Kolmas visiitti Smalångeriin

Teos: Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Pystyin pidättäytymään Karin Smirnoffin Jana Kippo-sarjan lukemisesta ruotsiksi, sillä epäilin, etten ymmärtäisi sen mahdollista murrepuhetta. Sarjahan on varsin koukuttava, ja sen tyyppinen, että olisin mielelläni lukenut kaikki osat putkeen.

Saagan kolmannessa osassa Janan Bror-veli kuolee, ja häntä jää suremaan siskon lisäksi raskaana oleva naisystävä Angelika. Sisarukset olivat ennen veljen kuolemaa käyneet juurimatkalla Tornionjokilaaksossa, ja veli oli kiinnostunut lestadiolaisesta uskonyhteisöstä, joka oli sisarusten äidin hengellinen koti. Hän oli jäänyt majailemaan noille hoodeille ja löytänyt uskonyhteisöstä uuden naisen, Sirkka-Liisan.

Bror ei ehkä ole Angelikan lapsen biologinen isä, mutta myös Sirkka-Liisa on raskaana. Syntyy valtava eturistiriita miehen hautaamisesta, ja lestadiolaiset osaavat painostaa myös ei-uskovaa Janaa.

Kuka näistä naisista sitten on pääasiallinen surija, ja kenellä on viimeinen sana miehen viimeisestä lepopaikasta?

Suomi on Jana Kippolle ”housuhamemaa”, sillä hän pitää suomalaisten naisten pukeutumistyyliä outona. Smalångerin kyläyhteisössä taas ainoa täysin hyväksyttävä vaateparsi on Helly Hansenin tuulitakki.

Smalångerin terveyskeskus tekee kuolemaa, ja Jana haluaisi irtisanoutua työstään vanhusten kotiavustajana. Janan pomo on lopettanut juomisen, tullut uskoon ja muuttunut sietämättömäksi. Smalångerissa ei oikein tunnu olevan muuta tekemistä kuin ryyppääminen tai seurakuntaelämä. Jehovat ja helluntailaiset kilpailevat keskenään eksyneistä lampaista.

Janan oma salainen henkireikä on seksi. Suhde Jörö-Joniin on vaikea, koska virallisesti Jon seurustelee suomalaisen Pirjon kanssa, joka ehkä on se kuuluisa housuhamenainen. He tapailevat salaa kesämökillä, eivätkä pahemmin puhu tapaamisten sisällöstä. Pirjo on menestynyt taiteilija, joka on onnistunut edistämään Jonin taiteilijanura suurin askelin. Jana kuitenkin kieltäytyy käsittelemästä mahdollisia mustasukkaisuuden tunteitaan. Hänelle Jon on olemassa vain eläimellistä seksiä varten.

Aloitin kirjan kuuntelemista useaan otteeseen, ja olen pysynyt sen matkassa pienissä osissa. Teos ei tunnu yhtään vähemmän laadukkaalta kuin sarjan aiemmat osat, mutta juuri nyt synkimmän kaamoksen keskellä Smirnoffin inhorealistinen tyyli tuntui vähän liian raskaalta.

Ehkä kotihoidon kuvauksessa oli liikaa toistoa, eli koin jo saaneeni tarpeekseni seniiliyden raaoista yksityiskohdista aiemmissa osissa. Lestadiolaisuuden kuvauksesta pidin paljonkin, sillä ruotsalaisen kirjailijan kuvaamana tähän aiheeseen löytyi uusi tulokulma.

Viikonlopun myrsky vesilasissa

Teos: Hanna Brotherus: Henkeni edestä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Tänä viikonloppuna omassa somekuplassani on keskusteltu perjantaina 4.11. Helsingin Sanomissa julkaistusta arviosta Hanna Brotheruksen toisesta autofiktiivisestä teoksesta Henkeni edestä. Maaria Ylikoski kirjoitti varsinaisen tyrmäysarvion teoksesta, jonka hän oli kokenut kiusallisena. Erityisen epäkiinnostavana Ylikoski koki Brotheruksen tavata kuvata tunkkaisia käsityksiään äitiydestä, parisuhteista ja seksuaalisuudesta.

Tavallaan on virkistävää, että lehdissä esiintyy välillä vähemmän korrekteja arvioita. Luulen, että tuokin ”täyslaidallinen” voi jopa toimia Brotheruksen kirjan mainoksena, sillä moni saattaa kiinnostua katsomaan, onko kirja todella niin huono kuin arviossa väitetään. Jos taas arvio olisi kirjoitettu aiemmin tuntemattoman esikoiskirjailijan tuotoksesta, se olisi tuntunut kohtuuttoman rankalta. Mutta itse en pidä myöskään siitä, että kirjailijoita kohdeltaisiin eri kriteereillä riippuen siitä, ovatko he jo valmiiksi julkisuuden henkilöitä vai ei.

Minulle Brotheruksen esikoisteos oli suuri hitti, ja olen keskustellut siitä livenä useamman ihmisen kanssa blogimaailman ulkopuolella. Koin, että teos on tavoittanut sellaisiakin lukijoita, jotka ehtivät lukea vähemmän ja jotka pohdiskelevat lukemaansa mielellään pitkään.

Toki tämän kakkosen suhteen vähän ounastelin, että teosten välillä olisi toistoa, tai että se ei välttämättä onnistuisi tempaamaan mukaansa samalla voimalla, jos se kertoisi samoista teemoista. Mutta juuri nyt tässä marraskuun pimeydessä kirjan rauhallinen tempo ja haahuileva ote tuntuivat sopivilta. Minuun kirjassa teki vaikutuksen sen vapaamuotoinen, jopa impressionistinen rakenne.

Brotherus kertoo tässä kolmannesta elämästään: pesä on tyhjentynyt, vaihdevuodet vaivaavat, oma keho tuntuu vieraammalta kuin koskaan, ja vaikka hän elää rakkaudellisessa parisuhteessa, hän kokee välillä yksinäisyyttä ja maailmasta vetäytymisen tarvetta.

Tähän saumaan osuu suvun mökistä luopuminen, ja siihen liittyvien muistojen läpikäyminen. Kertoja matkustaa mökille yksin, ja kohtaa oman keski-ikäisen kontrollifriikkiytensä alkeellisissa oloissa. Puskapissalla on käytävä aivan liian usein, ja veneen tulpan tarkistaminen on pakkomielle. Luontosuhteen kuvaus on herkkää ja oivaltavaa, joten jäin varsinkin pohtimaan, mikä sai Ylikankaan dissaamaan kirjailijan kielellisen ajattelun tasoa.

Mökkireissun ulkopuolella pidin varsinkin Brotheruksen tavasta kertoa työprojekteistaan erityisen haavoittuvien ryhmien parissa, kuten turvapaikanhakijoiden. Oikeastaan olisin voinut lukea erillisen teoksen pelkästään hänen koreografin työstään.

Brotherus kertoo myös rehellisesti hänen suhteestaan kirjallisuuteen: hän ei ole koskaan ollut himolukija, koska tanssitaiteen opinnoissa huomio on keskittynyt ihmisten kehojen lukemiseen. Tämä ei tarkoita, ettei hän olisi harrastanut lukemista, mutta kulttuuripiireissä hän on usein kokenut itsensä sivistymättömäksi, kun ei ole lukenut kaikkia samoja kirjoja kuin muut. Mutta yksi teoksen kaunokirjallisia referenssejä on Eeva Kilven tuotanto, varsinkin Naisen päiväkirja.

Olen lukenut viime vuosina kymmeniä huonommin toimitettuja kaunokirjallisia teoksia suurilta kustantamoilta, joissa keskeinen ongelma on ollut kökkö kieli. Tässä teoksessa en tuota ongelmaa havainnut, mutta joistakin lukijoista teoksen hidas tempo ja arkisuus voivat tuntua pitkäveteisiltä. Itse taas pitkästyn takuulla varmemmin hektisen toimintadekkarin äärellä, joka on kirjoitettu pelkin aktiivilausein ja insinöörikielellä.

Minusta Brotheruksen teoksissa lohdullista on ollut kohdata kertoja, joka samalla harjoittaa tyypillistä taiteellista haahuilua, ja onnistuu kuitenkin kertomaan aivan samanlaisista arjen haasteista kuin kuka tahansa keski-ikää lähestyvä naislukija, riippumatta koulutuksesta tai ammatista. Mutta ehkä kirjan vahva naiserityisyys voi tuntua liialliselta. Itseäni ilahduttaa hänen teoksissaan jopa maadoittava jalat maassa-asenne.

Juutalaisten sotalasten nelinpeli

Teos: Anita Brookner: Latecomers (Jonathan Cape, 1988)

Kolmas Anita Brooknerilta lukemani teos oli ehkä tästä setistä syvällisin. Latecomers kertoo kahdesta toisen maailmansodan aikana Saksasta Britanniaan pelastetusta sotalapsesta, joiden kohtalot yhtenevät elämänmittaiseksi ystävyydeksi ja liikekumpanuudeksi.

Hartmann ja Fibich, molemmat Thomasiksi kutsuttuja, ovat tutustuneet toisiinsa surreylaisessa sisäoppilaitoksessa. Munchenilaisella Hartmannilla on Lontoossa asuva Marie-täti huoltajanaan, mutta berliiniläisellä Fibichillä ei ole elämässä jäljellä ketään. Näin ollen on luontevaa, että koulusta valmistuttuaan myös hän tulee asumaan hyväsydämisen Marien katon alle. Marie on Hampstead Heathin taiteilijakylässä viihtyvä boheemi taidemaalarin vaimo, joka osaa kuunnella nuoria, mutta ei laittaa ruokaa.

Molemmat miehet löytävät vaimot lähipiiristä. Hartmann menee naimisiin ranskalaisen Yvette-sihteerinsä kanssa, ja Fibich ottaa puolisokseen Christinen, joka myös on ollut Marie-tädin suojatti. Vaimojen etninen tausta ei tule täysin selväksi, mutta Yvette saattaa myös olla puoliksi juutalainen. Kaikissa näissä lukemissani kirjoissa oli henkilöitä, joilla oli vahva side Ranskaan, ja joku läheinen eläkkeellä tai hoitokodissa Rivieralla.

Romaanin pariskunnat elävät jonkinlaisessa symbioosissa toistensa kanssa. Miehet ovat onnistuneet takaamaan mukavan keskiluokkaisen elämän Lontoossa myymällä onnittelukortteja; rouvien ei tarvitse vaivata itseään töissä käymällä. Välillä Christinestä tuntuu, että hänen osakseen on langennut Yvetten hovilakeijan rooli. Tuhlailevan Yvetten ostosretket Sloane Squaren italialaisiin putiikkeihin ovat uuvuttavia, mutta ei Christinellä ole muita ystäviä, joiden kanssa käydä trendikkäillä salaattilounailla.

Hartmann ja Fibich pitävät lapsena kokemiaan traumoja visusti vakan alla. Rikkinäinen lapsuus näkyy kuitenkin heidän avioliitoissaan ja vanhemmuuden tyylissä. Varsinkin Fibichille Toto-pojan isänä oleminen tuottaa vaikeuksia, koska poika on täysin eri muotista valettu kuin isänsä. Toto on komea, urheilullinen, fyysinen ja suurieleinen, ja suunnittelee uraa viihdeteollisuudessa. Fibich taas on vetäytyvä, hermostunut, neuroottinen ja sisätiloissa viihtyvä teoreetikko.

Minua kosketti kirjassa varsinkin kuvaus noin kuusikymppisen Fibichin yksinäisestä toivioretkestä Berliiniin 80-luvulla. Brookner kertoo tästä matkasta tyypilliseen lakoniseen tyyliinsä. Fibichillä on korkeat odotukset matkansa suhteen. Ehkä hän salaa toivoo kohtaavansa jonkun äitinsä kaltaisen hahmon, vaikka onkin saanut jo teininä Punaiselta Ristiltä viestin vanhempiensa kuolemasta. Mutta Fibich viettää viikon lähinnä kahvia juoden ja haahuillen Kempinski-hotellin terassilla. Hänellä on oletus, että vanha koti olisi ollut silloisen Itä-Berliinin puolella, mutta sinne päädyttyään hän pelkää sairastuvansa kommunistisessa maassa ja joutuvansa kommunistien sairaalaan, eikä näin ollen osaa etsiä jälkiä menneisyydestään.

Eniten minua kiinnostaa Brooknerin kirjoissa hänen kirjoitustyylinsä. Olen lukenut suuren määrän uudempia romaaneja varsinkin juutalaisuudesta, joissa lähestymistapa toiseen maailmansotaan ja holokaustiin on ollut paljon tunteellisempi ja viihteellisempi. Aloin jopa hykerrellä kuvitellessani skenaariota, että Brookner olisi kirjoittanut arvion esimerkiksi australialaisen Heather Morrisin bestsellereistä. Mutta onneksi ei ole olemassa ”oikeaa” tapaa kirjoittaa juutalaisista toisessa maailmansodassa, on vain erilaisia genrejä ja näkökulmia.

Mikromuovin kyllästämä morkkis

Teos: Piia Heikkinen: Ekotrippi (Basam Books, 2021)

Äänikirjan lukija: Piia Heikkinen

Järvisen Minna on 42-vuotias kolmen lapsen äiti ja pankkivirkailija Espoon perukoilta, ja äskettäisen eron jälkeen häntä on alkanut riivata muutoksen tarve omassa elämässä. Varsinkin lapsettomina viikkoina on liikaa aikaa pohtia maailman tilaa, ja Minnan suureksi harmiksi puolison uusi kumppani Carita on hurahtanut kunnolla ekologiaan. Vaikuttaa myös siltä, että Carita on bondaamassa kunnolla hänen esiteinityttärensä Siirin kanssa ja ottamassa äidin roolin ainakin perheen ympäristökasvattajana. Caritalla on reippaasti pöhisevä startup-firma, joka keskittyy ekologisiin lastentarvikkeisiin. Tätä Minnan on vaikea sulattaa, varsinkin, kun Caritalla ei ole edes omia biologisia lapsia. Mitä siis tehdä pelastaakseen edes jonkinmoinen auktoriteettiasema perheessä?

Piia Heikkisen Ekotrippi on chicklit-henkinen romaani perheestä yhteiskunnallisen murroksen keskellä. Tällä perheellä on juuret syvällä Savonmaalla, mutta se sinnittelee pääkaupunkiseudulla epävarmuuden keskellä. Isä Ari on onnistunut Minnaa paremmin karistamaan maalaisuuden ympäriltään, mutta Minnalla on alati kasvava huoli ikääntyvistä vanhemmistaan Juankoskella. Avioerokin on osittain johtunut siitä, kun Minna on ollut hoitamassa isäänsä pöndellä ja jättänyt miehen naapurin amatsonin vieteltäväksi. Kyllä pienemmästäkin voi naiseen iskeä ilmastokriisi, joka oireilee suhteessa jokaiseen henkilöön Minnan lähipiirissä. Minna kun ei oikein osaa puhua tunteistaan muuten kuin biojäteastioiden kautta.

Romaanissa Minna siis löytää uutta voimaa lasten koulun Ekoäitien yhdistyksen kautta. Hän osoittautuu varsinaiseksi mediapersoonaksi elämänsä ensimmäisellä Elokapina-miekkarilla oravaksi pukeutuneena, ja pääsee tätä kautta uusiin piireihin. Ekologisella herätyksellä on myös varjopuolensa: hyvistä aikeista huolimatta perheen elämä muuttuu entistä kulutus- ja tavarakeskeisemmäksi, kun Minnan kaikki aika menee marketeissa vegaanituotteiden selosteita tutkiessa ja nettikirppareita kolutessa.

Noin puolet teoksesta sijoittuu Savoon, jonne perhe tekee kunnollisen ”juurimatkan” Kanarian-loman sijaan. Heikkisellä on murre hallussaan, ja äidin ja tyttären välinen dialogi hersyy lämmintä, mutta myös piikikästä huumoria. Minnan äitihahmo ei ole pelkästään pullantuoksuinen lupsakka tapaus, vaan myös taitava manipuloija. Myös Siirin kummitäti Ellu osaa haastaa fanaattista ystäväänsä Agrimarketin kassan rouhealla asenteella. Savosta löytyy syvempää luontosuhdetta, mutta kuinka uuden heilaehdokkaan saisi vakuuttumaan siitä, ettei muikunmäti ei ole paras mahdollinen treffi-illallisen houkutus?

Savolainen puoli minusta oli täysillä mukana romaanin savolaisessa tarinassa, ja koin sen dialogeissa samantyyppistä kielellistä virtuositeettiä kuin Antti Heikkisellä. Äänikirja on kirjailijan itsensä lukema, ja alkumetreillä koin luennan hieman kankeaksi, mutta ymmärsin valinnan tarpeellisuuden murrevyöhykkeelle siirryttäessä: ääninäyttelijä ei onnistu saamaan syvään murrepuheeseen oikeaa potkua, ellei ole alueelta kotoisin.

Olisin voinut ahdistua ja ärsyyntyä kirjasta kunnolla, ellei siinä olisi välillä vaihdettu maisemaa Savoon. Varsinkin espoolaisen kouluelämän kuvaus tuntui hurjalta, vaikka uskon sen pohjautuvan omakohtaisiin havaintoihin. Ehdottoman hyvää romaanissa oli se, ettei sen aika-akseliin mahtunut korona-ajan ahdistus, eli siinä kuvataan aikaa juuri ennen pandemian puhkeamista.

Onneksi kirjassa on monia muitakin ulottuvuuksia kuin ilmastoahdistus, eli sitä voi lukea myös sukutarinana, tarinana ystävyyksistä ja äitien ja tyttärien suhteen kuvauksena. Olisi erityisen hyvä kuulla sellaisten lukijoiden mielipiteitä teoksesta, joilla ei ole ruuhkavuodet päällä eikä omakohtaista kokemusta koulujen ympäristökasvatuksesta. Ehkä teos voisikin toimia parhaiten uusien ikkunoiden avaajana niille, joilla ei ole niin sanotusti ”tilanne päällä”. Sillä vaikka huoli ilmaston lämpenemisestä vaikuttaa kaikkiin meistä, sitä ilmaistaan moninaisin keinoin, kuten tämänkin teoksen hahmojen kautta hyvin ilmenee.

Jännämiehen muotokuva

Teos: Carolyn Woods: Paholainen vuoteessani (Minerva, 2021)

Suomennos: Sirpa Saari

Äänikirjan lukija: Anni Tani

2010-luvun alussa Carolyn Woods oli reilu viisikymppinen sinkku, joka oli äskettäin muuttanut Lontoosta Cotswoldsin maaseudulle elämään entistä leppoisampaa elämää. Hän ei etsinyt elämäänsä suurta rakkautta eikä harrastanut nettideittailua. Pyrkimyksenä hänellä oli hankkia oma talo alueelta, mutta suhtautui tähänkin suunnitelmaan maltillisesti kiirettä pitämättä.

Carolyn törmäsi Markiin vaateliikkeessä, jossa hän oli leppoisissa osa-aikatöissä. Sosiaalisesti sujuva Mark onnistui saamaan naisen puhelinnumeron ensi tapaamisella, ja tätä seurasi koukuttava rakkauspommitus. Carolyn huomasi olevansa vakavassa suhteessa itseään nuoremman miehen kanssa jo noin viikon sisällä ensi tapaamisesta. Tapaamisia heillä oli tiiviisti, mutta jännämies oli kovin kiireinen, ja näin pariskunta ei koskaan viettänyt öitä saman katon alla. Mark kertoi olevansa Sveitsissä asuva veropakolainen, jolla oli bisneksiä Englannissa. Hieman myöhemmin Carolyn sai kuulla, että jännämiehellä oli myös ura tiedustelupalvelu MI5:ssä, ja tämän vuoksi hänen elämässään oli reunaehtoja, jotka rajoittivat yhteiselämää.

Markin suurin huijaus liittyi asumiseen, eli hän esitti rahamiestä, jolla oli asuntoja ja taloja monessa maassa. Hän sai Carolynin luopumaan omista talonostohankkeistaan ja muuttamaan väliaikaiseen asuntoon Bathin kaupunkiin odottamaan pysyvämmän kartanon remonttia. Samaan aikaan hän onnistui eristämään Carolynin perheeltään ja ystäviltään. Lähipiiri tapasi Markin vain kerran, eikä Carolyn koskaan tavannut Markin elämästä kuin rikostoveri Paulin (joka esiintyi autonkuljettajana) ja 2-vuotiaan tyttären, jonka Mark esitteli veljentyttärenä.

Reilu puolet kirjassa käsittelee suhteen anatomiaa, ja loppuosa keskittyy taloussotkuihin, oikeusjuttuun ja Carolynin psyykkiseen selviytymiseen. Kirja on osittain kirjoitettu todistajanaineistoksi oikeudenkäynteihin, mutta sillä on selvää kaunokirjallista arvoa, joka ylittää True Crime-genrerajan. Minulle tämä tarina oli kelpo dekkari tai psykologinen trilleri, vaikka tositarinaan liittykin elementtejä, jotka menisivät yli hilseen perusdekkareiden maailmassa.

Eniten kirjassa hämmensi Mark Acklowin öky elämäntyyli, josta kaikki ei ollut huijausta. Tässä siis todella lennetään helikoptereilla ja yksityiskoneilla, ja liikutaan rahakkaissa piireissä. Epäselväksi jäi, kuinka monia naisia Acklow oli huijannut ennen Carolynin tapaamista – ilmeisesti monia, mutta Carolyn oli ensimmäinen, joka veti jutun oikeuteen. Mistään kevythuijauksesta tässä ei ollut kyse, eli tällä sapluunalla ei voi kusettaa monia naisia samaan aikaan jo pelkistä ajankäyttöteknisistä syistä.

Nettihuijaustarinat ovat usein erilaisia, ja niiden kohteiden ymmärrys omista raha-asioistaan on usein hatarampi. Erikoista tässä myös on se, että Acklam on valkoinen britti ilmeisen keskiluokkaisesta perheestä, jonka huijausura alkoi jo teininä omien vanhempien varojen väärinkäytöstä.

Yleensä en syty tarinoista narsistin uhriksi joutumisesta, mutta tämä teos oli sen verran vauhdikas, ettei Carolynin uhrin asema ole lopulta sen keskeinen viesti. Mark Acklamin jutuissa on myös vahva viihteellinen elementti, ja minua nauratti osa hänen maneereistaan. Kyseessä on siis yksi parhaista lukemistani True Crime-kirjoista, ja voisin lukea tarinan uudelleenkin enemmän fiktionaalisessa muodossa.

Virkanaisen salatut elämät

Teos: Sarah Haymoore: Kaktus (Tammi, 2021)

Suomennos: Terhi Vartia

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Aina välillä BookBeatin algoritmit taikovat eteen omaan elämäntilanteeseen sopivia täsmäteoksia; Sarah Haymooren Kaktus oli nyt sellainen. En tiedä, olisinko nauranut tälle yhtä makeasti vielä kuukausi sitten, mutta juuri nyt siirryttyäni byrokratian vähäeleiseen maailmaan tämä teos iski minuun kuin leka.

Romaanin kertoja Susan on 45-vuotias valtionhallinnon virkanainen Lontoosta. Hän on elänyt koko aikuisikänsä turvallisuushakuista sinkkuelämää, jossa työ data-analyytikkona määrittää kaikkea muuta tekemistä. Koulutukseltaan hän on lakinainen, mutta ei ole valinnut asianajajan uraa lähinnä siksi, ettei koe olevan hyvä asiakkaiden kohtaamisessa. Susanilla on asuntolaina, hän maksaa kiltisti hyvien kulkuyhteyksien äärellä olevaa yksiötään. Kotiinsa hän ei miehiä tuo, mutta jo 12 vuoden ajan hänellä on ollut kitkaton ”järjestely” Sussexissa asuvan taiteilija-Richardin kanssa.

Susan ja Richard ovat tapailleet keskiviikkoiltaisin korkeakulttuurin ja seksin äärellä niin, ettei vaikeita kysymyksiä suhteen syvenemisestä ole kysytty. Susan itse on ”järjestelystä” miestäkin tarkempi, ja erityisen tärkeää hänelle on maksaa pilkuntarkasti puolet iltojen kuluista. Richardin suosimat trendiravintolat tulevat valtion virkanaiselle kalliiksi, mutta Susan kokee investoinnin sen arvoiseksi. Ilman Richardia hän muumioituisi yksiöönsä. Olennaista tässä suhteessa on myös se, ettei Richard tunne ketään Susanin arjen elämänpiiristä.

Kun Susan alkaa sitten vaihdevuosien kynnyksellä potea aamupahoinvointia, ”järjestelylle” on sanottava kitkerät hyvästit. Samaan aikaan Susanin äiti kuolee äkillisesti aivoinfarktiin Birminghamissa. Myös tämä johtaa naisen epämukavuusalueelle, sillä äidin talossa asuvan Edward-veljen kanssa tulee vakavaa kitkaa perintöasioista. Raskautta on mahdotonta peittää lähisukulaisilta, ja he ottavat roolin Susanin elämässä tämän sitä tahtomatta.

Romaanin Susanilla voisi ehkä olla muissa olosuhteissa nepsy-diagnoosi, mutta työmaailmassa pärjänneenä hän ei ole joutunut kohtaamaan omia rajoitteitaan ja haasteitaan. Kaktukset ovat olleet hänen intohimonsa miesten ja lasten sijasta, niille hän pystyy osoittamaan huolenpitoa ja hellyyttä. Aivan tyypillinen Asperger-tapaus hän ei kuitenkaan ole, sillä häneltä puuttuu kaktusten ulkopuolella pakkomielteinen harrastus tai muu erityisen kiinnostuksen kohde. Kaktusten rooli tarinassa ei ole merkittävä, mutta jossain vaiheessa Susan päätyy treffeille Rob-nimisen hortonomin kanssa Kew Gardensin kaktusosastolle.

Susanin haudantakainen äitisuhde saa koko ajan kummallisempia piirteitä, ja suhde elossa olevaan veljeen on tarinan ankkuri. Perintöriitaan Susan suhtautuu yhtä omistautuneesti kuin valtion budjetin säästötoimenpiteisiin, ja kuolleen äidin epikriiseistä tulee hänelle uusi elämäntehtävä siinä vaiheessa, kun hänen kuuluisi keskittyä synnytysvalmennukseen.

Tämä teos tulee varmasti jakamaan mielipiteitä, ja voin hyvin kuvitella, että joidenkin lukijoiden mielestä Susanin hahmo voi tuntua liian karkealta karikatyyrilta. Itse pidin kirjassa siitä, että näinkin kaavoihin kangistunut hahmo osoittautuu elämän kriisien äärellä muutokseen kykeneväksi. Ehkä hän ei tule koskaan luopumaan piikikkyydestään, mutta elämä heittää hänen eteensä haasteita, jotka pakottavat muutokseen.

Kirja on ovelalla tavalla yhteiskunnallinen, sillä se kertoo muun muassa Britannian terveydenhuoltojärjestelmästä, vanhushuollosta, anglikaanisen kirkon kriisistä ja työelämän haasteista. Odotin suurempaa draamaa Susanin työrooliin liittyen, mutta se jäi lopulta sivujuonteeksi tässä tarinassa. Työpaikalla silti pidetään jonkinlaiset baby showerit myös Susanille, ja kaikessa harmaudessaan valtionhallinnon työpaikka ei ole pahin mahdollinen painajainen.

Jään odottamaan romaanille jatkoa, sillä tarina Susanin vauva-arjesta jäi kutkuttamaan mieltäni. Tavallaan teoksen monet kysymykset jäivät herkullisella tavalla auki, joten jatko-osa tuntuisi tässä tapauksessa loogiselta.

Taivas alkaa liinavaatekaapista

Teos: Hanna Brotherus: Ainoa kotini (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Viime postauksessani kerroin kepeästä pariisilaisesta romanssista, ja nyt on vähän raskaamman Pariisiin sijoittuvan autofiktion aika. Toukokuussa 2018 tanssitaiteilija Hanna Brotherus matkusti yksin kuukaudeksi Pariisiin tutkailemaan elämänsä suuntaa ja oppiakseen jotain vaikeasta äitisuhteestaan. Tämän retriitin lopputulemana valmistui hänen kirjallinen esikoisteoksensa, hieman yli viisikymppisenä.

Ja tässäkin teoksessa on monta rakkaustarinaa, ja siinä pohditaan monisyisesti rakkauden olemusta. Ei pelkästään romanttisen rakkauden, vaan ylisukupolvisten ketjujen. Taustalla on paljon surua ja vanhemmuuden kriisejä, yhden lapsen pelastamista huumeriippuvuudesta ja toisen syömishäiriöstä. Ennen tätä kirjailijan pikkusisko (joka aikanaan selviytyi anoreksiasta) on kuollut rintasyöpään. On ommeltu kuolinvaatteita ja suunniteltu omia hautajaisia. Ja perhedraaman taustalla kummittelee äidin harras herätyskristillisyys, jonka suuntausta Brotherus ei nimeä.

Brotherus kirjoittaa rehellisesti äitisuhteestaan, jossa keskeistä roolia on näytellyt siveyskäsitys. Äidin ymmärrys kunnollisesta perhe-elämästä liittyy liinavaatekaapin moitteettomaan järjestykseen, ja kertoja kokee olleen lähimpänä äitiään lakanoita viikatessa. Tämän työura on liittynyt kristillis-siveellisiin hankkeisiin, muun muassa Lotta-museon johtajana. Kotona pidettiin kinkereitä, joissa tyttäret joutuivat tarjoilemaan vieraille kahvia kummallisiin esiliinoihin pyntättyinä. Tämä siis oman ikäluokkani edustajan kokemana, ei 1930-luvulla.

Kristillisyyden kuvaus kirjassa ahdisti minua jopa enemmän kuin kuvaukset lestadiolaisista suurperheistä. Tuota kirjallisuutta luen enemmän etnologisesta intressistä, mutta tämän teoksen luterilaisuus on jotain muuta laatua, eikä paljoa vapaamielisempää. Kirjan luettuani yhdeksi top-inhokkeihini hengellisistä lauluista nousi ”Tuuli hiljaa henkäilee”.

Itsensä korostaminen tanssitaiteen keinoin on ollut kova pala kertojan äidille, isällä riitti hippusen verran ymmärrystä, vaikka tämäkin nimesi tyttären opinnot ”tanssitieteeksi” (ikään kuin näin nimeämällä lihallisuus vähenisi). Kuitenkin isän ja tyttären kohtaamisissa on jotain armollista tai hoitavaa, vaikka he eivät usein kohtaa kahden kesken.

Brotherus peilaa kirjassa omaa perfektionismiaan äidin vastaavaan. Molemmat ovat suorittajatyyppejä, ja Hanna huomasi jossain vaiheessa kadonneensa äitiyden rutiineihin hyvin samalla tavalla kuin äitinsä, vaikka puitteet ja menestyksen mittarit olivat heillä erilaisia. Kiireinen tanssitaiteilija ei ehkä elänyt liinavaatekaapissa kuten äitinsä, mutta otti steinerpäiväkodin säännöt ja suositukset kirjaimellisesti. Itse ex-steinermammana en muuten kuullut sormikkaiden käyttökiellosta, ja muutenkin opin kirjasta uusia juttuja tuosta pedagogiikasta, jota eri koulut ja päiväkodit soveltavat niin eri painotuksin.

Teosta kannattaa lukea myös matkakirjana, vaikka itse Pariisin osuus jääkin vähemmälle. Juuri nyt kaukokaipuisena olisin voinut lukea enemmänkin arkisista kohtaamisista metropolissa, tai vaikka Madame Lancelin tanssikoulusta, mutta ymmärrettävästi sisäisellä matkalla on suurempi painoarvo. Nuorten oireilun teema oli ehkä painavin, mutta myös itselleni tutuin. Itse syömishäiriöistä olen lukenut niin paljon, etten niistä oppinut nyt paljoa uutta. Tosin Brotherus näyttää taitavasti vallan mekanismeja syömishäiriöisessä perheessä, joista ei ole helppo puhua.

Olisin halunnut keskittyä enemmän niihin osioihin, joissa Brotherus kertoo tanssin filosofiastaan, mutta mieleni jäi käsittelemään 70-80-lukujen lapsuuden ja nuoruuden kuvausta ja äitisuhdetta. Koen myös, että kirjalla on paljon annettavaa niillekin lukijoille, joita tanssitaide ei erityisesti kiinnosta. Varsinkin äidin ja tyttären suhteen korjaamisesta aikuisiässä kirjalla on rehellisen suorasukaista annettavaa.

Virkkuukoukku & dekkari

Teos: Anna Jansson: Katoavat jäljet (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Vuoden ensimmäinen arvostelukappale kolahti postiluukusta jo tammikuun alussa, mutta siihen ryhtyminen venyi yli sen virallisen julkaisupäivän. Ruotsin dekkarikuningatar Anna Jansson onkin julkaissut uuden sarjan, joka kertoo örebrolaisesta rikospoliisista Kristoffer Barkista.

Kristoffer on viisikymppinen sinkkumies, jonka ainoa tytär Vera katosi viisi vuotta aiemmin polttariyönään pitkänäperjantaina. Mies on yksityiselämässään omistautunut tyttären löytämiseen elävänä tai kuolleena. Tähän on kulunut pitkä sairausloma, ja homma jatkuu töihin palaamisen jälkeen kaikkena vapaa-aikana. Myös romaanin tapahtuvat alkavat pääsiäisen pyhistä, jolloin Kristoffer alkaa löytää uusia johtolankoja liittyen tyttärensä katoamiseen.

Kristofferilla on myös vakavasti alkoholisoitunut eksä, joka kuormittaa miehen vapaa-aikaa jatkuvine toilailuineen. Tytön äiti on tekemässä hidasta itsemurhaa päihteiden avulla, eivätkä yhteiskunnan tukitoimet riitä tuhon katkaisemiseen. Eksä työllistää poliisia ja sairaalaa ilmiömäisesti, mutta karkaa hoitopaikoistaan heti, kun ensiavun laastari on saatu laitettua. Erityistä huolta on naisen käyttämistä opioidilääkkeistä, joita hän saa eläkkeellä olevalta paikalliselta lääkäriltä ”tiskin alta”.

Saarella, jolla Vera katosi, katosi myös toinen, paikallinen nuori nainen, joka oli osallistunut juhliin. Ja kolmisen vuotta myöhemmin tuli kolmas tapaus, joka mahdollisti tutkintojen jatkamisen. Kristofferin työuralla on turbulenssia jatkuvien virka-aseman väärinkäytösten vuoksi, ja hän saa siirron kevyempiin tehtäviin vakavien rikosten yksiköstä. Ainoa hyvä asia siirrossa on se, että uudessa tehtävässä hän saa taas keskittyä nuorten naisten katoamiskeissiin.

Saaren nykyisyydessä tapahtuu myös monenmoista hämärää. Yksi avainhenkilöistä on nuori Denise, joka on perinyt mökin mummoltaan ja muuttanut saarelle luomaan tekstiilitaidetta. Myös Denise on pian menossa naimisiin, ja huomaa olevansa raskaana suhteessa, joka on kovin tuore. Denisen sulhanen Alfred on neuroottinen kontrollifriikki, joka asentaa tyttöystävänsä puhelimeen seuranta-applikaation. Tämä siksi, että hän uskoo murhaajan olevan edelleen saarella. Denise luottamus poikaystäväänsä ei ole täydellistä, ja suhde alkaa kääntyä kohti sairaalloisuutta.

Enimmäkseen saarella asuu eläkeläisiä, jotka tietävät aivan liikaa kaikkien naapuriensa asioista. Pienen saaren yhteisöllisyyden kuvauksessa oli jotain kyräilevän kulmikasta, eikä Jansson ainakaan sorru tässä liian idylliseen saaristolaisromantiikkaan.

Luontosuhdettakin tässä kuvataan ansiokkaasti, ja oli kiinnostavaa tutustua välillä ruotsalaisen sisävesistön mielenmaisemaan, kun enimmäkseen lukemani dekkarit ovat sijoittuneet meren rannalle, Gotlantiin tai Tukholman saaristoon.

Sarja lähtee suurella todennäköisyydellä seurantaan, sillä teos oli valloittavan ihmisläheinen ja omalla tavallaan myös yhteiskunnallinen. Varsinkin naapurivaltion päihde- ja mielenterveyspolitiikasta se kertoi suorasukaista tarinaa. Asiat tuskin ovat paljoa paremmin mallillaan tälläkään puolella lahtea, mutta ehkä opioidilääkkeiden suurkulutus ei vielä ole täällä keski-ikäisten pikkukaupunkilaisten trendi.

Vaihdoin paperikirjan äänikirjaan virkkuutalkoiden vuoksi. Kuvassa olevan peiton tekoon kuluikin monta äänikirjaa, joista tämä oli helpommin sulateltavasta päästä.

Egonilla on hirvittävästi asiaa

Teos: Hanna Weselius: Sateenkaariportaat (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Tutkaillessani vuoden 2016 lukemistoja huomaan, että Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! on tehnyt minuun vaikutuksen, vaikka en tänä päivänä ihan sen kaikkea sisältöä muistanut. Hänen toisesta teoksestaan Sateenkaariportaat olen jo ehtinyt nähdä arvioita, vaikka se on julkaistu vasta reilu pari viikkoa sitten. Niiden pohjalta minua arvelutti tarttua teokseen, jossa olisi poikkeuksellisen nihkeä, epämiellyttävä, vätysmäinen päähenkilö nimeltä Egon.

Egonista tiedämme, että hän on saanut nimensä saksalaisesta schlagerista, josta myös Harmony Sisters teki aikanaan version. Mies on syntynyt vuonna 1963, ja hänen äitinsä, Sortavalan evakko, vuonna 1933. Tarinan aikana äiti vetää viimeisiään kotihoidon varassa Vuosaaressa, ja Egon kokee velvollisuudekseen vierailla tämän luona viikottain, vaikka kaksikon välit eivät ole erityisen lämpimät. Yksinhuoltajaäiti on ollut pojan lapsuudessa villi vasemmistoradikaali, ja edelleen hän muistelee Chilen tapahtumia vuonna 1973.

Egonilla on virka yliopistolla, mukava asunto kantakaupungilla ja tarpeeksi rahaa pitää yllä jatkuvaa seitinohutta humalatilaa, jossa hän havainnoi maailmaa kyynisenä ja turtuneena. Hänellä on salaisia sympatioita äärioikeistoa kohtaan, ja hän kokee naisvihaa niin kollegoitaan, opiskelijoitaan kuin satunnaisia koirankusettajia kohtaan. Yhden naispuolisen kollegan kanssa hänellä on poikkeuksellinen yhteistyösopimus, jota ystävyydeksikin voisi kutsua. Tämän vuoksi hän päätyy usein kusettamaan kollegan koiraa, ja tekemään pisteliäitä havaintoja koirapuistojen naisista.

Romaanissa Egon tekee konferenssimatkan Budapestiin, jossa tunnelmat ovat kireät. Hän on tottunut pitämään vartin mittaisia mitäänsanomattomia työryhmäesityksiä, joita ei ehdi juomisharrastukseltaan pahemmin valmistella. Konferenssiin osallistuu vihaisia paikallisia tutkijoita, jotka ainoastaan haluavat tietää, miksi ulkomaiset osallistujat eivät huomioi maan yliopistojen kriisiä fasismin kourissa. Egon on tilanteesta tyypillisen välinpitämätön, mutta kaupungin keskustassa tulee kuvatuksi paikallisena Orbanin hallituksen vastustajana.

Egonin ura mediatutkijana ei ole koskaan ollut nousujohteinen, mutta on hänellä teräviäkin havaintoja viraalisesti leviävistä uutiskuvista ja niiden tuotannon mielivaltaisuudesta. Yksi hänen vihatuista vanhoista ystävistään on Hans, joka on kriisialueilla viihtynyt tähtitoimittaja, kymmeniä ikonisia skuuppikuvia tehtaillut kukko. Egonin katkeruus purkautuu kirkkaimmin Hansin ottamia kuvia analysoidessaan.

Paljasjalkaisena helsinkiläisenä Egon harrastaa kännisiä monologeja kaupungin historiasta, ja on fiksoitunut sen kolmeen jätekukkulaan. Teoksen nimi viittaa Malminkartanon portaiden yhteisötaideprojektiin, jossa värikkäiksi maalatut portaat tulivat äärioikeiston sabotaasin kohteeksi. Vaikka Egon pitää kaupungin rahoittamia suvaitsevaisuusprojekteja lähtökohtaisesti naurettavina, hän jää seuraamaan tapauksen uutisointia ja vieraileekin paikalla todeten oman rapakuntonsa rapautuneen entisestään.

Muutenkin kirjassa pohditaan paljon värien symboliikkaa, varsinkin Karjalan sinisen eri sävyillä maalattuja ikkunanpokia, ja rakennuskulttuurin eroja rajan kahdella puolella. Miksi evakot eivät tuoneet perinnettään rajan läntiselle puolelle?

Eniten pidin lopun ylisukupolvisesta toiviomatkasta rajantakaiseen Karjalaan, jonne Egon saa kaveriksi aikuisen poikansa. Suhde lämpenee matkan aikana piirun verran, vaikka poika lähtee mieluummin iltaisin omille retkilleen. Reissu on eläkeläisvoittoinen ryhmämatka, jonka joka pysäyksellä voi ostaa vodkaa ja kylmää Baltikaa. Egon repii huumoria itseään vanhemmista turistinaisista, joilla on Valamon vierailua varten erityisen siveät huivit. Reissun aikana hän kuitenkin saapuu jonkun tason itsereflektioon juomisestaan, ja osoittaa mikroskooppisia raitistumisen merkkejä.

Egon-hahmon viehätys on siinä, että lukija voi sen kautta peilata oman sielunsa syövereitä, harhoja ja pikkumaisuuksia. En kokenut hahmoa lainkaan ahdistavana, yliammuttuna tai erityisen karskina. Epäonnistuneen tutkijan hahmoon saatoin samastua, ja vuosien varrella olen myös kohdannut sinkkumiehiä, joiden suhde naisiin on Egonin kaltainen. Nousevan fasismin siementen kanssa flirttailijana Egon on peräkammarin poika, jolla ei riitä puhtia radikalisoitumiseen. Hänen kasvattamallaan nuorella miehellä taas on avaimenperässä Suur-Suomen kartta.

Tämä romaani eteni jouhevammin kuin mosaiikkimainen, usealle mantereelle ulottuva Alma!, ja sen kokeilevat elementit ovat ymmärrettäviä niillekin, joilla ei ole taustaa postmodernin kirjallisuuden tutkimuksessa. Alkoholistin aivoitusten kuvauksena teos on oivaltava, sillä se tuo esiin akateemisten kaappijuoppojen ylemmyydentuntoisen maailman. Tähän maailmaan kuuluvat konserttien väliajoilla kaksin käsin vedetyt piccolo-kuohuviinipullot, joiden ostaja teeskentelee hankkivansa toisen seuralaiselle.

Itselleni teos avautuikin tarkkanäköisenä kuvauksena urbaanista yksinäisyydestä, ja heteromiehen piilevästä ”incel” – asenteesta, johon hän on ajautunut puoliksi huomaamattaan. Ehkä Egonilla on silti toivoa, ja toivoa on myös kaikilla lukijoilla, joita Egonin loputon sisäisen puheen virta ahdistaa.

Kirjallisuutta huonosti myyville kirjailijoille

Teos: Rachel Cusk: Kunnia

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Lontoolaisesta keski-ikäisestä kirjailija -Fayesta kertova trilogia etenee nyt kohti päätöstään salaperäisesti nimetyssä teoksessa Kunnia. Tämä vähäeleinen, kokeileva sarja on ollut minulla työn alla, vaikka tiedostan kuuluvani ryhmään lukijoita, joka ei viitsi tai jaksa jäädä syvällisesti pohtimaan sen kerronnallisia ratkaisuja. Teosten tarkoituksena on ollut horjuttaa romaanin kerronnan rakennetta, ja ymmärtääkseni myös kertojakeskeisyyttä. Teoksissa valtavan roolin ovat saaneet ohimennen tavatut tyypit, joiden merkitys kertojan myöhemmässä elämässä on marginaalinen.

Viimeksi mainitusta strategiasta olen jopa pitänyt, sillä jos projektina on (piilotettu) autofiktio, en enää yhtään jaksaisi tyhjentää alkoholisoituneen vanhemman taloa, tyyliin Karl Ove Knausgård. Rachel Cuskin fragmentaariset, päämäärättömän oloiset haahuilut luovat täydellisen vastakuvan projektille, jossa luovan työn tekijä pyrkii oksentamaan ulos painavimmat traumansa voidakseen taas luoda.

Näissä teoksissa kertojan menneisyyttä käsitellään mahdollisimman kepeästi. Se, minne hän on menossa, ei välttämättä johdu hänen aiemmista traumoistaan, eikä lukijaa varsinkaan rasiteta kuormittavilla sukulaissuhteilla. Toki tällainen kerronnan strategia korostaa postmodernia urbaania juurettomuutta.

Tässä kirjassa Faye matkustaa ulkomaille kirjailijakonferenssiin maahan, jonka nimeä ei mainita, mutta jonka kuitenkin tulkitsen olevan Cuskille itselleen rakas Italia. Pojat ovat jo kasvaneet niin suuriksi, että heidän kuuluisi pärjätä omillaan, eikä Fayea siis paina kotihuolet samalla tavalla kuin aiemmilla kuvatuilla reissuilla. Huolettomuus saattaa kuitenkin olla illuusio, kuten loppumetreillä ilmenee. Ehkä häntä edelleen tarvitaan, ja hänelle edelleen soitetaan hädän hetkellä.

Faye tutustuu konferenssissa keski-ikäiseen esikoiskirjailija Lindaan, joka on breikannut melko näyttävästi ja on päässyt esittelemään teostaan myös rapakon takana. Lindalle residenssien ja kirjailijakonferenssien maailma on sen verran uusi, että hän pystyy tarkkailemaan sen outouksia tarkemmin kuin Faye. Erityistä huumoria revitään italialaisen kreivittären luksusresidenssistä, jonne valitaan ”kuumia” rodullistettuja mieskirjailijoita ja vaatimattoman näköisiä naisia. Tällaisessa paikassa Linda on ”lusinut” pystymättä tuottaa siellä sanaakaan, kun kaikki energia on mennyt paikan suureleisen diivaemännän tarkkailuun.

Kirjallisesta näkökulmasta teoksessa tutkitaan mm. käänteistä snobismia, eli ilmiötä, jossa kulttuurivaikuttaja pyrkii tuomaan esiin laajaa lukeneisuuttaan puhumalla tai kirjoittamalla jostain klassikkoteoksesta tai muuten arvostetusta teoksesta mahdollisimman rahvaanomaisin sanankääntein. Tämä voi johtaa esimerkiksi siihen, että joku antaa Danten Jumalaiselle näytelmälle Goodreadsissa yhden tähden, ja kirjoittaa arvioksi ”ihan perseestä”.

Kovin railakasta, saati boheemia irtiottoa Cusk ei tässä kuvaa, mutta uusia tuttavuuksia Faye onnistuu reissunsa aikana keräämään kiitettävästi. Kompastuin tämän teoksen parissa, samoin kuin viimeksi lukemani Tom Malmquistin seurassa, kuuntelemisen vaikeuteen, kun kyseessä on paljon kirjallisia viitteitä sisältävä ja kirjallista toimintaa pohdiskeleva teos. Jouduin kelailemaan teosta moneen otteeseen, mutta lopulta parhaiten siitä jäi mieleen vain alku ja loppu.

Cuskilla riittää faneja myös Suomen kirjallisissa piireissä, mutta suureksi bestseller-ilmiöksi tämä trilogia tuskin nousee näin pienessä maassa. Itse olen iloinen, että olen saanut tutustua ilmiöön, mutta huomaan, että minulla on näistä teoksista aika vähän omaa sanottavaa. Osaan nyt kuitenkin vinkata näitä kirjoja niille, jotka opiskelevat romaanitaiteen uusia tuulia itseäni ahkerammin, ja ehkä myös snobbailla Cusk-tietämykselläni joissain ärsyttävissä kissanristiäisissä.