Onnellisten laakson perijättäret

Teos: Lucinda Riley: Auringon sisar (Bazar, 2021)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kesällä kuulin suru-uutisen Lucinda Rileyn menehtymisestä, joka kyllä kosketti, vaikka kirjailija ei aivan top 10:n suosikkeihini mahdukaan. Rileyn kirjoja on liikenteessä maamme kirjanvälityspisteissä sen verran runsaasti, ettei niiltä ole voinut välttyä, ja itse aloitin niihin tutustumisen muista kuin tästä huippusuositusta sisarsarjasta.

Olen nyt siis lukenut seitsemän siskon saagasta ekan ja vikan osan. Ekan luin toissa kesän seksihelteiden aikana uimarannalla, ja tämä toinen on mennyt kotona sisätilassa hieman analyyttisemmassa asennossa. Olin sarjan aloitusosan jälkeen sitä mieltä, että kaupallinen sapluuna on jo nähty ja koettu, mutta nyt seitsemännen osan Keniaan sijoittuva historiallinen osio alkoi kiinnostaa.

Nykyisyydessä Papa Saltin adoptiotytärten kuopus Electra menestyy mallina New Yorkissa. 26-vuotiaana tämä uraohjus asuu hulppeassa asunnossa Central Parkin laidalla, hänellä on henkilökohtainen avustaja ja hän lentelee maailmalla kuvauksissa lähes joka viikko. Hän on myös vaikeassa päihdekoukussa, joka ihme ja kumma ei tunnu vaikuttavan ulkomuotoon. Vodkaa ja kokaiinia kuluu päivittäin loputtomia määriä, ja uusi lasti saapuu kotiovelle pelkällä puhelinsoitolla.

Electra on siskoista ainoa, joka ei ole avannut Papa Saltin jättämää hyvästelykirjettä, jossa tämä paljastaa jotain lapsensa biologisesta syntymästä. Hän on unohtanut kirjeen eksänsä asunnolle Malibuun. Eksän ilmoitettua uudesta kihlauksestaan hän toimittaa pikaisesti Electralle tämän miehen residenssiin jättämät tavarat, ja naisen on aika kohdata totuus itsestään.

Electralla on vuosien varrella käynyt monia mustia naisia väittämässä oletettua sukulaisuutta, eli pyytämässä rahaa rivien välistä. Kuitenkaan hänen näköisiään ei tule vastaan joka nurkan takaa edes Harlemissa, hän on pitkä ja ylväs afrikkalaiskaunotar. Nainen on tosin kasvanut Genevejärven saarella, ja käynyt koulunsa Sveitsissä paljon valkoisemmassa ympäristössä kuin aikuisuuden kotikaupungissa New Yorkissa.

Electran ”juurimatka” sijoittuu Keniaan, jossa kokonaan musta maasaiprinsessa Stella syntyy metsässä klaaninsa hylkäämänä vuonna 1940. Stella tulee valkoisen amerikkalaisen Cecilyn adoptoimaksi, vaikka laillisesti tämä adoptio ei ole mahdollista. Lapsettoman parin on järjesteltävä tytölle musta taloudenhoitaja äitihahmoksi, ja peitetarina on raskasta ylläpitää.

Cecily on elänyt etuoikeutettua elämää niin New Yorkissa kuin Kenian siirtomaapiireissä, ja Happy Valleyn Paradise Farmillakin hän tuntuu kohtaavan enemmän eläimiä kuin paikallisia afrikkalaisia. Hänen brittimiehensä Bill taas tuntee maasaikulttuurin kuin omat taskunsa, mutta pariskunnan järjestelty avioliitto on haastava. Naapuritilan Katherine on oikea sydänystävä, jonka kanssa jaetaan ilot ja surut, kun taas kummitäti-Kitin raisua elämäntapaa hänen on vaikea ymmärtää.

Kirjassa käydään läpi niin kolonialismin historiaa Keniassa kuin kansalaisoikeusliikkeen vaiheita Yhdysvalloissa. Ehkä jokainen lukija ei kaipaa johdantoa siihen, mitä Martin Luther King ja Rosa Parks saivat aikaan, eli osa tässä esitellyistä tiedoista ovat liian alkeellisia, ellei lukija ole todella nuori. Tosin olihan supermalli-Electran ja ihmisoikeusasianajaja-Stellan lähentyminen kiinnostavaa seurattavaa, kun naiset tuntuivat tuntemisensa alkuvaiheessa edustavansa niin eri arvomaailmoja.

Jos nyt epäuskottavuuksia alkaa kaivaa, niin minun oli vaikea uskoa Electran päihteiden käytön määrää suhteessa hänen elämänsä tahtiin. Ulkoisesti häntä ei edelleenkään tunnistanut syvällä päihteissä rypeväksi tapaukseksi, vaikka käyttöä oli jo jatkunut kauan. Toki hänellä oli apuna maailman kalleimmat kauneustuotteet ja alan ammattilaiset, mutta hän eli ns. rappiovaiheessa, jossa kukaan normaaleilla geeneillä varustettu ei olisi pitkään aikaan ollut työkuntoinen.

Ehkä sarjan sisaret ovatkin supervoimia omaavia Disney-prinsessoja, jotka osaavat vetää myös kokaiinia tyylipuhtaasti.

Tämä oli minusta vetovoimaisempi tarina kuin sarjan aloitusosa, ja pystyin hyvin eläytymään kaikkien kolmen naispäähenkilön tarinoihin. Toki tämän sarjan kaikkien hahmojen elitistisyys rasittaa, kun sarjassa eletään koko ajan maailmassa, jossa lentoja varaillaan maailman ääriin lyhyellä varoitusajalla, ja asutaan aina parhaissa hotelleissa. Mutta kyseessä on aikuisten satukokoelma, ja jos tämän genremääritelmän pystyy sisäistämään, silloin kirjojen parissa voi viihtyä paremmin.

Sarjan muut osat eivät kiinnosta minua yhtä paljon kuin tämä, mutta muistaakseni minulla oli toissa vuonna jotain yritystä Norjaan sijoittuvan Myrskyn sisaren kanssa, joka päättyi tylsistymiseen. Muissa osissa kohdemaina näkyisi olevan ainakin Espanjaa, Australiaa ja Irlantia. Siskojen hahmoista kiinnostavin minusta on henkinen eläinhoitaja Tiggy, jonka juuret ovat Andalusian romanikulttuurissa. Saatan siis vielä jatkaa seikkailuja sarjan parissa, vaikka lähiaikoina ei näytä olevan aikaa näin mittaviin eepoksiin.

Kerran reissunainen, aina yönainen

kankimäkiTeos: Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018), 448 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Mia Kankimäen esikoisteos Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) oli minulle tärkeä teos, vaikka en ole suuri Japani-fani enkä tunne maan varhaisempaa historiaa. Olin ihastunut varsinkin kirjan nimeen, jota olen pitänyt jonkunlaisena mottona kaurapuuronharmaiden elämänhaasteiden keskellä.

Ennenaikainen henkinen kuolema on surullinen asia, kuten ovat ne kiellot ja rajoitteet, joita säädämme itsellemme tullaksemme yhteiskuntakelpoisiksi. Kankimäen toisessa teoksessa Naiset joita ajattelen öisin tartutaan näihin elämäämme rajoittaviin ”mörköihin” rankalla kädellä. Kyseessä on myös matkakirja ja kulttuurihistoriallinen tutkielma, mutta kirjan sanomaa voi kukin pohdiskella myös henkilökohtaisella tasolla.

Naiset joita ajattelen öisin on edeltäjäänsä runsaampi ja monisyisempi teos, jota en suosittele luettavaksi yhdeltä istumalta. Siinä jäljitetään kymmenen kirjailijalle merkittävän reissunaisen (eli yönaisen) jättämää henkistä perimää, joka ulottuu kaikille mantereille renessanssin ajasta nykypäivään. Kankimäki kutsuu heitä yönaisiksi siksi, että hän on tukeutunut heihin unettomina öinä, kun kysymys tulevaisuudesta on rassannut häntä. Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä?, hän kysyy realistisesti.

Tutuin teoksen kymmenestä naishahmosta minulle oli Karen Blixen, jonka jälkiä hän myös jäljittää pisimpään ja uskollisimmin. Viktoriaanisen ajan naismatkaajat ovat olleet hänelle enemmän virtuaalisia ystäviä, kun taas Italian renessanssin ajan naistaiteilijoiden vaikutteita etsiessä oli vietettävä aikaa paikan päällä. Japanilaisen, vielä elossa olevan Yayoi Kosaman kanssa Kankimäki on matkaillut mielessään pisimpään, ja hänen tarinansa tuli ehkä eniten iholle.

Oma lempihahmoni kaikista oli Länsi-Afrikkaa kolunnut Mary Kingsley (1862-1900), joka toisin kuin monet edeltäjänsä kuoli nuorena. Kingsley kiinnostui matkoillaan luonnon havainnoinnista, ja hän rahoitti reissujaan keräämällä lajeja Lontoon The Royal Societyyn. Erityisen innostunut hän oli kalastamisesta ja melonnasta, ja koki mangrovesuon mielenmaisemakseen. Jos hän olisi elänyt lähes satavuotiaaksi kuten moni muu naispioneeri, hänestä olisi luultavasti tullut kulttihenkilö. Hänen ikätoverinsa Alexandra David-Neel, joka valloitti Lhasan suljetun kaupungin ja eli satavuotiaaksi, oli sellainen, ja hänestä olen kuullut enemmän jo ennen tämän kirjan lukemista.

Kirjassa kuvatut seikkailut ovat eritasoisia, ja kuvaukset kirjoitusretriiteistä Euroopan turvallisiin residensseihin eivät saa aikaan aivan samaa ihastusta kuin teoksen alun Tansania-kuvaus. Tosin kerronnan kannalta olisi ollut raskasta lukea tilitystä useammasta suuremmasta tutkimusmatkasta johonkin, jossa päästään reippaasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Kankimäki myös pohtii aiheen valintansa mahdollista kolonialismia, eli onko Karen Blixenin fanittaminen ja siitä kirjoittaminen vain vanhojen eurooppalaisten valloitusfantasioiden toistoa?

Blixeniin liittyvä turismi Keniassa on kieltämättä överiä. Myös Kankimäki on käynyt siinä Blixen-aiheisessa hotellissa, jonka aamiaishuoneessa kirahvit käyvät kerjäämässä asiakkailta makupaloja. Varmasti kävisin siellä itsekin, jos Nairobiin päätyisin, mutta en uskoisi visiitin olevan pelkästään riemullinen.

Tämä on sen tyyppinen teos, joka kannattaa ehdottomasti hankkia omaksi, ja johon voi tehdä merkintöjä marginaaleihin. Kirjan muistutukset ja ohjeet eivät tunnu turhilta aforismeilta. Itse pidin erityisesti ohjeesta ”Pelaa niillä korteilla, jotka saat”. Yayoi Kosama on onnistunut rikastumaan ja työllistämään kymmeniä ihmisiä tokiolaisesta mielisairaalasta käsin, ja juuri tuossa tarinassa on jotain hyvin voimaannuttavaa.

Kirja kertoo myös paljon itse kirjoittamisesta, ja rivien välistä voi lukea, kuinka suurtöinen teos on ollut saada alle 500 sivun ”vaatimattomaan” muotoon. Siksi en tässä arviossa lähde ruotimaan kirjan runsautta. Kankimäki on renessanssityylinen kirjailija ja tutkijatyyppi, joka ei luultavasti pysty rajoittamaan innostustaan ja rakkauttaan tiiviisiin synopsiksiin tai pähkinänkuoribokseihin. Tämä kirja sotii hyvässä mielessä tehokkaan kommunikaation prinsiippejä vastaan. Tietokirjana se kulkee täysin omia polkujaan, ja moni pelkkää tietoa etsivä saattaa kirjan suitsuttaviin pohdintoihin myös turhautua. Ja sanoisin, että se on heidän murheensa. Tämä teos ilahduttanee enemmän niitä, joilla on oman elämän suunnassa säätämisen paikka – matkakertomukset toimivat kimmokkeena johonkin muuhun.

Minulle tämä teos oli vielä tärkeämpi kuin esikoisteos Asioita. Itse olen perheellinen ja joitain seikkailuja nuorena perheellisenä jo läpi käynyt, mutta reissunainen minussa kärsii vakavasta puutostaudista. Itse en ehkä edes kaipaa Afrikan safareille malariahyttysten syötäväksi (koska kehoni ei siedä estolääkkeitä), mutta kaipaan erikoisiin kirjastoihin ja arkistoihin etsimään tietoa entisistä elämistäni. Ja kaipaan Himalajan vuoristoilmaan purkittamaan ikuisen nuoruuden eliksiiriä. Tämä kirja auttaa lukijoitaan sanoittamaan unelmiaan ja kaipuutaan.

Seikkailu voi alkaa 14 euron Alexandra David-Neel-teestä, jota voi tilata pariisilaisesta verkkokaupasta. Se tuntuu postikuluineenkin varsin edulliselta hinnalta elämyksestä. Ja ehkä tämän lukukokemuksen kunniaksi päräytän myös tulemaan pannullisen kashmirilaista pinkkiä teetä.

PS: Kiitos myös Piia Ahoa ja Stephen Mackeyta vuoden hienoimmasta graafisesta suunnittelusta ja kansikuvasta. Grrrh!

PS2: Olen myös nimimerkki ”Buzin” uusimman romaanin suuri fani, ja luen ilolla siitä, että teokset ovat syntyneet osittain samassa tilassa.

Tuhlaajapojan poikien paluu

IMG_1728Väiteltyäni omaelämäkertateemasta ja kulutettuani 7 vuotta siihen liittyvään teoretisointiin, lopetin kategorisesti tuoreiden omaelämäkerrallisten teosten lukemisen. Olen kyllä tässäkin blogissa aika ajoin sortunut johonkin autofiktioon, mutta varsinaisia omaelämäkerrallisia tekstejä tulee luettua vain aniharvoin.

Poliitikkojen omaelämäkerrat varsinkin ovat olleet pannassa. En ole lukenut edes Barack Obaman sellaista.

Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen (Siltala, 2016) sai aikaan poikkeuksen tahtotilassani. Se ei ole perinteinen omaelämäkerta, jossa kerrataan saavutuksia ja julkista uraa, vaan se keskittyy enemmän identiteettiin ja nyky-yhteiskuntamme haasteisiin. Siinä puhuvat rinta rinnan taiteilija ja poliitikko, nautiskelija ja vastuun kantaja. Koin vastuullisuuden järeämpänä teemana kuin vapauden. Teos on syntynyt aikana, kun kansanedustaja Toivola oli isyyslomalla ja vähän sen jälkeen sairaslomalla työuupumisen vuoksi.

Toivolan julkista uraa olen seurannut jo ennen kuin hänestä tuli kansanedustaja. Eniten tiedän hänestä koulujen monikulttuurisuuskasvattajana. Olen hyvin harmissani siitä, ettei hänen uransa näyttelijänä lähtenyt käyntiin sillä intensiteetillä kuin mihin hänellä olisi varmasti ollut lahjoja ja voimavaroja. Tosin mediapersoonana, kouluttajana ja poliitikkona hän on varmasti saanut enemmän aikaan kuin jos olisi jäänyt Suomeen näyttelemään niitä muutamia harvinaisia mustan miehen rooleja.

Musta tulee isona valkoinen on puhutteleva teksti rohkeudesta. Se ei pelkästään kerro ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta, tai rasismista ja homofobiasta, vaan siihen varmasti voi samastua, jos on koskaan kokenut pelkoa syrjään jäämisestä tai näkymättömyydestä minkään mahdollisen syyn vuoksi.

Teoksen vahvin narratiivi on läpi kirjan kulkeva kertomus Janin ja Berliinissä asuvan Daniel-veljen kohtaamisesta ja heidän päätöksestään matkustaa isänsä juurille Keniaan. Tuhlaajapojan poikien paluussa on jotain raamatullista ja eeppistä, vaikka Toivola ei kirjoitakaan vahvan uskonnollisesta kontekstista. Teos valottaa tärkeitä asioita sukulaisuudesta ja geeniperimästä. Jani Toivola koki Kenian-reissullaan vapautumista omaan kehoonsa liittyvästä häpeästä, sillä näki paikallisten miesten omaavan samanlaisia pakaroita ja päärynävartaloita kuin hänellä itsellään. Samoin kehon kieli ja puhetavat tuntuivat tutuilta, vaikka Jani ei ollut ennen New Yorkiin muuttoaan paljon ollut tekemisissä afrikkalaisten tai afroamerikkalaisten kanssa.

Toivola on ollut 39-vuotias kirjan julkaistessaan. Yllättävän paljon hän saa teokseensa ympättyä historian havinaa, humoristisessa muodossa. Tässä luetaan Anttilan ja Hobby Hallin postimyyntikuvastoja kuin Raamattua, kuunnellaan mummon kanssa Tarja Ylitaloa kasettimankalta, kärsitään sydänsuruista Glenn Medeiroksen tahdittamana ja päästään Maria Guzeninan vieraaksi MTV:n studioille Lontooseen. Perheen muutto Helsingistä Porvoon läheiselle maaseudulle vaikuttaa kasvavan pojan tarpeeseen myös kuulua lähiympäristöönsä siitä huolimatta, että paikalliset pojat pukeutuvat pilottitakkeihin. Saadakseen mitään jalansijaa yhteisössä hänen oli opeteltava imemään fritsuja tyttöjen kauloihin ja juomaan kotibileissä ”omppupomppua”.

Poliittisesti keskeisiä kysymyksiä teos on pullollaan, ja ehkä olennaisin liittyy valtarakenteisiin yleensä. Kenellä on oikeus tai pokaa julkisesti mitätöidä toisen ihmisen elämä ja murskata siihen liittyvät haaveet? Enemmistön ja vähemmistöjen suhteisiin liittyen teos ei keksi pyörää uudelleen, mutta toimii ihmisläheisenä todisteena taistelujen vakavuudesta ja niihin liittyvästä emotionaalisesta kuormittumisesta.

Olen myös yrittänyt saada Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä käsiini, ja koen, että nämä teokset olisi hyvä lukea yhdessä. Itse koin tässä teoksessa oppivani eniten kenialaisista juurista ja sateenkaariperheen perustamisen suunnittelusta – kaapista ulostulosta ja koulumaailman sisäänkirjoitetusta rasismista ja homofobiasta olin jo lukenut ja kuullut Toivolalta itseltään aiemmissa konteksteissa. Kaiken kaikkiaan teos kuitenkin on koherentti ja huolellisesti työstetty kokonaisuus, joka ruokkii sekä sydäntä että älyä.

Valitettavasti ne, jotka tätä kirjaa eniten tarvitsisivat, eivät syvän asennevammansa vuoksi pysty siihen tarttumaan.

 

Maanosa, josta ei ole paluuta

afrikan taivasSylttytehdas löytyy lopulta aina kahvifarmilta, jossa syfilikseen sairastunut nainen kirjoittaa alkuvoimaisia tarinoitaan ja pääsee lentämään loputtoman taivaan alle brittirakastajansa kanssa. Farmi sijaitsee vuorilla, säällisen matkan päässä Nairobista, alueella, joka kaupungin laajetessa nimetään Kareniksi.

1990-luvulla Karenin alue on eurooppalaisten ja amerikkalaisten ekspatriaattien suosiossa. Siellä on valkoisten pitämiä kauppoja ja kampaajia, intialaisten lääkärien vastaanottoja ja länsimaista ruokaa tarjoilevia ravintoloita. Valkoihoiset asuvat siellä mukavuuksia pursuavassa kuplassaan tiedostaen sen, että aito ystävyys mustien naapureiden kanssa on vaikeaa, ellei mahdotonta, sillä suhteet perustuvat ensisijaisesti materiaan, rahan valtaan. Paikalla on myös jonkin verran syntyperäisiä valkoisia, siirtomaa-aikaisten farmareiden jälkeläisiä, jotka kyllä elintavoiltaan erottuvat vasta maahan tulleista, mutta heillä ovat omat kuplansa. Loppupeleissä kuitenkin kaikki valkoiset päätyvät naimaan toisiaan, sillä piirit ovat säälittävän pienet. Elämäntapa on hedonistinen, painottuen luksustuotteisiin, juhliin, viinaan ja huumeisiin.

Olette ehkä jo lukeneet ja nähneet version tällaisesta elämästä. Karen Blixenin varjo itäisen Afrikan representaatioiden yllä on edelleen painava. Italialainen Francesca Marciano on yksi myyttien jatkajista, osittain myös purkajista. Hänen romaaninsa Afrikan taivas (alk. 1999, WSOY 2010, suom. Kaijamari Sivill) on ensisijaisesti rakkaustarina, tosin ei hirvittävän romanttinen eikä rakkaustarinana mieleenpainuva sellainen. Onneksi sillä on muita ansioita, sillä varsinainen kolmiodraama päähenkilö Esmén ja hänen kahden kosijansa, Adamin ja Hunterin, välillä on kovin heppoinen. Ensin Esmé löytää syntyperäisen valkoihoisen safarioppaan, joka ei vaadi paljoa ja sen jälkeen kyynistyneen brittiläisen sotatoimittajan, joka on energiavaras ja vampyyri. Molempien kanssa on vaikeaa ja lopulta sankaritar jää yksin.

Juoni selviää jo romaanin takakannesta eikä ainakaan minussa herättänyt suuria odotuksia. Sen sijaan kontekstin kuvaaminen on tässä mielenkiintoista. Marciano paljastaa ekspatriaattien yhteisöstä raadollisia, mutta myös koomisia puolia. Nuorten naisten kokaiinin käyttö shoppailuretkillä hämmentää, samoin illallisten kuvaus paikallisen malliparin, Nenan ja Peterin, sisustuslehtikodissa, jossa kaikki on kuin ekspressionistisesta maalauksesta. Sotatoimittajia houkutellaan poseeraamaan Voguelle kyseenalaisissa kohteissa, ja amerikkalaisten turistien suihkuihin liittyvät odotukset luksussafareilla ovat ”sitä itteään”. Hyväntekijähahmoja kirjassa ei varsinaisesti ole, lukuunottamatta satunnaisia amerikkalaisia tyttöjä, jotka ovat saaneet päähänsä dokumentoida naisten ympärileikkauskäytäntöjä ännänteen projektiin, ikään kuin se olisi heidän originelli ideansa. Tämä siis 1990-luvulla, kauan ennen vaginamonologeja.

Vellovien tunteiden ulkopuolella Esmén henkilöhahmo on sopivan kaoottinen ja särmikäs. Kertomus hänen napolilaisesta kommunistiperheestään toi lisää maustetta afrikkalaiseen tarinaan. Runoilijaisän kuolema ja hänen henkinen perimänsä ovat Esméllä työn alla – isä olisi kenties paheksunut ekspatriaattielämän porvarillisuutta. Tarinan aikana Esmé palaa Italiaan vain kerran nauttiakseen Amalfin rannikon keväästä. Euroopan vuodenaikojen selkeys ja raikkaus ei kuitenkaan houkuttele häntä palaamaan kotiin. Afrikan taivas on hänen ihon allaan pysyvästi – manner ei jätä häntä rauhaan ja valinta tuntuu kohtalokkaalta.

Samantyyppiseen yhteisöön sijoittuu John le Carrén Uskollinen puutarhuri (2002), joka kieltämättä seisauttaa veret voimallisemmin kuin tämä romaani. Tyypit ovat molemmissa samantyylisiä, mutta le Carrén postkoloniaali kritiikki järeämpää. Marciano kirjoittaa sujuvasti, viihdyttävästi ja paikoitellen nokkelasti. Kenian luonnon kuvaukset ovat herkullisen aistillisia, eli teosta voi lukea myös matkakirjana. Tyylillisesti teos ei edusta tyhjäpäisintä chicklitiä, vaan Marcianolla selkeästi on kaunokirjallisia ambitioita. Kirjailija näyttää tehneensä suuremman läpimurtonsa vasta viime vuosina, eivätkä kaikki teokset kerro Afrikasta.

Sujuvan kielen vuoksi en saanut teoksesta näppyjä, kuten esimerkiksi sain suomalaisen Pia Heikkilän Afganistaniin sijoittuvista ekspatriaattiteoksista. Teos ei tuntunut niin suunnitellun kaupalliselta tuotteelta kuin Operaatio Lipstick. Se sopii niille, jotka haaveilevat kaukomaista ja haluavat maistaa niiden makuja sopivasti, mutta ei liikaa. Kenialaisista kulttuureista lukija ei opi paljoa, ehkä ripauksen Nairobin arjesta.

Jokamiehen oma Afrikka

Bellow in Africa

Nobelisti Saul Bellow (1915-2005) on minulle tuttu kirjailija lähinnä englantilaisen filologian opinnoista, jolloin pidin häntä elämänfilosofisesti anteliaana, mutta silti kuivana kertojana. Sattuipa sitten niin, että toinen lukemani Bellow’n teos, Sadekuningas (Henderson the Rain King, 1958), vei minut mukanaan Itä-Afrikkaan keskelle sadetansseja ja initiaatioriittejä, jotka pursusivat elämäniloa ja lihallisuutta. Jos tätä teosta vertaa esim. tänne jonkin aikaa sitten arvioimaani Hemingwayn Afrikan vihreisiin kunnaisiin, kyseessä on monisyinen ja deskriptiivinen aistillinen ilotulitus. Teos ei kuitenkaan imaissut minua mukanaan yhdeltä istumalta, vaan luin sitä pieninä paloina nelisen kuukautta. (Minulla on siis käynnissä Keltainen kirjasto-projekti. Haluaisin myös hyllyyni yhden puhtaan Keltainen kirjasto-rivin, sillä Penguinin oransseja teoksia taitaa olla jo hyllyllinen.)

Henderson on keski-ikäinen romuluinen, lievästi alkoholisoitunut hahmo, perintörikas vapaaherra, joka on toista kertaa naimisissa. Molempien vaimojen kanssa on ollut omat vääntönsä, mutta toista vaimoa Lilyä hän rakastaa aidosti. Tästä huolimatta hänellä on tapana uhkailla perhettään itsemurhalla. Eräänä päivänä hänen sisällään alkaa soida mantra tahdon tahdon tahdon, jota seuratessaan hän päätyy Afrikkaan. Pian hän karkaa länsimaisesta seurueestaan ja palkkaa palvelijakseen arnew-heimoon kuuluvan Romilayun. Tyypillisen kehitysromaanin kaavan mukaan Henderson pakotetaan kohtaamaan omat henkiset lukkonsa ja onnellisuuden esteet.

Arnewien parissa Henderson pyrkii levittämään länsimaista rationaalisuutta epäonnistuen katastrofaalisesti. Heimon ainoaan sadevesisäiliöön on pesiytynyt sammakkojen yhdyskunta, ja arnewit pitävät vettä käyttökelvottomana, kirottuna. Heimo mieluummin kärsii nälänhädästä ja antaa karjansa kuolla kuivuuteen kuin käyttäisi saastunutta vettä. Pettyneenä Henderson pyytää palvelijaansa kuljettamaan hänet eteenpäin toisenlaisen porukan luo, ja hän päätyy wariri-heimon hoviin kunniavieraaksi kuningas Dahfulle. Dahfu on eksentrinen tapaus, joka elää kesytetyn naarasleijona Attin kanssa uskoen, että leijonat ovat hänen omien edesmenneiden sukulaistensa reinkarnaatioita. Dahfu haastaa Hendersonin syvällisiin keskusteluihin elämästä ja ihmiskunnan yhteneväisyydestä ja eroista; samalla hän kertoo menneisyydestään lääketieteen opiskelijana Syyriassa. Kenian viidakoista Henderson löytää kumman kansainvälisiä maailmanmiehiä, jotka puhuvat monia kieliä ja osaavat kyseenalaista länsimaisten ylemmyydentuntoa. Mies myös initioidaan sadekuninkaaksi, mutta Dahfun menehdyttyä hänen on paettava waririen parista sillä uhalla, että hänet, valkoinen mies, kruunattaisiin uudeksi kuninkaaksi.

Bellow kirjoittaa heimojen traditioista uskottavasti, ehkä siksikin, että nuorena miehenä hän opiskeli antropologiaa, mutta myös siksi, että Hemingwayn tavoin hän matkaili leijonanpyydystyssafareilla. Tässä ei kuitenkaan keskitytä simban ampumiseen, vaan Henderson joutuu kirjaimelliseen leijonaterapiaan kuninkaan ohjauksessa. Hän joutuu imitoimaan  leijonan liikkeitä ja karjuntaa harjoituksissa, joiden Dahfu uskoo olevan miehen parhaaksi. Dahfun heimostakin suuri osa pelkää kuninkaan harjoittamaa magiaa, jopa kuninkaan äiti käy varoittamassa Hendersonia poikansa puuhailuista.

Ehkä teoksen filosofinen anti jokseenkin peittyi hyperaktiivisen kohkaamisen alle, mutta romaanista jäi käteen yksi sitaatti, jonka nerokkuutta olen ihaillut:

“I am a true adorer of life, and if I can’t reach as high as the face of it, I plant my kiss somewhere lower down. Those who understand will require no further explanation.”

Impulsiivinen ja hedonistinen Henderson siis oppii Afrikassa tyytymään vähän vähempään ja viivyttämään tarpeidensa tyydytystä. Kiinnostava anekdootti kirjan kustannuksessa oli, että jo ennen romaanin julkistamista Bellow varoitti lukijoitaan lukemasta teosta liian symbolisella tasolla ja kehotti heitä keskittymään enemmän juoneen ja itse seikkailuun. Tämä lienee viisasta, sillä teos pursuaa symboliikkaa joka sivulla ja kaikista nurkista. Olisin siis nauttinut tästä enemmän, jos tässä olisi ollut puolet vähemmän kamaa.

Matkailusta kiinnostuneena sytyin Bellow’n matkassa eniten Lamun kaupungista, joka sijaitsee saarella Kenian itärannikolla ja on nykyään UNESCO:n maailmanperintökohde. Lamu on samantyyppinen arabialaisvaikutteinen maustesaari kuin Tansanian puolinen Sansibar, mutta lähempänä mannerta ja siksi helpomman matkan päässä. Kenian peräkylien miehille Lamu on kirjassa sivistyksen huipentuma ja shangri-la, jossa he ovat käyneet oppimassa maailman kieliä ja oppimassa ”tavoille”. Lamun kasvatit puhuvat tässä englannin, ranskan ja portugalin sekakieltä, muistelevat kahviloita, musiikkia ja tyttöjä kaiholla nauttien keikaroinnista.

Henderson siis luo oman Afrikkansa päänsä sisälle ja afrikkalaiset luovat Pariisinsa Lamulle. Afrikkaan liittyviä kliseitä ja myyttejä Bellow uusintaa siinä missä murtaakin. Lukijalta odotetaan joustavaa mieltä eikä liian poliittisen korrektia lukutapaa.

 

Millainen ihminen eksyy Matkamessuille?

SerengetiSafariSain ilmaisliput Matkamessuille Pohjois-Karjalan maakuntaliitolta. Koska kotioppäin-ajattelu on vallannut mieleni, en voinut jättää mahdollisuutta väliin, vaikka rahatilanne ei kannusta Tampereelta poistumiseen. Varasin siis Onnibus-liput edestakaisin, silläkin riskillä, etten heräisi aamukuudelta Hervannasta lähtevään vuoroon. Onnibus olisi muuten loistava mahdollisuus meille itäpuolen Tamperetta asuville, mutta vuorojen aikataulut tuntuvat epäinhimillisiltä. Ymmärrän kyllä, että esim. Helsinki-Tampere- vuoro on suunniteltu ennen kaikkea työmatkalaisille, joiden on ehdittävä aamuksi töihin ja illaksi kotiin. Onnibus toimii mielestäni tehokkaammin kuin Matkahuolto, siksi, että sen reiteillä on vähemmän välipysähdyksiä. Parhaimmillaan sitä käyttäessä kotiin voi ehtiä lyhyemmässä ajassa kuin junalla.

Niin, minulla ei ollut mitään käsitystä, miksi mennä Matkamessuille. Olen toistaiseksi ollut lahjakas löytämään uusia matkakohteita aivan itsenäisesti, enkä yleensä lue minkään matkanjärjestäjän katalogeja. Esitteiden ja muun krääsän kotiin kantaminen on epäekologista, ja kiihdyttää vaan entisestään globaalisti epäreilua teollisuutta. Kaiken tarvitsemansa tiedon yleensä saa netistä, ja mitä ei sieltä saa, voi saada paikan päältä ihmisiltä.

Nukuin pommiinja jouduin lähtemään messureissulle junalla. Harmittava takaisku, mutta koska olin jo sopinut tapaamisia ihmisten kanssa ja halusin päiväksi pois Tampereelta, ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Helsingissä tapasin rakkaan  koulukaverin ja veljen, tutustuin uuteen Kaisa-kirjastoon (zeeeen!) ja kiinnostavaan kruununhakalaiseen työtilaan/musastudioon Das Båtiin ja shoppailin minimibudjetilla. Sää tuntui jäätävältä (pahimmillaan -27), koska aamusähellyksestä johtuen en ollut ehtinyt pukeutua kunnolla ja tunnetusti rannikolla pakkasviima on julmempi kuin sisämaassa. Yhtään valokuvaakaan en naparetkeltäni ottanut, koska oli työ ja tuska pysytellä elävänä.

Messuista: järkyttävän ruuhkaista, hektistä ja kaupallista. Joissain pisteissä oli mahtavat tarjoilut ja oleskelutilat. Jos olisin ollut oikein kotioppäin, olisin huolehtinut koko päivän ravinnosta, mutta minua aina ahdistaa tungos ilmaisten suupalojen ympärillä. Paras piste oli italialaisen Puglian (Apulian) ständi, jossa ei ollut ruuhkaa ja josta sai konkreettisia vinkkejä reissaamiseen Etelä-Italiassa. Pugliasta postasinkin jo tänne loppukesästä, alue on edelleen tulevien reissukohteideni top 3-kärjessä. Itselleni strategista tulevissa reissuissa on Ryanairin jatkosuunnitelma Tampereelta lennettäessä. Jos Roomaan on edelleen yhteys, sitten Puglia on varteenotettava kohde.

Kaukomatkoista tutustuin Kenian ja Sansibarin tarjontaan, mutta tällä hetkellä ne ovat kaukaisia haaveita. Kävin kiinnostavan keskustelun nairobilaisen matkanjärjestäjänaisen kanssa, joka oli lentänyt Helsinkiin vain esitelläkseen safareitaan. Hän olisi mielellään räätälöinyt minulle oman paketin, jonka aikana tutustuisin maaseudun naisiin ja heidän yritystoimintaansa. Vaikutti, että monen muunkin eksoottisemman kohteen esittelijät olivat tulleet paikalle sieltä kaukaa.

Jos messuista jotain hyvää etsii, niin kotimaan puoli tuntui toimivan paremmin kuin eksokohteiden, ja maakuntien tarjonnan esittely tuntuu reilummalta businekselta kuin karibialaisten risteilyalusten. Pohjois-Karjalan pisteessä keskipisteenä oli minulle jo tuttu Hermannin kauppa-auto, oululaiset kirmasivat puolialastomina kivikauden turkiksissaan ja länsirannikon pikkukuntien ja Turun saariston tarjonta tuntui erityisen houkuttelevalta.

Taisin eksyä Matkamessuille silkasta ahneudesta, ja luulen, että tilaisuus hyödyttää enemmän ammattilaisia kuin tavallista tallaajaa. Vanhalle ja varakkaalle väelle messut tarjoavat loputtomia mahdollisuuksia, mutta meille köyhille suurin jännitys taitaa kohdistua niihin kymmeniin kilpailukuponkeihin, joita tuli päivän aikana täytettyä.

Elävä banaanimainos

OwindiLöysin sattumalta helmen unohdettujen kirjojen merestä. Kirjalla on provosoiva nimi: Kato kato nekru. Sen kirjoitti Tampereen yliopiston ensimmäinen afrikkalainen opiskelija Joseph Owindi, joka asui Suomessa 1963-71. Kirja julkaistiin WSOY:n toimesta vuosi Owindin maastamuuton jälkeen. Owindi palasi kotimaahansa Keniaan maisterintutkinto taskussaan ja teki uran Nairobissa ILO:n palveluksessa. Häntä on sittemmin haastateltu YLE:n Afro-Suomen historia-dokumenttiin ja hänen vuoden 1969 haastattelunsa, joka on tehty hänen opiskelijaboksissaan Kalevan Domuksessa, on myös nähtävillä YLE:n Elävässä arkistossa. Kirjaan tarttuessani mielessäni oli kysymys: onko mikään muuttunut suomalaisten suhteessa afrikkalaisiin keskellämme 40 vuoden aikana? Lukija voi jo etukäteen olettaa, että teos kertoo rasismista. Mutta miten rasismi ilmeni tuolloin, ja miten se ilmenee nyt, kun afrikkalaisten läsnäolo tamperelaisessa katukuvassa on muuttunut arkisemmaksi?

Owindi koki umpioituneen kansan hämmennyksen tavatessaan ”mustan miehen” suunnilleen samalla tavalla kuin Mikael Niemi esittää Vittulajänkä-romaanissaan: metsäkansa saattoi paeta kamariin oudonnäköisen vieraan lähestyessä tai todellakin nousta seisomaan ja huutaa ”Neeger”! Monet tulivat koskettelemaan hänen ihoaan ja hiuksiaan, ja kävipä niinkin, että hänet lennätettiin Kajaaniin eläväksi banaanimainokseksi paikalliseen ruokakauppaan. Rankoista kokemuksista huolimatta Owindi kertoo arjestaan humoristisesti ja rakentavasti. Miehellä oli monia vastoinkäymisiä työn saamisen ja toimeentulon saralla, mutta teksti antaa ymmärtää, että suurimman osan ajastaan Suomessa hän elätti itseään sekalaisilla hanttihommilla, eikä työn saannin suhteen ollut ylivoimaisia hankaluuksia. Hän oppi suomen kielen nopeasti ja oli pitkään mukana opiskelijapolitiikassakin. YLE:n filmissä esiintyy suosittu ja menevä mies, jolla on jonkunlainen paikallisen julkkiksen status opiskelijoiden parissa. Erityisen mielellään opiskelijatoverit tulivat hänen asunnolleen kuuntelemaan kenialaista popmusiikkia. Teos ei ainakaan kerro yksinäisyydestä tai syrjään jäämisen kokemuksista. Koska hänellä ei ollut montaakaan maanmiestuttua, hänen oli pakko ystävystyä suomalaisten kanssa.

Afrikkalaiseksi mieheksi Owindi kirjoittaa harvinaisen avoimesti kokemuksistaan vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ainoalla afrikkalaisella oli vientiä, ja usein hänet vietiin näytille vanhemmillekin, silloinkin kun suhde oli puhtaan toverillisella pohjalla. Suomalainen 60-luvun ravintolaelämä tulee myös tutuksi: yhtäällä on tylyt ovimikot, jotka valitsevat asiakkaansa ihonvärin perusteella, toisaalla anteliaat juopot, joilla on piikki auki aamuyöhön asti.  Kirja vilisee hassuja sananparsia kuten ”aina on tilaa sille, joka käyttää Rexonaa” tai ”parempi pyy pivossa kuin kymmenen orrella”. Teos on kielellisesti rikas ja ajatuksella kirjoitettu. Tekstin kypsyys antaa vaikutelman varttuneemmasta kertojasta kuin alle kolmekymppisestä.

Teksti tuntuu oudon ajankohtaiselta. Olen afrikkalaisilta ystäviltäni kuullut vastaavia kokemuksia 2010-luvulta, ainoana erotuksena tänä päivänä on se, että työmarkkinat ovat nyt aidosti diskriminoivat kaikkia ulkomaalaisia opiskelijoita kohtaan. Owindi kertoo paskaduuneista, joista kuitenkin maksettiin samaa palkkaa kuin suomalaiselle duunarille. Nykyään on olemassa töitä ja työolosuhteita, joista normikansalaisilla ei ole harmainta aavistustakaan – ja näissä duuneissa ovat enimmäkseen suomalaisen sosiaaliturvan ulkopuoliset opiskelijat, paperittomat siirtolaiset ja papereitaan odottavat. Valitettavasti aistin Owindin tekstistä paikoitellen suurempaa solidaarisuuden henkeä Afrikkaa kohtaan kuin mitä koen ympäröivässä todellisuudessani vuonna 2012. Samat stereotypiat jylläävät edelleen, ehkä sisäsiistimmässä muodossa. Rasismista on tullut liukkaan salonkikelpoista, ja siksi siihen on vaikeampaa puuttua. Suren erityisesti viimeisen kymmenen vuoden kehitystä. Tätä teosta suosittelen lukemistoksi kaikille, jotka toivoisivat maamme rotusuhteiden ja monikulttuurisuuspolitiikan kehittyvän muuhun suuntaan kuin perussuomalaiseen.

 

Draama, manipulaatio, prosessit

Katsoin YLE Areenalta Suomen marsalkka-elokuvan teosta kertovan dokumenttisarjan Operaatio Mannerheim. Arvasinkin, että ”Making of” kiinnostaisi enemmän kuin lopputuote. Oli virkistävää katsoa sisään Nairobin elokuvateollisuuden arkeen ja tavata loistava paikallinen kuoro ja innovatiivisia katutaiteilijoita. Sarja on reippaan tunnustuksellinen ja rosoinen, mutta kertoo kaunistelematta melkein mahdottomasta projektista, joka kaikista vastoinkäymisistä huolimatta saatiin kunnialla päätökseen. Dokumentissa oli paljon tuttua, vaikka en olekaan tehnyt leffaa Keniassa, vaan vaatimattomampaa yhteisöllistä draamaa koti-Suomessa.

Dokumentista nousi kaksi staraa ylitse muiden: Telley Savalas Otieno ja ohjaaja Gilbert Lukalia. Tapaamme Telleyn, joka projektin aikana kipuilee ammatillisen identiteettinsä kanssa, koska on loukannut lonkkansa moottoripyöräonnettomuudessa ja tulee todennäköisesti linkkaamaan jalkaansa loppuikänsä. Telley saapuu välillä kuvauksiin kännissä, koska ei usko muuten saavuttavansa roolin tunnetiloja. Telley uskoo olevansa ”pudonnut” eilispäivän lupaus. Projektin aikana hän selvästi saa palan tulevaisuudenuskoa takaisin. Erkko Lyytisen ja Telleyn välille syntyy ystävyys, Erkko soittelee Telleylle Suomeen palattuaan etsiessään moraalista tukea mediajulkisuuden pattitilanteessa. Tiimi kutsuu Telleyn ensi-iltaan, mutta tämä ei saa viisumia. Gilbert saadaan lennätettyä paikalle, hän esiintyy ensi-illassa vakuuttavasti projektin takana seisten.

Dokumentissa Erkko haluaa teetättää Suomen Leijona-mitalit paikallisella sepällä, hän on tuonut suomalaista sota-ajan metalliromua raaka-aineiksi. Symbolisella tasolla tämä puhutteli minua enemmän kuin yksikään elokuvan kohtaus. Viemällä Keniassa taotun leijonarenikan Mannerheimin haudalle Erkko Lyytinen palauttaa kansakunnan symbolin myös niille, joiden Suomi on kansainvälinen.

Tapaamme dokumentissa paikallisen tuottajan Kristeenin, joka ei suostu allekirjoittamaan YLE:n kanssa sopimusta ja joka karkaa kuvauksista tavoittamattomiin kesken kaiken. Erkon ja Kristeenin kireät välit hankaloittavat kuvauksia. Kristeen tuntuu kiristävän rahaa kesken prosessin, mutta tiimi ei suostu maksamaan hänelle ekstraa. Projektista lähtee kävelemään myös kameramies samalla logiikalla. Erkko ja Kristeen saavat sovittua riitansa lopussa kohtuusivistyneesti.

Muistelin tässä viime vuotista Mamut-draamaprojektia, jonka ”Making Of” olisi ollut myös kuvaamisen arvoinen, mutta aloittelijoina meillä ei ollut moiseen resursseja. Viime marraskuussa noin kaksi viikkoa ennen näytelmän ensi-iltaa matkustimme porukalla Helsinkiin tapaamaan paikallista kontaktihenkilöämme, erään toisen Afrikan maan kansalaista, jolle taideprojektejen budjeteista välistäveto oli elinkeino. Mies oli hommannut projektiimme näyttelijöitä ja oli itsekin merkittävässä roolissa. Olimme jo maksaneet liikaa hänen palveluksistaan. Ennen ensi-iltaa tyyppi sai päähänsä, että minun kuuluisi yksityishenkilönä allekirjoittaa sopimus hänen yhdistyksensä kanssa, jos en sitä tekisi, hän vetäisi porukkansa pois projektista. Yhdistys vaikutti epäilyttävältä, sen toiminta näytti keskittyvän miehen oman egon pönkitykseen. Muu porukka ei luultavasti ollut edes yhdistyksen jäseniä. Mies ei myöskään antanut meille lupaa olla yhteyksissä ”hänen” tiiminsä kanssa, kaiken kommunikaation kuului tapahtua hänen välityksellään. Draamaprojektin muut jäsenet saivat viikottaisen tiedotteen, jossa kerrottiin tarkkaan, missä mentiin. Helsinkiläiset näyttelijät eivät saaneet näitä tietoja.

Välikohtaus helsinkiläisessä hotellissa tuotantotiimimme välillä oli raivokkaampi kuin mitä näin tapahtuvan Nairobissa. Mannerheim-dokumentissa äänekkäin tapaus oli Erkko itse, joka muutaman kerran innostui kiroilemaan hermopaineessaan. Mamut-projektissa desibelitaso oli puuduttava, ihmiset huusivat toisiaan suohon, yksi osallistuja joutui sairaslomallekin äänen menetettyään. Helsingin osallistujista enemmistö käveli ulos produktiosta turhautuneina, saimme pelastettua vain kaksi näyttelijää takaisin. Itse menetettyäni hermoni verenimijääni istahdin hänen syliinsä, jotta hän hiljenisi. Takuuvarma keino hiljentää kurittomia kakaroita ja kehitysmaan diktaattoreja. Kohtauksen päätteeksi mies kaivoi taskustaan junalipun, jonka minun olisi kuulunut korvata, sellaisen henkilön matkasta, jonka osallistumisesta ei oltu sovittu. Hän käski minua hakemaan rahat pankkiautomaatilta välittömästi. Arvatkaapa hainko?

Tämäkin näytelmä saatiin esitettyä, mutta lopputulos oli viime hetkessä kokoon kursittu kompromissi.

Operaatio Mannerheimista en ainakaan saanut kuvaa, että kenialaiset olisivat pitäneet suomalaista tiimiä kävelevänä pankkiautomaattina. Pienistä summista siinä neuvoteltiin. Kyse oli ehkä enemmän arvovalta- ja uskottavuustaisteluista. Ja näitä taisteluja käydään ihan omanmaalaisten keskenkin. Tuotantoprosessit ovat aina sotkuisia, varsinkin kun ollaan tekemässä jotain arvaamatonta ensimmäistä kertaa.

 

Marski vetelehtii vuorilla

Katsoin eilen YLE Areenalta Suomen Marsalkka-leffan peräti 2 kertaa. Nyt voin sanoa, että tunnen leffan läpikotaisin, mutta olisiko minulla mitään omaperäistä sanottavaa siitä? ”Kohun” seuraaminen on ollut puuduttavaa, nolointa ehkä se Kangasalan persujen Jani Viinikaisen henkilökohtaista vaalikampanjaansa varten lanseeraama t-paita ”Minun Mannerheim on valkoihoinen” (ilman possessiivisuffiksia, koska persut eivät osaa kirjoittaa). Koska seurasin jo 4 vuotta sitten tiiviisti Uralin perhos-kohua, tämä toinen kohu on tuntunut laimeammalta. Ehkä musta Marski on suomalaisten enemmistölle kuitenkin hyväksyttävämpi ajatus kuin homo-Marski. Mutta luulen, että enemmistö dissaa filmiä sitä näkemättä. Suosittelen sen katsomista kuriositeettina. Ainakin sitten tietää, mitä dissaa.

Muutamia positiivisia havaintoja leffasta: näyttelijät vaikuttivat ammattilaisilta, joitain sivuhahmoja (kuten Marskin tätiä esittänyt lady) olisi katsonut mielellään pääroolissa koko illan leffassa. Teknisessä toteutuksessakaan ei ole mitään vikaa, vaikka ihmettelin, kuinka paljon 46 minuutin pätkään saatiin ympättyä pitkäveteistä ”tunnelmakuvaa”. 20 000 euron budjetilla vaikuttaa ihmeelliseltä, että tuotantotiimi on saanut aikaan noin asiallisen näköistä kuvaa. Lisäksi siinä oli muutamia kohtauksia, jotka valottavat ulkomaiselle katsojalle hyvin kenialaista nykypäivää – leffahan siis sijoittuu nykyisyyteen, siinä Marski hengailee Anastasian talon amerikkalaistyylisessä keittiössä, jossa modernit talouskoneet kiiltävät hyvässä järjestyksessä. Tämän lisäksi Marski ostaa Marialle terveyssiteitä hyvin varustellusta supermarketista, mistä kaikki tietävät naisen olevan tyttöystävä. Kunnon mieshän antaa vaimolle talousrahat, jotka vaimo kuluttaa harkiten torilla – supermarketeissa asioivat vain sinkut ja muut kevytkenkäiset haihattelijat.

Kriittinen kysymykseni kuuluu: kenelle leffa on oikein tehty? Olisin mielelläni katsonut leffan kenialaisesta sotilaasta ja hänen naisistaan ilman keinotekoista Suomi-kytköstä. Jos ajatuksena on ollut tarjota suomalaisille radikaali postkoloniaali tulkinta tunkkaisen sotasankarin elämän pimeästä puolesta, silloin produktiossa on menty pahasti metsään. Leffahan on rakennettu moraaliseksi saduksi, jota kerrotaan lapsille leiritulen äärellä esimerkkinä siitä, kuinka kansakuntaa ei voi rakentaa. Opetuksena on, että perhe on kansakunnan solu ja ilman sen hyvinvointia kansakaan ei voi kukoistaa. Perusasetelma on naiivi, siinä kritisoidaan ainoastaan Mannerheimin kykenemättömyyttä huolehtia perheestään. Kolmen myrskyisän naissuhteen ymppääminen 46 minuuttiin on surkea pinnalta riipaisu dramaturgisesti. Ihmisten väliset jännitteet eivät pääse oikeuksiinsa.

Elokuvan suurin ongelma on käsikirjoitus, joka tuntuu vasemmalla kädellä suhaistulta. Tämän lisäksi olen ymmärtänyt, että produktio on tehty valtavassa kiireessä, näyttelijöille ei ole annettu aikaa perehtyä rooleihinsa ja ohjaajakin vaihtui 24 tuntia ennen kuvausten alkamista. Halpa tilaustyö ei luultavasti leviä kulovalkean lailla Afrikan filmifestivaaleille. Halpa on aina halpaa, eikä Afrikassakaan voi saada ihmeitä aikaan melkein nollabudjetilla.

Marskia esittävässä Telley Savalas Otienossa on kyllä ”sitä jotain”. Hän kertoo haastattelussa, että on oppinut näyttelemään Bernardo Bertoluccin opissa. Hintelä arpinaama ei ole klassisen kaunis, hänessä on juurevuutta ja särmää. Näkisin hänet mielellään muussa roolissa, luulen, että hän on muuntautumiskykyinen näyttelijä.

En usko, että leffa millään tavalla voisi puhutella kenialaisia katsojia. Itä-Afrikassa kyllä tiedetään paikoitellen paljonkin Suomesta, mutta luulisin, että oppiakseen Suomen historiasta afrikkalainen katsoja katsoisi mielellään leffoja, joissa on lunta ja kuusimetsää. Lisäksi leffa aliarvioi afrikkalaisen katsojan poliittista lukutaitoa: redusoimalla vieraan maan poliittisen historian kiiltokuvamaiseksi saagaksi kolmesta naissuhteesta se antaa ymmärtää, ettei Euroopassa ole koskaan taisteltu kunnolla. Tässä ei anneta mitään kuvaa siitä, kuka Marski oli miehiään – ketään ei teloiteta keskellä toria, kirkkoja ei tuliteta eikä kukaan joudu vankileirille. Ei ole vihollisia, ei naapurimaita eikä suurvaltapolitiikkaa. On vain kuumia misuja ja Bollywoodiin kallistuvaa vetelehtimistä raikkaassa vuoristoilmassa.

Mitään shokkiefektiä, postkoloniaalia vastarintaa, historian uudelleenkirjoittamista tai Suomi-kuvan päivitystä Suomen Marsalkka ei valitettavasti tarjoa. Leffaa voi korkeintaan katsoa Kenian matkailumainoksena tai saippuaoopperana.  Afrikassa on jo vuosikymmeniä tehty kunnianhimoista postkoloniaalia draamaa, jossa eurooppalaisia klassikkoja on uudelleenkirjoitettu paikallisesta perspektiivistä. Afrikkalaisille mustan näyttelijän näkeminen valkoisen roolissa on tavallista ja uskoisin, että keskivertokatsojalla on korkeat odotukset sellaisesta tulkinnasta. Roolien ja valtasuhteiden ympäri kääntäminen voi olla voimaannuttava strategia, mutta silloin tarinan kerronnassa kuuluisi olla joku pointti. Minä en kyennyt näkemään tämän tarinan pointtia, se tuntui vain halvalta ja hätäiseltä.