Pitsistringeissä Ceaucescu Beachilla

IMG_1745Nuoruuteni mielenmaisemaan kuului Jyväskylän rantaraitin karut betonimaisemat, ja kiviveistokset, joihin joku angstinen ohikulkija kävi tägäämässä nimen Ceaucescu Beach. Teksti muistaakseni sai olla aika pitkään, koska 90-luvulla tägien kyttääminen tai poispyyhkiminen ei ollut yhtä tehokasta kuin nykyään.

Suomalais-romanialainen esikoiskirjailija Cristina Sandu (s.1989) vie meidät aikamatkalle kommunismin aikaiseen Romaniaan. Romaanissaan Valas nimeltä Goliat (Otava, 2017) hän kertoo elämästä maalaiskylässä, johon 70- luvulla tulee vaalea, suomalainen miniä. Eeva ja Mihai saavat tyttären, Alba Julian, mutta naimisiin he pääsevät vasta vuosien päästä tyttären syntymästä, koska Ceaucescu on epäluuloinen seka-avioliittoja kohtaan.

Mihai on lupaava filosofin alku, mutta Romaniassa hän joutuu opiskelemaan taloustiedettä, koska filosofia ja psykologia ovat oppiaineina lakkautettu. Sitkeän kamppailun jälkeen hän pääsee seuraamaan perhettään Suomeen, jossa Supo on miehen liikkeistä kiinnostunut. Mihai etenee uudessa maassa filosofian professoriksi, jolla on ohjattavia myös Romaniasta. Hänen lahjakkain opiskelijansa Albert kiinnostuu hänen tyttärestään Albasta, joka on teoksen kertoja. Pariskunnan kaukosuhde kestää ikuisuuden, vaikka Albert ei vaikutakaan kykenevältä sitoutuneeseen parisuhteeseen.

Isän ja tyttären yhteisistä harrastuksista kertovat kaksikon venyvät arkiaamut näin:

Päiväkodin hoitaja tahtoi tietää, miksi Mihai Popescun tytär saapuu aina myöhemmin kuin muut? Ja mistä hän on oppinut sellaisia sanoja kuin eettisesti väärä, todistettava ja epävalidi?”

Teos on varsinainen runsaudensarvi, joka kertaa niin Romanian historiaa, pohtii syvällisesti identiteettikysymyksiä ja tarjoaa myös erikoisen ja uskottavan näkökulman ylirajaisten perheiden huoltosuhteisiin. Siinä on myös allegorinen ulottuvuutensa valas-symboliikan kautta, joka viittaa niin Moby Dickiin kuin kommunismin aikaisiin friikkinäyttelyihin. Satuja ja tarinoita teos on nielaissut loputtomiin, tosin aloin huomata, että oudoimmilla niistä oli jotain totuuspohjaa.

Nauroin ääneen lukiessani Gabriella-tädistä, joka oli päässyt afrikkalaisen diktaattorin vaimoksi, mutta palannut kotiin maitojunalla miehen pelottavan käytöksen vuoksi. Vaikka Gabriella on tässä fiktiohahmo, hän on ollut olemassa oikeasti Keski-Afrikan tasavallan keisari Bokassan 12. puolisona, minne Ceaucescu ilmeisesti lähetti naisen vakoojaksi.

Myös perheen toisen pojan Costelin muutto Kaliforniaan Green Card-lottovoiton seurauksena on erikoinen saaga, sillä tämä perhe luo Kaliforniaan tiiviin kuplansa, pikku-Romaniansa. Perheen isovanhemmat Susi ja Flavia pääsevät vierailemaan sekä Suomessa että Yhdysvalloissa, ja matkojen pääteemana on tuliaiset molempiin suuntiin. Länsimaiset tuotteet on se valuutta, jolla isoäiti Flavia rakentaa erinomaisuuden identiteettiään kotona, mutta kommunismin kaaduttua hänellä ei enää ole monopolia niihin.

Flavian hahmo oli inhimillisen ymmärrettävä, mutta raa’assa materialismissaan myös raivostuttava. Poikien lojaalius ahnetta, jopa varastelevaa äitiään kohtaan tuntui välillä ylimitoitetulta. Rivieran riemumatkalla hän päätyy varastamaan kukkasipuleita hautausmaalta, mistä Eeva-miniä suuttuu todella.

En tiennyt tai muistanut Ceaucescun harjoittamasta ”roomalaistamishankkeesta”, jossa kansallista identiteettiä rakennettiin yli kahdentuhannen vuoden takaisille kohtaamisille. Tämä vaikutti myös lasten nimeämiseen, eli 70-80-luvuilla heille pyrittiin antamaan antiikin Rooman myytteihin pohjautuvia nimiä.

Minusta tässä teoksessa oli samantyyppistä vinksahtanutta huumoria kuin Pajtim Statovcin teoksessa Kissani Jugoslavia. Alban identiteettikysymykset ovat tietty erilaisia kuin Statovcin albanialaisperheen, vaikka onhan Balkanin mailla yhteistäkin historiaa. Tämä teos painottuu päähenkilön romanialaisiin juuriin ja lomien viettoon siellä päässä, mutta oikeastaan se käsittelee myös kahden kulttuurin perheen molemminsuuntaista koti-ikävää.

Romaanin alun pienet tarinat tulkin työstä Helsingissä olivat hienoja, ja oikeastaan olisin halunnut lukea näistä Kalasataman leirin maanmiehistä ja – naisista lisää. Mutta teos on sellaisenaan koherentti, älykäs ja syvääluotaava kokonaisuus, jonka uskon nousevan yhdeksi kirjasyksyn yllättäjäksi.

 

Kuolemannaamioita ja puhumaan oppivia koiria

LoreleiAmerikkalaisen Carolyn Parkhurstin (2003) esikoisromaani Lorelei’s Secret on fantastisen riipivä romaani puolison kuolemasta, koiran uskollisuudesta ja kielentutkimuksesta. Mikään näistä ei normaalisti olisi ykkösteema etsiessäni uutta luettavaa, mutta viime aikoina olen huomannut kokeneeni kiintymystä kaunokirjallisiin koiriin, suurempaa kuin kenenkään elävään karvakorvaan. Teos on osittain ihmissuhdesaaga, osittain trilleri, se ei mahdu siististi mihinkään genreen, mikä tekee siitä entistä houkuttelevamman lähestyä.

Päähenkilönä on rhodesiankoira Lorelei, joka on emäntänsä Lexyn puustaputoamiskuoleman ainoa todistaja. Lexyn mies Paul on surun murtama ja työkyvytön, hän ottaa sapattivapaata yliopiston kielentutkimuksen lehtorin virastaan selvittääkseen kuoleman todellisen syyn. Hän saa kuningasajatuksen opettaa Lexy puhumaan, jotta koira voisi kertoa totuuden vaimonsa elämän viimeisistä tunneista. Hän jopa kehittää primitiivisen tietokoneen, jonka näppäimistö on sopiva koiran tassulle. Tutkiessaan puhuvien koirien historiaa Paul joutuu keskelle rikollista liikehdintää, jossa koiria katoaa mystisesti kodeistaan palaamatta koskaan takaisin. Edessä on syyntakeetonta eläinrääkkäystä ja sairaita ihmis-koira-hybridifantasioita. Hurahtaessaan tähän kysenalaiseen aiheeseen Paul menettää myös asemansa entisellä työpaikallaan – häntä pidetään menetettynä tapauksena, hourupäänä, jonka kanssa vaihdetaan vain vaivaantuneet kuulumiset.

Teos rakentuu nykyisyyden ja menneisyyden vuoropuhelulle: kertoessaan lineaarisesti surutyön tarinaa Paul paljastaa lyhyen avioliittonsa vaiheita epäkronologisesti. Lexy on tuulella käyvä taiteilija, naamiaismaskien maalari, jolla on työ ja tuska asiakaskunnan ylläpitämisessä ja omien taiteellisten pyrkimysten sovittamisessa asiakkaiden toivomuksiin. Lopulta hän löytää genren, joka tuo leipää pöytään: hän alkaa luoda hautajaismaskeja sureville omaisille vainajan elämänkaareen pohjautuen. Kuoleman kanssa työskentely on kuitenkin herkälle taiteilijasielulle liikaa. Menestyksen huipulla hänen käyttäytymisensä muuttuu räjähdysalttiiksi ja itsetuhoiseksi. Avioliitto on yhtä vuoristorataa, mutta Paul on syvästi rakastunut vaimoonsa, eikä kykene suunnittelemaan eroa, vaikka syitä löytyisi mielinmäärin.

Romaanissa oli hienoja matkakuvauksia. Pariskunnan ensi treffit päätyivät viikon matkalle Disney Worldiin, mikä oli viimeinen paikka, jonne lapseton akateemikko voisi kuvitella päätyvänsä. Lexyllä on taikavoima viedä häntä minne tahansa ja tomuttaa hänen piintyneitä tottumuksiaan. Avioliiton taika on muutoksissa: Paul löytää vaimonsa kautta uuden maailman, jossa ei ole tarkkoja ruoka-aikoja ja jossa voidaan nukkua auton takapenkillä moottoritien varrella, jos halu syödä Mikki Hiiren pään muotoisia jäätelöitä niin sanelee. Teoksessa matkataan myös New Orleansiin Mardi Grasia viettämään, mikä on Paulin lahja vaimolleen – karnevaali on täydellinen mahdollisuus käyttää itse tehtyjä naamareita. Kuolemanpalvoja Lexy innostuu New Orleansissa mystisen Blue Maryn hengestä, ja sen sijaan että pariskunta sukeltaisi pidäkkeettömästi karnevaalihenkeen, he päätyvät koluamaan kaupungin outoja maan päälle rakennettuja hautausmaita tuntemattoman naisparan hautaa etsien.

Viihdyin kirjan vinksahtaneessa ilmapiirissä, mikä oli sopiva sekoitus tavallista arkea ja mielenvikaisuutta. Jos teoksessa on joku opetus, se liittyy onnen hetkien ainutlaatuisuuteen: selvittäessään vaimonsa kuoleman salaisuutta Paul käy läpi avioliittonsa tähtihetkiä, jotka pahimman surun laannuttua tuntuvat kannattelevan häntä kohti tulevaa. Lorelei katoaa ja palaa – lopulta kokonaan äänettömänä, sillä eläinrääkkääjät ovat poistaneet häneltä äänijänteet. Miehen ja koiran hiljainen symbioosi luo uutta toivoa.