Perheväkivallasta 1300-luvulla

Teos: Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär (Tammi, 2014)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Disa

Muuton tiimoilla kuuntelin useampia äänikirjoja osissa, ja Kristiina Vuoren Disa Hannuntytär tuntui teokselta, joka ei koskaan loppunut. Minulla on ollut muitakin Vuoren teoksia työn alla äänikirjoina, eivätkä ne pituutensa vuoksi ole tuossa formaatissa optimaalisia. Vuori on muuten uusi, jännittävä tuttavuus, jonka teosten parissa olen kokenut monia oivalluksia maamme historiasta. Pitäisi vain jaksaa hankkia hänen kirjojaan ihan paperille painettuina versioina, jollaisina ne toimivat parhaiten.

Romaani kertoo onnettomasta avioliitosta, perheväkivallasta ja sen traagisista seurauksista. Disa Hannuntytär on joutunut naimisiin kotikaupungistaan Turusta kaukaiseen satakuntaan, Kokemäen pitäjään, itseään reippaasti vanhemmalle Martti-isännälle, joka on brutaalin väkivaltainen niin vaimoaan kuin ainoata poikaansa Viljamia kohtaan. Viljamin varttuessa hänen on vaikea hyväksyä isänsä toimia, ja erään yhteenoton seurauksena hän päätyy tappamaan siittäjänsä. Disa yrittää ottaa tapahtunutta kontolleen, mutta syyttävä sormi osoittaa poikaan, ja kaksikko tietää, ettei pojalle tule käymään hyvin pitäjän talvikäräjillä.

Alkaa epätoivoinen odysseia kohti Turkua, entistä kotia, jonka turvaan Disa ei voi täysin luottaa. Veljet ovat enemmän kiinnostuneet kauppasuhteistaan kuin siskon pelastamisesta, ja varsinkin nuorempi veli Laurens on petollisen niljakas. Naisen uskollisin puolustaja on merikarhu Sebastian Tarsi, joka on iskenyt silmänsä naiseen jo matkallaan Kokemäenjokilaaksoon. Basti kuitenkin kuuluu väärään heimoon, hän on saksalaista syntyperää ja hänen huhutaan kuuluvan pahamaineisten vitaliaanien joukkoon. Bastin pahamaineisen veljen hahmo lymyilee kaikkialla, vaikka hän haluaisi tulla tunnetuksi muuna kuin veljensä vartijana. 

Kirjassa purjehditaan Suomenlahdella ristiin rastiin, ja myös Disa pääsee Bastin laivaan pakoon vainoajiaan. Hääkohtaus Vaasan Mustasaaressa oli ikimuistoinen, eikä Disan saama  huomio aviomarkkinoilla pääty tähän. Myös Turun linnan silloinen isäntä, ritari Knut iskee silmänsä Disaan kohtalokkain seurauksin. Lihallisia seksikohtauksia romaaniin mahtuu runsaasti, ja osa niistä tuntui jopa koomisilta.

Huolellinen lukija voi oppia romaanista paljon tuon ajan suurvaltasuhteista, mutta kaikkia tämä ei kiinnosta, ja valtapolitiikan osuus tuntuu siitä näkökulmasta kunnianhimoiselta. Toisaalta Turun kaupungin yleisten tunnelmien, kuten Disan suvun kangaskauppojen ja muun liiketoiminnan kuvaus oli kiinnostavaa. Ensi kerralla Turun reissulla astun Aninkaistenkatua hieman eri silmin kuin ennen etsien siltä merkkejä varsinkin laupeiden sisarten köyhäintalosta, jonne Disakin melkein päätyi orpanaksi.

Samaan aikaan kuuntelin Vuorelta toistakin teosta, Filippaa, josta en todennäköisesti kirjoita arviota, sen verran sekaisin nämä kaksi tarinaa päässäni menivät. Ellibs osoitti, että olin viime vuonna päässyt Filippan kuuntelemisessa puoleenväliin, mutta en silti muistanut kuulemasta paljoakaan ja aloitin tarinan taas alusta.  Kyseenalaistan siis kykyäni vastaanottaa laajoja historiallisia romaaneja äänikirjoina, varsinkin, jos niissä on paljon uutta terminologiaa ja vaikeasti tarttuvia nimiä. 

Kesken jääneeseen kuntahaasteeseeni löydän taatusti Disa Hannuntyttärestä satakuntalaisen sijoituskohteen, mutta anturani eivät juuri nyt ole tuon matkan jatkamisessa. Kaiken kaikkiaan teos oli jännittävä, vaiheikas ja täyteläinen, mutta sopii paremmin tilanteisiin, joissa lukijalla on virkeä ja vastaanottavainen mieli. Pään nollaamisviihde on luku sinänsä, mutta siihen Vuoren teokset ovat liian faktapitoisia. 

Kaunosielujen keskiaika

Rane nauravaIrja Ranen Naurava neitsyt (1996) liittyy oleellisesti edellisiin Milja Kaunisto-postauksiini, sillä olen kiinnostunut naisten kirjoittamasta suomalaisesta historiallisesta proosasta ja genren kehityksestä noin yleensä. Vaikka Naurava neitsyt ilmestyi feministisen herätykseni ollessa valtakunnallisella hälytystasolla, en jostain syystä koskaan päässyt tekstiin kiinni nuorempana. Teos sai Finlandia-palkinnon vuonna 1996 ja sen taiteellisuutta ja kielellistä virtuositeettia suistutettiin kaikissa medioissa pitkään. Tämän jälkeen Rane ”katosi” julkisuudesta eikä ole julkaissut romaaneja tämän jälkeen (kaksi aiempaa teosta hän kirjoitti ennen tätä hittiä, mutta ne ovat saaneet vähän huomiota). Tuntuu kuin kirjailija olisi antanut kaikkensa tälle teokselle ja kokenut jonkinlaisen tyhjentymisen. Ennen Finlandia-palkintoa hän työskenteli pitkään Helsingin yliopistossa kotimaisen kirjallisuuden laitoksella opetus- ja tutkimustöissä. Tämän jälkeen hän näyttää asuneen ja vaikuttaneen pitkään Jyväskylän seudulla myös kirjallisissa piireissä.

Nyt Naurava neitsyt ilmaantui eteeni uudelleen. Päätin antaa sille mahdollisuuden.

Luin teosta kuukauden päivät tilanteissa, joissa ei ollut muuta viihdytyksen mahdollisuutta, kuten junissa, busseissa, odotushalleissa ja yksinäisessä hotellihuoneessa. Kirjan kansikin on jo ryvettynyt kaikesta tuosta ryhtymisestä. Olen viettänyt teoksen äärellä jo useamman tunnin, mutta jumitan uskollisesti n. sivulla 50, sillä aina teokseen uudelleen tartuttuani en muista aiemmasta lukemastani mitään. Yleensä en postita kesken jääneistä kirjoista, mutta tässä tapauksessa oli jotain merkillistä: halusin todella päästä tämän ihmeellisen kirjan maailmaan ja näin keskimääräistä enemmän vaivaa avatakseni sen arvoituksia. Tunsin oloni huijatuksi ja tyhmäksi, kun en ymmärtänyt keskiaikaisen kertojanaisen kieltä.

Tämän olen saanut kirjasta selvää: teos rakentuu triptyykiksi, taideteokseksi, jossa on kolme osaa. Ortodoksisessa ikonien kuvamaailmassa tämä kuvallinen ilmaisu on tyypillistä: usein triptyykin keskiössä on Jeesus tai Maria, reunoilla opetuslapsia. Tämä teos kertoo katolisen kirkon maailmasta, jossa kallisarvoiset uskonnolliset maalaukset ovat enimmäkseen liittyneet kirkkojen sisustukseen, ei niinkään ihmisten koteihin. Uskonto ja uskonnollisuus on kuitenkin tässä romaanissa aistivoimaista, arkista, väkevää ja elävää.

Kehyskertomuksena on keski-ikäisen leskinaisen, nahkuri-Lydian todistelausunto sen aikaisessa oikeudessa vääristä syytöksistä häntä vastaan. Paikka on eteläinen Ranska 1300-luvulla, ilmeisesti kuvitteellinen Lakson kaupunki jossain lähellä Espanjan rajaa – reaalimaailman kaupungit, joihin tekstisssä viitataann ovat Avignon ja Salamanca. Lydia elää erikoista elämää hänelle apuriksi ja suojatiksi tulleen Klemetti-pojan ja sokean Johannes-kulkurin kanssa. Johannes parantuu sokeudestaan tarinan aikana ja muu väki pitää miestä huijarina ja hyväksikäyttäjänä. Lydian on jatkuvasti todistettava siveellisyyttään sukulaisilleen ja kaupunkilaisille asuessaan tuntemattoman aikuisen miehen kanssa. Tarinassaan hän tuntuu puhuvan osan ajasta suoraan Neitsyelle. Puhe on esoteeristä ja melkein hurmoksellista.

Muut Lydian kehyskertomusta tukevat tarinat ovat sihteeri Bartolomeukselta (samalta ajalta) ja rehtori Kleinilta 1930-luvun Saksasta. Naurava neitsyt ilmaantuu kaikille eri muodoissa ja eri tunnelmissa. Teos sopisi myös loistavasti pääsiäisen tunnelmiin, viettäähän Lydia juuri pääsiäistä ihmeellisten tapahtumien keskellä.

Luonnon, kirkollisen elämän  ja naisten roolin luonnon tuntijoina, kirkkojen koristelijoina ja yrteillä parantajina on tässä potentiaalisesti kiinnostavaa – jos siis romaanin juonessa pysyisi kärryillä. Ehkä suurimpana ongelmana tässä on Raneen kunnianhimoisuus: hän on selvästi yrittänyt parhaansa mennä totaalisesti sisälle keskiajan uskonnolliseen kokemukseen ja ”puhua kielillä”, unohtaen sen, että suurimmalle osalle lukijoista näin uskonnollinen maailmankuva on vieras. Yleensä historiallisia romaaneja lukiessani marisen viihteellisyydestä ja asioiden liiallisesta ”selittämisestä”; tässä marinani on päinvastaista. Olisin kaivannut jotain yleistajuisempaa aasinsiltaa tähän maailmaan, joka edelleen kiehtoo minua turhautumisen kokemuksista huolimatta.

Inkvisiittorin omatunto

kalmantanssi 2Milja Kauniston Kalmantanssi (Gummerus, 2014) on Synnintekijän looginen jatko-osa, joka seuraa suomalaisen papin Olavi Maununpojan paluuta jatko-opintojen pariin Pariisiin, mutta mikään ei estä lukemasta näitä kahta teosta itsenäisesti. Teoksen nimi viittaa mustaan surmaan ja hirvittävään näkyyn, joka kohtaa Olavia Pariisin Viattomien hautausmaalla 1430-luvulla: se on täynnä kansantajuisia runoja ja maalauksia massatuhosta. Yksi runoista kutsuu danse macabreen, kalmantanssiin. Kuolema on kaikkialla läsnä ja kaikki kynnelle kykenevät ovat paenneet kaupungin likaisia köyhäintaloja maaseudun väljemmille vesille. Hautausmaalla Olavin yrittää ryöstää nälkiintynyt kerjäläiseukko. Armollisena kristittynä Olavi kuitenkin vie eukon mukanaan Sorbonneen ja pestaa tämän pyykinpesijäksi.

Olavi Maununpoika katuu aiempia syntejään synkissä tunnelmissa. Hän on pettänyt opiskelutoverinsa Miracle de Servièresin ja langennut Suomessa lihalliseen syntiin porvarisrouva Birgitan kanssa, mistä on syntynyt äpärälapsi. Varakas rouva kiristää köyhää pappismiestä elatusmaksuilla, vaikka lapsi on kirjattu naisen avioliitossa syntyneeksi. Kaiken kukkuraksi häntä kiristää ja painostaa Sorbonnen teologian opintojen ylin auktoriteetti piispa Couchon. Sorbonnen kampuksella on käynyt väkikato opiskelijoiden paettua tappavaa tautia kotikonnuilleen, joten vähäisemmätkin ja opinnoissa huonommin menestyneet pääsevät nyt huomattaviin tehtäviin. Piispan petikaveriksi ennen aikojaan vanhentunut ja itseään huonosti hoitanut homssu-Olavi ei enää kelpaa, mutta häntä tarvitaan epämiellyttävään tehtävään, johon moni ei suostu. Tämän lisäksi Olaville luvataan englantilais-saksalaisen kansakunnan johtajuus, mikä lupaa miehelle lokoisia oloja.

Epämiellyttävä tehtävä ei ole yhtään vähemmän kuin inkvisiittorina toimiminen mystiselle, sotahullulle Lorrainen neitsyelle, joka odottaa kuolemantuomiotaan. Lukija pääsee seuraamaan intiimejä kuulusteluja Jeanne D’Arcin kuolemansellissä, joissa nuoren kapinallisen oppineisuus  ja säätyyn kuulumaton ylväs käytös hämmentävät Olavi Maununpojan. Romaanin jännitysnäytelmät keskittyvät Jeanne D’Arcin ja Miracle de Servièresin noituus- ja säädyttömyysoikeudenkäynteihin, joissa molemmissa strategiana on piilottaa poliittinen kähmintä sukupuolisiveyssyytösten taakse. Tämä muistuttaa paljon tämän päivän uskonnollisista homovainoista: keskittymällä vihaamaan homoja esimerkiksi köyhät kehitysmaat saattavat onnistua piilottamaan eliitin harjoittaman korruption ja köyhien ryöstöviljelyn. Pystyttämällä viihteellisiä mestauslavoja ja rovioita kaupunkien paalupaikoille on aina saatu kansan huomio pois asioista, joista kenkä varsinaisesti puristaa.

Kalmantanssissa on vähemmän seksi- ja mässäilykohtauksia kuin Synnintekijässä ja enemmän raskasta historiallista analyysia. Synnintekijä oli ehkä astetta humoristisempi ja aistivoimaisempi kuin Kalmantanssi, jossa päästään luultavasti itse asiaan, katolisen kirkon syvään naisvihaan ja homofobiaan. Teosta voi lukea monella tasolla, myös nykyajan vähemmistöjen oikeuksista käsin. Itse olisin ehkä viehättynyt enemmän ”pienemmästä” tarinasta kuin ikonisen Jeanne D’Arcin todellisen identiteetin etsinnästä –  vaikka tuon ihmenaisen Miracle de Servièresin ja hänen yhtä lailla kapinoivan Beatrix-äitinsä tarinat olisivat sinänsä riittäneet pitämään jännitystä yllä. Tämäkin on makuasia, ja luulen että eurooppalaiseen naishistoriaan vähemmän perehtyneelle nuoremmalle lukijakunnalle tässä on juuri tarvittava määrä taustatietoa sytyttämään historiallisen fiktion kipinä.

Viettelysten norsunluutorni

SYNNIN~1Milja Kauniston Synnintekijää (Gummerus, 2013)  ja sen jatko-osaa Kalmantanssia (2014) on mainostettu paljon ainakin sosiaalisessa mediassa, mutta täytyy myöntää, etten olisi näihin houkutuksiin omakustanteisesti tai -aloitteisesti langennut, elleivät ne olisi olleet tarjolla kirjablogisteille ilmaisina lukukappaleina ElisaKirjoissa. Minulla on ennakkoluuloja viimeaikaista ”historiahömppää” kohtaan, jonka luulen nostaneen päätään kansan aktiivisen roolipeli- ja keskiaikaharrastusten vuoksi. Ne muutamat esimerkit, joita olen blogissanikin ruotinut, eivät ole varsinaisesti sytyttäneet minussa historiallisen fiktion lukuliekkiä. Minulla on pari Kaari Utrionkin (kirjailija, jota kunnioitan oman genrensä pioneerina) keskiaika-aiheista romaania autuaasti kesken, sillä niissä jaariteltiin liikaa ja tarrattiin mitättömiin yksityiskohtiin.

Synnintekijä on poikkeuksellinen teos omassa sarjassaan siksi, että se tuulettaa raikkaalla tavalla sukupuoleen liittyviä ennakko-oletuksia ja siksi, ettei se lankea muinaisista ajoista kirjoittavien syntiin numero yksi: yltiöromanttiseen hapatukseen. Aistillista ilotulitusta tässäkin ryöpytetään ruoan, juoman ja lihallisuuden muodoissa, mutta ainakaan seksikohtaukset eivät ole romanttisia haaveita ruokkivia. Ihmisen seksuaalisuus, sen haavoittuvaisuus ja siihen liittyvät vallankäytön moninaiset mahdollisuudet tuodaan framille lukijan ihmeteltäväksi ja itse tutkittavaksi. Helppoja vastauksia ei anneta. Juonikaan ei ole täysin ennalta-arvattava, ja kerronta on tiivistä. Historiallista ja kulttuurista tietoa tarjoillaan riittävästi, mutta historiallisuus näytetään mieluummin kuin selitetään puhki.

Omat kaunokirjalliset projektini ovat aina tyssänneet selittämisen ongelmaan. Oppia pois selittämisestä ja jaarittelusta olen saanut hienoilta julkaissuilta kirjailijoilta, mutta silti lankean aina tuohon ansaan. Täten selittelen edelleen lukemisiani blogissa sen sijaan että editoisin keskeneräisiä romaanintekeleitäni järein asein. Milja Kauniston tyylikäs kerronta inspiroi silti ja antaa toivoa. Esikoisromaaniksi teos tuntuu ammattimaisen taloudelliselta. Mietinkin, missä tällaista kirjoitusoppia voi saada, vai onko kirjailija suvereeni, itseoppinut nero. Kirjailijan tuotantoon ja ajatuksiin pääsee tutustumaan laajemmin hänen fb-sivuillaan: https://www.facebook.com/kirjailijamiljakaunisto

Kirjassa seikkaillaan Turun kaupungissa, Pariisissa ja Etelä-Ranskan vuohenpaimennusmailla ja näiden maisemien välillä, jalan, hevosella ja laivalla. Päähenkilö on vähemmän vaatimattomasti nuori Olavi Maununpoika (1405-1460), mies, josta oli myöhemmin tuleva Suomen piispa. Teos kuvaa Olavin alias Olaus Magnuksen opiskeluvuosia Sorbonnen yliopistossa, pariisilaista akateemista elämää ja opettajien ja opiskelijoiden välisiä valtasuhteita, valtapelejä ja myös valtiollisia suhteita. Toiseksi päähenkilöksi nousee Sorbonnen älymystön nouseva komeetta, Villecomtalin kylästä maailmanmaineeseen ponnistanut Miracle de Servières, jonka mystiset juuret aiheuttavat suurta sekaannusta ja hämmennystä. Miraclen tarina vaikuttaa puhtaan fiktionaaliselta, mutta Sorbonnen historiaan on taatusti mahtunut monia hänen kaltaisiaan genderblendereitä.

Pidin teoksessa eniten juuri Etelä-Ranska -osioista, joissa kuvataan pienen kylän arkista elämää, eliitin ja kansan välisiä kaihnauksia ja juhannusjuhlan viettoa. Pariisi-osiotkin ovat huikeita, mutta kurjuudessaan ja äärimmäisyydessään jopa tyrmääviä. Suomen eli Itämaan osuus on ohuin, mutta kiinnostavaa oli seurata suomalaisten opiskelijapoikien kivistä taivalta Turusta maailmalle ja takaisin. Synnintekijä onkin yleiseurooppalainen, kosmopoliitti saaga, jolle veikkaisin kansainvälistä menestystä, sillä se kartoittaa monen eurooppalaisten kansan historiaa ja heidän reittejään Pariisin maailmannapaan ja kykenee rakentamaan siltoja kulttuurien välille. Kevyehköstä kirjoitustyylistä huolimatta teos ei myöskään tunnu perinteiseltä romanttiselta naisviihteeltä, vaan ansaitsee tulla tarkastelluksi vakavana historiallisena proosana, jonka taustalla on pätevää tutkimustietoa.

Kuin piispaa pappilassa

Vesilahti pappilaTietoisuuteni suur-Tampereen talousalueesta on laajentunut eksponentiaalisesti sen jälkeen, kun jäin työttömäksi. Vähään aikaan en ole lähialuematkaillut, mutta tällä viikolla eteen tuli taas uusi neitsytmatka, tällä kertaa Vesilahden pikkuruiseen kuntaan ja sen legendaariseen pappilaan, jossa järjestettiin monikulttuurinen ilta. Pappila ei ole ollut aina seurakunnan käytössä, vaan se on vasta äskettäin entisöity uudelleen kirkkoherranvirastoksi ja erilaisten kerhojen toimintatilaksi. Varsinainen salonki oli täynnä hyvällä maulla valittuja antiikkihuonekaluja ja itämaisia mattoja. Tunnelma oli rennon juhlallinen – kalusteet oli tarkoitettu käytettäviksi, ei tuntunut, että olisi istunut museossa. Ilta oli poikkeuksellisen lämminhenkinen ja sääkin suosi vierailijoita. Oli suorastaan hurmiollista istua aurinkoisena kesäiltana pappilan pihalla ja kuunnella lintujen pesänrakennuspuuhia. Valitettavasti kamera jäi kotiin, joten lainaan internetin julkisia kuva-aarteita.

Vesilahti on Pirkanmaan alueella ensimmäinen paikkakunta, jonne perustettiin seurakunta jo 1100-luvun lopulla. Kristinuskon ja pakanauskon välillä käytiin sielläkin verisiä taisteluja. Kuuluisin pakanasoturi oli nimeltään Kirmukarmu, jonka kunniaksi paikkakunnalla on ristitty mäki. Mäeltä on löytynyt arkeologisissa kaivauksissa arvokkaita kulta- ja pronssiesineitä kuten Kirmukarmun  ponsi, jossa on makaava mursu tai Ikuturso. Vesilahdelta on lukuisia muinaiskalmistoja, joilla olisi kiinnostavaa vierailla. Samoin Klaus Kurjen tie on virallinen muinaispolku, jonka varrella voi aikamatkailla sekä rauta-ajan muinaishistoriaan että keskiajan Laukon kartanon tarinoihin.Kirmukarmu

Laukon kartano tunnetaan legendaarisesta Elinan surma-balladista, jonka Lönnrot keräsi vesilahtelaisilta ollessaan kartanon kotiopettajana 1820-luvulla. Huhutaan, että Klaus Kurki-niminen tuomari olisi 1400-luvulla surmannut nuoren vaimonsa mustasukkaisuusdraaman keskellä, mutta koska vastaavia kulkutarinoita on Euroopan kansanrunous pullollaan, tarinan reaalimaailmallisesta paikkansapitävyydestä on väitelty pitkään. Kuka Klaus Kurki olikaan, hienosti hänen legendansa on elänyt – yksi Helsingin hienoimmista hotelleistakin kantaa hänen nimeään. Runoa on dramatisoitu eri muotoihin jo kohta 200 vuoden ajan, Oskar Merikanto on pukenut sen säveliksi ja onpa Maria Jotunikin kirjoittanut romaanin Klaus, Louhikon herra (1941). Balladissa on 400 säettä, joten se ei ole mikään kevyt iltalukeminen, jos sen haluaa ymmärtää syvällisemmin. (Allaolevassa kuvassa Ella Eronen ja Santeri Karilo vuoden 1938 elokuvassa Elinan Surma, ohj. Kalle Kaarna.)

Elinan surmaEn myöskään tiennyt, että Tampereen Laukontori on saanut nimensä vesilahtelaisesta kartanosta. Laukon isäntä aloitti höyrylaivaliikenteen Vesilahden ja Tampereen välillä 1800-luvun lopulla. Torikauppa vilkastui satamassa tämän linjan ansiosta, ja siksi tori on saanut nimensä kartanon mukaan.

Mietin, olisivatko Laukon kartanon aikaansaamat torpparien massahäädöt 1900-luvun alussa innoittaneet Väinö Linnaa kirjoittamaan Täällä Pohjantähden alla. Tämä oli aikanaan skandaalinkäryinen episodi, varmasti yksi Suomen historian brutaaleimmista köyhien kyykytysoperaatioista, jonka jälkimainingeissa alkoi jo näkyä sisällissodan varjot. Itsepintainen suomenruotsalainen kartanon herra ei suostunut perumaan määräystään, vaikka häntä varoitettiin tilanteen poliittisesta räjähdysalttiudesta. Tosin Pohjantähdessä suomenruotsalainen kartanon isäntä esitetään välillä täysin humaanina tapauksena – asia, jota Linnan tuotannossa ihailen, sillä hänellä ei ole mustavalkoisia hyviksiä eikä pahiksia.

Laukon kartano näyttää olevan hieman poshimpi paikka nykyään, ja sinne pääsee vierailemaan vain muutaman kerran kesässä Vesilahden kunnan järjestämillä opastetuilla bussiretkillä. Kartano on pääasiallisesti hevostila, jonka hevoset ovat niittäneet mainetta ja kunniaa raveissa ja ratsukilpailuissa ympäri maailmaa. Kartanon tytär, Liisa Lagerstam on väitellyt kulttuurihistorioitsija, jolla on myös historia-alan yritys Laukko Historicum (www.laukkohistoricum.fi). Lagerstam tutkii työkseen 1600-luvun suomalaista kartanoelämää ja erityisesti maskuliinisuuksia – miesten muotia, elämäntapoja ja käsityksiä siveellisyydestä. Väitöskirjan lisäksi hän on julkaissut suomenkielisen tietokirjan Kartanon herra Gabriel Kurck (2008), joka on mikrohistoriallinen tutkimus aatelismiehen käsityksistä kunniasta, isyydestä ja hengellisyydestä. Hänen äitinsä Leena Lagerstam on kirjoittanut Laukon kartano-aiheisen keittokirjan, joka on täynnä kuvia kartanon interiööreistä. Näitä teoksia netissä silmäiltyäni mieleeni tulvahtaa se perverssi fiilis, kun Glorian Antiikki-lehden puhelinmyyjä soittaa minulle keskellä työpäivää ja olen v-tuuntunut ja haluan saarnata hänelle lähiöyksinhuoltajan elämäntavasta – ”Luuletteko, että minulla olisi kiinnostusta lukea kartanonrouvien entisöintipulmista?”. Mutta oikeasti olen kiinnostunut vanhoista kartanoista ja antiikkihuonekaluista. Ja se tuntuu perverssiltä ottaen huomioon elämäntilanteeni.

Vesilahteen aion palata loppukesästä, kun vanhassa puukirkossa on kesäkonsertteja. Samalla pitää tsekata se matkan varrella auton ikkunasta häämöttänyt kalmisto.

Pirkkalaisuuden ytimessä

Kaari Utrion Pirkkalan pyhät pihlajat (1973) liittyy viimeaikaiseen lähialuematkateemaani, nappasin sen mukaani poistokorista. Joku vuosi aiemmin vedimme kunnon Utrio-överit lukupiirissä. Utriohan kuuluu ikiaikaisiin suomalaisiin naiskirjailijoihin, joiden teoksia löytyy Äidin Kirjahyllystä. Minunkin kodissani oli muutama Utrion teos 70-luvulta, mutta kirjaharvennusten puuskassa ne lähtivät kävelemään, sillä muistaakseni Utrio ei kuulunut äitini ykkössuosikkeihin.

Aloitetaan kehuista: ajattelipa hänen tuotannostaan mitä tahansa, ainakaan taustatietojen tutkimatta jättämisestä häntä ei voi syyttää. Yltiöromanttisia hänen historialliset romaaninsa eivät ole, vaikka käsittelevätkin pitkälti avioliittoa, seksiä ja lapsen saantia. En kutsuisi häntä viihdekirjailijaksi, sillä teoksista huokuu lukeneisuus ja akateemisuus. Vaikka ei tykkäisi tyylistä, teoksista saa ainakin historiallista tietoa. Utrio keskittyy kuvauksissaan myös paljon naisten välisiin ystävyys- ja valtasuhteisiin – tässä suhteessa teokset ovat vahvasti feministisiä. Itseäni kirjoissa kiinnostaa eniten kuvaus muinaisen pakanauskon ja kristinuskon välisestä kamppailusta.

Pirkkalan pyhät pihlajat vie lukijan 1200-luvun suur-Pirkkalan pitäjään, jonne kristinusko on jo saapunut ja jossa katoliset papit ja kerjäläismunkit taistelevat hengellisestä vallasta. Taloissa asuu myös paljon lappalaisia, saamelaisia ja karjalaisia orjia ja jalkavaimoja, joista osa pitää kiinni pakanauskostaan ja kyvyistään noitua ja parantaa. Ihmiset ovat toisilleen susia, erityisesti sairaiden ja vammaisten asema on tukala. Tarinaa kerrotaan viiden avainhenkilön näkökulmasta. Itse pidin eniten ramman Filippa-tytön tarinasta, joka kiittää onneaan, ettei joudu naimisiin nähdessään mitä tuskaa vaimoväen elämä on jatkuvien synnytysten ja miesten uskottomuuden vuoksi. Kylään mahtuu myös miehiä, jotka odottavat vaimon kuolemaa, jotta voisivat sen jälkeen omistautua Jumalalle eli ryhtyä munkiksi.

Pirkkalasta sai vakaan mahtipitäjän kuvan, ja luontokuvakin on elävää. Keskiaikaisen Pyhäjärven aaltojen magia välittyy minulle suht samana kuin olen itse kokenut lähiaikoina. Läntisen Pirkanmaan yhteys Satakuntaan ja Kokemäenjoen kautta merille on kiinnostava historiallinen juonne. Kirjan voikin ottaa matkaoppaaksi seuraavalle Porin-reissulle.

Romaanista ei ainakaan puutu sisältöä. Ainekset ovat hyvin kasassa ja näkökulmien runsaus elävöittää kerrontaa. Ongelmani Utrion kirjojen lukijana taitaa olla kielellisellä tasolla – minusta hän kirjoittaa liian realistisesti eikä pääse täysin henkilöidensä ihon alle. Kaikki henkilöt puhuvat samalla kielellä. Toinen ongelma on huumorin vähäisyys. Luulisin, että keskiajalla huumori on kukkinut kansan parissa varsin hersyvänä, mutta tälle saralle Utrio ei veny. Hänen teoksistaan välittyy tosikkomainen fiilis, mikä on harmi, koska asioiden ja ilmiöiden tasolla romaanit on huolellisesti rakennettu.

70-luvun Utriota voi lukea hieman kieli poskessa, enkä usko, että kirjailija siitä pahastuisi, sillä kaikki lukeminen on positiivista huomiota. Jos joku edelleen nappaa Utrioita kierrätyskoreista, se kertoo teosten arvosta ja jatkuvuudesta. Pirkkalan pyhissä pihlajoissa ei tosin ollut niin viihteellisiä seksikohtauksia kuin Piritta, Karjalan tyttäressä. Niille nauroimme pissat housussa lukupiirissä. Jotenkin tuntuu, että Karjalasta kirjoittaminen avaa kaikissa suomalaisissa kirjailijoissa absurdin ja liioittelevan vireen, jopa asiallisessa Utriossa. Pirkanmaasta ja Pirkkalasta ei kai ole mahdollista kirjoittaa kovin hersyvästi.

Mutta jos keskiaikakirjallisuutta reitataan, pidin tästä enemmän kuin esimerkiksi aiemmin tänne arvioimastani Milla Keräsen Sisilian ruususta. Tässä ei pyritty aistilliseen humalatilaan, vaan pysyttiin enemmän jalat maassa.

Olen ottanut vuosien varrella suomalaisen naiskirjallisuuden lukuhaasteita roppakaupalla. Kaari Utrio, Eeva Joenpelto, Anu Kaipainen, Eeva Kilpi ja jopa Laila Hietamies (Hirvisaareen en ole koskaan päässyt) kansoittavat hyllyäni. Kaima-Anu on tietysti suurin suosikkini, ja hänen teoksista hienoin on ollut Larin Paraskeen elämästä kertova Poimisin heliät hiekat. Luen näitä perinteisiä kertojia protestimielessä. Kaipaan aikoja, jolloin kirjailijaa arvostettiin ensisijaisesti tekstin eikä mediaseksikkyyden vuoksi.

PS: Mahtava kansikuva, kuinka rakastankaan Suomalaisen kirjakerhon kansia 70-luvulta!

Pilvessä

Jumalan selän takaa Jumalan vuorelle, Ericen keskiaikaiseen kylään. Yötä katolisessa hotellissa San Giovanni-kirkon kupeessa. Huoneissa fiilis on kuin nunnaluostarissa tai rippileirillä. Tänne ei tulla loikoilemaan bikineissä, vaan etsimään elämän tarkoitusta. Hotellilla on kylän parhaat maisemat, mutta huono palvelu. Aamiaiseksi muroja ilman maitoa, säilykeananasta ja kuivia keksejä. Henkilökunta ei osaa englantia edes sen vertaa, että yhdistäisi Suomesta tulleen puhelun huoneeseeni.

Hienoin hetki toistaiseksi oli auringonlaskun aikaan, kun pilvet laskeutuivat talojen päälle. Pilvisumua kutsutaan Venuksen suudelmiksi. Katson alas Valdericen laaksoon liikkuvaa valosumua ja koen olevani lähempänä jotain itseäni suurempaa. Vastaava fiilis oli viimeksi Hong Kongin vuorilla, mutta Ericen maisema on kauniimpi, koska siinä on vähemmän ihmisen tekemää.

Liukkaita kivikatuja pitkin ainoilla kengilläni, flipflopseilla (unohdin paremmat sandaalini jonnekin). Kunto kasvaa. Tämä tosiaan on taas niitä paikkoja, joista kerrotaan matkaoppaissa : ”ei liikuntarajoitteisille”. Kaikki mäet eivät ole tappavia, mutta niitä tulee eteen koko ajan. Alaspäin hiihtäminen on vaikeampaa kuin ylöspäin, jos ei ole vahvapohjaisia kenkiä. Ericeen siis tullaan valloittamaan vuori, ja asianmukaiset varusteet auttavat puuhassa huomattavasti.

Kylään pääsee bussilla tai köysiradalla. Bussin tarjoama jännitys kestää 45 minuuttia, köysiradan 10. Tuulisena päivänä en suosittelisi köysirataa heikkohermoisille. Testasin sen jo viime vuonna ja olin kuolla kauhusta. Tuulenpuuskan yllättäessä ajo nimittäin katkaistaan ja sinne jää kiikkumaan minuuteiksi visioiden putoamistaan muovikuplasta kohti rosoisia kallioita. Meidän kohdalla näin on jo käynyt kahdella matkalla neljästä. Tänä vuonna tosin pelkäsin enemmän bussissa, sillä serpentiinitien muodostama hengenvaara tuntui todellisemmalta.

Juotavaa menee noin kymmenen litraa päivässä. Kylän ainoa kauppa veloittaa vesipullosta 70 centtiä tai 2, 50 riippuen, hengaako poliisi hoodeilla. Kuitin ostoksista saa vain, jos poliisi on lähellä. Aikamoinen alimentari.

Eilen illalla loistavaa pizzaa Mario’s-nimisessä paikassa, jossa yksi tarjoilijoista (vanhin heistä, yli viisikymppinen) ymmärsi kaiken, mitä hänelle sanoin. Kielitilanne muutenkin hämmentää, paikallinen nuoriso enimmäkseen kieltäytyy puhumasta englantia, kielitaitoinen ihminen on suuremmalla todennäköisyydellä 40+-vuotias kuin juuri koulunsa lopettanut. Onkohan Sisilian kouluissa jotain häikkää kielenopetuksen suhteen?

Tänään mitäänsanomaton lounas pääkadun kahvilassa  – tunkkaisia antipastoja ja ylikeitettyä cannelettemömmöä.  Menu turistico on aina susi, siihen ei missään nimessä kannata turvautua, vaikka lupaisivat monta lajia halpaan hintaan. Se on keksitty vain siksi, ettei henkilökunnan tarvitsisi puhua ulkomaalaisille. Paikkoja, jotka sellaista optiota tarjovat, kannattaa ylipäänsä välttää.

Olen käynyt ainakin Teresan, Ursulan, Alberton, Giovannin, Julianon ja Stefanon kirkoissa. Kirkkoja on yhteensä parikymmentä, osa niistä raunioituneita, osa sinnittelee turistieurojen turvin. Italialaisilla turisteilla ei ole kirkkotapoja nimeksikään, he möykkäävät ja naureskelevat ikoneille. Kai se kertoo sorrosta tai sitten vain halusta painaa delete-nappia uskonnon kohdalla.

Erice on yksityisten ihmisten kaupunki, elämää eletään keskiaikaisten kivitalojen sisäpihoilla, kukaan ei päivystä talonsa ovella. Paria turistikatua lukuunottamatta kaduilla on hämmentävän hiljaista. En kuule normaaleja perheriitoja enkä edes saippuaoopperoiden ääniä. Kylä jättää paljon tilaa pohdiskelulle ja aikamatkailulle, mutta sanoisin, ettei täällä ole paljoa ns. normaalia elämää. Paikkaan kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta ellei ole historiafriikki, päivä tai pari riittää mainiosti.

Aromaterapiaa kirjallisessa muodossa

Löysin vinkin Milla Keräsen esikoisromaanista Sisilian ruusu (Gummerus, 2012)  jostain kirjablogista. Historialliset rakkausromaanit eivät ole yleensä heiniäni, joten mietin ensin olisiko minusta edes arvioimaan teosta genrensisäisesti. Tartuin kirjaan lähinnä Sisilian vuoksi, ja myös siksi, että aiemmin arvioimassani Katherine Pancolin kilpikonnakirjassa oli myös nainen, joka kirjoitti romaania keskiaikaisesta rakkaudesta. Kaari Utriotakin tavasimme joskus takavuosien lukupiirissä, mutta lähinnä camp-hengessä.  Tähän teokseen tartuin vakavissani.

Uteliaana halusin nähdä, kuinka suomalainen nuori nainen aiheeseensa uppoutuu.1200-luvun Palermo kun ei ole kaikista helpoin kuviteltava miljöö, vaikka olisikin historian opiskelija, roolipelaaja tai muu aikamatkaaja. Uskoisin, että Keränen on tehnyt taustatyönsä huolellisesti – itse en tunne Sisiliaa niin hyvin, että olisin osannut bongata asiavirheitä.

Jo alkuvaiheessa teosta päässä alkaa soida Björkin Venus as a Boy. Päähenkilö, yläluokkainen neito Rosalia löytää luostarin puutarhasta enkelinoloisen vaalean miehen, joka ei puhu kuin muutaman sanan sisilian murretta. Rosalialla on kotoperäisiäkin kosijoita, nuori pojankloppi Giuseppe ja varakas herrasmies Salvatore, mutta hän viivyttelee naimapäätöksen kanssa saadakseen lisää aikaa seikkailla ja etsiä itseään. Päästäkseen lähemmäksi vaaleaa ihmemiestä hän pyytää isältään lupaa työskennellä luostarin yrttitarhassa ennen avioliittoon astumista. Tämä on jonkunlainen hyvän morsiamen hurskausharjoitus, joka opettaa häntä kuuliaisemmaksi tulevaa miestään kohtaan.

Loppu on uneliasta maagis-realistista legendaa. Kirja kuvaa Sisilian luontoa ja keskiaikaista ruoka-ja juomakulttuuria uskollisen yksityiskohtaisesti, ja erityisesti yrtteihin ja muuhun luonnonlääkintään liittyvät kohtaukset toimivat kuin kirjallinen aromaterapia. Luostarin arkeen liittyvät kuvaukset olivat kohtuumielenkiintoisia, niissä pääsi myös ns. tavallisen kansan arjen makuun. Kristityn ja islamilaisen kulttuurin kohtaamisiakin on runsaasti, kirja kuvaa rauhanomaisen rinnakkaiselon kautta, jossa kumpikin osapuoli on kohtaamisissa saamapuolella. Minareetin kutsuhuudot aamulla ennen auringonlaskua rytmittävät rakastavaisten kohtaamisia. Matkakirjana ja pikajohdatuksena Sisilian historiaan teos toimii erinomaisesti.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta pidin kuitenkin romaanin juonta varsin ohuena – pelkkä uskonnollis-seksuaalinen hurmio enkelin kanssa yhtymisestä ei jaksanut kantaa loppuun asti. Tunnustan, että oikaisin viimeiset sata sivua, sillä en oikein jaksanut Rosalian simppeliä mentaliteettia. Vielä loppumetreillä hän yritti uskotella isälleen, että lapsen sikiäminen oli jumalallista alkuperää. Jos vielä päädyn uudestaan Sisiliaan, voisin antaa teokselle uuden mahdollisuuden beachilla tai laivan kannella.