Sisäinen marttani kiittää

IMG_1683Varsinainen palautuminen viikonlopun synkistä tunnelmista alkoi sekin Turun torin kupeesta, Eppu Nuotion kartoittamana. Nuotion uusin dekkari, Myrkkykeiso (Otava, 2017), tuli eteeni sopivaan saumaan, ja oli hermoja lepuuttavaa lukea nautinnollista kuvausta kaupungista, jossa ihmiset välittävät toisistaan.

Myrkkykeiso aloittaa Ellen Lähteen tutkimukset, ja Ellen on viisikymmentäkahdeksanvuotias varhaiseläkeläinen, entinen kartanpiirtäjä, mummo, puutarhuri ja aktiivinen Martta-kerhon jäsen. Täyttääkseen kansalaisvelvollisuuttaan hän toimii Marttojen kotiavun vapaaehtoisena, ja tätä kautta kohtaa monia vanhuksia ja lapsiperheitä pulassa. Eräänä aamuna hän päätyy hoitamaan kaksivuotiasta Mimmiä, jonka isä on romahtamispisteessä ja kaipaa takaisin töihin. Vaimo pitää lapsivapaata mökillä, eikä Timo ole aiemmin ollut pitkiä aikoja kahden tyttärensä kanssa. Pian käykin ilmi, että Mirkka on kadonnut. Ellen Lähteestä tulee huomaamattaan salapoliisi, ja hommaan hän palkkaa kaverikseen naapurin pojan Samuelin, jolla ei ole kesätyötä.

Aah, ihana Ellen. Samalla pullantuoksuinen ja rajoja rikkovan moderni. Hän ei halua takertua perinteiseen parisuhteeseen, vaan pitää Helsingissä asuvaa nuorempaa rakastajaa ja tyydyttää kulttuuritarpeensa vanhan ystävänsä kanssa. Poika on hankkinut lapsensa saksalaisen miesystävänsä kanssa, ja lapsenlapset hihkuvat Omaa Skypen välityksellä. Lempituoksuna hänellä on Balenciagan Florabotanica ja hän osaa loihtia upeita herkkuja mm. kyssäkaalista ja viinimarjapensaan lehdistä.

Kirjassa on kiinnostavia hahmoja, mutta rikosjuoni jää lopulta laimeaksi. Luinkin tätä henkilöiden tavallinen arki edellä, enkä huolehtinut murhaajasta. Port Arthurin puukerrostalon asukkaissakin riitti ihmettelemistä, ja Samuelin venäläisen pianistiäidin Irinan loikkaamisen tarina olisi saattanut olla koukuttavampi pääjuoni, jos se olisi kerrottu huolellisemmin.

Teoksen uhrin oletetusta narsismista, kaksoiselämästä ja bloggarikuplasta olisin kaikista halunnut lukea enemmän, jotta hänen persoonansa olisi päässyt kunnolla esiin. Mirkan blogikuuluisuudella hankittu pikkujulkkiksen maine ei tunnu herättävän sympatioita kenessäkään naiseen törmänneessä. Kuitenkin hän tekee vaikutuksen Elleniin varmalla sisustusmaullaan. Mirkka on henkilö, joka levittää auraansa kaikkialle, mutta onko hän lopulta se myrkkykasvi, joka tuhoaa toisilta kasvun mahdollisuuden? Ja onko olemassa ihmistä, joka kukoistaisi Mirkan rinnalla?

Koska tämä on sarjan aloitusjakso, pidän tätä vasta luonnoksena tulevalle, jota odotan. Toivon mukaan seuraaviin rikoksiin saadaan lisää kierroksia ja leppoisista hyvän mielen kuvastoista siirryttäisiin vaihtelevampiin mielenmaisemiin. Tästä kirjasta jäi mielikuva kuin olisi päässyt sisään Gudrun Sjödenin kuvastoon, maalaamaan isoilla pensseleillä. (Minun tuntevat tietävät, ettei tämä ole ilkeästi sanottu, koska pidän paljon Sjödenin vaatteista ja jopa markkinoinnista, tosin välillä tulen allergiseksi liiallisesta lifestyle-hössötyksestä romaaneissa). Lukeminen oli terapeuttista ja aistivoimaista, mutta en kokenut pääseväni tarinassa aivan perille saakka.

Jos poimisin yhden teeman, joka teoksesta jäi vahvimpana mieleen, se on yhteisöllisyys. Maailmasta varmasti tulisi parempi paikka, jos joka taloyhtiössä asuisi sellainen Martta, jonka luo elämässä eksyneet teinit ajautuvat syömään tabbouleh-salaattia. Ja jo tämän vuoksi kirja ihastuttaa.

Kun perijätär on orpana

IMG_0638[1]Kaari Utrion Saippuaprinsessa (Tammi, 2004) on jo kenties viides lukemani romaani häneltä. En voi sanoa olevani tyypillinen lukija enkä fanikaan, mutta arvostan hänen sinnikkyyttään taustatöiden tekijänä. Kuten aiemmissakin bloggauksissa on tullut ilmi, olen pitänyt erityisesti hänen varhaisemman tuotannon realistisemmista romaaneista, jotka ovat sijoittuneet Suomen 1700-1800-lukujen historiaan. Vanhempien aikojen kuvauksien suhteen olen taas ollut krantumpi, kun niiden romanssirintama on tuntunut jotenkin ylidramaattiselta.

Saippuaprinsessan päähenkilö Ulrika Rutenfelt on sopivan poikkeava hahmo aatelisten ja säätyläisten sovinnaisessa maailmassa. Hän on tullut kasvatetuksi vapaammin kuin suvun muut tytöt, sillä hän on kulkenut nuoruutensa isänsä mukana runonlaulujen keruumatkoilla Vienan Karjalassa. Isänsä kuoltua hän on elänyt suht vapaana vanhojen sukulaistensa kartanossa Kemiönsaarella, kaukana Turun ja Helsingin debytanttitanssiaisista. 23-vuotiaana hänet kutsutaan suvun helmaan Helsinkiin saamaan korkeampaa seurapiirisivistystä; lisäksi sukulaisia kiinnostaa hänen huhuttu jättimäinen perintönsä, joka on kerääntynyt riikalaisesta saippuatehtaasta. ”Saippuaprinsessa” on ilkeä liikanimi nuorelle naiselle maailmassa, jossa kaikkea fyysistä ja proosallista työtä halveksutaan.

Helsingin silloinen kartta tulee piirretyksi romaanissa seikkaperäisesti. Teoksessa eletään tsaarinvallan alkuaikoja, ehkä 1830-lukua, jolloin Keisarillinen Aleksanterin yliopisto oli jo toiminnassa. Tässä vaiheessa Heikinkatu (nykyinen Mannerheimintie) on kaupungin periferiaa, ja Punavuorta ja Ullanlinnaa pidetään esikaupunkeina. Kaupungissa on 12 000 asukasta, ja paremmissa piireissä puhutaan sikin sokin neljää kieltä, ruotsia, saksaa, ranskaa ja venäjää. Tyypillistä aatelisperheissä on palkata ranskankielinen mademoiselle huolehtimaan säädyn arvoisesta kotiopetuksesta.

Romaani kertoo pitkälti nuorison naimahuolista. Päähenkilöä Ulrikaa ei naimisiinmeno suuremmin kiinnosta, sillä hän tietää elävänsä hyvin perinnöllään ilman aviomiestä. Ulrikan perinnöstä ovat kiinnostuneita ainakin serkut Viktoria ja Herman, ja Viktoria oma lehmä ojassaan pyrkii naittamaan Ulrikan peliriippuvaiselle, laiskanpulskealle pikkuveljelleen. Viktorian mielitietty Mauritz puolestaan ihastuu Ulrikaan talvisella rekimatkalla, ja ihmissuhdesoppa on sillä valmis. Kaupungin kauniimpien ja neuvokkaimpien aatelisneitojen on usein vaikeinta päästä naimisiin, ja vanhan piian kohtalo on pelottavinta mitä naisen tielle osua saattaa.

Teoksen juoni ei varsinaisesti säväyttänyt; olisin lukenut mieluummin enemmän Ulrikan ja isän Vienan Karjalan seikkailuista. Sen sijaan nautin ajankuvasta ja tietyistä historiallisista yksityiskohdista, joista koin oppivani jotain uutta. Naisten pukeutumista ja ehostautumista kuvataan antaumuksella, ja esimerkiksi nuorten naisten harmistuminen suruajan noudattamisesta keskellä parasta tanssiaissesonkia oli kouriintuntuvaa. Kiiholman kartanon vanhan armon kampaamis- ja meikkaamisrituaalit naurattivat, varsinkin tämän uskollisen ranskalaisen kamarineito Antoinetten kuoltua.

Hurjin hahmo romaanissa oli Ullanlinnaan Pietarista karkotettu leskirouva Natalia Fedorovna Bogotyrski-Gee, jonka salonkiin miehet anoivat pääsyä eri hintaisin pääsymaksuin. Rouvan huvila toimi kasinon ja ilotalon yhdistelmänä, ja rouvalla seuraneiteineen oli kaikilla todettu syfilis. Pietarista lähetettiin syfilikseen sairastuneet pois pilaamasta kaupunkilaisten terveyttä, ja unelias Helsinki oli ilmeisen sopiva piilopaikka langenneille rouvashenkilöille.

Kiinnostavaa oli myös englantilaisuuden ihailu, mitä ei esiintynyt kaikissa piireissä. Kemiönsaaren kartanoissa vaalittiin englantilaisia perinteitä, sillä niiden väki vastusti Venäjän valtaa enemmän kuin mantereella. Englantilaisen aamiaisen nauttiminen ennen ratsastusta oli tässä päivittäinen rutiini. Toisaalta teoksessa viitataan myös Moskovan Englantilaiseen Klubiin, joka oli eliitin hierarkiassa arvostetuin näyttäytymispaikka. Brittisivistyksestä ihailtiin eniten reipasta ulkoilmakulttuuria, johon kuuluivat hevoset, koirat ja metsästys.

Päällimmäisenä muistona kirjasta jää kansainvälisyys, joka näkyy myös Itämeren maiden läheisinä suhteina. Liikkuvuus Suomenlahden yli on tuolloin ollut luontevampaa kuin meidän aikoina, ja Helsinkiin verrattuna Tallinna ja Riika ovat olleet suuria metropoleja. Tämä oli sivistävää ja hilpeää kesälukemista, jossa bonettien nauhat pääsivät yhtä lailla kunniaan kuin virallisen vallan areenat.

Monologi kalan vatsasta

pienet_kalat_syovat_suuria_kaloja-paasonen_markku-26957862-590660558-frntlMarkku Paasosen romaani Pienet kalat syövät suuria kaloja (Teos, 2014) kiinnosti minua alunperin maantieteellisten koordinaattiensa vuoksi: kirjassa seikkaillaan Kemiönsaarella, jonne olen jo pitkään halunnut muuttaa elämään ekologisesti kestävää boheemielämää. Paasonen on mainetta niittänyt runoilija, jonka omimmaksi ilmaisumuodoksi on tullut proosaruno. Proosarunolliset elementit nostavat päätään myös tässä romaanitekstissä, joka tuntuu päättymättömänä erakon sisäisenä monologina. Tekstin ihanuus ja raivostuttavuus piilee tarkoituksenmukaisessa tyylillisessä toistossa, mikä antaa kertojasta suht mielenvikaisen vaikutelman.

Nuorehko kirjailijanalku on saanut vuokrattua sedältään mummonmökin halvalla Kemiönsaarelta, vaikka ei erityisesti pidä merestä tai sen elävistä. Saarella hänen elämänsä keskittyy haahuiluun kyläkaupan ja baarin välillä, jonka nimi on joko Kolme Nyrkkiä tai Neljä Silmää. Mies kykenee vetämään loputtomia määriä kaljaa ja jaloviinaa, joiden avulla kontakti vastakkaiseen sukupuoleen on joskus mahdollista. Paikallinen heila tosin on keskittynyt Perun ja Bolivian intiaanien vapautukseen ja haikailee latinorakastettunsa perään, eli mies on hänelle pelkkä väliaikainen pano. Vaikka miehen luontosuhde ei saarella pahemmin kehity, hän kuitenkin yrittää integroitua paikallisyhteisöön Suomalais-ruotsalaisen taskutulkin avulla, jota hän pitää uskollisesti mukanaan kauppareissuilla.

Välillä mies päätyy sisämaahan jonnekin Mäntän ja Jämsän välimaastoon opettamaan luovaa kirjoittamista kansanopistolla, jonka rehtori asettaa erikoisen ehdon työsuhteelle: opettajan on viihdytettävä nyktofiliasta ja nyktofoniasta kärsivää vaimoaan. Vaimon viihdytys alkaa käydä miehen voimille niin, että opettaminen käy mahdottomaksi. Elämä välisuomalaisella pikkupaikkakunnalla ei suuremmin eroa Kemiönsaaren arjesta, mutta kymmenen viikon työkokeilun jälkeen mies on helpottunut karatessaan takaisin saarelleen.

Kirja on ilkikurinen irvikuva luovan työskentelyn tuskasta ja itse romaanitaiteesta. Miehen monologin seuraaminen on kuin loputon musteläiskätesti, jossa assosiaatioiden juoksua ei kukaan voi pidättää. Tässä liikutaan Carl von Linnén lajintunnistuksesta aina Francis Baconin harrastamaan suuseksiin, ja herkintä mitä mies voi kuvitella on Carlos Castaneda työntämässä ostoskärryjä kalifornialaisen supermarketin pihalla. Kirjojen rooli on mädäntyä tunkiolla, jonne uusrikkaat uudisraivaajat niitä dumppaavat remontoiduista pitsihuviloistaan.

Jollain tasolla teos muistuttaa minua Erlend Loen tuotannosta, erityisesti teoksista Supernaiivi (1998) ja Doppler (2005). Loen tyyli tosin on populaarimpaa – tässä outoja kierroksia on vielä enemmän. Kaikkihan me rakastamme näitä pohjoisen havumetsävyöhykkeen autismiin taipuvaisia mammanpoikia ja erakkoja, jotka tarkkailevat maailmaa itselleen luodusta syrjätilasta. Näitä miehiä, joiden pienessä elämässä ei näennäisesti tapahdu mitään, mutta tarpeen tullen he ovat kykeneviä absurdeihin, jopa väkivaltaisiin tekoihin.

En ole äänikirjojen suuri ystävä, mutta tätä romaania kuuntelisin mielelläni luettuna, niin outoutettua Paasosen kielenkäyttö on. Romaanissa kieli onkin suuremmassa osassa kuin juoni – päähenkilöllehän ei loppupeleissä tapahdu paljoakaan, eikä hän mädäntyneiden kirjakasojen viereen kustessaan löydä elämälleen suurta kosmista selitystä. Tämä on hyvin tyypillistä taideproosaa, joka ei pyri miellyttämään suuria yleisöjä. Minuun tämä kolahti tämänhetkisessä mielentilassani, mutta en ole koko ikääni fanittanut kirjallisuutta, joka vaikuttaa harvinaisten sivistyssanojen ja anekdoottien kokoelmalta. Suosittelen teosta maagisen realismin ja uuskumman ystäville ja niille, jotka kaipaavat pähkinöitä purtaviksi.

Teokselle kiitos komeasta arvostelukappaleesta. Kirja on objektina niin kaunis ja miellyttävä, että siitä tulee olemaan vaikea luopua (graafinen suunnittelu: Iira Oivo). Kankaisen niteen kanteen painetut metallinsiniset kalat eivät loista ruudulle saakka, mutta ovat herättäneet työpöydälläni suurta ihastusta.

 

Meri-Teijo: juurevaa työväenluokan historiaa

July 26 2014 022Viime viikolla pääsin veneilemään Suomenlahdelle Salon edustalla, ja uutena tuttavuutena reitin varrella oli Meri-Teijo. Tämännimisestä paikasta en ole koskaan kuullut, vain sitä vastapäätä köllöttelevästä Kemiönsaaresta, jota maantiedossa tumpelo noviisikaan ei kai ole voinut Suomen karttaa tutkiessaan ohittaa, niin suuri se on. Itselläni oli vuosituhanteen vaihteessa haave muuttaa luovaa työtä tekemään Kemiönsaaren Taalintehtaalle, jossa oli (ja on edelleen) edullisia vuokra-asuntoja saatavilla. Taalintehdas onkin jo puolivälissä matkalla Ahvenanmaalle, joten työrauha meren sylissä olisi ollut taattu. Koskaan ei tiedä, jos uusi muuttointo iskisi…

Meri-Teijo sijaitsee mantereella ja kuului aiemmin Perniöön, mutta on kuntaliitosten kautta tullut osaksi Salon kaupunkia. Paikkaa voisi kutsua Salon lähiöksi, mutta se ei ehkä tee miljöölle kunniaa. Henkinen etäisyys Salosta on suurempi kuin fyysinen (n. 20 km): näissä hyvinvoivissa, luovan innovaation valtaamissa kylissä tuntee olevansa Herran kukkarossa ja miltei ulkomailla. Varsinkin +30 asteen helteillä, jolloin tammi-, lehmus- ja muiden jalopuukäytävien alla ilma tuntuu trooppiselta ja peltojen yllä väreilee välimerellinen henki. Puiden alla on väliaikaisia keitaita paahtavalta auringolta, ja meri-ilma tekee muutenkin kuumuuden siedettävämmäksi kestää. Lukuunottamatta äkillisiä pakkomielteenomaisia pyrähdyksiä jätskikiskoille ja olutterasseille reissumme sujui ilman marinaa, jota taatusti olisi tullut roppakaupalla vastaavassa paahteessa kaupungissa. Kokeneessa seurassa reissusta selvittiin myös ilman palamisia ja merisairautta. Kiitos kapteenille ja matruuseille!

July 26 2014 025Meri-Teijon historia ruukkikylinä ulottuu 1600-luvulle; ensimmäiset rautaruukit Teijon ja Kirjakkalan kyliin perustettiin jo v. 1686. Mathildedalin ruukkikylä perustettiin v. 1852. Mathildedal eli suomalaisittain Matilda sai nimensä ruukinpatruuna Viktor Zabor Bremerin mukaan. Kävimme Teijon ja Matildan kylissä; Matilda oli ehkä astetta charmantimpi, vaikka Teijossa sijaitsi upea rokokootyylinen kartano ja poikkeuksellisen idyllinen hautausmaa. Hautausmaavierailu oli itselleni koskettavin hetki tällä reissulla: ihailin vanhan ajan rautaisia ja peltisiä puoliksi maahan painuneita 1800-luvulla täältä poistuneiden työläisperheiden muistomerkkejä, jotka oli annettu elää elämäänsä luonnontilassa.

Teijon luonto on enemmän ihmisen käden muokkaama kuin Matildan; satojen vuosien herraskainen kulttuuri on painanut jälkensä maastoon. Matildassa niityt ja pellot rehottivat rempseämmin, ja niittyjä leikkasivat todelliset uudisasukkaat, alpakat, omalla farmillaan, jonka tuotoksia lifestyle-myymälä Ruukin kehräämö ja puoti kauppaa viehättävässä miljöössä. Alpakoiden ruokkiminen oli lapsille mieluisaa puuhaa. Myytävät vaatteet olivat omaan makuuni liian seesteisiä, mutta ihastuin kutomon avoimiin oviin ja kaupassa myytävään alpakkakirjallisuuteen – omistajat vaikuttivat täydellisen omistautuneilta asialleen ja kuuluvat taatusti tämän maan alpakkatietäjien kärkikaartiin.

July 26 2014 040Molemmissa kylissä ränsistyneet ja remontoidut entiset työväenasunnot kertoivat omaa historiaansa. Rakennuksissa on asuttu ahtaasti, mutta niistä ilmeni yleinen intressi työväen olojen parantamiseen. Kylissä on toiminut mitä aktiivisempia yhdistyksiä ja seuroja, atleettiklubia, vapaapalokuntaa, soittokuntaa. Mathildedalin ruukkipolulla tuli déjá-vu-elämys suhteessa alkukesän reissuuni Britanniaan ja kävelyihin Bournvillen suklaatehtaan varjossa – molemmissa paikoissa on ollut kukoistava kasvuympäristö osaavalle, valistuneelle työväelle. Meri-Teijossa ympäristön kansainvälisyyttä on aikanaan lisännyt kylän poikien ja miesten aktiivinen merille lähtö ja sieltä palaaminen – ympäristö ei ollut pelkästään sujuvan kaksikielinen, vaan vaatimattomalla tavalla monikielinen ja -kulttuurinen. Muun maailman ideologiset vaikutteet ovat suurella todennäköisyydellä tulleet sinne laivateitse. Erityisesti politiikan ja uskonnon luovista dialogeista on olemassa todisteaineistoa.

July 26 2014 038Kiinnostavimpana anekdoottina mainittakoon, että ruukkien johto suhtautui myötämielisesti vapaiden suuntien kristillisyyteen, sillä uskoon tulleista saatiin kuuliaisinta, raitista työvoimaa. Tämän vuoksi esimerkiksi Mathildedaliin perustettin rukoushuone v. 1906 kaikille vapaille suunnille yhteiseksi tilaksi kilpailemaan luterilaisen kirkon kanssa. (Vastaavasta meiningistä kirjoittaa Leena Parkkinen romaanissaan Galtbystä länteen  (Teos, 2014) Turun saariston Korppoon kontekstissa.) Jo ennen tätä kyläyhteisössä vaikutti karismaattinen maallikkosaarnaaja Fredrik Häggström, kahdentoista lapsen isä, joka perusti oman baptistihenkisen herätysliikkeen vuosisadan vaihteessa uhmaten luterilaisen kirkon valtaa. Noihin aikoihin sos.demokraattiset työväenyhdistykset ajoivat myös uskonvapauden asiaa, ja vapaiden suuntien ja työväenliikkeen intressit olivat, yllättävää kyllä, tässä asiassa yhteneväisiä. Rukoushuonetta kutsuttiin Fredrikspoffiksi henkisen isänsä mukaan.

Mathildedalissa toimii aktiivinen kulttuuriyhdistys, joka tuottaa mm. kesäteatteria ja on toiminut kulttuurimaiseman elvyttämisen tärkeimpänä taustavoimana. Viimeiset kaksi tänne arvioimaani teosta ovat löytöjä heidän kierrätyshyllystään. Hyllyn sisällön perusteella noilla rannoilla asuu maailmaa paljon nähnyttä, valistunutta porukkaa.

Lähteet ja linkit:

Ruukkipolku-esite. Mathildedalin kulttuuriyhdistys ry.

Salon helluntaiseurakunnan kotisivut: http://www.salonhelluntaisrk.fi/seurakuntamme_80-vuotta/salon_helluntaiseurakunnan_historiaa/

Meri-Teijon kotisivu: http://www.meri-teijo.fi/fi/