaisuuksista ei vain ole kasvanut heissä edes idun muotoon.

Postkoloniaallina kertojana Ishiguro tekee tässä sen, mihin intialaistaustainen kirjailija Vikram Seth keskittyi 1990-luvulla ja jota Hanif Kureishikin on joissain romaaneissaan tavoitellut: teoksessa ei ole ainuttakaan etniseen vähemmistöön kuuluvaa henkilöä, vaan se kertoo valkoisista englantilaisista. Erikoista tässä tietysti on, etteivät nämä valkoiset englantilaiset ole koskaan eläneet perheessä eikä heillä ole sukuhistoriaa. Japanilaisista vaikutteista pois oppiminen on varmasti ollut tärkeää kirjallisen uusiutumisen suhteen. Teoksen kielikin on täysin erilaista kuin aiempien. Kathy, Tommy ja Ruth ovat hyvin tavallisia nuoria, jotka puhuvat arkista kieltä – siitä huolimatta, että he tuntevat länsimaisen kirjallisuuden ja kuvataiteen historian valovuosia paremmin kuin keskiverto brittikoulun kasvatti.

Kirja voisi kiinnostaa erityisesti hoitoalalla työskenteleviä. Puolet teoksesta keskittyy henkilökohtaisen avustajan työhön ja sen etiikkaan. Todennäköisesti henkilökohtaisen avustajan toimi on myös Britanniassa yleisesti tarjottu homma nuorille vähän koulutetuille työnhakijoille. Tässä avustaminen tapahtuu emotionaalisesti ladatuissa ääriolosuhteissa, mutta Ishigurokin tuntuu kysyvän: missä menee raja avustajan ja autetun suhteessa? Onko hyvä asia, jos avustaja tuntee avustajan läheisesti tai on jopa tämän paras ystävä?

Yhteiskunnalliseksi dystopiaksi Never Let Me Go on arkinen. Kerronnassa hämäsi eniten se, että poliittinen kuvio alkaa paljastua vasta viime sivuilla. Tässä ei seikkailla täysin totalitäärisessä systeemissä, vaan aika lailla samassa kapitalistisessa Englannissa, jonka monet muistavat lähimenneisyydestä. Hiljentämisen ilmapiiri johtuu siitä, että 1990-2000-luvuille tultaessa kansakunta häpeää ihmiskloonauksen historiaa ja haluaa luurangot takaisin kaappiin. Jollain tasolla teos muistutti minua Margaret Atwoodin ikimuistoisesta teoksesta The Handmaid’s Tale, mutta siinä reproduktioon liittyvät kysymykset esitettiin suoremmalla ja pelottavammalla kielellä. Ishiguro operoi isojen lääketieteen etiikan kysymysten parissa hienovaraisesti ja vähäelkeisesti, näyttäen enemmän potilaiden ja uhrien arkista kokemusmaailmaa kuin poliittista systeemiä, joka on tehnyt moisesta riistosta mahdollista. Olisin kaivannut lisää poliittisia kierroksia. Muilla tasoilla kerronta toimi paremmin. Täytyy kuitenkin myöntää, että pidin Ishiguron Japaniin sijoittuneista teoksista enemmän.

PS: Neljäntenä rastina jäljellä vielä Me orvot, jossa ei palata Japaniin vaan 1930-luvun Kiinaan.

Kirsikankukkien aikaan

Toinen VanhKyotoan kirjan päivän haasteeni oli japanilaisen nobelistin, Yasunari Kawabatan (1899-1972) klassikkoromaani Kioto (alk.1962, suom. Eeva-Liisa Manner, Tammi 1968), jonka sain taannoin luettavaksi ystävältä lukupiirisessiosssa. Kioto oli tehnyt häneen suunnattoman vaikutuksen jo nuorena tyttönä ja minun piti tunnustaa, etten tuntenut koko kirjailijaa. En esitä olevani  minkään sortin Japanin-tuntija, mutta yleisenä Aasian ystävänä odotan itseltäni tietämystä edes Japanin kansainvälisesti tunnetuimmista kirjailijoista. Nähtävästi sekin haaste on ollut vaikea tavoittaa. En ole mikään Nobel-kirjailijoiden palvoja enkä katso velvollisuudekseni lukea vuoden nobelistin teoksia, vaikka suurin osa niistä usein löytyykin jo valmiiksi käännettyinä Keltaisesta kirjastosta. Vanhojen nobelistien teoksia sen sijaan on mielenkiintoista lukea, ilman suorituspaineita.

Kiinnostukseni Japanin kirjallisuuteen syttyi 90-luvulla Banana Yoshimoton, raflaavan pop-henkisen naiskirjailijan tuotannosta. Yoshimoton rinnalle toiseksi kestosuosikiksi nousi pian Haruki Murakami, ja Murakamin rinnalla olen pitänyt Kenzaburo Oesta, joka on näitä edellisiä paljon ”hitaampi” ja filosofisempi kertoja. Kazuo Ishiguro-haasteeni on vielä levällään, mutta sen loppuun vieminen näyttää lupaavalta. Kawabatan tyyli lähentelee näistä mainitsemistani nykykirjailijoista ehkä lähiten Ishiguroa; erityisesti Kioton ja The Artist of the Floating World-romaanien välillä on luonteva temaattinen silta ja tyylillistä samanhenkisyyttä.

Kioton juoni on yksinkertainen ja kerrontatapa lähestyttävä, vaikkei paljon Japanista tietäisikään. Siinä seurataan kahden toisistaan erilleen joutuneen kaksossiskon Chiekon ja Naekon jälleennäkemistä ehkä 1950-luvun lopun Kiotossa. Ajankohta on viitteellinen, mutta II maailmansodan pahimmista traumoista tässä on jo toivuttu ja huomio keskittyy taas pienempiin murheisiin. Chieko on lapsena lapsettoman pariskunnan rappusille hyljätty löytölapsi; tosin Chiekon ottoäidillä on välillä muunlaisiakin versioita tytön adoptiosta. Chieko on saanut tietää kohtalostaan teini-ikäisenä ja nyt kaksikymppisenä asia nousee taas ajankohtaiseksi hänen suunnitellessa tulevaisuuttaan urasuunnittelun ja naima-aikeiden viidakossa. Naekoon hän törmää retkellä vuoristokylään, jossa hän huomaa identtisesti häntä muistuttavan nuoren naisen metsätöissä. Sisarusten välinen luokka- ja kokemusero on ilmiselvä: Chieko on saanut kasvaa suht vakavaraisessa kangaskauppiaan perheessä, jossa häntä on kasvatettu kunnioittamaan perinteisiä japanilaisia esteettisiä arvoja ja taidetta, kun taas Naeko on tehnyt ruumiillista työtä pikkulapsesta saakka.

Varttuneeksi mieskirjailijaksi Kawabata siis keskittyy tyttöjen väliseen epätodennäköiseen ystävyyteen ja nuorten naisten avioliittomarkkinoihin varsin suvereenisti. Romaanin vahvuus on siinä, että siinä kuvataan tarkasti ja seikkaperäisesti japanilaisen yhteiskunnan eri luokkien elämää. Kerronta keskittyy enemmän vuoden eri festivaaleihin kuin arkisimpaan arkeen, mutta tekstiiliteollisuuden kriisistä raportoidaan myös monisyisesti. Chiekon ottoisän Takichiron, joka siis on kankaiden tukkukauppias, keski-iän kriisi esiintyy haluna vetäytyä harrastamaan kalligrafiaa nunnaluostareihin. Perhe ei osaa päättää, kuka liikettä jatkaisi. Chieko osoittaa liikkeenharjoitukseen selviä kykyjä, mutta häntä kannustetaan myös harkitsemaan varhaista avioelämää. Liikkeenjohdon tehottomuudesta johtuen ainakin yksi Chiekosta kiinnostunut kosija alkaa jo käsitellä firman asioita kuin ominaan. Asiakkaiden yleinen kiinnostus kimonokankaisiin on hiipumassa, mikä aiheuttaa sekä vanhemmissa että tyttäressä melankoliaa.

Jos teoksessa on poliittista sanomaa, se taitaa liittyä naisten ja tyttöjen muuttuvaan asemaan ja liiallisen länsimaistamisen vastustukseen. Kawabata selkeästi kannattaa naisten itsemääräämisoikeutta opintoihin, työhön ja puolison valintaan liittyvissä kysymyksissä. Kioton muuttumista amerikkalaisten turistien puuhamaaksi hän kritisoi paikoitellen rankallakin kädellä. Jo 1950-luvulla kaupunki kuhisee turistibusseista ja tietämättömiä noviiseja viedään typistettyihin ”teeseremonioihin”, joissa tee tarjoillaan itsepalveluperiaatteella pahvimukeista. Vanhoihin arvostettuihin kortteleihin nousee halveksuttuja tuntihotelleja ja geisha-instituutiokin on rappeutumassa tavanomaiseksi prostituutioksi.

Minulle vähempikin japanilaisen festivaalikalenterin esittely olisi riittänyt, mutta muuten teos oli loisteliaan kaunis ja herkkä. Kankaiden lisäksi tässä fiilistellään erilaisia puita palvoessa. Ennalta-arvattujen kirsikkajuhlien lisäksi tässä ihaillaan ainakin kamferipuita, malvankukkia, bambun leikkaamista ja setripuita. Viimeisistä nousee kaksosten maagisen yhteyden symboli, sillä Chieko tilaa siskolleen obi-kankaan, jossa on tämän synnyinseutujensa setrimetsämaisema.

Kaksosiin liittyviin uskomuksiinkin viitataan. Kaksosten on perinteisesti Japanissa uskottu tuovan huonoa onnea – uskomus, joka on vallinnut monissa kulttuureissa, esimerkiksi myös läntisessä Afrikassa. Tässä ei sentään raportoida kaksosten surmista, mutta syrjintään viitataan.

Kaiken kaikkiaan teos oli lyyrisen napakka sisäänheitto japanilaiseen kulttuuriin, ja erityisesti suosittelen teosta nuorille lukijoille ja Japanista vähän tietäville uteliaille nojatuolimatkailijoille.

 

 

 

Joulukakun parasta ennen-päiväys

Ishiguro 2Kazuo Ishiguron romaaneista hyllyssäni pisimpään vanunut An Artist of the Floating World (Faber&Faber, 1986) oli alun perin syy, miksi en syttynyt kirjailijan muullekaan tuotannolle. Olen hankkinut sen v. 1996 matkalla Japaniin Heathrow’n lentokentällä. Matka oli sen verran antoisa, ettei hidastempoiselle taideromaanille jäänyt aikaa. Kirjan kuluneisuudesta päättelen, että olen aloittanut sitä useamman kerran, mutta muutamaa sivua pidemmälle en ole koskaan päässyt.

Elegantti, tunnelmallinen, viipyilevä. Näin kuvaisin lukukokemusta, joka helpottui Ishiguron vetävämmän esikoisromaanin imussa. Molemmat romaanit kertovat samasta ajasta, sodanjälkeisestä uudelleenrakennuksesta, mutta eri perspektiiveistä.

Kertoja on eläkkeelle jäänyt taidemaalari, leskimies Masuji Ono, jonka päivät täyttyvät nuoremman tyttären naittamishuolista ja oman uran uudelleenarvioinnista. Nuorena Masuji-sensei oli ”kelluvan maailman taiteilija” eli dekadentista baarielämästä kipinöitä saava nautiskelija, mutta jossain vaiheessa kurtisaanien hiuslaitteiden maalaaminen alkoi kyllästyttää häntä. Masuji Ono on myös ollut ennen II maailmansotaa mukana kyseenalaisissa äärioikeistolaisissa piireissä, ollut mukana suunnittelemassa suur-Japani-henkisiä propagandajulisteita ja toiminut jopa Kulttuuriministeriön ”isänmaallisen” taiteen tarkastajana. Vanhoilla päivillään hän häpeää aiempaansa, jossa oli kuitenkin mukana hyvässä uskossa, kansakunnan parhaaksi. Tyyppinä taiteilija on konservatiivinen, riskejä välttelevä ja perhekeskeinen. Nämä piirteet ovat taanneet hänelle kohtuullisen menestyksen ja kunnianarvoisia palkintoja – tarpeeksi rahaa, joilla turvata perheelle mukava, huoleton keskiluokkainen elintaso.

Kiinnostavin ulottuvuus tässäkin romaanissa liittyi sukupuolipolitiikkaan. Hyvänä isänä herra Ono ei pysty täysin rentoutumaan ennen kuin molemmat tyttäret on naitettu kunnollisille miehille. Kuopus Norikon naimakaupat keskeytti sota, ja nyt 26-vuotiaana hänellä alkaa olla kiire löytää sopiva ehdokas. Japanissa on länsimaailmaa myötäilevä vertaus naisen iästä: nainen on kuin joulukakku, joka on parhaimmillaan 24-26-vuotiaana. Tämän jälkeen häntä pidetään ylikypsänä tapauksena ja avioliittoneuvottelut vaikeutuvat. Feministillä tukka nousee pystyyn moisesta sovinismista, eikä Ishigurokaan Onon perhettä aivan helpolla päästä ruotiessaan naimakauppoihin liittyviä rituaaleja. Puhtaasti järjestetyistä avioliitoista ei tässä kuitenkaan ole kyse, vaan yhteisymmärryksellä tehdyistä hienovaraisista tunnusteluista. Naima- ja talokauppoja verrataan tässä osuvasti toisiinsa, ja Japanissa molemmissa on perinteisesti ollut enemmän kyse kunniasta ja hyvän maineen edistämisestä kuin puhtaasti taloudellisista intresseistä.

Pidin enemmän Silmissä siintävien vuorten transkulttuurisesta naisnäkökulmasta, mutta tässä oli huikeita analyyseja japanilaisten baarikulttuurista ja kaupunkien mielihyvävyöhykkeistä, joilla taiteilijat viettävät usein pidemmän ajan elämästään kuin muut ammattiryhmät. Biletyskohtaukset ovat nykypäivän näkökulmasta kesyjä, mutta saken juomisen filosofiaa esitellään monessa kohtaa. Kahdeksanvuotiaalle tyttärenpojalleen isoisä-Masuji olisi ollut tarjoilemassa sakea aterioilla kuin aikamiehelle, mutta perheen naisväki torpedoi hänen aikeensa. Isoisän ja lapsen keskustelut ja kaupunkiretket ovat myös herkullisia.

 

 

Vaimoihmisten tottelemattomuudesta

Ishiguro 1Johan lähti Lyyti kirjoittamaan, eli sain juuri luettua ensimmäisen romaanini Kazuo Ishigurolta. Herran kolme romaania ovat odottaneet lukijaa hyllyssäni vuosia, pahimmillaan 18 vuotta.

Ishiguroa (s. 1954) pidetään kahden kulttuurin välisenä postkoloniaalina kertojana, onhan mies viettänyt valtaosan elämästään Britanniassa, jonne muutti perheensä kanssa viisivuotiaana. Myös esikoisromaani Silmissä siintävät vuoret (Tammi 1982, alk. A Pale View of Hills) ottaa kertojapositionsa englantilaisesta kylästä, jossa keski-ikäinen päähenkilö Etsuko elää elämäänsä pitkälti japanilaisista tavoistaan ja muistoistaan luopuneena. Etsukon tyttären Keikon itsemurha ja siitä johtuva suru laukaisee naisessa muistoja ajalta, jolloin hän vielä odotti esikoistaan Japanissa.

Tarina keskittyy 40-luvun lopun jälleenrakennusaikaan, jolloin amerikkalaisten läsnäolo Japanissa oli vahva. Etsuko muistelee naapurissaan asunutta ystävää, yksinhuoltajaäiti-Sachikoa ja hänen tytärtään Marikoa, joiden elämäntapa poikkesi valtavirrasta. Sachiko ei viitsi laittaa tytärtään kouluun, vaan tämä viettää päivänsä hortoillen lähiympäristössä vahvasti omassa mielikuvitusmaailmassaan. Monet naapurien tädit ovat ymmällään tyttölapsen vapaudesta, mukaan lukien Etsuko, joka kuitenkin uskaltaa tutustua Sachikoon, vaikka tämä viettääkin iltojaan amerikkalaisten suosimissa kapakoissa ja haaveilee muutosta Amerikkaan poikaystävä-Frankin kanssa. Sachiko vaikuttaa epätasapainoiselta, mystiseltäkin hahmolta, jolla on eri päivinä vaihtoehtoisia tarinoita menneestä ja tulevasta. Äidin ja tyttären kassit ovat jatkuvasti pakattuina, mutta Frank tekee morsiamelleen ohareita harva se päivä, eikä Sachikon muutto takaisin kuolleen miehen sukulaisten helmaankaan suju ongelmitta.

Romaani kertoo pitkälti naisten välisestä epätodennäköisestä ystävyydestä. Naisnäkökulma on aidon tuntuinen, vahva ja konstailematon. Etsuko pohtii, vaikuttiko Sachikon esimerkki häneen niin voimallisesti, että hän päätyi hylkäämään Japanin ja menemään uusiin naimisiin brittimiehen kanssa. Sachikon ja Marikon kohtalo on jäänyt hänelle epäselväksi, mutta hän antaa ymmärtää, ettei Sachiko ainakaan koskaan päässyt liikenaiseksi Amerikkaan. Molempien mielestä Japani on takapajuinen maa naisille, eivätkä he usko yhteiskunnan nopeaan muutokseen naisystävällisempään suuntaan. Hersyvimmät naurut herätti episodi, jossa Etsukon appiukko uskoo maailman tulleen loppuunsa kuullessaan pariskunnasta, jonka mies ja vaimo äänestivät eri puoluetta ja kertoivat asiasta julkisesti. Vaimoihmisten tottelemattomuus näkyi tuossa esimerkissä täydellisenä eikä se voisi johtaa kuin perheiden lopulliseen hajoamiseen. Etsukon sukupolvelle moiset kommentit esiintyvät koomisina, mutta he yrittävät elää vanhusten hourailuiden kanssa. Naiskansalaisuuden ja naisten poliittisen toimijuuden idut ovat tässä  jo versoamassa, vaikkakin hentoina.

Eletään siis perinteiden ja modernin elämäntavan kiihkeintä murrosta. Nuoret aikuiset uskaltavat jo kyseenalaistaa vanhempien ikäluokkien arvomaailmaa; esimerkiksi Sachikon appiukko Ogata-san saa satinkutia kansallismielisestä arvomaailmastaan kommunistiselta ex-oppilaaltaan kasvatusalan keskeisessä julkaisussa. Appiukko vaivautuu niskuroijan ovelle antamaan tälle verbaalista satinkutia. Sachiko kunnioittaa edelleen appeaan toimimalla tämän seuraneitinä ja oppaana raskauden loppuvaiheessakin. Appiukko onkin tässä kertojalle tärkeämpi mies kuin uraohjusaviomies, jota tuskin näkyy maisemissa.

Ishiguro on tyylillisesti  tiivistämisen mestari; hän sai pariinsataan sivuun ympättyä kattavan analyysin Japanin sodanjälkeisestä henkisestä tilasta ja identiteettikriiseistä. Itse tarina ei ole järisyttävän suuri, pikemminkin se poukkoilee ja takertuu välillä mitättömiin detaljeihin. Loppupeleissä tässä seurataan yksin jätetyn lapsen sielunmaisemaa aikuisen naisen kertomana – naisen, joka itsekin on tainnut olla hukassa vanhemmuutensa kanssa, mikäli kertojan nykyisyyden antamiin pieniin vinkkeihin on uskomista. Hän kertoo tarinaa elossa olevalle aikuiselle tyttärelleen Nikille, joka on täysin vieraantunut japanilaisesta kulttuurista, mutta sovinnon eleenä kerää lapsuuden kodistaan todisteaineistoa Nagasakista viedäkseen ne runoilijapoikaystävälleen, jota tulevan anopin tarina kiinnostaa. Sachikolla ja Nikillä on siis toivoa löytää toisensa vielä aikuisessa iässä ja ymmärtää toistensa motiiveja.

Vaikka tässä käsitellään vaikeita asioita – itsemurhaa, sotatraumoja ja ihmissuhteiden aiheuttamia pettymyksiä, Ishiguro taikoo kerrontaansa maagisen tunnelman, joka pitää loppuun saakka. Kerronta on klassisempaa ja vähäeleisempää kuin ikisuosikillani Haruki Murakamilla, mutta herrojen teemojen ja symboliikan välillä löytyy myös yhteisiä punaisia lankoja (esim. molemmat tuntuvat mieltyneen kissoihin). Todennäköisesti luen ne kaksi muutakin hamstraamaani teosta, An Artist of the Floating World  ja Never Let Me Go lähipäivinä samassa ”imussa”.