Nainen, joka nauroi itsensä ulos yhteiskunnasta

mediahuoraOletko aina haaveillut urasta Iltapulun toimittajana? Jos olet, silloin Venla Hiidensalon Mediahuoralla (Otava, 2012) voi olla sinulle jotain annettavaa. Jo ensisilmäys kirjaan nimen ja kannen perusteella lupaa jotain raflaavaa, liioiteltua ja kirkuvaa. Kirja kertoo freelance-journalistien eli nykykielellä media-avustajien prekaarista maailmasta. Ihmisistä, jotka kirjoittavat uskomattomia paljastuskertomuksia kotitoimistoistaan, sillä mediataloilla ei enää ole tarjolla työhuoneita. Mediahuorien työolosuhteet ovat kiristymässä, sillä avustajat eivät saisi kertoa palkkioistaan kollegoille eikä tehdä keikkaa kilpailijan piikkiin. Keikkojen saaminen on pitkälti riippuvainen pomon mielivaltaisista fiiliksistä, eikä niiden varaan voi rakentaa mitenkään tolkullista elämää.

Tätä maailmaa todistaa ensin inhorealistisesti ja kierroksien lisäännyttyä psykedeelisesti itähelsinkiläinen lähiön yksinhuoltaja Maria Vartiainen, joka on takonut human interest-juttuja siitä asti, kun poika Perttu on syntynyt. Koska pojan isä Matti on poistunut kuvioista jo varhain, hänen asemansa totaaliyksinhuoltajana on tiukka. Maria piiloutuu kiireisen uraäidin manttelin taa vältellen päiväkodin ja koulun vanhempainiltoja, ja poikansa kuulumisista hän on rehellisesti kuutamolla. Perttu elää pitkälti minuuttipuuroilla, joiden ostamisen Maria rationalisoi ajansäästöllä. Äidin ja pojan kommunikaatio on kovin minimaalista, ja poika on tottunut viettämään iltoja ja viikonloppuja yksin äidin ollessa juttukeikoilla yleensä huumeiden käyttäjiä, niiden leskiä ja muita pikkurikollisia jahdaten.

Kirjassa on monta ulottuvuutta: nykyjournalismin tila, äitiys, vanhushuolto ja mielenterveysongelmat kai pääteemoina. Marian seikkailuja maailmalla Etelä-Amerikan kapinallisten parissakin sivutaan, samoin äkillistä juttukeikkaa arabikevään mellakoita todistamaan. Tarina äitiydestä oli lähinnä surullinen, kun taas työelämän analyysissa päästiin asian ytimeen. Marian mielenterveyden järkkyminen kai kuului loogisena osana pakettia, kun taas sivujuonena muistisairaan Sohvin sekoilut tuntuivat päälleliimatuilta. Teos alkoi jo puolessavälissä tuntua ylipitkältä, kun Marian juttukeikoissa oli paljon toistoa. Selvisin loppuun saakka halusta selvittää, kuinka äiti-poikasuhteelle lopulta kävi.

Kaikkien köyhyyden kanssa kamppailevien kirjailijoiden haaveena on kai kirjoittaa saaga köyhyyden selättämisestä, ja varsinkin sosiaalisen median maailmaan liittyy näinä päivinä paljon ”rags to riches”-kertomuksia. Maria Vartiainenkin tuntee pelin säännöt ja on valmis uhraamaan yksityisyytensä ja myös lähipiirinsä yksityisyyden mediahuoruuden alttarille. Onneksi Hiidensalo ei moralisoi päähenkilönsä valintoja, vaan esittää hänen saagansa kauhua pursuavana aikuisten satuna, jossa ei varsinaisesti ole hyviksiä eikä pahiksia. Marian persoonaankaan ei ole helppo samastua, vaikka tunnistinkin hänen toimintamekanismeistaan ainakin työhön pakenemisen ja pakkomielisen shoppailun osana omaa aiempaa selviytymistäni. Hänen impulsiiviset naurukohtauksensa tiukoissa tilanteissa, kuten työpalavereissa ja psykiatrian klinikalla, muistuttavat vähän Touretten syndroomaa, mutta tuntuvat samalta ainoalta mahdolliselta reaktiolta absurdissa yhteiskunnassa, mahdottomissa työolosuhteissa ja kontrollin ilmapiirissä, jossa kansalaisten työkuntoa mitataan joka luukulla. Kun mitään muuta keinoa ei ole jäljellä, on jopa tolkullista nauraa itsensä ulos yhteiskunnasta.

Kirja taatusti puhuttelee vielä pitkään ja toiminee peilinä media-alan muuttuville työolosuhteille aikana, jolloin kaikki voimme olla kansalaisjournalisteja ja sisällöntuottajia. Ammattikunnan haihtumisesta kertova saaga on tietysti aina surullista luettavaa. Ammatillisuuden ja ay-liikkeen alasajosta Hiidensalo kertoo vakuuttavasti, yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa freelancer ei voi olla yrittäjä eikä palkollinen. Kapitalismin edistyneitä muotoja palkkatyöstä kohti itsensä työllistäjien onnelaa tässä ironisoidaan rankasti. Teos toimikin vahvemmin yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin yksilöpsykologisella tasolla. Julkikakkaamisen ja piilokakkaamisen eroista tosin kirjailijalle extrapojot, selvitti minullekin monia kompleksejani.

Punavuoren valekirjailija

toinenTuomas Vimma on ainakin vuosikymmenen ärsyttänyt minua kirjailijahahmona, enkä lukenut häntä, kun hänen ympärillään kävi suurin hypetys, mutta palaan miehen tuotantoon nyt, kun pöly on laskeutunut. Varastostani löytyi Toinen (Otava, 2005) , joka siis kertoo fiktionaalisen Tuomas-nimisen julkkistyrkyn elämästä valekirjailijana esikoisromaanin menestyttyä. Suhteeni teokseen oli reippaan ennakkoluuloinen, mutta uskoin pystyväni lukemaan sen vastaavalla läpällä, jolla se on kirjoitettukin.

Kaikki teoksessa on vedetty niin överiksi kuin mahdollista, eiralais-punavuorelaisen kaveriporukan luksuselämä, heidän sekavat suhteensa ja addiktionsa. Tuomas on elegantin puoliksi afrikkalaisen, mallinmittaisen Indigon tyytyväinen kotiorja, jonka lahjakkuus piilee enemmän hysteerisessä kodin puhtaanapidossa kuin älyllisissä toiminnoissa. Rakkaansa kanssa hän kuitenkin tekee diilin, että kirja julkaistaan hänen nimissään, jotta tämä säästyisi ikävältä julkisuudelta. Kustantamojen maailma on viinanhuuruista ja keskittyy samoihin etelähelsinkiläisiin ravintoloihin, joissa kaikki muutkin pyrkyrit pesivät.

Oikeastaan nautin eniten luksuselämään liittyvästä revittelystä, varsinkin tilanteessa, jossa oman tilini saldo on usein muutamia kymmeniä senttejä. Ääripäät usein ymmärtävät toisiaan. Tässä tilataan 25 000 dollarin Louis Vuittonin matkalaukkuja päivän piristeeksi, siemaillaan 1000 euron kilohintaista teetä, nautitaan arkisista fasaanipaisteista ja lennetään tylsänä hetkenä shoppailemaan Milanoon. Oikeastaan kaikki pariskunnan arjessa on tuotteistettu, eikä heillä ole paljoa sisältöä elämässään hintalappujen ulkopuolella. Tuomaksen elämäntehtävänä on suututtaa kaikki superjulkkikset alkaen Giorgio Armanista kännisellä ördäyksellään. Loppupeleissä Tuomasta kiinnostaa vain massi, vaikka on hänellä myös pyrkimystä yksiavioisuuteen ja aitoa auttamisen halua ystäviään kohtaan.

Koska kyseessä ei ole ajan henki 2000-luvun alusta, vaan karkeasti liioiteltu parodia bling bling-elämästä, teksti onkin yllättävän viihdyttävää. Teoksen draaman kaari synkkenee kohti loppua näyttäen nuorten self-made-miljonäärien elämän synkemmänkin puolen. Ronja-nimisen exän ja nykyisen bestiksen psykoottinen kännääminen ja narkkaaminen on suunnilleen yhtä karua luettavaa kuin Juha Vuorisen delirium-kuvaukset Juoppohullun päiväkirjassa.

Kiinnostavalla tavalla juonessa on jotain yhteistä Katherine Pancolin eläinaiheisten teosten kanssa, joissa myös käsitellään valekirjailijuuden teemaa. Tässä Tuomaksen ja hänen avopuolisonsa välinen diili on samansuuntainen kuin Pancolin teosten sisarusten välinen sopimus. Kun väärällä identiteetillä julkaistu teos alkaakin menestyä ja tuottaa suuria tuloja, rikoskumppaneiden välit usein tulehtuvat ja ”oikea” kirjailija kokee tulleensa syrjäytetyksi. Tässä Indigo-rakas hoitaa homman pirullisen tyylikkäästi himaan siinä vaiheessa, kun suhde alkaa rakoilla. Tuomas saa kantaa julkisuuden luoman kirouksensa hamaan loppuun saakka.

Suomalainen 7 päivää-lehden ympärille keskittynyt julkkismaailma on oikeasti nuhjuista ja todella säälittävää, ja hyvin harvoin Seiskan toimittajat saavat lehteensä kuvia villeistä kokaiininhuuruisista bileistä, joissa uidaan kalleimmassa ranskalaisessa sampanjassa. Oikea Seiska-julkisuus koostuu siiderillä itsensä turvottaneista eroottisista tanssijoista ja elähtäneistä iskelmälaulajista, jotka eivät pääse lentokoneisiin Alanyan turistirannoilta. Salarakkaiden bongailu kai oli 2000-luvun alun paparazzien lempipuuhaa, mutta vuosikausiin en ole lukenut mehevää salarakas-juorua.

En usko lukevani tämän Helsinki-trilogian muita osia, mutta myöhempi Raksa-sarja voisi kiinnostaa siksi, että kirjailija on teoksia kirjoittaessaan oikeasti kokeillut rakennusalan duunarihommia. En tiedä, millainen ele tämä on ollut avoimesti oikeistolaiseksi taiteilijaksi julistautuneelta dandylta, mutta ainakin Vimman kirjailijapersoonasta ei puutu paradokseja. Mieluummin luin tätä kuin monia läpi kahlaamiani luksuselämään liittyviä chicklit-pläjäyksiä, joissa ei ole itseironian häivääkään. Tässä sitä oli roppakaupalla, jos lukija osaa asettua ironisen lukijan positioon.