Golden oldies: Leijapoika

Teos: Khaled Hosseini: The Kite Flyer (Bloomsbury, 2003)

Katselin viime viikolla TV:stä dokumenttia Rauli Virtasen matkoista Afganistaniin neljältä vuosikymmeneltä, ja tämä sai minut etsimään vanhoja ja uusia maasta kertovia kirjoja. Minulla on ollut hyllyssä vähän erikoisempaakin settiä kuin Khaled Hosseinin bestsellerit, mutta olen joutunut luopumaan varsinkin tietokirjoista. Joku viikko sitten nappasin kirjaston poistohyllystä mukaani Leijapojan. Meillä oli tämä kirja hyllyssä yli vuosikymmenen, ja muistaakseni tyttäreni luki sen innolla, mutta itse en ole varma, olenko koskaan lukenut sitä loppuun.

Muistan paremmin teoksen A Thousand Splendid Suns, mutta on hyvin mahdollista, että The Kite Flyer jäi kesken. Toinen lukukerta oli suotuisampi, nyt en ilmeisesti kokenut kirjan kerrontaa liian amerikkalaistuneena. Afganistanista on kirjoitettu paljon räikeämpiä ja kliseisempiä kirjoja, eli koen, että Hosseinin bestsellerit kuuluvat edelleen maasta kertovan kirjallisuuden helmiin. Mutta pitää muistaa, että Hosseini on kirjailijana yhdysvaltalaisen luovan kirjoittamisen yliopistokoulutuksen tuote.

Niitä alkukielistä, eli vaikka pashtusta ja darista, käännettyjä ”natiiveja” teoksia on saatavilla todella vähän. Olen tainnut lukea tällaisia kirjoja yhden tai kaksi. Uskoisin, että tarinankerronnan keinot ovat erilaisia niillä kirjailijoilla, jotka ovat kirjoittaneet enemmän äidinkielellään.

Leijapoikaa ei varmasti kannata esitellä laajasti tässä arviossa, jonka teen nyt 19 vuoden viiveellä. En siis referoi juonta, vaan kerron hajanaisista vaikutelmistani.

Kirjassa siis kaksi äiditöntä poikaa, Amir ja Hassan, kasvavat rinnakkain, mutta samalla erillään Kabulin Wazir Akbar Khanin hienostoalueella 1960-70-luvuilla. Amir on rikkaan kauppiaan ainoa poika, ja Hassan on tämän uskollisen palvelijan Alin ainoa jälkikasvu. Amirin äiti on kuollut pojan synnytykseen, kun taas Hassan in äiti on hylännyt perheensä pian lapsen syntymän jälkeen. Ali ja Hassan kuuluvat hazarahiemoon ja ovat shiamuslimeja; Amir ja hänen Babansa ovat pashtuja ja taustaltaan sunneja, vaikka Baba suhtautuu kun skeptisesti koko islamiin. Hassan ei kuitenkaan pääse kouluun kasvukumppaninsa rinnalle, vaan hänestä kasvatetaan palvelijaa. Pojat leikkivät kyllä yhdessä, mutta samalla Hassan herää aamuisin laittamaan Amirille aamupalaa ja huoltamaan tämän vaatteita.

Muutenhan teoksen alkuosa voisi sopia vaikka lastenkirjaksi, ellei siinä olisi kuvauksia anaaliraiskauksista. Olin aika hurmioitunut varsinkin kabulilaisen talven tunnelmista – siis rikkaiden alueella aikana, jolloin maassa ei vielä käyty sotaa ja polttopuita piisasi. Tässä kuvataan ymmärtääkseni todella vauraan eliitin elämäntapaa, joka kuitenkin on koko ajan vaakalaudalla, uhanalaiseksi joutumassa. Kun tämä jengi sitten löytää toisensa uudelleen 1980-luvulla pakolaisina Kaliforniassa, he ovat romunkerääjiä ja kirpputorimyyjiä, joilla on mielenterveys- ja päihdeongelmia.

Minusta Hosseinin kaikissa romaaneissa arvokkainta on historiallinen näkökulma, eli mitä kaukaisemmista vuosikymmenistä kerrotaan, sitä parempi. Oma ensi muistikuvani Afganistanista maana liittyy TV-uutisiin 70-luvun lopulta, joten arvostan tätä aiempia kuvauksia. Näyttäisi, että teos Ja vuoret kaikuivat sijoittuu eniten 1950-luvulle, joten se kiinnostaa nyt näistä kolmesta kirjasta eniten. Leijapoika on varmasti näistä kolmesta teoksesta eeppisin ja myös helppolukuisin, mutta se on myös mustavalkoinen hyvyyden ja pahuuden kaksintaistelun kuvaus. Jotkut sen hahmot, kuten puoliksi saksalainen koulukiusaaja-Assef (joka keräsi Hitleristä kertovia teoksia), olivat jokseenkin yliammuttuja pahuuden ilmentymiä.

Minulle kirjassa sen viimeinen kolmasosa, eli tarina Amirin paluusta Pakistaniin ja Afganistaniin 20 vuoden poissaolon jälkeen oli karmein ja samalla kaunokirjallisesti epäuskottavin. Siinä oli liikaa kohtauksia sairaaloiden teho-osastoilla. 70-luvun tarinointi oli taas parasta priimaa, ja pidin myös 80-luvun pakolaisuuden arjen kuvauksista.

Kirja jää nyt kokoelmiini, sillä yritän saada aikaan uudelleen edes alkeellisen kokoelman Etelä/Keski-Aasian maiden teoksia. Kuvaamani tulppaanit kuuluivat olennaisena osana Kabulin luksusalueen estetiikkaan, ja samoin hazaroiden suosimaan runouteen.

Pispalasta suurikin ponnistaa

HassanBlasimHävettää myöntää, että minulla kesti kaksi vuotta ennen kuin pääsin lukemaan Hassan Blasimin novelleja Vapaudenaukion mielipuolen (WSOY, 2012) suomennoksen jälkeen. Blasimin menestyksestä on kohistu tietyissä piireissä täällä koti-Tampereella jo vuosia. Ennen suomennosta novellit ovat jo niittäneet maailmanmainetta alkukielellään arabiaksi sekä englanniksi; onpa niitä sensuroitu Irakin lisäksi monessa muussakin arabimaassa. Blasim siis on Sofi Oksasen rinnalla Suomen tämän hetken kansainvälisesti menestynein kirjailija. Irakilainen Suomessa asuva pakolaiskirjailija = suomalainen kirjailija. Tämän vuoden alussa novellit julkaistiin Yhdysvalloissa, mikä on johtanut positiivisiin arvioihin mm. New York Timesissa. Tämän tason menestyksestä kuuluisi jo jokaisen suomalaisen kirjojen ystävän olla helkutin ylpeä.

Vuodesta 2004 Blasim on asunut Suomessa ja ilmeisesti ison osan tästä ajasta Tampereen Pispalassa. Blasimin menestys kertoo siitä, kuinka suht tuntematon äidinkielellään kirjoittava pakolainen voi tulla nähdyksi ja kuulluksi, jos todellista kyvykkyyttä löytyy. Varmasti yhteydenotto kansainvälisiin kustantajiin ennen suomalaisia olikin juuri se oikea strategia. Arabiankielisen tekstin suomennos kun ei yleensä onnistu täällä ensi julkaisuna, vaan teoksen on ensin saatava ylistävää palautetta Lontoossa tai New Yorkissa, ennen kuin se ”löydetään”. Nyt Blasim on vihdoin ”löydetty” nykyisessä asuinmaassaan ja hänellä on pieni mutta vannoutunut fanipiirikin. Suomentaja Sampsa Peltoselle antaisin kunniamaininnan loisteliaasta käännöstyöstä, vaikka en arabiaa osaakaan kuin muutaman tervehdyksen verran.

Blasimin todellinen intohimo ja koulutus liittyvät elokuvantekoon; kirjailija hänestä tuli siksi, että hän kantoi mukanaan tarinoita, joiden kertomatta jättäminen olisi luultavasti aiheuttanut suurempaa mielen järkkymistä kuin kertominen. Suomalaiset vaikutteet näkyvät tässä kokoelmassa vain parissa-kolmessa novellissa, kun taas osassa tarinoista päähenkilöt päätyvät Balkanille tai Keski-Eurooppaan elävinä ja kuolleina.

Keskeinen kysymys Blasimia lukiessani oli: kuinka kirjoittaa poliittisesta terrorista, kidutuksesta ja kansanmurhista mahdollisimman eettisellä tavalla? Blasim kertoo ruumiiden silpomisesta, pääkallokokoelmista, jätesäkeistä löytyneistä sukuelimistä ja muista melkein kannibalistisista kokemuksista lakonisen toteavasti, turhia tunteilematta. Mitään helppoja ratkaisuja syvistä väkivallan traumoista selviytymiseen ei anneta, vaan länsimaihin siirtyneiden pakolaisten rinnalla kuljetaan pienin askelin. Lukija ei pääse kokemaan syvää empatian tai suvaitsevaisuuden aaltoa, vaan hänen on kestettävä sodan kauhut sellaisinaan, ilman turvatyynyjä.

Blasimin maahanmuuttajahahmot eivät ole kaikesta selvinneitä arjen sankareita, joille myönnetään positiivisuuspalkintoja ja jotka saavat aikaan kestävää muutosta rasistisissa pihapiireissä tsemppaamalla huono-osaisia naapureitaan ja kantamalla mummojen ostoskasseja. Vaikka tunnen monia tuollaisiakin maahanmuuttajia ja iloitsen heidän positiivisuudestaan, koen suurempaa läheisyyttä näiden traumojensa kanssa kipuilevien, keskeneräisten henkilöiden kanssa, jotka eivät pyri miellyttämään ketään. Verrattuna vaikka Yhdysvalloissa suosiota niittäneisiin Afganistanin sodista kirjoittaneisiin kirjailijoihin (kärkiesimerkkinä Khaled Hosseini) Blasimin tyyli tuntuu korkeakirjalliselta, julmuudessaan oikeudenmukaiselta. Taustalla kummittelevat selkeästi eurooppalaiset surrealistiset ja eksistentialistiset vaikutteet, kuten Kafka ja Camus. Samalla uskallan väittää, etteivät hänen novellinsa ole jokamiehen tai -naisen sunnuntaiviihdettä. Niihin on ryhdyttävä vakavalla mielellä.

Olen lukenut novelleja pieninä paloina väsyneenä, reaalimaailman mielenterveysasioiden uuvuttamana. Vaikka siis ”Pillerinpyörittäjä”-novelli, joka on suoraa puhetta pakolaismiestä hoitavalle psykiatrille, kosketti, en kykene pukemaan lukemisen herättämiä tunteita sanoiksi. Kaikki novellit, jossa oli silvottuja ruumiinosia tai pääkalloja, aiheuttivat suurta angstia. Suomeen sijoittuvissa novelleissa ”Pahantapaisessa itsensäpaljastajas” ja ”Tuo pahanilmanhymy” oli jo ripaus toivoa, joten niihin tartuin kuin pelastusrenkaaseen. Henkilökohtainen ajankohta Blasimin syvälliselle ymmärtämiselle oli siis heikko: tekstit vaativat lukijaltaan rohkeutta ja kirkasta mieltä. Palaan asiaan, erityisesti Irakin purkkajeesuksen muodossa, joka jo nimeltään kutsuu kevyempään kirjallisuuteen vihkiytynyttä lukijaa.

PS: Irakin purkkajeesus-kokoelma on nostettu tämän vuoden Independent Prize for Foreign Fiction-kilpailun lyhyelle listalle, jossa Blasim kilpailee voitosta mm. Karl Ove Knausgårdin kanssa. Kahta noin erityyppistä kirjailijaa en voisi kuvitella saman sateenkaaren alle. Onnea matkaan ja toivotaan parasta tamperelaisten puolesta!