Kuuhulluutta Kapeenkärjessä

IMG_1583Keski-Suomi on kansanperinteen ja mytologian suhteen haasteellinen rasti – maakunnasta on vaikea luoda verevää historiallista fiktiota. Ylipäänsä lähestulkoon kaikki maakuntaan sijoittuvat romaanit ottavat tapahtumapaikakseen Jyväskylän. Kreetta Onkelin Ilonen talo saa vaikutteita Luhangasta, ja Markku Ropposen dekkareissa reissataan syrjäkylillä, mutta kuka on lukenut teoksen, jonka tapahtumapaikkana on Multia, Konginkangas, Leivonmäki tai Konnevesi?

Mia Vänskän kauhuromaanissa Musta kuu (Atena, 2012) toisilleen tuntemattomat matkalaiset kohtaavat mökkikylässä Kapeenkärjessä. Kapeenkärkeä ei taida oikeasti olla kartalla, mutta Äänekosken ja Laukaan rajalla sijaitsee Kapeenkoski. Vänskä itse on lähtöisin Äänekoskelta, joten tämä keskisuomalainen maisema sijoittunee jonnekin Jyväskylästä pohjoiseen. Itsellänikin on hataria muistikuvia paikasta, ainakin katsottuna auton ikkunasta. Nämä ovat hoodeja, joilla on luultavasti käyty monta kertaa marjassa.

Mökkikylään mahtuu neljä seuruetta, ja siellä ollaan varsin tiiviisti toisten kanssa tekemisissä. Perhelomaa pakoon lähtenyt eksentrinen Annukka lähtee etsimään mielenrauhaa, mutta saa naapurikseen meluisan rokkibändin. Bändi on lähtenyt pakoon sen solistin aiheuttamaa lööppijulkisuutta, mutta solisti onnistuu järjestämään säpinää myös korvessa. Muissa mökeissä majoittuvat ekshibitionistinen eläkeläispariskunta ja hyvin tavallinen yh-isä tyttärineen. Porukasta muodostuu tahtomattaan väliaikainen yhteisö, jonka humalainen retki muinaiselle jumalanpalveluspaikalle kääntää lomaviikon suunnan.

Teoksessa muinainen esikristillinen perimä ja lähihistorian perhedraama polveilevat. Läheisessä talossa asuu yksinäinen poikamies Vesa, jonka vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet perhesurmassa. Vesa kokee tehtäväkseen partioida lomalaisia, mutta tietää mahdollisten ylilyöntien johtavat hänet taas Juurikkaniemen sairaalaan.

Kirjassa matkataan kauas 1600-luvulle, jolloin muualta tullut Aune Tuomaantytär asettui hollille, toimi parantajana ja sai helposti yleisen naisen maineen. Punatukkaisten naisten huono maine pysyi huonona vuosisadat Aunen noitavainoisen kuoleman jälkeen. Myös Vesan huikentelevaisen äidin haamu käy kummittelemassa Annukalle, jolla myös on aikeita jättää perheensä. Annukan oma seksuaalinen vetovoima kasvaa loman aikana mystisesti, ja siitä lopulta tulee kaiken hajottava voima.

Kauhun tasolla romaani ei varsinaisesti yllättänyt, sillä lukija laitetaan odottamaan pahinta jo prologissa. Kylän paikallinen historia, suomenuskon elementit ja paikoitellen kreisi huumori ovat parhainta kirjassa. Eltaantuneen rokkikukon machoilu ja kahden naisen pyörittäminen samalla näköyhteydellä olisi ollut suuremmankin farssin aihe, samoin ekshibitionismiin taipuvaisten eläkeläisten suvi-ilottelu. Henkilöissä oli sen verran omituista ja kummaa ihan arjen tasolla, etten enää syttynyt mustista perhosista, telkkien armeijasta tai muista kuolemaa ennustavista varoitusmerkeistä.

Kesäkirjana teos toimisi taattuna piristeenä sille, joka yleensä lukee jotain ”sydäntä lämmittävää”. Mökkien laitureilla tällaiset teokset pääsevät oikeuksiinsa ja saavat lukijan tarkkailemaan luontoa uusin silmin. Uskon, että teoksen kauhulle on olemassa ottavampi yleisö genren todellisten fanien parissa, sillä en itse ole vielä täysin vihkiytynyt suomikummaan. Kuitenkin huomaan käyväni harva se viikko Rising Shadow-sivuilla lukemassa arvioita spekulatiivisesta fiktiosta – eli olen jo antamassa genrelle pikkusormeni.

Kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille kesäleskille ja äiti-ihmisille, jotka yhtäkkiä saavat lomallaan ”omaa aikaa” tietämättä mitä sillä tehdä.

Teosta lukiessani sain idean kartoittaa Keski-Suomen pikkupaikkakunnista kertovaa kirjallisuutta laajemmin. Onneksi siihen ei tule olemaan aikaa, mutta henkilökohtaisena blogihaasteena idea saattaa alkaa elää.

Paluumuuttajan deittikiireet

rakkauden_intiaanikesa-lonnroth_heleena-27290231-1864588083-frntlKävin eilen lähikirjastossa sokkotreffeillä random-kirjan kanssa. Hyllystä bongasin Heleena Lönnrothin sydänmerkillä koristellun romaanin Rakkauden intiaanikesä (Zuppa di Porri, 2014). Chicklit-tyyppiseksi teokseksi siinä on kohtuukiinnostava kansikuva – pinkki, mutta surrealistinen. Kustantaja oli minulle uppo-outo, mutta kirjailijan pitkä ura dekkaristina nosti odotuksiani.

Tapaamme päähenkilön, kuusikymppisen sinkkunaisen Kukkamarin muuttokiireiden keskeltä – edessä on iso askel takaisin Yhdysvalloista synnyinseudulle Keski-Suomen Multialle. Mukana muuttaa amerikkalaistunut aikuinen tytär; poika on jo asettunut takaisin Suomeen, kouluttautunut puusepäksi ja perustanut perheen. Hyvin hoidettu, mutta alkeellinen punainen tupa ostetaan romaniperheeltä, ja pian ikäneito on puhunut itselleen työpaikankin erityisopettajana pelkillä hum. kandin papereilla. Kukkamarissa on paljon tarmoa ja yritteliäisyyttä sekä työ- että deittirintamilla; deittirintamalla monen kerroin enemmän kuin toimeentulon turvaajana. Sivulle 48 mennessä Kukkamari on jo pokannut kaksi miestä nettideittisivustolta, eikä vauhti hidastu koko tarinan aikana. On ydinfyysikkoa, kartanonomistajaa ja Ukrainassa asuvaa businessmiestä -ja kuumia deittejä monen kaupungin hotellihuoneissa. Ainakin Kukkamari pääsee miestensä kautta nauttimaan leveästä elämästä ja elintasosta, johon hän ei opettajan sijaisena itse yltäisi.

Kukkamarin työllistymissaaga kuulostaa kieltämättä epäuskottavalta, ottaen huomioon hänen ikänsä ja erittäin matalan koulutustason. Tosin voi olla maalaiskuntia, joissa duunia järjestyy ”oman kylän tytöille” vain pelkän koulutoimivisiitin seurauksena. Pahus, kun itselläni ei ole ”omaa kylää”, josta duunia kysyä – vieraspaikkakuntalainen korkeasti koulutettu ja laajan työkokemuksen omaava kun ei ehkä saa sijaisuutta alalta, josta hänellä ei ole aiempaa kokemusta.

Teoksessa on paljon positiivista: henkilöhahmot ovat omaperäisiä, huumoria viljellään hersyvästi ja Suomea matkaillaan ristiin rastiin. Kukkamarin matkassa lukija pääsee jopa lemmenlomalle Pariisiin. Ongelmana tosin on kerronnan tahti ja kokonainen taukopaikkojen puute. Sen sijaan, että Pariisin tunnelmissa fiilisteltäisiin ja kaduilla flaneerattaisiin, Lönnroth ymppää matkakertomukseensa kaikki mahdolliset Pariisin kliseisimmät turistikohteet, joiden väliä juostaan kantapäät verillä. Kukkamari on henkilö, joka suorittaa elämäänsä duracell-pupun lailla, enkä yhtään ihmettele, miksi hänen matkakumppaninsa ratkeaa ryyppäämään siinä seurassa. Matkakumppanina on mies, joka uskoo perinteisiin arvoihin ja katsoo tehtäväkseen huolehtia naisen taloudellisista tarpeista. Kukkamarille järjestely sopii, vaikka samalla hän haluaa pitää kiinni osasta itsenäisyyttään.

Teos ehkä puhuttelee parhaiten naispuolisia lukijoita, jotka kuuluvat Kukkamarin ikäluokkaan. Nuoremmalle lukijalle päähenkilön odotukset vastakkaiselta sukupuolelta vaikuttavat oudoilta. Juonen deittiosiossa on paljon piinallisia tai myötähäpeää aiheuttavia kohtauksia, erityisesti eroottisella osastolla. Kukkamarin Amerikan-kokemuksista olisin halunnut lukea enemmänkin, varsinkin Amerikan-tädistä ja hänen Suomeen liittyvästä nostalgiasta. Muidenkin perhesuhteiden käsittely oli kohtuukiinnostavaa. Suoraan sanottuna olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos se ei olisi ollut romanttiseen hömppään verhottu – siinä kun olisi ollut ainesta muuhunkin. Samalla olisin vaihtanut koko teoksen nimen, joka sekin johtaa hieman harhaan – Kukkamari kun ei koe mitään elämänsä romanssia, vaan sarjan epäonnistuneita kosimisyrityksiä.

Sokkotreffini taisivat siis olla tyypilliset sokkotreffit. Ihmettelin tapaamieni henkilöiden outoutta, mutten alkanut haaveilla pidemmästä suhteesta. Kirjailijan dekkarituotannosta olen silti edelleen kiinnostunut.

 

Desanteista ja vallankumouksen vartojista

Siinä_näkijä_missä_tekijäItsenäisyyspäivän lukuhaasteeksi nousi saada loppuun itsenäisyyden ajatusta kiinnostavalla tavalla dekonstruoiva Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä (Otava, 1972). Teoksen pääteema, Pispalan punaisten sodanaikainen maanalainen sabotaasitoiminta, kiinnosti kovastikin, mutta huomasin alusta saakka, etten tulisi koskaan täysin ymmärtämään tekstiä enkä Salaman tyyliä. Teos ei kuitenkaan ole jäänyt täysin unohduksiin, vaan se näyttää olevan monenkin blogistin suosikki ja siitä on tehty uusia draamatulkintoja esim. Tampereen Nätyssä aivan viime vuosina.

Teoksen alkuosassa eletään myrskyisen pariskunnan, Maijan ja Santun, yhteiselämän alkutaivalta Kouvolan suunnassa ja Pispalassa. Kansalaissodan jättämät haavat ovat tuskin vielä arpeutuneet, kun jo eletään IKL:n marssien ja muilutusten aikaa. Santtu pitää vaimoaan yleisenä naisena, mutta samalla tälle itselleen on sallittu naisseikkailut kotona ja reissuissa, onhan hän toiselta ammatiltaan iskelmälaulaja, vaikka päätöikseen tekeekin sähkömiehen hommia. Maija on lähtenyt komean, mutta ”tuulella käyvän” laulajan kelkkaan vaan näyttääkseen likkakavereilleen pystyvänsä pokaamaan laulajan. Kuten hän itsekin myöhemmin toteaa, se ei ehkä ollut viisain parisuhteen solmimisen kriteeri.

Santtu on myös taipuvainen uskonnolliseen toimintaan, joten kodin kirjahyllyssä on rinta rinnan Leninin tekstejä ja helluntaiepistolaa. Pariskunnan yhteiselämää kuormittavat molempien heikko itsetunto, vähättely ja viinanhimo. Molemmilla olisi tahdonvoimaa rakentaa parempaa maailmaa, mutta eivät kykene saamaan tahtojaan toimimaan samaan suuntaan kuin satunnaisina ohikiitävinä hetkinä. Ehkä päällimmäisenä tässä kristallisoituukin älykkään, mutta vähän kouluja käyneen vasemmistoväen turhautuminen ja poliittisen toiminnan vaihtoehtojen rajallisuus. Haaskattu intellektuaalinen energia.

Päähenkilöihin tutustuminen tapahtuu vaivalloisesti, sillä alkupään kappaleet ovat vaikeaa tajunnanvirtaa, Maijan ja Santun sisäistä katkeroitunutta puhetta, täynnä toistoa ja jaarittelua. Pieni Harri-poika (Hannun alter ego) saa alkupuolella vain lyhyitä puheenvuoroja, mutta ne ovat raikkaampia kuin vanhempansa rujot, alatyyliset tilitykset. Keskiosassa käydään läpi Pispalan kommunistien sodanajan pidätyksiä, vankilakeikkoja ja teloituksia, kun taas loppuosassa käsitellään perheen tilannetta enemmän kasvavan Harrin näkökulmasta. Vaikka Salama taitaa monimutkaisempia tyylillisiä rekisterejä ja leikkauskulmia kuin Kalle Päätalo, paikoitellen teksti kilpaili pitkäpiimäisyydessään Päätalon pikkutarkkojen työnkuvausten kanssa – erityisesti keskiosan Jaskan 37-sivuinen kirje Santulle hänen tekemänsä ilmiannon motiiveista oli puisevaa luettavaa. Teoksen varsinainen poliittinen draama – Tampereen seudulla tehdyt sabotaasiyritykset esim. keskeisiin teollisuuslaitoksiin ja kollaboraatio neuvostodesanttien kanssa – olisi ollut hyvinkin kiinnostavaa luettavaa, jos kerrontatekniikka olisi ollut terävämpää. Vallankumouksen kiihkeät odottajat ovat tässä yhtä utopistisia kuin tämän päivän fundamentalistiset kristityt, eikä tällainen äärimentaliteetti taida olla millekään aikakaudelle täysin vierasta.

Työväenluokkaisesta puheparresta, sukulaisuus-ja ystävyyssuhteista teos kertoo elävämmin. Teoksen nimeä voi lukea sekä poliittisella että yksityisellä tasolla – puheenpartena äiti-Maija käyttää tätä oikeuttaessaan sodanaikaisia yöjuoksujaan, sillä että on liian kauan saanut olla miehensä uskottomuuden näkijä. Harrin näkijän positio on ehkä raadollisin, sillä hän joutuu seuraamaan harvinaisen pirullista suhdedraamaa, erityisesti äitinsä epätoivoista heilastelua, joka usein päättyy yhden yön pariskunnan sammumiseen hellahuoneen lattialle. Kuulemme myös toisiaan kyräilevistä naapureista, jotka ilmoittavat toistensa viinanjuonnista sosiaalilautakuntaan. Varsinkin sodanjälkeisessä todellisuudessa entisiä aktivisteja ja ammatti-ihmisiä leimaa ”kunnanvaivaisuus”, joka ei paljoa eroa tämän päivän keski-ikäisten pitkäaikaistyöttömien arjesta.

Teoksen loppuosassa äiti ottaa uuden miehen ja muuttaa tämän kanssa Keski-Suomen ”Kopekseen”, syrjäiselle maalaispaikkakunnalle, jossa ei ole pojalle pioneerikerhoa. Maallakaan köyhän kansan arki tai arvomaailma ei ole Pispalan köyhälistöä kummoisempaa. Salama ei ole halunnut nimetä paikkakuntaa omalla nimellään, mutta vinkeistä päätelleen liikutaan jossain pitkän matkan päässä Jyväskylästä pohjoiseen. Paikkakunta on hyvin jälkijättöinen ja metsäläinen, ja siellä kasvava Harri oppii vielä suorasukaisempaa seksuaalisuutta kuin Pispalan ahtaissa asunnoissa ikinä. Kuten minunkin lapsuudessani, näillä hoodeilla tarjoillaan tappaiskeittoa, jota kaupunkilainen Harri ei ole koskaan syönyt ja jota hän ei ruokalajina tunnista.

Salama ei pyri lukijan emotionaaliseen samastumiseen edes lapsen näkökulmasta. Aikuiset hahmot ovat harvinaisen hankalia, eikä heissä tapahdu suurta henkistä kasvua tai muutakaan valaistumista. Teoksen vastaanotto oli vuonna 1972 harvinaisen nuivaa erityisesti vasemmistolaisten parissa, jotka kokivat poliittisen kätyritoiminnan kuvauksen liioiteltuna ja työväenluokkaisen elämäntavan kuvauksen liian inhorealistisena. Saatuaan ensin maan konservatiivien vihat nistaansa Juhannustansseillaan, Salama tuli tämän teoksensa kautta uudelleen leimatuksi Pispalan punaisten jälkeläisten parissa, jotka olisivat halunneet lukea vanhempiensa ja isovanhempiensa taistoista kauniimmassa valossa.

Salaman oma henkilöhistoria kulkee melkein yksi yhteen teoksen päähenkilöiden historian kanssa, mikä omalla tavallaan oikeuttaa näinkin rankan kuvauksen. Romaanina teksti tuntui kuitenkin epätasapainoiselta kokonaisuudelta. Salamalla olisi taatusti ollut kykyä luoda tästä kokeilevaa avantgardista tykitystä tai maanläheistä realistista kansankuvausta, mutta nyt teksti jää kahden rekisterin loukkoon. Sen pelastaa huumori, jota paikoitellen viljellään hersyvästi traagistenkin tapahtumien keskellä. Esimerkiksi lahtareiden ampuman Taisto-toverin sankarihautajaiset ovat aikamoinen spektaakkeli, vaikka päätyvätkin poliisin mittavaan lopetusoperaatioon.

Teos kuulunee niihin kirjoihin, joiden sanoma jää muhimaan takaraivoon ja josta olisin ollut paremmassa asemassa bloggaamaan viiveellä, mutta päätin valita itsenäisyyspäivän kunniaksi tekstin, joka ravistaa isänmaallisuuden myyttejä. Tässä tekstissä ei ainakaan ollut mustavalkoisia hyviksiä eikä pahiksia, eikä suhde kansakunnan rakennusprojektiin ollut yksioikoinen. Teos vaatii lukijaltaan suurta keskittymistä ja pitkää mieltä.

Varsinainen Mätäsvaara

Kuva0104Thaimaalaisten marjanpoimijoiden tilanteesta käydään paraikaa kiihkeää poliittista kädenvääntöä, onhan ensimmäinen väärin kohdeltu poimijaryhmä vihdoin aktivoitunut vaatimaan oikeuksiaan poliisi- ja oikeusteitse. Kainuulainen Ber-Ex-firma ei kyennyt löytämään poimijoilleen tarpeeksi marjaisia metsiä, oli pompotellut poimijoita mielivaltaisesti maakunnasta toiseen ja majoittanut heitä jopa autojen peräkärryissä. Poimijoiden noustua kapinaan firma pyrki vähin äänin heittämään kapinalliset paluulennolle vedoten halpamaisesti viisumirikkomukseen. Ber-Exin toimitusjohtaja Kari Jansa on jo itkenyt medioissa, kuinka surullista tulee olemaan, jos siirtotyöläisten palkkaamista koskevaa lakia muutetaan, tyyliin: ”syökää sitten chileläisiä mustikoita, kun oman maan marjat mätänevät mättäille – lopetetaan tämä teollisuus kokonaan.”

Ber-Ex ei kuitenkaan edusta koko maan marjayrittäjien eetosta. Kilpaileva firma Polarica on suhtautunut työsopimusten käyttöönoton ajatukseen suopeammin. Myös mansikkatiloilla olosuhteet ovat humaanimmat, mutta mansikanpoimijat luokitellaankin maataloustyöläisiksi. Suoraan sanottuna minua ei sureta, jos Kainuun työttömät eivät jaksa kerätä lakkojaan itse. Minua ei sureta käyttämättä jääneet marjat. Minua surettavat ihmiset, jotka jäävät muiden ahneuden ja laiskuuden pelinappuloiksi, globaaleiksi maksumiehiksi ja – naisiksi pelissä, joiden sääntöihin heillä ei ole ollut pienintäkään sanomista. Heidän ei ole mahdollista jatkaa tilojensa viljelyä ilman lisätienestien hakemista ulkomailta. Marjoista liikenevät varat menevät suoraan aiempien velkojen lyhennykseen, ei plasmatelkkareihin tai uusiin jeeppeihin.

Poimijoiden tilanteesta ollaan kyllä keskusteltu Suomessakin jo vuosikausia, sitä on tutkittu yliopistojen projekteissa ja siitä on tehty ennakkoluulotonta yhteisötaidetta, mutta harvalla meistä on ollut mitään kontaktia näihin työläisiin, sillä he ovat töissä Kainuun ja Pohjois-Karjalan korvessa vähintään 15 tuntia päivässä ja majoittuvat paikoissa, jonne harvalla on asiaa. Heidät kuljetetaan puskaan ja puskasta lentokentälle vähin äänin – harva poimijoista pääsee edes käymään leiriä lähimmässä kaupungissa tai Helsingissä. Ennen thaipoimijoiden tuloa marjafirmoilla ei ollut high-tech-puhdistuslaitteita tai kylmiöitä, sillä paikallisten poimijoiden aikaansaamalla volyymilla ei kehitetty infrastruktuuria. Nyt marjabusiness on muuttunut teollisemaksi ja globaalimmaksi, kiitos mobiilien maaorjien.

Päädyin viime lauantaina lapsuuden kylälleni Suolahteen tapaamaan sen Kansantalolle majoittuneita poimijoita. Heitä on tasan viisikymmentä ja he ovat allekirjoittaneet omilla nimillään vetoomuksen epäreilua palkkausta ja epäinhimillisiä oloja vastaan. Paikalla olivat myös Vasemmistonuorten Oikeutta marjanpoimijoille-kampanjaa kaksi vuotta vetänyt Li Andersson, Anna Kontula joka lupasi viedä marjanpoimijoiden terveiset suoraan eduskuntaan, ja poimijoiden matkassa pitkään kulkeneet aktivisti-filmintekijät Junya Lek Yimprasert (kuvassa vasemmalla) ja Richard Thompson Coon.  Lek toimi illan aikana poimijoiden tulkkina, sillä harva heistä osasi englantia. Lekin ja Richardin näyttämässä toisessa filmissä oli paljon tuttuja kasvoja, sillä osa poimijoista oli ollut Suomessa jo monena aiempana vuonna. Niiden katsominen oli taatusti asianosaisille rankkaakin, varsinkin kohtausten, joissa näytettiin asuinoloja ja puuttumattomuutta sairauksiin ja poimimisen aiheuttamiin vaivoihin.

Kansantalolla oli lämmin ilmapiiri, vaikka yhteistä kieltä ei monilla löytynyt. Suolahtelaiset kertoivat, että kulttuureihin on tutustuttu ruoan ja musisoinnin merkeissä. Oireellista maamme poliittisissa oloissa onkin, että thaipoimijoiden oloista aidosti kiinnostunut on pienen paikkakunnan työttömien yhdistys, joka ennakkoluulottomasti otti poimijat hoteisiinsa ja levitti välittämisen verkkoa kohti SPR:ää, seurakuntaa ja muita toimijoita. Poimijat olivat ottaneet Kansantalon kodikseen ja tarjoilivat meille ruokiaan kuin korkea-arvoisille vieraille. Vaikka huoli tulevista jättiveloista ja kotiinpalun järjestelyistä oli käsinkosketeltava, he silti jaksoivat olla kiinnostuneita vieraistaan, vitsailla ja naureskella yhdessä minimaalisella sanavarastolla.

Näinhän se menee, vähävaraiset auttavat toisia vähävaraisia, osattomat osattomia, mutta sydämestäni toivoisin, ettei valistunut kansa menisi leimaamaan Suolahden Kansantalon tapahtumia Vasemmistoliiton itsekkääksi mediakampanjaksi. Poimijoiden aseman kun luulisi koskettavan ihan kaikkia epäsäännöllisissä työsuhteissa toimivia puoluekantaan katsomatta.

Marjankerääjien asuttama kyläkoulu on Big Brother-talon vastakohta: kansa kääntää systemaattisesti selkänsä yhdelle ja seuraa fanaattisesti toista, sijoittaen sen tylsämielisten asukkaiden tsemppaamiseen pahimmillaan kymmeniä euroja. Minulla onkin perverssi tuki-idea marjanpoimijoille. Pantaisiin vaikka Andy McCoy ja Anu Saagim kisaamaan, kumpi saa kerättyä 100 kg puolukkaa päivässä ja laitettaisiin kannustustekstareista tulleet varat marjanpoimijoiden velkojen lyhennykseen.  Thai-poimijoiden joukossa kun oli Andyn ja Anunkin ikäisiä, koko ikänsä raakaa työtä tehneitä veteraaneja, jotka eivät ole istuneet kertaakaan elämässään porealtaassa.

 

Keuruun lukkari, arkkiviisujen demoni

saxberg.aiTänään sain käsiini Matti Peltosen Lukkari Saxbergin rikoksen (2006), mikä on mikrohistoriallinen analyysi ensimmäisen suomenkielisen naiselämäkerturi Lydia Hällforsin teoksesta Äidin muistelmia (WSOY, 1924), erityisesti hänen tavastaan käsitellä Keuruulla vuonna 1839 tapahtunutta brutaalia paimentytön surmaa.  Koska vietin melkein vuosikymmenen elämästäni muiden maiden ”elämänkirjoittamisen” tutkijana, minua hävettää, että tulin tietoisuuteen Hällforsin teoksesta vasta eilen. Ilolla lähdin sitten paikkaamaan aukkoa sivistyksessä ja valaistuin aimo annoksen myös sukututkijana.

Mikrohistoria on minulle jo tuttu genre, erityisesti olen nauttinut ”guru” Carlo Ginzburgin teoksista.  Naisten historian tutkijalle mikrohistoria tuntuu melkein ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta, ellei ole kiinnostunut niistä muutamista maailmanhistorian ”poikkeuksellisista naisista”, jotka nousivat menestykseen sortamalla köyhempiä siskojaan. Aina olen itse ollut kiinnostunut piikojen ja muun palveluskunnan historioista, mutta kuten vuonna 1839 murhatun 21-vuotiaan Eeva Maria Matintyttären tapauksessa opimme, ei hän jättänyt itsestään muuta todisteaineistoa kuin paimenystävänsä ja lukkari Saxbergin pikkurengen lausunnot hänen viimeisistä sanoistaan. Tyttö oli siis henkitoreissaan luvannut lukkarille maksavansa takaisin aiheuttamansa aineellisen vanhingon karjan laiduntamisesta väärillä mailla, mikäli lukkari ei tappaisi häntä.

Lukkari  Matias Saxberg (1787-1861) tappoi toisen tilan paimenen muutamalla iskulla; kuolleen naisen huulet mustuivat hetkessä ja paksuista hiuksista oli enää tuppoja jäljellä. Peltonen arvelee tässä, että lukkari on mahdollisesti yrittänyt vikitellä tyttöä aiemmin, mutta tyttö on taistellut kovasti vastaan tuntien kylän pahimman liiviinuijan maineen. Lukkari Saxbergilla kun oli tapana retostella kylillä aviottomilla poikalapsillaan, joita hänen ei tarvinnut tunnustaa, koska oli ison Könttärin talon isäntä. Tutkijat ovat vertailleet aviottomien lasten määrää Könttärin tilusten ja muiden isojen keuruulaisten talojen välillä ja huomaavat eron silmiinpistävänä. Koska Keuruulla oli huomattavan paljon tilatonta väestöä, aviottomien lasten kasvu ei sinänsä ole tavatonta – naimisiin meno on jo vaatinut varallisuutta molemmilta osapuolilta. Mutta valitettavasti 1800-luvulla ”susiparina” eläminen ei ollut radikaalia tai trendikästä, vaan käytännön sanelema pakko. Aviottomien lasten äidit olivat yleensä torppareiden tai loisten tyttöjä, kun taas isissä oli enemmän säätyläisiä, jopa aatelisia. Tämä vallan epätasainen jako eroottisilla markkinoilla on taatusti aiheuttanut paljon vihaa, surua ja katkeruutta.

Kiinnostuin teoksesta, koska yksi esiäideistäni näyttää olevan Könttärin talon pitkäaikainen piika juuri noilta ajoilta. Hän synnytti kolme aviotonta lasta ollessaan palveluksessa ja antoi lapsille oman nimensä patronyymiksi islantilaiseen tyyliin. Myöhemmin lapset on nimetty uudelleen kirkonkirjoissa Könttäriksi. Joku sovinnainen pappi lienee ollut asialla, jolle akkavalta ei ole kelvannut nimirintamalla.

Matti Peltonen keskittyy teoksessaan rikosta enemmän sen jälkipyykkiin, eli tavallisen rahvaan reaktioihin miehen saamaan tuomioon. Normaalistihan Venäjän vallan aikana murhamiehet lähetettiin suoraan Siperiaan, mutta Saxbergia pidettiin tutkintavankeudessa kaksi vuotta, minkä jälkeen hän sai hovioikeuden armahduksen ”pikaistuksissa” tehdystä teosta. Hän joutui maksamaan vain nimelliset sakot, istumaan kerran häpeäpenkissä eikä edes menettänyt lukkarinvirkaansa. Kansa oli pitkään raivoissaan ruotsinkielisen herran pälkähästä pääsemisestä, ja Peltosen mukaan tämä(kin) innoitti etsimään henkistä kotia herännäisyydestä ja fennomaniasta. Arkkiviisuja ahneesta ja demonisesta Saxbergista laulettiin Keuruulla vuosikymmeniä; yhden säveltäjistä epäillään olleen murhamiehen veljen avioton poika, kansanmuusikko ”Pilli-Hermanni”. Lopulta paha sai palkkansa, eli murhamies tuli itse murhatuksi pitkäaikaisen sängynlämmittäjänsä kanssa kotonaan tilan uuden omistajan ”tilauksesta”, sillä hän oli kyllästynyt ahneen syytinkiukkonsa vaatimuksiin ylivoimaisesta ruoan ja juoman määrästä. Saxbergin murhaajat joutuivat kymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Toinen minua kiinnostava episodi teoksessa liittyy kirjailija-Hällforsin myöhempiin vaiheisiin, eli hänen muistoihinsa suurten nälkävuosien aikaisesta Perhosta, jonne minulla olisi myös sukututkijana asiaa. Nälänhätä kosketti Perhon hallaista suomaastoa poikkeuksellisen pahasti, ja sieltä lähdettiin isoin sukukunnin muualle Suomeen asumaan. Nuori kappalaisen vaimo päätyi vapaaehtoiseksi köyhien sairastuvalle, hän ja hänen miehensä sairastuivat molemmat nälissään lavantautiin, johon mies menehtyi ja Lydia jäi leskeksi 24-vuotiaana. Mitään yksiselitteistä sielujen sympatiaa säätyläisten ja rahvaan välillä ei Peltosen tai Hällströmin kuvauksista löydy, mutta Peltonen kulkee kiinnostavalla tavalla aktiivisen fennomaanikertojan ”ihon alla” ja valottaa lukijalleen ansiokkaalla tavalla tuon ajan maallisen ja henkisen elämän välisiä jännitteitä.

Keuruu on minulle melko vieras paikkakunta – lapsena olen käynyt sen vanhassa kirkossa pari kertaa ja viime aikoina vain katsellut kirkonkylän maisemaa joskus kulkiessani aamubussilla Jyväskylään, joka siis kulkee ”yläkautta” varsinaista maisemareittiä. Petäjäveden kirkko on suosikkini, mutta Keuruun kirkkoon en ole vielä saanut samanlaista otetta. Ehkä näiden kauhutarinoiden märehtiminen antaa uutta perspektiiviä; ehkä ensi bussimatkalla uskallan jäädä kyydistä pois ja löydän esiäitini tai Eeva Maria Matintyttären haudan.

 

Järvipelastaja-Hilda

Elias Lönnrot laivaTänään taisin löytää sukukokoelmiini yhden uuden Palosen vanhojen sanomalehtien kutsuntailmoitusten kautta. 1800-luvun loppupuolella Venäjän keisarikunnan kutsunnat ovat hoidettu ”katselmuksella ja arvanheitolla”. Ilmeisesti jokaisesta kylästä kutsuttiin vain muutama nuorimies paikalle, esi-isäni oli vuonna 1882 yksi näistä valituista. Sanomalehtiä selatessani eksyin sitten höyrylaiva Keuruulle, jolla isäänsä autteli tomera Hilda-neiti:

URHEA NAINEN

”Viime kuussa jonakin päivänä, Keuruu-laivan seisoessa Kolhon talon rannassa olevan laiturin edustalla, Keuruun kylässä ja pitäjässä, putosi talollisen Aapo Kolhon 6-vuotias tytär laivan ulkopuoliselta laidalta järveen, jossa oli noin neljä metriä syvyyttä. Laivassa oli myöskin perämiehen 16-vuotias tytär Hilda Palonen, joka nähtyään pienokaisen näkymättömiin veteen kadonneen, heittäytyi perässä järveen. Kun vajonnut jälleen kohosi vedenpintaan, veti hän sen ylös vedestä ja kannatti sitä uimalla siksi kun eräs rannalla työskennellyt mies joutui laivaan ja viskasi ensihätään pelastusrenkaan, jonka avulla molemmat onnellisesti pelastuivat. Palkinnon ihmishengen pelastamisesta ansaitsisi tuo urhea nainen.” Keski-Suomi, 14.8.1894

Kuvan laiva on uusiokopio M/S Elias Lönnrot, joka seilaa vielä Keuruun ja Mäntän väliä. Sen alkuperäinen versio S/S oli tärkeä kulkuväline erityisesti mänttäläisille, joiden piti päästä jollain ilveellä sunnuntaisin kirkkoon. Keuruu-laivan reitistä en tiedä, kun en tunne tarpeeksi hyvin Keski-Suomen vesireittejä, mutta on se saattanut seilata Keuruun ja Jyväskylänkin väliä. Kun junarata saatiin vedettyä Jyväskylästä Keuruulle, näiden laivojen merkitys väheni alueen liikenteessä.

Kotiseuturakkautta?

Kuvittele Jyväskylä. Keski-Suomen Ateena, Päijänteen pohjoinen pohjukka, suomalainen kirjallinen sivistys, opettajaseminaari, lyseo, harjumaisema. Reippaiden liikunnan opiskelijoiden ja mäkihyppääjien mekka, paikka, jossa järviä kierretään ympäri upouusissa goretex-asuissa. Omakotialueita, joissa soivat jouluvalot asennetaan puskiin jo lokakuussa. Jyväskylä on uudisrakennuksia, lasia ja terästä, älytaloja, mittatilaustyönä tehtyjä keittiöitä, joiden peruselementtinä on italialainen marmori. Jyväskylässä panostetaan muotiin, sisustukseen ja luomuruokaan; missään muualla Suomessa en ole törmännyt yhtä itsetietoisiin ekohippeihin enkä intohimoisiin pihakivien asettelijoihin kuin siellä.

Vaikka olen Jyväskylässä syntynyt ja siellä ehdottomasti pisimmän osan elämästäni asunut (laskelmien mukaan n. 15 vuotta), en osaa tiivistää kaupungin henkeä paperille. Kirjoittajana se on aikamoinen ongelma, sillä ammentavathan melkein kaikki kirjoittajat teoksissaan jotain lapsuuden ja nuoruuden maisemistaan. Minun on helppo kirjoittaa Suolahdesta, paikasta jossa vietin lapsuuteni, sillä Suolahdella on hyvin omintakeinen paikallinen leima. Suolahti on antanut minulle enemmän elämän eväitä kuin Jyväskylä. Seitsemän vuotta Suolahdella on elämässäni tiiviimpi narratiivi kuin viisitoista vuotta Jyväskylässä.

Jyväskyläläisyys on minulle häilyvä identiteetti, joka ehkä aktivoituu joskus Vakiopaine-baarin ikkunapöydässä tai Seppälänkankaan hautausmaalla. Mutta kaupungin yleinen ilme on vaisu, keskustassa akateemisten diskurssien läpitunkema, laidoilla ökyrikkaiden pönöttäjien shangri-la. Jyväskylässä on muutamia ihania baareja, ravintoloita ja kahviloita, maailman paras ylioppilaskylä Kortepohja ja ystävällinen palvelukulttuuri. Puheen alkava itäpotku hellyyttää, samoin kahviloissa luontevasti jutustelevat ihmiset, helpolla saadut hyvänpäiväntutut. Mutta kun katselen Lutakon alueen Manhattan-hysteriaa asemalta käsin, olen iloinen, että viimeinen juna länteen on vielä lähdössä. Ja melkein aina ehdin siihen junaan.

Jyväskylä on snobila, juppila, varmasti Helsingin jälkeen ainoa paikka tässä maassa, jossa bébé-leivokset otetaan vakavasti ja viinilaseja osataan pidellä hennosti sopivalla pikkurillin koukistuksella. Porvarillisuus huokuu kaupunkikuvasta; kummallista, siitä huolimatta SKP saa siellä aina reippaasti ääniä. Jyväskylässä ei noin vain lähdetä maitopurkkia hakemaan natsi-Siwasta hankituissa harmaissa fleeceverkkareissa. Pitää tälläytyä. Omilla Jyväskylä-reissuillani päädyn aina pikaehostamaan ulkomuotoani heräteostoksin keskustan about seitsemästä lasipintaisesta ostarista. Tampereella taas saatan kulkea keskustan läpi parikin kuukautta ostamatta mitään.

Kaupungista on vaikea saada kiinni, ja ehkä siksi siitä on kirjoitettu yllättävän vähän. Olen lukenut enemmän Kuopiosta ja Joensuusta kuin syntymäkaupungistani. Jyväskylä-aiheisista elokuvistakin muistan vain taannoisen Matti Nykäs-filmin (joka oli loistava). Mutta onneksi on Markku Ropponen ja Kuhala-kirjat. Jyväskylän kaupunginkirjastossa pitkän työuran tehnyt Ropponen on kirjoittanut niitä jo vuosikymmenen, mutta itse tulin niistä tietoiseksi vasta viime vuonna naistenlehden vinkin kautta.

Viimeksi luin Kuhala ja kuoleman hipaisun (2007). Se on Kuhala-sarjassa keskiosia. Kirjojen lukeminen väärässä järjestyksessä ei oikein toimi, olen aloittanut loppupään dekkareista ja minulta on jäänyt paljon taustoja pimentoon. Tämä on ylipäänsä dekkarisarjojen ongelma: yksittäisen teoksen lukeminen ei välttämättä valaise, sillä lukukokemuksen syvyys pohjautuu aiemmin opitulle.

Otto Kuhala on rosoinen antisankari, poliisin toimesta eronnut yksityisetsivä, ainakin kerran eronnut yksineläjä, jonka tuki ja turva elämässä on koira Jeri. Jerin touhuja kuvataan teoksissa niin suurella antaumuksella, että jopa tämä tyttö eläytyy täysillä (usein skippaan kirjoista pitkälliset lemmikkieläinkuvaukset, niin nuiva eläinten ystävä olen). Kuoleman hipaisussa Jeri melkein kuolee ampumavälikohtauksessa, mutta herää henkiin pyhästä hengestä. Jeri on teosten varsinainen sankari, hän on mukana monella toimeksiannolla ja onnistuu pelastamaan isäntänsä pinteestä lukuisia kertoja.

Kirjoissa on aina joku naisjuttu, pidempi tai lyhyempi, ja tämä osuus on hieman kaavamaisesti kirjoitettu. Kuoleman hipaisussa Kuhala joutuu hakemaan viagra-reseptin lääkäriltä, kun seksi vaatemyyjä-Anniinan kanssa ei suju ensimmäisellä kerralla. Kuvauksesta voi jo päätellä, ettei suhde voi kestää kovin kauan.

Kuhala-kirjojen kulttuurinen ja maantieteellinen kuvaus on niin rikasta, että itse rikollisuus jää usein fiilistelyn varjoon. Siksi kirjat varmasti puhuttelevat muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Täytyy myöntää, että luen Kuhala-kirjoja pitkälti maantieteellisten koordinaattien vuoksi. On hirvittävän hauskaa tavata palokkalainen self-made miljonääri, nenäinniemeläinen epäonnistunut isä ja muskeliveneen omistaja ja lievestuorelainen salarikas sorayrittäjä kirjan kansien sisällä. Kaikista hauskinta on vierailla Ramin Superedussa, mikä tietysti reaalimaailmassa viittaa Jyskän varastovalintaan, kaikkien halpahallien kuningattareen, joka ihan viime aikoinakin on mainostanut euron hintaisia venäläisiä supikarvahattuja sisäänheittäjänä. Nimittäin Jyskän varastovalinnassa kohtaa todellinen kansa, se porukka joka tulee ilmaisen kahvitarjoilun vuoksi paikalle salihousuissaan ja ajoliiveissään.

Teos vie lukijan myös maakuntamatkalle Joutsaan, Lokosen konkurssikypsälle motellille ja metsätorpalle, jonka alta löytyy muovikassissa verinen ihmisen pää. Ropponen maalaa tummaa kuvaa tästä pitäjästä, joka ei kuitenkaan ole Keski-Suomen pahimpia takahikiöitä. Joutsahan on matkalla Helsinkiin, moottoritien kupeessa, sieltä ei ainakaan ole vaikea päästä pois. Oma mielikuvani paikasta on paljon virkeämpi ja eloisampi kuin mitä Ropponen antaa ymmärtää. Ropposen maalaama kaupunkikuva on monipuolinen ja ennalta-arvaamaton, mutta pidän hänen tarjoamiaan maaseutuvisiittejä hieman yksioikoisina. Aina siellä on joku reppana peräkamarin poika, joka käyttäytyy itsetuhoisesti. Aina.

Seuraava lukuhaasteeni onkin käydä läpi Kuhala-sarjan alkupään teokset. Vasta sitten tiedän todella, mistä kotiseutumatkassani on todella kyse. Ja tietysti aika olisi myös tutustua Seppo Jokisen Hervantalaiseen.