Jäätelökakun syvin olemus

smartTeos: Marja Kangas: Miestä näkyvissä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Biorytmit ja tähdet näyttävät olevan sillä mallilla, että kepeää chicklitiä kuluu enemmän kuin kylmää juotavaa. Tilannetta avittaa sekin, etten ole ylikuumentuneessa asunnossani nukkunut moneen päivään kokonaisia öitä. Kiukkuisena ja väsyneenä pää jaksaa vain viihteellisempää kamaa, ja eilen tähän hätään saapui vasta julkaistu esikoisteos, Marja Kankaan Miestä näkyvissä.

Teos voitti viime vuonna Prisman ja WSOY:n yhteisen Tarinan viemää-kirjoituskilpailun, johon itsekin osallistuin leipäjonoaiheisella kässärilläni. Toki tunnen kateellisuutta kirjailijalle tästä suorituksesta, se on inhimillistä, koska kyseessä oli varsin merkittävä rahapalkinto ja kustannussopimus. Kisassa etsittiin vetävää tarinaa, joka myisi myös Prisman käytävillä. No, täytyy myöntää, että kapitalismikriittinen pläjäykseni ei ollut sitä laatua, joka lisäisi asiakkaiden ostohaluja Prismassa. Tämä kirja taas luultavasti tekee niin, sillä sen teema, äkillinen avioero, on omiaan lisäämään länsimaisen, keskiluokkaisen ihmisen lohtushoppailua.

Kyseessä ei ole aivan tyylipuhdas shopping and fucking-teos, jonka kuningattaria ovat olleet mm. Jackie Collins ja Sophie Kinsella. Tässä teoksessa naidaan tai fantasioidaan naimisesta enemmän kuin shoppaillaan, mutta näyttelijäksi romaanin päähenkilö Sirkku Pirinen kuuluu eittämättä porvarilliseen siipeen.

Sirkku on neljääkymppiä lähestyvä Turun kaupunginteatteriin kiinnitetty näyttelijä, joka on naimisissa merikapteeni Jalon kanssa. Pariskunnan yhteinen arki on ajautunut vähäiseen kommunikaatioon ja suorittavaan seksiin, ei vähiten siksi, että lapsenteon yritys ottaa voimille. Anoppi Varpu on Sirkun elämässä mukana melkein enemmän kuin Jalo, ja kulttuuritädin jatkuvat kutsut sushille tai proseccolle ovat koomisia. Muutenkin teoksessa eletään kepeiden ihmisten kuohuviinivyöhykkeellä, jopa siihen pisteeseen saakka, että teos olisi voinut toimia jonkun kuoharibrändin mainoksena.

Jalo jättää Sirkun yhtä kepeästi kuin on tämän elämään tullutkin. On aika vaihtaa nuorempaan ja kuohkeampaan, naiseen, jonka nimi muistuttaa jäätelökakkua. Katkeruutta lisää se, että Vanessa on ruotsalainen. Sirkku ja anoppi yrittävät saada miestä pariterapiaan, mutta liitossa ei ole enää mitään pelastettavaa. Kuvaukset terapiassa käynnistä olivat kirjan parasta antia, ja muistuttivat minua äskettäin näkemästäni islantilaisesta tv-sarjasta Isäviikonloput, jossa jätetty nainen on itse pariterapeutti.

Ammatilliset pohdinnat ovat romaanissa myös viihdyttäviä, ja lukija pääsee vertailemaan erilaisten draamamenetelmien etuja toisiinsa verrattuna. Sirkun tunne-elämää luonnehtii korostunut fyysisyys ja raivokkuus, mikä ilmenee erotilanteessa väkivaltaisia purkauksia ja omaisuuden tuhovimmana.

Kyseessä on vetävä tarina, johon on helppo samastua, olipa sinkku, eronnut, karannut, tai onnellisesti naimisissa. Myös Sirkun läheisimmät ystävät olisivat kiinnostavia hahmoja, jos tulisivat välillä ulos kuohuviinikuplastaan. Turku toimintaympäristönä esiintyy eurooppalaisten kulttuuriammattilaisten fiksuna temmellyskenttänä, jossa ei pahemmin kohdata omaan sosiaaliluokkaan kuulumattomia ihmisiä. Teoksen historiattomuus ja yhteiskunnallisen analyysin vähäisyys tekevät siitä helppolukuisen, mutta omasta näkökulmastani myös helposti unohdettavan. Tähän verrattuna esimerkiksi Noora Vallinheimon Perno Mega City oli älyllinen teos, jonka kontekstualisointi teollisuuskaupungin lähihistoriaan tuntui rikkaalta ja loisteliaalta.

En olisi lähestynyt teosta sen nimen enkä kansikuvan perusteella, vaan motiivinani oli nähdä, millainen teos tulee valituksi tuhansien toiveikkaiden käsisten pinosta. Varmasti tämä romaani voi toimia lohtuteoksena vasta eronneille, varsinkin jätetyille, ja voin kuvitella sen määrän sipsejä, suklaata ja siideriä, mitä Prisman ostoskärryihin mahtuu teosta hankittaessa. Kohderyhmällä ei välttämättä ole varaa kuohariin, ainakaan montaa kertaa viikossa.

Kaikenlaiselle kirjallisuudelle on oma hetkensä, eikä Miestä näkyvissä edusta heikointa lukemaani naisviihdettä. Myös Sirkku oppii tutkimaan itseään ja seksuaalisuuttaan parisuhdekeskeisen heteronormatiivisen matriisin reunoilla ja ulkopuolella. Mutta kirjan maailma ei kutsunut minua maagisesti puoleensa, ehkä siksi, että omat kokemukseni parisuhteista ja eroista ovat olleet erilaisia, ja jokaista parisuhdetta ja eroa on leimannut taloudellinen katastrofi, josta tämä teos kertoo siistin, miltei tuskattoman version.

Vinon miehen tunnustuksia

NikkiläTeos: Jussi Nikkilä: Näyttelijä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Jussi Nikkilä

Romaanitaiteen saralla olen viime aikoina suosinut näyttelijöiden ja muiden teatterin ammattilaisten tuotoksia, ehkä siitä valitettavasta syystä, ettei minulla ole varaa käydä teatterissa. Näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä (s. 1982) on toistaiseksi jäänyt minulle tuntemattomaksi suuruudeksi, sillä hän on tehnyt uraa enemmän helsinkiläisissä teattereissa kuin elokuvissa. Hänen vaimonsa Elena Leeven tunnistan paremmin, vaikka en ole tainnut nähdä häntäkään kuin parissa leffassa.

Näyttelijä ei ole suoraa autofiktiota ainakaan siinä mielessä, että teoksen tapahtumat menisivät yksi yhteen Nikkilän elämänkaaren kanssa. Jo se, että romaanin hahmot ovat saaneet uudet nimet etäännyttää tarinaa näyttelijäparin arjesta. Romaani kartoittaa levottoman, unettoman ja liikkeistään epävarman miehen vaiheita varhaislapsuudesta nykypäivään, jossa hän on isä, aviomies ja pienillä varoilla kitkutteleva kulttuurin sekatyöläinen.

Juonen suhteen romaani on vähäeleinen, siinä tapahtuu varsin tavallisia, arkisia asioita. Kertoja Viktor on luonteeltaan introvertti tarkkailija ja anekdoottien keräilijä. Teatterikoulun kirjoitusharjoituksissa hän on fiksoitunut kakalla käymisen dokumentointiin, ja hänellä on myös pakkomielle yksiössä asumisen tuottamista hajuista. Paistetun kalan haju vaatteissa on yksi hänen ahdistuksen kohteistaan, ja hänen Marks & Spenceriltä tarjouksesta ostettu öljykangastakki elää omaa elämäänsä julkisessa liikenteessä. Samasta liikkeestä on hankittu klassiset ruutupyjamat, ja muutenkin veri vetää Britanniaan, Lontoon teatterimaailmaan ja omalla tahollaan naimisissa olevan BBC-äänisen Maggien syliin.

Viktor on ollut uskoton vaimolleen Isalle, ainakin ulkomaan matkoilla. Käytännön pakosta pariskunta lomailee usein erillään, koska vaimon työkiireet niin vaativat. Molemmat taistelevat mustasukkaisuuden mörköä vastaan, mutta mahdollisesti Viktorin menetyksen pelko mahdollisen avioeron suhteen on vaimoaan suurempi. Nikkilä kuvaa hyvin ”vinon miehen” kasvuhaasteita neljännellä vuosikymmenellä tilanteessa, jossa vaimo tienaa ja menestyy huomattavasti miestään paremmin.

Vaikka kyseessä ei ole leimallinen huumorikirja, romaanissa on joitain kohtia, jotka saivat aikaan tyrskähdyksiä ja hirnahduksia. Päähenkilön käytös ruuhkaisessa smoothiebaarissa kapitalismikriitikkona oli loistava kohtaus, joka toimisi erillisenä sketsinä tai novellina. Löysin tuosta purnaavasta kuluttajahahmosta itseni, vaikka ehkä en kehtaisi ilmaista mielipidettäni myyjien tyrkystä asenteesta pitkän jonon edessä. Myös se, että työttömällä tai työttömyysuhan alaisella näyttelijällä on kuitenkin tarinassa varaa sijoittaa 7-10 euroa take away-terveysjuomiin, kertoo Viktorin poroporvarillisuudesta ja arvojen prioriteeteista.

Myös kertomus lähimarketin joulupukkikeikasta oli ammatin karua arkea kuvaava. Teatterikorkeakoulun linjat ovat yhteiskuntamme kalliimpia koulutuksia, ja tästä panostuksesta huolimatta on mahdollista, että kalliin koulutuksen saanut maisteri pääsee vain pukiksi, tai hyvällä lykyllä esittämään Muumipeikkoa ruotsinlaivan taaperodiscoon.

Jotain yhteistä oli tässä romaanissa ja juuri lukemani Samuli Laihon Lasiseinän kanssa. Päihteet eivät ole tämän romaanin keskiössä (vaikka Viktorilla on satunnaista taipumusta ronskiin itselääkintään), mutta molemmat romaanit kertovat Itä-Helsingin lähiöissä kasvaneiden lasten ja nuorten elämismaailmasta.  Molemmissa romaaneissa henkireiäksi nousee skittan skulaaminen kaupungin nuorisotalolla. Päähenkilöt ovat eri aikojen kasvatteja, mutta peruskokemuksessa lähiössä kasvamisesta on paljon yhteistä.

Romaanin haasteena oli juonen pirstaleisuus, tai paikoitellen kokonainen puute. Se on tämän tyyppisessä itsetutkiskelussa vahva tyylikeino, mutta paikoitellen johtaa siihen, että vessajutut, masturbaatio ja unettomuus saavat niin suuren osan kerronnasta, että niihin alkaa puutua. Varmasti osalle lukijoista tällainen arkisuus voi hyvinkin olla romaanin ”pihvi”, joka lisää samastumispintaa ja purkaa taiteilijamyyttiä.

Noihin osuuksiin verrattuna kertojan lapsuuden kokemukset Moskovan lähetystössä tai matkakuvaukset Berliinistä ja Lontoosta tuntuivat suurelta juhlalta. Lapsuusosioista pidin kirjassa eniten, ja olisin voinut lukea niistä kokonaisen, erillisen teoksen.

Kirjailijan oma ääni äänikirjaversiossa oli ehdoton plussa. Samalla on muistettava, etteivät kaikki kirjailijat ole ammattiesiintyjiä, vaan myös äänikirjojen lukeminen vaatii ammatillisuutta. Se on huomattavasti vaativampaa työtä kuin joulupukkikeikka marketissa, ja toivon mukaan siitä myös maksetaan asiaan kuuluva palkka.

 

Vuoden tärkeimmässä työkokouksessa

OmenalaaksoMikael Bergstrand: Omenalaakson guru (Bazar, 2017)

Suomennos: Sanna Manninen

Ruotsalaisen Mikael Bergstrandin (s. 1960) Intia-trilogian osia olen lukenut jokaista hieman viiveellä, ja tällä viikolla oli Omenalaakson gurun vuoro. Tämä sarja kertoo keski-ikäisestä työttömäksi jäävästä toimittajasta Göran Borgista, joka on asunut Intiassa ja jonka viha-rakkaussuhde tuohon maahan on muuttanut miestä suuresti. Olenkin luonnehtinut teoksia ”man litiksi”, mutta epäilen silti, että näillä kepeillä viihdekirjoilla saattaa olla enemmän nais- kuin mieslukijoita.

Kolmannessa osassa Göranin ja Yogendra Singh Thakurin ystävyys syvenee, kun Göran matkustaa Yogin ja Lakshmin häihin Tamil Nadun maaseudulle. Yogi on Delhissä asuva yrittäjä, joka on perustanut Lakshmin kanssa teeplantaasin Darjeelingiin.  Myös Göran on tässä bisneksessä osakas, vaikka ei ole vielä rikastunut sijoituksellaan.

Teoksen Intia-osuus on kieltämättä turistipainotteinen, koska siinä matkataan hääparin kolmantena pyöränä Maduraissa, Varanasissa ja Agrassa ikonisissa kohteissa. Varsinainen draaman kaari sijoittuu kuitenkin Ruotsiin, Göranin äidin uuden miehen tiluksille, Skoonen Omenalaaksoon, jonne Yogi tulee vierailulle kahdesti. Huhut intialaisen gurun saapumisesta tilalle jakavat paikallista yhteisöä, joista osa haltioituu uutisesta ja tekee kaikkensa päästä miestä lähemmäksi, ja osa syventää rasistista retoriikkaansa.

Jos kirjasta on löydettävä vakavampi twisti, se liittyy työttömyyteen ja työllisyyspolitiikkaan, joka ei tunnu kovin paljon hehkeämmältä kuin Ruotsin itäisen naapurimaan tilanne. Häihin Göran Borg lähtee viime tipassa, vaikka on valehdellut ystävilleen ”tärkeästä työtapaamisesta”, joka estäisi hänet pääsemästä paikalle. Tosiasiassa tapaaminen on vain viikoittainen sessio työvalmentajan luona, joka hänkin tarinan aikana sairastuu työuupumukseen. Tämän vuoksi Göran vapautetaan hetkellisesti velvollisuudesta osallistua tähän tärkeään työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen. Miehen ammatillinen ylpeys on jo tuhoutunut, eikä hän suorastaan kadehdi niitä ikätovereita, jotka vielä sinnittelevät digitalisoituvien medioiden kilpailevassa työilmapiirissä.

Muuten teosten huumori liittyy kulttuurieroihin, ja on helppolukuista, paikoitellen jopa alkeellista. Enemmän pidin ystäväkaksikon uskonnollisista pohdinnoista, sillä varsinkin Yogin havainnot kristinuskon luonteesta ovat hassunhauskoja. Omenalaaksossa Raamatun luomiskertomus alkaa askarruttaa Yogia, eikä hän voi ymmärtää, miksi Eevan alastomuus jaksaa harmittaa kristittyjen ainoaa jumalaa niin vimmatusti.

Yogin intialaisen katseen kautta ruotsalaisen kulttuurin omituisuudet kirkastuvat, ja pääsemme tutkimaan muun muassa Österlenin syrjäseutujen tieosuuskuntien riitoja. Evert-nimisen syrjäytyneen maanviljelijän hahmo on uskottava, mutta hieman yliammuttu. ”Hyvän mielen” sisältöä tarinaan luovat varsinkin pikkukylän naapuruston kohtaamiset, ja ihmeet, joita Yogi-guru saa näissä toisiaan kyräilevissä kylähulluissa aikaan. Yhteisöllisyyden käsittely olisi saattanut rasittaa minua normaaliaikoina liian idealistisena tai naiivina, mutta juuri nyt tarina eteni jouhevasti.

Vaikka pidän kirjojen huumorista, en olisi jaksanut lukea näitä teoksia putkeen. En edes muista, luinko ensimmäistä osaa, Delhin kauneimpia käsiä kirjana loppuun vai olenko vain nähnyt sen elokuvana. Uskon, että teokset aukeavat mainiosti itsellisinä, mutta silti suosittelen sarjan osien lukemista oikeassa järjestyksessä.

 

 

 

Kasarinostalgian huipentuma

JenniferTeos: Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer (HarperCollins Nordic, 2019)

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Peter on 46-vuotias webbiarkkitehti, joka on viime vuodet joutunut olosuhteiden pakosta yksityisyrittäjyyden ikeeseen tuotannollis-taloudellisista syistä. Kun varmatkin tilaajat tuntuvat vaihtavan alihankkijansa kotimaisista bangalorelaisiin tiikereihin, hän seisoo tien päässä it-urallaan, jonkinlaisena internetin museona. Kriisitilassa hän on taipuvainen palaamaan 80-luvulle, aikaan, jolloin kaikki tuntui olevan mahdollista jopa sosiaalisesti kömpelölle nörtille.

Jennifer on Peterin lukioaikainen ihastus, jonka kanssa romanssi ei edennyt puuta pidemmälle. Kumpunotko on unelias pikkukaupunki parin tunnin päässä Helsingistä, jossa nuoruuden idylli edelleen sijaitsee. Peterin vanhemmat asuvat edelleen lapsuudenkodissa, jonka universumi tuntuu muuttumattomalta. Hetken mielijohteesta hän palaa ”nollaamaan” elämäänsä vanhempiensa luo, ja uskoo keksineensä aikakoneen, joka palauttaa hänet 80-luvulle yhtä tehokkaasti kuin hänen lempielokuvassaan Paluu tulevaisuuteen palattiin 1950-luvulle.

Romaanin hahmot ovat sympaattisia, ja varsinkin Peterille empaattinen lukija toivoo pelkkää hyvää. Kyseessä on jonkin sortin man lit-pläjäys, jossa keski-ikäisen miehen kriisiä käsitellään kepeästi popkulttuurin runsain maustein. Pakarisen kertomisen tapa on kuin suoraan revitty Hollywood-elokuvien kuvastoista, ja se ärsytti minua jo alkumetreiltä. Kuuntelin kirjaa kuitenkin genren sisäisesti huomattuani, että kirjasta on olemassa myös englanninkielinen versio (Some Day Jennifer). Myös kustantajan valinta viestii paljon romaanin tyylistä: HarperCollins Nordic tuntuu julkaisevan vain höyhenenkepeää viihdettä.

Peter löytää uudeksi elämänprojektikseen kotikaupungin suljetun Atlas-elokuvateatterin, jonka uudelleen avaaminen tuo häneen elämäänsä toivoa. Joitain koulukavereita pyörii edelleen kotikonnuilla, kun taas toiset ovat luoneet maagisia työuria ulkomailla. Onpa yksi heistä päätynyt Amerikkaan tv-evankelistaksikin. Tässä katselmuksessa Peter kokee olevansa väliinputoaja, joku, joka ei lupaavissa tulevaisuudenvisioissaan lopulta päätynyt yrittämään tarpeeksi tai haaveilemaan kovinkaan rohkeista liikkeistä.

Uskon, että tälle kirjalle on sosiaalinen tilaus, myös miespuolisten lukijoiden parissa. Henkilöhahmojen kohtalot tuntuvat uskottavilta, ja moni pystyy identifioimaan kotiinpaluun tuskaisan teeman kanssa. Teoksen juoni taas on kovin ennalta-arvattava, ja Pakarinen kuvailee Peterin arkisia toimia aivan liian seikkaperäisesti. Tämäkään ei ollut teoksen varsinainen sokea piste, vaan todellista ärsytystä siinä aiheutti kirjailijan tapa pommittaa lukijaa popkulttuurin referensseillä.

Tämä on laiskaa kaunokirjallisuutta, ja aloittelevan kirjailijan helmasynti, sillä toimivan romaanin kuuluisi olla muutakin kuin soittolistaa ja videovuokraamon hyllyn sisältöä. Vaikka kuinka fanittaisin 80-lukua ja kaipaisin limudiscoja, joissa viimeinen biisi oli Madonnan ”Crazy For You”, en ymmärrä, mitä iloa on tunkea teos täyteen pinnallisia populaarikulttuurin viitteitä. Tämä ei ole ainoa teos, joka on aiheuttanut minussa yliannostuksen, mutta räikeimmästä päästä sellaista ”tykitystä”, joka ei enää tunnu romaanitaiteelta. Toki myös teoksen juonen kopiointi 80-luvun leffasta tuntuu älyllisesti laiskalta.

Viihdekirjallisuudessa on oma kaupallinen logiikkansa ja algoritminsä, joihin en ole kovin syvällisesti perehtynyt. Romaanin kertoja Peter taas on henkilö, joka tuntee algoritmit kuin omat taskunsa. Luulen myös, että Pakarinen kirjailijana on tehnyt joitain kannattavuuslaskelmia tätä teosta kirjoittaessa. Teokselle on olemassa selkeä markkinarako niin kotimaassa kuin kansainvälisesti, mutta kirjallisten instituutioiden ja palkintoraatien huomiota teos tuskin tavoittelee. Itse olisin ehkä paremmin jaksanut pysyä Kumpunotkon ikuisten lukiolaisten tahdissa tv-sarjan muodossa, mutta nyt jäin suosiolla takapulpettiin mököttämään.

 

 

Tunnelmointia tuttipuussa

Teos: Amanda Vaara: Heti vapaa (Karisto, 2019)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Näin joulun alla on lohduttavaa hypätä Villa Venlan majatalon tunnelmiin kirjasarjan kolmannessa osassa. Tämän keski-ikää lähestyvän yksinhuoltajan yrittäjyyttä olemme saaneet jo seurata aiemmissa osissa Yösähköä (2017) ja Pientä fiksausta vailla (2018), ja nyt kierrokset kiihtyvät, kun Venla huomaa olevansa raskaana kolmatta kertaa ilman pysyvää kumppania.

Näissä kuvissa ja tunnelmissa alkaa Venlan joulunvietto maalla jossain Tampereen kupeessa, eivätkä kaikki lähipiiristä ole haltioissaan naisen suuresta uutisesta. Paniikkikohtaukset vaivaavat julkisilla paikoilla, mutta ventovieraat ihmiset tulevat auliisti apuun. Blogia on pakko päivittää yhteistyökumppanien vuoksi, vaikka sieltäkin suunnasta sataa outoja tai pisteliäitä kommentteja. Majatalon vieraisiin mahtuu niin asiallisia kuin vaativia tapauksia, ja jossain vaiheessa yrityksen tilanne karkaa käsistä ilkivallan ja negatiivisen asiakaspalautteen vuoksi.

Lapsen isä on kadoksissa, eikä tiedä raskaudesta, koska suhteen aikana käytettiin pillereitä. Isällä on ollut huumeongelmia, ja todellisuuspako on oirehtinut kroonisena valehteluna, myös triviaaleissa asioissa, jotka eivät liity mitenkään päihteisiin tai pikkurikollisuuteen. Miehen vanhemmat suhtautuvat tähän kuin ikuisena teininä, ja ex-anopin kohtaaminen on kuin tarkkailuluokan vanhempainillassa istumista. Tämän porvoolaisen vanhan rouvan hahmo oli uskottava ja kiinnostava, sillä se kuvasti hyvin niitä huoltosuhteita, joita monilla eläkeikäisillä on jo keski-ikäisiin lapsiinsa.

Venla ei ole 36-vuotiaana kolmannen lapsen äitinä vielä ikäloppu, mutta nuorena esikoisensa saaneena häneltä on jäänyt välistä keskeisiä nuoruuden kokemuksia. Romanttista viritystä hänen elämäänsä mahtuu, vaikka hän on raskaana vastuuttomalle baby daddylle. Ensimmäisen aviomiehen Henrin suhteen uudelleenlämmitysehdotukset ovat irvokkaita ottaen huomioon hänen patakonservatiivisen arvomaailmansa ja taloudellisen ylilyöntiasemansa. Miehen torpedointi on yhteishuoltajuuden vuoksi mahdotonta, joten hän saa jatkaa piikittelyään yksinhuoltajuuden leimaavasta sosiaalisesta statuksesta.

Kirjaan mahtuu vajaa kaksi vuotta elämänmakuista elämää, jossa myös naapurustolla on suuri rooli. Eniten minua jäi pohdituttamaan Venlan pohdinnat nettipohjaisesta yrittäjyydestä, ja sen tietynlaisesta armottomuudesta. Kun yrityksen tukikohtana toimii oma koti, jota on pakko jatkuvasti tuoda esiin asiakkaiden houkuttelemiseksi paikalle, sitä altistaa itsensä myös moninaisille turvallisuusriskeille. Tämä yrittämisen ala on vieläkin lapsenkengissään, ja tuntuu, että Suomessa siihen liittyy paljon naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Palasin sarjaan, vaikka viime teoksen luettuani ennustin, ettei saaga voi enää tuottaa suuria yllätyksiä. Enkä ollut edelleenkään yllättynyt, mutta teos vei hetkeksi pois lohduttoman harmaasta ja tapahtumaköyhästä päivästä. Ehkä pidin tästä osasta enemmän kuin kakkososasta, mutta uusille sarjaan tutustujille suosittelen silti sen lukemista oikeassa järjestyksessä.

Loppuelämän riskianalyysi

Anja Erämaja: Imuri (WSOY, 2019)

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pahemmin seurannut kotimaista lyriikkatuotantoa, joten Anja Erämaja (s. 1963) on minulle aivan uusi kirjailijanimi. Imuri on hänen esikoisromaaninsa, jossa on proosarunon elementtejä. Kuuntelin kirjaa lukijan itsensä lukemana, mikä oli hieno, autenttinen elämys.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen itsensätyöllistäjä Kristiina, jonka äiti on juuri kuollut. Hänellä on teini-ikäiset lapset ja miesystävä, jolla on alkoholiongelma. Mies pyörii nurkissa myös päivisin ja häiritsee naisen bisneksentekoa täyttämällä ristikkolehtiä ääneen, mutta toisaalta kotoilusta on tullut naiselle elämäntapa. Hän on freelancer-toimittaja, jonka on jatkuvasti markkinoitava itseään. Liiketoimintasuunnitelmaa pukkaa starttirahahakemusta varten, mutta asiakkaiden ostovoiman määrittely ja riskianalyysi ovat vielä vaiheessa.

Kristiinan arkielämä koostuu jokapäiväisestä itsensä psyykkaamisesta ja myyntipuheesta. Salilla olisi käytävä ja tehokkaampia liikesarjoja keksittävä, suihkussa ei saisi nautiskella, vaan harjoitettava kuolleiden solujen kuivaharjausta verenkierron elvyttämiseksi. Napakat rintaliivit tuovat työpäivään tarvittavaa ryhtiä, työmeikki kannattaa tehdä, vaikka päivän aikana ei kävisi kuin lähikaupassa lukemassa ilmoitustauluilta uusista vertaistukiryhmistä, jonne juoppo mies ei kuitenkaan suostu lähtemään.

Ehkä Kristiina kärsii läheisriippuvuudesta, mutta samalla hän opettelee itsensä hyväksymistä. Ja samalla hän yrittää pyristellä ulos liiallisesta kiltteydestä. Hänelle on tyypillistä mennä alkoholistien tukiryhmiin miesystävänsä sijaisena, ja näiden sessioiden parodia oli herkullista luettavaa. Kummat sitten ovat pahempia narsisteja, sohvalla makaavat juopot vaiko raitistuneet ex-alkoholistit, jotka ovat onnistuneet työllistymään terapia-alalle ja esiintyvät kaikkitietävinä guruina?

Toki Kristiina joutuu käymään läpi muitakin ihmissuhteitaan, joissa hän harjoittaa samanlaista joustoa kuin rakkausrintamalla. Siskon koira on liian usein hänellä hoidossa, ja äidin hautajaisten järjestelyissäkin kysymys tarjottavista hiertää. Sisarukset vaikuttavat piirun verran menestyneemmiltä kuin kertoja, mutta ei hän kadehdi siskonsa kenkäalan messuilla käyntiä. Suurin osa ihmisistä tekee naurettavia asioita maailmassa elääkseen, kuten päivystävät ostoskeskusten auloissa myymässä feikkiä israelilaista luonnonkosmetiikkaa järkyttävään ylihintaan. Se, että hän koittaa pykätä firmaa kasaan levottoman keittiönsä nurkassa, ei lopulta ole niin poikkeuksellista, eikä maailma kaadu siihenkään, jos tuo firma kaatuisi.

Siskolta lahjaksi saatu robotti-imuri nousee aikamme metaforaksi: se ei kykene liikkumaan asunnossa edes kaikkien mattojen reunojen yli, vaan vaatii käyttäjältä jatkuvaa paimennusta. Onko se sitten uusi perheenjäsen vai lemmikin korvike, ja helpottaako se todella arkea vai tuleeko siitä lopulta turhake ja riesa? Runoilijan mielikuvituksella Erämaja kertoo korealaisesta kotiäidistä, jolta imuri söi hiukset ja puolet aivoista, eikä koskaan enää kuntoutunut takaisin suorittamaan perhevelvollisuuksiaan.

Tässä tarinassa on paljon arkista kaaosta, tajunnanvirtaa ja turhautumisten purkua, ja se sopii kaikille meille, jotka unohdumme arjessamme pohtimaan tärkeitä korealaisia tiedeuutisia kesken imuroinnin. Kirjan juonta on vaikea referoida, mutta onneksi siinä kuitenkin on myös ulkoisia tapahtumia eikä pelkkää päänsisäistä kaaosta. Itselläni jäi siitä eniten mieleen kuvaus päihderiippuvaisesta elämänkumppanista, mutta siinä on monta teemaa, joihin tarttua. Pakkoyrittäjyys on teema, josta olisin voinut lukea lisääkin, mutta tässä tarjottiin jo lupaavia tulokulmia aiheeseen.

Avoimesti parinvaihdosta

Teos: Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus (Otava, 2019)

Jane on nelikymppinen matkatoimistovirkailija, joka on naimisissa itseään nuoremman kuuluisan näyttelijän Mikin kanssa. Pariskunta on aikanaan tavannut seuramatkalla Kreetalla, jossa Jane oli oppaana. Jane ei paljoa perusta miehensä snobbailevista kulttuuripiireistä, mutta seuraa silti miestään jokaiseen ensi-iltaan kannustuksen vuoksi. Hän on kiltti ja hyvä vaimo, jolle avioliitto on pyhä asia siksikin, ettei ole itse saanut kasvaa ehjässä perheessä.

Janen hahmo kirjassa on kutkuttava, sillä hän on korostuneella tavalla perinteisten arvojen kannattaja. Näyttelijämiestään hän arvostaa enemmän silloin, kun tämä on muistanut käydä parturissa. Miehen sluibailu armeijasta on iso miinus, jonka hän kestää, mutta sisimmissään hän fantisoi militanteista miehistä. Jos hän avaa suunsa maanpuolustuksellisista mielipiteistään, hänet usein leimataan pikku-Lotaksi. Antifeminismi on hänellä myös verissä, ja hänen mielipiteensä raiskauksista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä saattavat herättää pahaa verta kosteiden iltojen aikana.

Kun sitten Mikki ehdottaa vaimolleen parinvaihtoa seksielämän piristeeksi, Jane päätyy pahaan paikkaan. Hän ei ole ollut kiinnostunut seksistä minkään olion kanssa aikoihin, joten ehdotus ahdistaa erityisesti. Toisaalta hän tietää, että liitossa ei ole paljon toivoa, ellei yhteistä lankaa seksuaalisuuden kehittämisessä löydy. Ylimääräistä kitkaa suunnitelmassa tuottaa miehen kuuluisuus: ei ole helppoa luottaa ventovieraisiin ihmisiin, jotka mahdollisesti juoruavat pariskunnan tilanteesta eteenpäin.

Teoksen alkuvaiheessa nauroin makeasti muutamassa kohdassa, jotka eivät liittyneet seksiin. Janen ja hänen pankkivirkailijaäitinsä suhde tuntui herkulliselta, vaikka se surullisella tavalla korvasi samanikäisten naisystävien seuraa. Äidin tapa ohjeistaa tytärtään tuntui vähän liiankin intiimiltä, ja molempien naisten riippuvuus miehistä tuntui melkein patologiselta. Yksinhuoltajuuden teema nousee loppua kohti melkein suuremmaksi kuin seksuaalinen etsintä, ja Janen isäkysymyksen käsittely oli yllätyksellistä ja koskettavaa.

Parinvaihtoteemaa käsitellään kirjassa avoimesti ja monesta tulokulmasta. Oman seksuaalisuuden löytäminen ja seksuaalisuuden muutos ikääntyessä ovat herkkiä teemoja, joista ei ole kirjoitettu liikaa. Kirjassa Jane päätyy raiteelle, jota aviomies ei ole osannut kuvitella, ja myös aviomiehen kokeilut ahdistavat vaimoa. Toisaalta tässä kuvataan keski-ikäisten lapsetonta liittoa, jossa avoimen suhteen toteuttaminen ei ole yhtä vaikeaa kuin lapsiperheessä.

Juuri nyt tämä teos ei sytyttänyt minussa suurta roihua, mutta voin kuvitella sen toimivan keskustelun avaajana juuri oman ikäisissä lukijapiireissä. Paikoitellen kirjassa oli nokkelaa härkösmäistä kielellistä ilotulitusta, mutta enimmäkseen teos eteni teema edellä. Huomaan, että päädyn usein lukemaan Härköstä, vaikka kirjan teema ei minua puhuttelekaan; ehkä hän on omalla tavallaan luottokertoja, jonka kyydissä tiedän kaikesta huolimatta pääseväni perille, kuten hyvän matkaoppaan seurassa.

Luin tämän loppuun ehkä siksi, että Janen henkilöhahmo oli omasta näkökulmastani eksoottinen. Jos parinvaihtopohdintoja olen koskaan kuullut livenä, ne ovat tulleet aika eri tyyppisiltä ihmisiltä kuin Jane. Henkilöhahmojen kehittäjänä Härkönen onkin elementissään, varsinkin ristiriitaisten tyyppien, jotka eivät osaa olla itselleen armollisia.

Ihmisten näkemisestä lumihiutaleina

Teos: Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. (Gummerus, 2019)

Käännös: Sanna Manninen

Nina Lykken romaani pomppasi eteeni somen feedissä, ja ensimmäinen kysymys oli, onko kerran tuntemani tanskalaisproffa edennyt urallaan kirjailijaksi. Olin siis 90-luvulla naistutkimuksen professori Lykken kursseilla, eikä oletus hänen siirtymisestään fiktion puolelle ollut kovin kaukaa haettua, koska hän oli suuri feministisen scifin fani ja muutenkin kirjallisuusorientoitunut tyyppi. Mutta ei, professorilla on itseään nuorempi norjalainen kaima, joka on julkaissut vain fiktiota. Myös professori Lykken julkaisuja suosittelen, sillä hän on omassa genressään varsin vetävä kirjoittaja.

Romaani sijoittuu tämän päivän Osloon, jossa perheet viettävät kotisohvillaan viini ja sushi-iltoja joka viikonloppu. Ingridillä ja Janilla on hulppea omakotitalo kaupungin paremmalla puolella, ja kaksi aikuista poikaa, joilla ei ole kiirettä muuttaa pois mamman sushibuffetista. Pojat on kasvatettu vapaimmalla mahdollisella sapluunalla, ja tämän vuoksi he eivät vielä parikymppisinä osaa raivata kakkatahraisia kalsareitaan piiloon vieraiden katseilta. Ingrid opettaa äidinkieltä lukiossa ja Jan on edennyt yksikön johtajaksi ministeriössä. Avioliitto ei ole täysin karilla, vaikka kummallakin puolisolla ilmaantuu uupumusta, huonotuulisuutta ja masentuneisuutta.

Janin uskottomuus yllättää Ingridin ”puskasta”, ja kauan suhdetta on jatkunutkin ennen kuin se paljastuu. Työpaikan nuorempi Hanne on liikkeellä tosi tarkoituksella, vakavammin kuin Jan itse, joka tuntuu etsivän lähinnä seksiseuraa henkisessä tyhjyydessään. Hanne haluaisi perheen, eikä sopivia isäkandidaatteja tule eteen, vaikka hän metsästää kaupungin yössä, enimmäkseen yksin. Omalla tahollaan Hanne on sidottu vanhempiensa sunnuntaipäivällisiin, jonne hän ilmaantuu vahvassa lääkepöllyssä. Häntä ahdistaa sellainen tulevaisuus, jossa hän toimisi enenevässä määrin äitinsä seuraneitinä eläkeläisten pakettimatkoilla, kuten jo käy kaksikon yhteisellä matkalla Ranskan Provenceen.

Yhteiskuntasatiiria kirjassa on suhteessa norjalaiseen hyvinvointiin, joka tämän teoksen hahmojen elämässä on saavuttanut saturaatiopisteen. Ingrid näkee tulevaisuuden vielä näköalattomampana oppilaillaan kuin itsellään: nuoret ovat työuupuneita jo lukiolaisina, ja heitä turrutetaan lääkkeillä ja moninaisilla diagnooseilla. Opettajan työ koostuu enemmän terapiapalveluista kuin opettamisesta, ja vapaa-aika kuluu nuorten vanhempien palvelemisessa viestien välityksellä. Koulusta on tulossa trendikäs oppimiskeskus, jossa nuorille tarjotaan auliisti uraohjausta Personal Learning Coachin välityksellä. Heitä kohdellaan erityisinä lumihiutaleina, mutta samalla kannustetaan seuraamaan samoja tositeeveeohjelmia, Temptation Islandeja, sushilautastensa äärellä.

Parasta komiikkaa tarinaan tarjosivat Marianne ja Steinar, perheystävät, joiden mökillä käynti kuuluu pariskunnan rutiineihin. Marianne on ikuinen opiskelija, jolla on kolme maisterintutkintoa, mutta ei ole koskaan kyennyt käymään palkkatöissä, ja hän dominoi nössöä miestään ilmiömäisesti. Mökkiviikonloppujen aikana Steinar lähentelee Ingridiä vahvassa humalassa, mutta tämäkin kuuluu pariskunnan keskinäiseen käsikirjoitukseen. Sekä Ingridillä että Janilla kestää vuosikausia irtaantua toksisesta ystävyydestä, mikä Ingridillä jatkuu vielä eronkin jälkeen. Tavallaan hän on nauttinut pikkupiian roolista Jomfrulandin mökillä, jota hän ei itse omista, mutta jossain vaiheessa ystävyyden mitta tulee täyteen.

Kirjan erodraama ei tuonut mitään uutta ymmärrykseeni parisuhteista, mutta Ingridin uusi elämä tuntui houkuttelevalta. Janin hahmon suhteen en nähnyt kehityskelpoisuutta, vaan hän on tyyppi, joka rypee syyllisyydessään myös uudessa parisuhteessa. Ylipäänsä kirjan miesten jatkuva tilityksen tarve oli rasittavaa, mutta heidän terapian tarpeensa on myös kansantaloutta virkistävää. Toisaalta Jan on ministeriön yksikön päällikkönä muiden palvelija, joka stressaa työpaikan keittiön tiskikoneen tyhjennyksestä. Työelämään liittyvät oivallukset ja arkiset välähdykset olivatkin kiinnostavampia kuin henkilöiden yksityiselämän kipuilu.

Ingridin suvun juutalaisista juurista olisin halunnut tietää enemmänkin, mutta historiaa teokseen mahtui vain hyppysellinen. Historiallista toki on jo se, että viisikymppinen kertoja kaipaa aikaan, jolloin kaikki söivät samaa kotiruokaa. Nykypäivää taas huokuu nuorempi opettajakollega, joka pesee vaatteensa pesupähkinöillä 30 asteessa ekologisista syistä ja levittää ympärilleen sienimäistä hajua.

Lykken teksti on pisteliään terävää, ja hän sivaltaa kaikkia hahmoja joka suunnasta tasapuolisesti. Se Norja, jota hän kuvaa, ei houkuttele ainutlaatuisuudellaan, vaan kuvastaa yhteiskuntaa, joka ei enää kehity, koska hyvinvoinnissa on päästy siihen pisteeseen saakka, missä kenenkään ei tarvitse ponnistella elantonsa vuoksi. Toki tässä esitetty opettajan työ on astetta vaativampaa kuin ministeriön suojatyö, joka vaikuttaa lähinnä isojen lasten tarhalta. Hermoromahdukset, pitkät sairaslomat ja voimien kerääminen kuuluvat kirjan arkeen ja ajan henkeen, ja keskiluokkaisten korkeakoulutettujen elämä tuntuu muutenkin puhtaalta oman navan tuijottamiselta.

Oli kiinnostavaa lukea tämä teos ja Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo peräkkäin. Suomalainen yhteiskunta paisuvine leipäjonoineen tuntuu aika erilaiselta verrattuna Norjaan, varsinkin, kun leipäjonoistamme löytyy entistä enemmän korkeasti koulutettuja köyhiä. Ainakaan emme voi puhua yhteispohjoismaisesta elämäntavasta tai arvoista, ja Suomen valuminen kohti itäeurooppalaista todellisuutta tuntuu päivä päivältä selvemmältä. Tämä teos ei kuitenkaan saanut minua innostumaan leipäpuun etsimisestä Norjasta, sillä luultavasti joutuisin siellä vuoden sisällä pitkälle sairaslomalle samalla tavalla kuin natiivit.

Urbaanin irrallisuuden tutkielma

Rachel Cusk: Siirtymä (S&S, 2019)

Käännös: Kaisa Kattelus

Rachel Cusk-haasteeni jatkuu, vaikka hänen tuoreen trilogiansa ensimmäisen osan, Ääriviivat, lukeneena olin hämmentynyt, enkä täysin ymmärtänyt hänen ympärilleen syntynyttä hypetystä. Toiseen osaan siirtyessä tiesin jo, mitä odottaa ja kirjan kertoja, keski-ikäinen brittikirjailija Faye oli myös jo tuttu tyyppi. Faye, joka opettaa luovaa kirjoittamista elättääkseen poikiaan, ja joka on kirjailijana introvertti tarkkailijatyyppi.

Siirtymä vie lukijansa Lontoon vauraampiin osiin, josta Faye on onnistunut ostamaan huonokuntoisen talon puolikkaan. Yleinen viisaus on, että postikoodi merkitsee enemmän kuin talon kunto, ja Faye haluaa asua alueella, josta saa tuoreita luomuhedelmiä. Hän on eronnut ja muuttanut perheen yhteisestä kodista Sussexin maaseudulta; lasten tarkoitus on muuttaa äidin kanssa Lontooseen, mutta vasta sitten, kun talo on saatu remontoitua asuinkelpoiseksi. Astrologi on ennustanut Fayen elämään merkittävää siirtymää, ja hän on ajautunut tarkkailemaan sen luonnetta. Hän ei tiedä, onko kyseessä uusi, alkava ihmissuhde vai muu suuri muutos, mutta asiat eivät ole täysin oikealla raiteella.

Kuten trilogian aiemmassa osassa, myös kakkososassa tarkkaillaan ihmisiä, ystäviä, sukulaisia ja ohimeneviä tuttuja. Suurta päänvaivaa Fayen elämässä aiheuttaa remontti, sen kustannukset, remonttimiehet ja varsinkin kellarikerroksen pariskunta, joka on päättänyt vihata uutta tulokasta. Oikeastaan koko talo ja naapurusto huokuu huonoja viboja, ja kellarissa asuva alkoholisoitunut ”peikko” Paula myrkyttää koko korttelin pelkällä läsnäolollaan. Lähialueen talot ovat vanhoja kaupungin vuokra-asuntoja, joita alueen noustua arvostuksessa on alettu myydä omistajilleen. Sosiaaliset ongelmat pysyvät ja syvenevät, vaikka talojen omistajuus on muuttunut.

Teoksessa tuskin on juonta, eikä sen hahmoilla ole merkittävää yhteyttä toisiinsa. Tyyppien sisäinen elämä on enemmän analyysin alla kuin ulkoinen, ja keski-ikäiset hahmot ovat suurin osa elämänsä silloiseen tilaan tyytymättömiä. Faye yrittää tapailla miehiä, mutta edistyy vain jaaritteleville illallisille. Kiinnostavin episodi liittyi maaseudun kirjallisuusfestivaaleihin, ja niiden huomiohakuisiin julkisuustyrkkyihin, jollaiseksi Faye ei itseään tunnusta. Suuriegoinen kirjailija Julian, joka takoo rahaa kertomalla maailmalle, kuinka hänen isäpuolensa kasvatti häntä puutarhamajassa, oli minusta kirjan paras hahmo.

Moni kirjan hahmo kärsii yksinäisyydestä, ja Fayen kirjoittamisopiskelija Janen mukaan se on pelkoa siitä, että ihminen aiheuttaa kuolemaa pelkällä läsnäolollaan. Kuitenkaan tässä ei kuvata ihmisiä, jotka olisivat täysin yhteiskunnasta syrjäytyneitä. Lontoo pyörii pitkälti äskettäin maahan tulleiden siirtotyöläisten halvalla työvoimalla, ja myös Fayen luona remonttia tekee puolalainen Pavel, joka avautuu elämänsä haasteista. Toki Pavelilla on takataskussaan myös Fayen romaanin puolannos, mikä tuo asiakassuhteeseen uutta syvyyttä.

Siirtymä on kelpo tutkielma urbaanista irrallisuudesta, keski-iän melankoliasta, voimattomuudesta ja muutospaineista. Tietyllä tasolla se kertoo myös kohtalouskosta tai oman rajallisuuden tunnustamisesta. Kirjailija-kertoja ei odota loppuelämältään suuria, mutta näyttää saavan enemmän irti opettamistyöstään kuin itse kirjoittamisesta. Muutto ja talon remontti ovat suurempia kriisejä kuin mitä hän on valmis myöntämään, ja vaikuttavat lamaannuttavasti hänen minäkuvaansa.

Vaikka en ymmärtänyt tämänkään teoksen perimmäistä viisautta, olen edelleen utelias seuraamaan Fayen vaiheita, sillä haluan tietää, kuinka elämä noidutun oloisessa osoitteessa jatkuu, ja paranevatko välit alakerran naapureihin. Cuskin kuvaama Lontoo ei varsinaisesti herätä minussa kaipuuta tuohon maailmannapaan, joka joskus edusti minulle korkeinta sivistystä. Hänen Lontoonsa tuntuu väsyneeltä, ironiassaan loppuunpalaneelta. Ehkä siksi hänen kirjansa, joissa liikutaan Britannian rajojen ulkopuolella, ovat pitäneet sisällään suurempaa elämäniloa ja aistillisuutta.

HELMET-haasteessa kuittaan tällä kohdan 31: ”Kirjassa matkustetaan metrolla”.

Etuoikeutettujen kuolemasta

Teos: Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (Atena, 2019)

Ilona on keski-ikäinen helsinkiläinen opettaja, joka saa surmansa kadulla auton yliajamana. Hänestä ei ole koskaan ollut muuta uutista lehdissä kuin uutinen kuolinonnettomuudesta. Onnellisena hän on elänyt keskiluokkaista elämäänsä, äitinä ja vaimona, eikä hänen elämäänsä mahtunut särön säröä. Kuoleman jälkeen hän jää stalkkaamaan läheisiään, levottomana sieluna, jonka kohtaloa ei ole vielä lyöty lukkoon. Hän on haamu, joka pystyy lukemaan kirjeitä ja päiväkirjoja, mutta ei voi maistaa viiniä eikä kokea muutakaan aistillista mielihyvää.

Kyseessä on esikoisromaani, joka sijoittuu kokonaan eteläiseen Helsinkiin, eiralaiseen hyvinvointikuplaan, jossa ihmisillä ei ole suuria murheita. Päähenkilö on ikätoverini, joten luin kirjaa enimmäkseen sukupolviromaanina. Ilonan kuolemaa edeltävä keski-iän kriisinpoikanen on käsinkosketeltava, ja kun vähän pintaa raaputtaa, alkaa tästäkin vaisusta suvusta löytyä ennalta-arvaamattomia nyansseja. Mutta kirjan pääpaino on hyvin koulutettujen keski-ikäisten pariskuntien juhlissa, aviomiehen juristipiirien itsetyytyväisessä pintakiillossa, merenrannan näyttäytymiskahviloissa ja asuntojen arvon arvioinnissa.

Pysyin hyvin mukana kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana, jolloin päähenkilö kuvaa omaa ruumiinavaustaan ja hautajaisiaan. Kerronnan tyyli oli hauskan kekseliäs, ja muistutti minua muun muassa Ian McEwanin näkökulmatekniikasta. Sitten alkoi puutuminen, ja teoksen loppuun saattaminen oli tuskaista. Toisenlaiselle lukijalle kirjan vähäeleisyys ja sen yksi ainoa juonellinen yllätys voi olla juuri riittävä elämys. Itse odotin kärsimättömänä ”pihviä”, jota ei tullut, vaan jäljelle jäi vain kauniita pintoja ja tunnelmapaloja.

Kirjassa kuunnellaan paljon musiikkia, ja viihdytään myös kirkkokonserteissa. Ilona on vahvemmin uskonnollinen hahmo kuin tämän tyyppisissä kaupunkilaiskertomuksissa yleensä. Kuitenkaan hengellinen vakaumus ei varsinaisesti näy hänen teoissaan, mutta hän on kiintynyt Agricolan kirkkoon, jossa hän tulee myös siunatuksi.

Minulla oli samansuuntaisia ymmärtämisongelmia tämän ja vasta lukemani toisen esikoisen, Sonia Paloahteen Aavistus-romaanin kanssa, jossa myös liikuttiin samoilla nurkilla, vielä rikkaammissa ja etuoikeutetummissa piireissä kuin tässä. Molemmissa kuvattiin ihmisiä, joille taloudellinen turvallisuus merkitsee eniten maailmassa ja joilla ei ollut kosketuspintaa muihin todellisuuksiin kuin omaansa. Tällaiset henkilöhahmot ovat yksiuloitteisia, ja alkavat pikkuhiljaa muistuttaa kykypuolueen vaalimainoksen mielenmaisemaa.

Olisin paljon mieluummin lukenut kuolemanjälkeisen romaanin vaikka henkilöstä, joka tulee haudatuksi sosiaalitoimiston sponsoroimassa säästöarkussa. Kirjan asetelma olisi antanut kimmokkeen vaikka kuinka hurjaan, törkeään, räävittömään, hirtehiseen näkökulmaan, mutta nyt lukija jäi vain pyörittelemään proseccolasiaan vaimean jazzin tahdissa, seuraten, kuinka vainajan naimattomat ystävät alkoivat piirittää tuoretta leskeä. Tämä ei riittänyt minulle romaanin sisällöksi, lukukokemus jäi vaillinaiseksi.