Teatotalling (for serious addicts)

TeekirjaTeos: Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Tänä talvena ja keväänä yksi salaharrastuksistani, teen hamstraaminen, on taas karkaamassa käsistä. Harrastus on pysynyt välillä hyvinkin kurissa, sillä jos ihminen asioi lähinnä Lidlissä, houkutukset ovat vähäisiä. Lord Nelson-sarja ei suuremmin inspiroi, vaikka onkin ehkä laadukkaampaa kuin K- ja S-ryhmien halvimmat omat merkit. Nyt taas teetä on tullut keräiltyä mm. hävikkiruoan nettikauppojen kautta, joista voi joskus saada hyviä diilejä.

Sirkka-Liisa Rannan tietokirja suomalaisen teekulttuurin historiasta osui hyvään saumaan, ja tuntuu objektilta, jonka voisin ottaa keittiööni teehyllyn koristeeksi. Äänikirjana kuunneltuna teos toimii toki mainiosti, mutta kuuntelija missaa sen kuvituksen.

Teos kartoittaa teen saapumisen eri reittejä Aasiasta Suomeen, ja tutkii teen juomisen tapakulttuuria maamme eri kolkissa. Viipuri oli aikanaan Suomen teepääkaupunki, mutta teelasteja tuli maahamme myös länsirannikon kauppareittien kautta. Maamme vanhin vielä olemassa oleva teetalo on Viipurista Helsinkiin muuttanut Sergejeffin yritys, joka on muun muassa Valamon luostarin luottotoimittaja.

Ensimmäisiä todisteita teen juonnista Suomessa oli jo 1700-luvun alussa, mutta laajempaan levitykseen tsaju tai tsaikka pääsi vasta 1800-luvulla. Voidaan väittää, että vain Karjalan kulttuurialueella teen juonti on ollut arkista, kun taas muualla maassa se on ollut juhlajuoma tai juoma, jota on juotu sairaana ollessa. Muistan ainakin itse omasta lapsuudestani, että ne harvinaiset teehetket olivat ankeita, Liptonin Yellow Label maistui aina pahalta, enkä muistaakseni ollut maistanut muuta kuin Yellow Labelia ja kerran kiinalaista jasmiiniteetä ennen ensimmäisiä reissujani Britanniaan. Teen juojaksi opin teininä, ja kahvia aloin juoda vasta tyttären syntymän jälkeen, kun en muuten pysynyt hereillä.

Nykyään juon tasavahvasti teetä ja kahvia, eli olen sekakäyttäjä, mutta hankkimani teelaadut ovat huomattavasti parempia kuin kahvi, johon en tunne vastaavaa intohimoa. Kirjassa mainitaan joitain uudempia kotimaisia teeyrittäjiä, joista tunnistin useimmat. Arjessani kestosuosikkejani ovat Nordqvistin pussiteet, myös erikoisemmat kuin Keisarin morsian. En ole vielä päässyt teehifistelyssäni sille tasolle, että ostaisin irtoteetä erikoisliikkeistä, mutta rakastan sellaisia kahviloita, joissa on omat teesekoituksensa. Kaikkien aikojen ihanuuksia tuntuvat olevan Jyväskylän Teeleidi (jonka teitä olen juonut, mutten ole vieläkään päässyt paikan päälle) ja Juvassa sijaitseva Tea House of Wehmais. Molemmat tarjoilevat perinteistä kello viiden teetä.

Viime aikojen juomasuosikikseni on nousemassa rooibos, mutta vihreään ja valkoiseen teehen suhtaudun edelleen hieman penseästi. Kirjassa esitellään myös suomalaisia yrttiteen keräilyperinteitä (jotka korostuivat pula- ja sota-aikoina), joista en ole lainkaan innoissani. Sanalla ”infusion” eli hauduke on korvissani ikävähkö klangi, vaikka jossain vaiheessa elämää keräilin juuri sekoituksia, joissa oli enemmän kukkia ja hedelmän paloja kuin itse teetä. Nämä sitten jäivät kaappien perukoihin eltaantumaan, ja olen myöhemmin yrittänyt valita teen mieluummin maun kuin kauniin ulkonäön pohjalta.

Ranta kiinnittää kirjassaan huomiota varsinkin teen tarjoiluun ja säilytykseen, ja näistä ulottuvuuksista opin jotain uutta. Itsehän juon teetä ja kahvia samoista mukeista, mutta noin esteettisesti tuo on tosi huono idea. Suosin arjessani enimmäkseen pussiteitä, koska en jaksa puhdistaa teekannua joka kerta käytön jälkeen. Pitkään olen pärjännyt yhdellä teekannulla, mutta viimeisen vuoden aikana ne ovat lisääntyneet kaapissani vaivihkaa. Niitä on tullut hyvin pienellä rahalla ja jopa ilmaiseksi. Tänään olen menossa hakemaan neljättä teekannua tähän yhden hengen talouteen, jonka uskon olevan ratkaisu irtoteen käytön ongelmiini – onhan siinä erillinen siivilä, jonka voi puhdistaa kätevästi ilman, että pitäisi kuurata koko pannu joka käytön jälkeen.

Irtoteen säilytyksessä en ole vielä päässyt oikeaoppisuuden tasolle. Minulla ei myöskään ole japanilaisen teeseremonian välineitä, eikä muutakaan rekvisiittaa. Jossain vaiheessa hankin kirppikseltä samovaarin muutamalla eurolla, mutta luovuin siitä turhana tavarana, enkä kaipaa sitä takaisin. Tämä teos toki antaa vinkkejä harrastuksen syventämiseen pelkän pussiteen lipittelijästä kohti teesommelierin opintoja.

Kirjaa kuunnellessani join Ikean Rosehip-rooibosta, joka on osoittautunut parhaaksi tähän mennessä maistamakseni rooibos-laaduksi. Sen hyvyys piilee luultavasti silkkisessä pyramidipussissa, joka ei välttämättä ole kaikista ekologisin vaihtoehto. Muita teelaatuja, jotka ovat erityisesti jääneet mieleen, ovat olleet aito Darjeeling, kiinalainen Gunpowder ja kaikkien aikojen ikuisuussuosikkina kashmirilainen pinkki tee, jota en osaa keittää oikeaoppisesti kotioloissa.

Pekingin sapphisessa maailmassa

Teos: Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin (Gummerus, 2019)

Nuori nainen on lopettanut työnsä pelisuunnittelijana Rovion uppoavassa laivassa Helsingissä. Uusi työ odottaa Pekingissä, jonne hän lähtee lyhyellä varoitusajalla. Hän on kunnianhimoinen graafinen suunnittelija, jolle urakehitys merkitsee enemmän kuin ihmissuhteet. Naisia hän on tiennyt rakastavansa jo lapsuudesta saakka, mutta siihenastiset seurustelusuhteet ovat olleet lyhyitä. Uusi maa saa hänet katsomaan itseään ja muita uudella tavalla, ja maa myös avaa hänessä nukkuvan aistillisuuden.

Emma Kantasen (s.1989) teos on omaelämäkerrallinen romaani, ja myös esikoisteos. Ensi vaikutelma teoksesta oli, että ikäisekseen kirjailija on ehtinyt elää poikkeuksellisen rikkaasti. Kirjan kertoja ei ole sisäsyntyinen sankarimatkailija, vaan hän tekee ratkaisuja elämässään työn motivoimana. Silti tässä kirjasta parasta on kulttuurinen kuvaus, johon pelikulttuuri ja lesbokulttuurikin kuuluvat. Emma päätyy työn kautta kielikurssille, jonka opettajan suorasukaista kritiikkiä on välillä vaikeaa niellä. Hän joutuu suoraan apukouluun, koska hän ei edisty toonien oppimisessa opettajan haluamaan tahtiin.

Onnekkaan sattuman kautta Emma pääsee kirjautumaan Lala-naisten foorumille, jonka kautta hänelle avautuu aktiivinen naisyhteisö. Pekingin LGTB-yhteisö ei ole täysin maan alla, vaan he ovat alkaneet taistella oikeuksistaan pontevasti. Emmaa kehotetaan pysymään kaukana mielenosoituksista, mutta hän päätyy suunnittelemaan julisteita aktivistien keskukselle. Foorumilta löytyy myös naisystäviä, joista ensimmäinen, Anna, on taustaltaan muslimi. Suhde on myrskyisä, mutta tuntuu aidolta kohtaamiselta, johon kuuluu paljon muutakin kuin seksiä.

Kiinalainen lesbokulttuuri on kuitenkin väkivaltaisempaa ja rituaalisempaa kuin mitä kertoja saattoi etukäteen kuvitella. T- ja P-naisilla on määrätyt roolit, joiden rikkominen ei ole toivottua. Miehiä imitoivat T:t ryyppäävät rankasti, käyttävät bindereitä ja säätävät kondomien kanssa. Välillä Emmasta tuntuu, että länsimaisten kanssa seurustelu on joillekin naisille fetissi, ja että vallankäytön näkökulmasta naisystävät nauttivat siitä, että ulkomainen kumppani on avuttoman ummikon asemassa. Tasa-arvoinen parisuhde tuntuu vaikealta tavoitteelta, ja myös seksuaaliseen itseilmaisuun liittyy rajoitteita.

Kirjassa on paljon muitakin ulottuvuuksia kuin seksuaalisuus, ja se kannattaa lukea, vaikka lesbojen alakulttuurit eivät niin suuresti kiinnosta. Työelämään liittyvät havainnot ovat myös herkullisia, ja keskeisessä asemassa tässä on piratismin ilmiö. Muiden ideoiden varastaminen ei ole Kiinassa niin tuomittava asia kuin länsimaissa, vaan joissain piireissä sitä pidetään jopa ansiona. Työntekijänä kertoja joutuukin jatkuvasti säätämään omia periaatteitaan ja moraalikäsityksiään, ja myös esteettisiä ihanteitaan. Työ on myös hierarkkista, ja pomon pyynnöt välillä täysin naurettavia. Rovion luoviin tiloihin verrattuna työtä tehdään ahtaassa sardiinipurkissa, jossa piirtäjät hitsaantuvat toisiinsa kiinni.

Vertaan kirjaa, ehkä epäreilulla tavalla, äskettäin lukemaani Minna Eväsojan teokseen Melkein geisha, jossa työskennellään akateemisissa piireissä Japanissa. Lukemissani Japaniin sijoittuvissa suomalaisteoksissa kirjailija on usein jo ennen matkaansa perehtynyt kulttuuriin syvällisesti, ja matkan motivaattorina on kulttuuri, kun taas tässä kirjailija ei ole sisäsyntyinen Kiina-fani. Molemmissa lähtökohdissa on puolensa, mutta itse usein koen enemmän sympatiaa sellaisia tarinoita kohtaan, joissa vieraaseen maahan päädytään joko sattumalta tai taloudellisista syistä. Akateeminen turismi ja kulttuurivaihto on usein elitististä, varsinkin, jos sen rahoitus on turvattua. On monella tavalla rohkeampaa lähteä tutustumaan toiseen kulttuuriin kokonaan sen ehdoilla, myös työsuhteen ja palkkauksen näkökulmasta. Tässä tarinassa siis sukelletaan suoraan syvään päähän, niin työelämässä kuin ihmissuhteissa.

Kirjassa vaihtelevat runollinen ilmaisu ja yksityiskohtainen arkinen vuorovaikutus. Pidin eniten kertojan pohdinnoista taiteesta ja pelimaailman sisäisistä koodeista, myös hänen yrityksistään jättää tuottamiinsa peleihin persoonallisia jälkiä. Piirtämiseen liittyvät osiot toivat kirjaan myös tarvittavia suvantovaiheita, koska Pekingin yöelämän kuvaus oli paikoitellen jopa ahdistavaa. Toisaalta jäin miettimään kirjan nimen monia merkityksiä ja sitä, kuinka vapauttavaa ihmisen on omata useita nimiä, joilla kutsutaan öisin. Nimi on kutsuva, vaikka olen viime aikoina protestoinut näitä ”joka”-nimihirviöitä vastaan. Tämä nimi ei ainakaan uuvuta pituudellaan ja jättää houkuttelevasti kaikki ovet, näkyvät ja salatut, raolleen.

Kiina tiivistettynä liemikuutioon

Teos: Yu Hua: Kiina kymmenellä sanalla. (Aula&co, 2019)

Suomennos: Rauno Sainio

Yu Hua (s. 1960) on kiinalainen kirjailija, joka syntyi sopivasti kokeakseen kulttuurivallankumouksen lapsuudessaan ja nuoruudessaan, valmistui hammaslääkäriksi, ehti poistaa kymmenentuhatta hammasta ja päätyi sitten ihmeen kaupalla opiskelemaan kirjailijaksi valtion sponsoroimassa instituutissa Pekingissä v. 1983. Nuorena komeettana hän keskittyi alkuvaiheessa uraansa avantgardeen, ja alkutuotanto oli myös raa’an väkivaltaista tekstiä. Itse olen lukenut häneltä aiemmin kaksi Aula&co:n kustantamaa teosta, Elämänkaaren (alk. 1993) ja Xu Sanguanin elämän ja verikaupat (alk. 1995), jotka molemmat keskittyvät Kiinan maaseutuun ja kommunistisen valtion alkuaikoihin. Olen ollut molemmista innoissani, ja nyt varsinkin verikauppa-aiheinen teos kummittelee mielessäni. Sen voisi lukea uudestaankin, sen verran hurja lukukokemus se oli.

Kiina kymmenellä sanalla on esseekokoelma, jossa Yu Hua käsittelee synnyinmaansa kehityshaasteita kymmenen itse valitsemansa avainsanan kautta. Sanat ovat: Kansa, Johtaja, Lukeminen, Kirjoittaminen, Lu Xun, Erot, Vallankumous, Ruohonjuuret, Jäljitelmä ja Höynäytys. Varmasti varsinkin kaksi viimeistä teemaa kutkuttavat länsimaista lukijaa: kuinka pitkälle piratismin kulttuuri on mennyt Kiinassa, ja millaisia ovat tavallisten kansalaisten jäljennetyt unelmat?

Kirja on alun perin kirjoitettu vuonna 2009, julkaistu vuonna 2010, ja Yu Hua kirjoittaa jälkisanat uuteen painokseen vuonna 2018. Maassa on tapahtunut paljon myös kymmenen vuoden sisällä, eikä kiihtyvää talouskasvua voi pysäyttää. Ihmisten onnellisuudesta Yu Hua on kuitenkin skeptinen: se, että maassa myydään enemmän luksustuotteita kuin monessa länsimaassa, ei välttämättä tihku hyvinvoinniksi maaseudun köyhille. Itsemurha-alttius on lisääntynyt sitten 1990-luvun, ja maassa todistetaan niinkin karmeita tapauksia, joissa pienen lapsen vanhemmat tappavat itsensä, koska eivät voi ostaa lapselleen kadulta yhtä banaania. Viihdeteollisuus on paisunut mahdottomaksi, ja kansalle syötetään feikkiuutisia liukuhihnalta.

Yu Hua kytkee avainsanansa omaan elämäntarinaansa, ja varsinkin nuoruuteen 1970-luvulla, jolloin hän eli lääkärin poikana provinssikaupungissa ja tehtaili propagandajulisteita, joita liimattiin kaupungin muureihin ja seiniin. Itsekritiikki oli tuon ajan pakkoilmiö, eli moraalisista rikkomuksista syytettyjä pakotettiin tunnustamaan syntinsä julisteiden välityksellä, joita koko kansa muun lukemisen puutteessa kulutti. Julisteita tehtailivat syytetyt perheet ja yksilöt, mutta myös koululaiset ja palkatut propagandamaakarit. Ne olivat kansantaidetta, mutta myös kirjallisuuden korvike tilanteessa, jossa suurimmalla osalla perheistä ei ollut muuta luettavaa kuin Maon punainen kirja ja kootut teokset (jälkimmäinen suurimmalla osalla avaamattomassa muovikelmussa).

Kun sitten Kiinassa vapautettiin sensuurilakeja 70-luvulla, joitain länsimaisia klassikkoja painettiin uudelleen, kuten Tolstoita, Dickensiä ja Balzacia. Tässä vaiheessa kirjoja jonotettiin jakelupisteissä tuntikaupalla, mutta niitä yleensä riitti vain kouralliselle asiakkaista, ja jonojen loppupään katkeruus oli käsinkosketeltavaa. Yu Huan ensimmäinen itse lukema länsimainen teos oli Kamelianainen, jonka hän oli saanut käsiinsä käsinkirjoitettuna kopiona. Nuoret miehet kopioivat teoksen itselleen, mutta sen hallussapito oli riskialtista, ja kiinnijäämisestä olisi tullut taas valtava määrä itsekritiikkiä. Kaikki teokset, joissa oli vähänkin erotiikkaa tai romantiikkaa, olivat pannassa, joten nuoret miehet kokoontuivat Yu Huan luo tutkiskelemaan hänen isänsä lääkärikirjoja, joissa sentään näkyi paljaita naisen elimiä.

Maolaisuus oli 70-luvulla Suomessa varsin marginaalinen ilmiö, mutta muualla länsimaissa maolaisia opiskelijasoluja oli enemmän. Kirjan kontekstissa minua nauratti eniten Mao-kulttiin liittyvät esimerkit siksikin, että vuonna 2019 Suomessa vaalien alla perussuomalaiset syyttävät vihervasemmistolaisia muun muassa ”Mao-haalariin” pukeutumisesta. Öö, Kiinassa ei pukeuduttu poliittisiin haalareihin, mutta Mao-puku oli suosittu. Maolaiset aatteet levisivät laajalle myös kehitysmaihin, ja on minulla yksi itseäni vanhempi afrikkalainen ystävä, joka edelleen leikkaa kauluspaidoistaan kaulukset pois Mao-tyyliin. Suurimman jalansijan maolaisuus on saanut Nepalissa, jossa edelleen lauletaan vanhoja kiinalaisia vallankumouslauluja, nepaliksi totta kai.

Minua kiinnosti tässä teoksessa eniten 70-luvun muistikerrostumat, koska kommunistisen Kiinan arki on jäänyt minulle mysteerioksi. Teos avaa todella ansiokkaasti nuorten näkökulmaa, ja osoittaa myös nuorten oma-aloitteellisuuden ja kapinallisuuden tilanteessa, jossa kuka tahansa voi olla kenen tahansa ilmiantaja. Yu Huan isoveli varsinkin oli melko luova gangsteri, ja kouluaikana naisopettajien kauhu. Nuorisojengejä ei maolainen hallintokaan pystynyt hillitsemään, ja kirja osoittaakin, että teini-ikäiset ovat lopulta hyvin samansuuntaisia käytökseltään kulttuurirajojen yli.

Kirjaa voi lukea myös valikoiden, sillä alun perin sen esseet on julkaistu erillisinä teksteinä. Kokonaisuutena teos on kattava, mutta ei tyhjentävä, ja se käsittelee suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä pitkälti henkilökohtaisten muistojen suodattamana.

Pala erikoisempaa kirkkohistoriaa

HunanTeos: J. Pekka Mäkelä: Hunan (LIKE, 2018)

Tänä vuonna Finlandia-ehdokkaista kaikki teokset kiinnostavat, mutta Olli Jalosen Taivaanpallo tuntuu vahvimmalta kandidaatilta jo ensi kättelyssä. Valinnoissa ilahduttaa myös se, etteivät kaikki teokset sijoitu Suomen kamaralle, ja että niissä on historiallista hajontaa. Ehdokkaista olen nyt lukenut kaksi kuudesta, ja Pauliina Rauhalan Synninkantajat jäi kesken, mutta uskon tuntevani tuon kirjan sisällön suht hyvin.

J. Pekka Mäkelän Hunan herätti mielenkiintoni heti ehdokkaiden julkaisun jälkeen, enkä usko, että olisin löytänyt kirjan näin nopeasti ilman ehdokkuutta. Mäkelä on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta kaksi teemaa, Kiinan historia ja suomalainen lähetystyö ovat molemmat lähellä sydäntäni. Kiinan historiaan en ole perehtynyt muuten kuin kaunokirjallisuuden kautta, kun taas lähetystyöstä minun pitäisi tietää hieman enemmän opintojen kautta. 

Teoksen päähenkilö on suomalainen Helvi Söderman, opettaja ja maisterisnainen, joka jättää luonnontieteiden opettajan virkansa kotimaassa ja seuraa kutsumustaan Kiinan Hunan-provinssin lähetysasemalle. Helvi on mysteerinen neiti-ihminen, joka pitää ulkokohtaista ja -kultaista päiväkirjaa, eikä päästä muita lähettiläitä kovin lähelle itseään. Kaikki aseman lähettiläät, Helvi, Ilta ja Arvi ovat vahvassa uskossa, mutta eivät noudata täysin samoja oppeja sanaa levittäessään. 

Teos seuraa Helvin ja kahdeksan muun avainhenkilön vaiheita vajaan kymmenen vuoden ajan, ja kerronnan keskiössä on uskonnon ja poliittisen vakaumuksen vuoropuhelu. Ideologiaa ja vakaumusta kirjassa onkin niin runsaasti, että se välillä uuvuttaa. Kiinalaiset hahmot ovat kuitenkin tässä suhteessa paljon kiinnostavampia kuin suomalaiset, ja kaikista lattein uskonnollinen ja poliittinen pohtija valitettavasti on Helvi itse. Hänen työparinsa Ilta on särmikkäämpi, koska hän potee alemmuuskompleksia suhteessa ”ylhäiseen” maisterisnaiseen ja on enemmän taipuvainen juoruiluun. Arvissakin on enemmän särmää kuin Helvissä, päätyyhän tämä jopa kyseenalaistamaan kristinuskon paremmuutta suhteessa muihin uskontoihin ja jättämään lähettilään työn henkisen etsinnän vuoksi. 

Kirjan vahvuus ja samalla ongelmallisuus piilee sen faktuaalisessa taustassa. Mäkelä on lähtenyt jatkamaan edesmenneen äitinsä kirjaprojektia isotädistä ja kummitädistä, eli Helvi Söderman on ollut oikeasti Kiinassa vaikuttanut lähetystyöntekijä. On selvää, että kirjailija haluaa tehdä tällaiselle suvun merkkihenkilölle kunniaa, eikä siksi kehitä hahmoon ylimääräisiä kerroksia, kuten fiktiossa on yleensä tapana tehdä. Helvi jää pliisuksi hahmoksi, jonka ainoa erikoisuus on vahva saksalaismielisyys ennen sodan puhkeamista. 

Kirja välittää kuitenkin erinomaisesti Kiinan kansan syvästi jakaantunutta poliittista mielialaa, ja sota-ajan ja sitä edeltävien vuosien levottomuutta. Erityisen kiinnostavaksi nousi kysymys kristillisten koulujen roolista kommunistisen sukupolven henkisenä kasvattamona. Varmasti moni kommunisti-intellektuelli oli noihin aikoihin saanut kipinän lukea Marxia ja Leniniä luettuaan ensin Raamattua ja opittuaan länsimaista tapakulttuuria lähetystyöntekijöiltä. 

Pidin varsinkin Chan Yenin kapinallisen ja neiti Liun itseoppineen intellektuellin hahmoista. Neiti Liun kohtalo raiskauksen uhrina, pidätyskyvyttömänä vammaisena, tuntui harvinaisen traagiselta, mutta häntä ei kuitenkaan jätetty kärsimään kohtalostaan yksin. Naisten asema ei Hunanin maakunnan kylissä ole helppo, mutta Mäkelä rakentaa vahvatahtoisia naishahmoja, joilla on oma mieli myös moniavioisissa järjestelyissä.

Yhdeksän kertojan tekniikka tekee romaanista monisyisen, mutta myös raskassoutuisen. Varsinkaan en saanut paljoa irti sveitsiläisen Wolffin pariskunnan aviokriisistä. Kertomalla Wolffeista Mäkelä on ilmeisesti halunnut tuoda kirjaansa länsimaisia hahmoja, jotka eivät elä pyyteetöntä kristillis-siveellistä elämää, mikä sellaisenaan on haasteellinen romaanin kulmakivi. Sellainen uskonnollinen yhteisö, jossa kellään ei saisi olla salaisuuksia, ei lopulta ole kiinnostava fiktion kohde, ellei sen sisällä tapahdu rikoksia tai jos meno ei lipsahda aivopesun puolelle. 

Hunanissa oli paljon samoja viboja kuin Lauri Mäkisen teoksessa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015), joka kertoo suomalaisten pitkäaikaisesta missiosta Ambomaahan. Molemmat ovat ansiokkaita varsinkin siirtomaahistorian ja lähetystyön kuvaajina, mutta Mäkisen teoksessa henkilöhahmot olivat syvällisempiä. Mäkelä taas kunnostautuu laajempien historiallisten tapahtumien kaarten maalaajana, ja antaa enemmän toimijuutta kiinalaisille itselleen. 

Hunan on sen tyyppinen avainromaani, jonka kautta uskoisin joidenkin lukijoiden etsivän lisää samantyyppistä luettavaa. Tarina, joka johtaa uusiin tarinoihin ja inspiroi mahdollisesti lukemaan myös Kiinaa käsittelevää tietokirjallisuutta. Ja jos joku lukee Hunanin ensimmäisenä Kiinaan sijoittuvana romaanina, sille kannattaa varata runsaasti aikaa. 

 

 

Feministi löytää tien kotiin

Naisten valtakuntaTeos: Choo WaiHong: Naisten valtakunta. Kiinalaisen vuoristoheimon salattu maailma. (Minerva, 2018)

Käännös: Sirpa Saari

Mistä sain: E-kirjastosta

Etsin vastikään erästä kadottamaani amerikkalaista romaania 70-luvun naisyhteisöstä, jota en googlaamalla onnistunut löytämään. Halusin vain muistin virkistykseksi tsekata, minkä kirjan joskus teininä luin, mutta löysin paljon muuta kiinnostavaa. Nyt ei ole aika jäädä trippailemaan varhaisten feminististen muistojen poluille, vaikka utopiat, dystopiat ja reaalimaailman separatistiset kokeilut kiinnostavatkin.

Uusista kirjoista löysin sattumalta singaporelaisen Choo WaiHongin tietokirjan Naisten valtakunta, joka kertoo menestyneen yritysjuristin matkoista kuvitelluille ”juurilleen” Länsi-Kiinaan mosuo-heimon maille, Yunnanin maakuntaan. WaiHong on nelikymppinen sinkkunainen, joka kokee olleensa feministi nuoresta saakka eikä ole löytänyt tukea henkiselle kasvulleen bisnesmaailmasta. Rahaa hänellä on kertynyt sen verran, että downshiftaaminen loppuelämäksi lienee mahdollista.

WaiHongia kiehtoo mosuo-heimon kulttuurissa sen matriarkaalisuus ja matrilineaarisuus, tosin hän on tietoinen, että molemmat perinteet saattavat olla katoamassa. Mosuot ovat alkuperäiskansa, joiden pakanallinen perinne on vanhempaa kuin buddhalaisuus tai kiinalaisen sivilisaation tuoma filosofia. He palvelevat Gemua, vuorenjumalatarta ja Buddhaa samaan aikaan. Olennaista kulttuurissa on molempien sukupuolten vapaus pitää monia rakastajia, ja se, että lapsi saa identiteettinsä vain äidin suvun kautta. Isyys ei ole käsite, eikä isyyteen liity kulttuurisia velvoitteita, vaan miehet asuvat enimmäkseen äitiensä luona tai itsenäisesti naisista erillään.

Kulttuuria on tutkittu paljon, ja tämä on kepeä, subjektiivinen matkakirja aiheesta. WaiHong innostuu rakennuttamaan loma-asunnon unelmiensa maisemaan, ja viettää siellä aikaa kylän arvostettuna kummitätinä. Hän kokee saavansa tuossa kulttuurissa enemmän kunnioitusta kuin Singaporessa konsanaan, ja tutustuu useiden kummilapsiensa kautta perheisiin ja sukuihin, joissa on monenlaisia järjestelyjä. Suurin rooli hänellä on perinteisten juhlien elvyttäjänä, mutta hän myös sponsoroi monien nuorten ammattiopintoja läheisissä kaupungeissa.

Kirja on paikallisten perinteiden ja tapojen suhteen runsaan informatiivinen, mutta pidin sitä myös liian varovaisena ja pinnallisena. WaiHong ei mene kovin syvälle informanttiensa psyykeen, vaan kertoo enemmän heidän materiaalisesta selviytymisestään, kylän vuodenkierrosta ja miesten ja naisten työnjaosta. Kulttuuriin liittyvistä ongelmista hän kyllä mainitsee, joista suurimpia ovat insestin mahdollisuus (kun populaatiota on vain 40 000 eivätkä kaikki tiedä isistään, on hyvin mahdollista, että lähisukulaiset saavat lapsia keskenään) ja sukupuolitaudit, jotka ovat lisääntyneet huimasti alueelle kehittyneen turismin ja prostituution kautta.

Toisaalta tällainen varovainen kuvailu on paikallista kulttuuria kunnioittavaa, eli kirja on poliittisesti korrekti. Kirjan ulkokohtainen kerronta johtunee myös osittain siitä, että siinä kuvataan kulttuuria, jolla ei ole kirjallista ilmaisua ja jonka kieltä kirjailija opettelee hitaasti ymmärtämättä kuitenkaan syvällisesti sen käsitteitä. WaiHong asuu informanttiensa parissa, osallistuu heidän juhliinsa, käy naisten kanssa ulkona bilettämässä ja laulaa heidän laulujaan karaokessa, mutta kirjoittaa heistä edelleen kohteliaan vieraan tavoin.

Teos paranee loppua kohti, jossa päästään hieman tarkempaan analyysiin. Varsinkin Kiinan kulttuurivallankumouksen aikaansaamista muutoksista heimoalueilla ja viime ajan turismiteollisuuden vaikutuksista olisin halunnut lukea toisen kirjallisen lisää. Vaikutti myös, ettei paikallinen ”sinkkukulttuuri” ollut niin kiveen hakattua, vaan osa naisista päätyi asumaan pitkäaikaisen axiansa (rakastajansa)  parisuhteen kaltaisessa järjestelyssä vanhemmiten. Miesten ”riikinkukkokulttuurin” kuvaus oli melkein herkullisempaa kuin naisten budoaarien, mutta johtuen sukupuolten kulttuurisesta separatismista WaiHong ei päässyt tässä osallistumaan miesten rituaaleihin.

Kirjassa on upeita kuvia, ja se onnistuu ainakin monipuolistamaan kaltaiseni keskivertolukijan käsitystä kiinalaisista kulttuureista. Feminismin suhteen en menisi mainostamaan tätä teosta käänteentekevänä ”löytönä”, sillä feminismissä on paljon muustakin kyse kuin miesten ja naisten nukkumisjärjestelyistä. Yhteiskunnallisesti Choo WaiHong kirjoittaa enemmän kommunistisen Kiinan ja Singaporen yleisistä sukupuoleen liittyvistä rakenteellisista ja asenteellisista ongelmista kuin mosuo-kulttuurin, jota hän edelleen suht naiivilla tavalla pitää feministisenä ihanteena.

Mosuo-kulttuuri on hyvin fotogeenistä, ja näistä komeista ja kauniista etnologisista malleista on internet kuvia pullollaan. En yhtään ihmettele niitä nuoria perheitä, jotka juhlivat mieluummin lasten synttäreitä länsimaiseen tapaan, koska sain kuvan, että monella tapaa tuosta alueesta on jo tullut kiinalaisten turistien ulkomuseo. Tällaisessa museossa asumisen täytyy olla rasittavaa, ja kun kylistä kuolevat viimeiset lukutaidottomat mummot, kulttuurin säilyminen entisellään tuntuu erittäin epätodennäköiseltä.

 

Kuinka tiikeri säilyttää raitansa

IMG_1804Suurelle osalle maamme lukioikäisistä keskeinen siirtymäriitti kohti aikuisuutta ei enää ole interrail-reissu tai kielimatka Britanniaan, vaan kotimaiset festarit. Teini-ikäisiä kullanmuruja päästetään matkustamaan ulkomaille yksin tai kaveriporukassa entistä harvemmin, mikä johtuu niin taloustilanteen kiristymisestä kuin terrorismin pelosta, milloin mistäkin syystä. Siksi oli virkistävää lukea nuoresta miehestä, joka matkusti yksin viime vuosikymmenellä Kiinaan kung fu-koulun oppilaaksi 18-vuotiaana.

Joonas Tolvasen Soturimunkin oppipoika. Aikani Kung fu-temppelissä (Atena, 2017) on matkakirja, treenikirja ja humoristinen kertomus ystävyydestä ja kulttuurisuhteista. Tolvanen on tehnyt reilun kymmenen vuoden aikana Kiinaan pidempiä treenireissuja, joiden yhteinen kesto mitataan jo vuosissa. Kungfu-treenaamisen keskellä mies on opiskellut lääkäriksi. Määrätietoisuus ja elämän suunnittelu näkyy myös tekstissä: rehevän tilannekomiikan lisäksi tekstissä ei ole turhia rönsyjä.

Mitä kirjasta voi saada irti, jos ei ole koskaan harrastanut itämaisia kamppailulajeja? No, paljonkin. Tolvanen esittelee kungfu-filosofiaa ja eri koulukuntien eroja, ja näyttää alaan liittyvän koulutusteollisuuden. Varsinkin Dengfengin kaupungissa on kungfu-koulujen jättikampuksia, joilla asuu varsin nuoria oppilaita kaukana vanhemmistaan. Teoksen kuvaliitteet kertovat kaunistelematta koulujen oloista. 18-vuotias Joonas on varmasti ollut eksoottinen jättiläinen, ja kampuksella asuminen ikkuna maailmaan, joka turisteilta jää näkemättä.

Teos avaa Shaolin-koulukunnan filosofiaa ja kungfu-harjoitusten arkea kansantajuisesti ja perusteellisesti. Nuorella Joonaksella on treeniuransa aikana kaksi mestaria, ensimmäinen suuressa kungfu-koulussa ja toinen yksityisopettajana. Yksityisen harjoittelun metodi osoittautuu hänelle hedelmällisemmäksi, sillä jotkut kouluihin liittyvät metodit tuntuvat länsimaisesta oppilaasta käsittämättömiltä.

Teoksesta on vaikea kirjoittaa tekemättä juonispoilauksia. Ylipäänsä se avautuu kuin kunnon b-luokan kungfu-kohellusleffa, ja kohtaamisiin taistelusalin ulkopuolella liittyy lähes aina alastomuutta ja suorasukaisia seksuaalisia oletuksia. Nuori Joonas saa myös kiinalaisen tyttöystävän, jolla tosin on muitakin kosijoita. Han Ying Ying ei osaa englantia, eikä hänellä ole kännykkää eikä tietokonetta. Siksi kaukorakkaus ei varsinaisesti toteudu, mutta Joonas tapaa nuorta naista matkoillaan aina uudessa tilanteessa. Lopulta Han Ying Ying pääsee naimisiin ja perustaa haaveilemansa ravintolan, jossa tarjotaan myös Joonaksen lempiruokaa, paistettua riisiä. Myös hänen tyttärensä nimi Lanfen (”orkidean tuoksu”) viittaa ovelalla tavalla Suomeen, vaikka Joonas ei todellakaan ole lapsen biologinen isä.

Tämä on nuoren ihmisen kirjoittama hassu, vähän idealistinenkin kuvaus vieraasta kulttuurista, joka tulee tutummaksi, mutta jonka sisälle sukeltaminen on kirjailijalta edelleen vaiheessa. Ainakaan tässä ei yritetä liikaa miellyttää paikallisia, vaan kohtaamiset ovat paikoitellen rosoisia siksi, ettei kummallakaan osapuolella ole tietoa tai ymmärrystä toisen taustasta. Fenlan on tavalliselle kiinalaiselle epämääräinen abstraktio, ja sen vuoksi Joonas joutuu kungfu-piireissä välillä edustamaan amerikkalaista. Kulttuurisen omimisen näkökulmasta tämäkin teos voi herättää kiivasta keskustelua, tosin en nähnyt Tolvasen harrastuksen ainakaan tämän kuvauksen perusteella loukkaavan kiinalaisia.

Suosittelen kirjaa varsinkin sellaisille nuorille, jotka lukevat vähän tai joiden lukuharrastus on jumissa. Tolvasen vauhdikkaan, noloja tilanteita pursuavan tekstin kanssa pääsee helpolla kauas, ja filosofiaakin tulee  rivien välissä sopivasti. Tiikerin olemusta lukija pääsee miettimään monesta suunnasta, ja kukin meistä voi pohtia, voiko kesytetty tiikeri säilyttää raitansa.

 

 

Tuhlaajapoika ja vallankumous

IMG_1657Kiinassa oli kulttuurivallankumouksen hengessä tapana lähettää kaupunkien yliopisto-opiskelijoita maaseudulle tekemään kulttuurityötä, johon kansanvalistuksen lisäksi saattoi liittyä kansanperinteen keräämistä. Lähes kaikki lukemani maan lähihistoriaan liittyvät romaanit kertovat näistä kohtaamisista. Itse olen kokenut vanhempiin aikoihin sijoittuvat romaanit kiinnostavimmaksi, ehkä siksi, että niissä kuvataan enemmän paheellista kaupungistumista ja kiinalaisten kontakteja länsimaisiin valloittajiin. Kommunismin alkuaikoihin liittyvät tarinat ovat usein raakoja ruumiillisen työn kuvauksia, joissa jännite muodostuu puolueelle lojaalien ilmiantajien ja mielessään vanhan vallan kannattajien välillä.

Yu Huan Elämänkaari (Aula&co, 2016) kertoo maalaisen tuhlaajapojan tarinan klassisen universaalilla kielellä. Kansanlaulujen kerääjällä (joka on toinen kertoja) käy tuuri, kun hän kohtaa härkäänsä komentelevan vanhan miehen pellon reunalla. Fugui on poikkeuksellinen tarinankertoja, joka osaa laittaa itsensä likoon eri tavalla kuin tyypilliset informantit. Hänellä ei enää ole elämässään jäljellä muita läheisiä kuin härkä, jonka hän on nimennyt kaimakseen.

Fugui on kasvanut mieheksi ennen vallankumousta, käynyt yksityiskoulua vastahakoisesti, tullut palvelijan kantamaksi koulutiellä ja pukeutunut silkkeihin. Rikkaan maanomistajan poikana hän saa vaimokseen kauppiaan tyttären Jiazhenin kuin sormea napsauttamalla. Elämä on yltäkylläistä ja liittoa siunataan kahdella lapsella, mutta Fugui ei viihdy kotona. Hän katsoo oikeudekseen viettää puolet ajastaan ”sinivihreässä talossa” suvun perintöä tuhlaten. Hän nolaa appiukkoaan saapumalla kylille porton kantamana, ja kun vaimo tulee porttolaan hakemaan miestään viimeisillään raskaana, tämä tulee piestyksi. Perhe menettää omaisuutensa Fuguin törttöilyjen vuoksi jo ennen vallankumousta.

Köyhälle maalaisperheelle vallankumous ei ole iso uutinen. Fuguikaan ei ole aikanaan kuunnellut koulussa sen vertaa, että ymmärtäisi paljoa maailmanhistoriasta tai politiikasta. Hän joutuu sotaan vastoin tahtoaan kadulta napattuna, eikä tunne kunnolla ilmansuuntia tai maansa maantiedettä, jotta tunnistaisi taistelulinjat. Hän taistelee vapauttajien riveissä nationalisteja vastaan ilman aatteen paloa kahden vuoden ajan, eikä sodasta tule hänen elämänsä käännekohtaa.

Kommunismin toteutuksessa kylä kokee kuherruskuukauden, kun perheet joutuvat luopumaan kattiloistaan ja sinne perustetaan kansankommuuni. Yhteiskeittiössä syödään herroiksi niin kauan, kun karjaa riittää teuraaksi, mutta kukaan ei jaksa huolehtia eläinten hoidosta, kun eläimet eivät enää kuulu perheille. Kattiloita sulatetaan symbolisessa mielessä, mutta pian nälkä uhkaa kylää katastrofaalisesti ja kaikki syövät puun juuria ja villivihanneksia. Sosialistiseen suunnitelmatalouteen kansa ei ole kykenevä, joten pian palataan kotikeittiöihin.

Fuguin tarina on täynnä menetyksiä, surua ja vastoinkäymisiä. Luottamus länsimaiseen lääketieteeseeen on kortilla, kun kummatkin lapset kuolevat kaupungin sairaalassa. Vaimo sairastuu mystiseen luunpehmennystautiin jo ennen kuin tulee isoäidiksi, ja Fugui joutuu usein tekemään molempien työkiintiön. Tytär on tullut kuuromykäksi sotaretken aikana, ja kauneudestaan huolimatta hänen asemansa avioliittomarkkinoilla on mitätön. Perhettä kohtaa kuitenkin ensimmäistä ja viimeistä kertaa onni, kun vinopää Erxi tulee Fengxiania kosimaan. Erxi on vinosta päästään huolimatta riuska työmies, jolla on varaa järjestää näyttävät häät.

Fugui ei tiedä, mitä sana ”fasisti” merkitsee, kun häntä sellaiseksi haukutaan. Pian läheisessä kaupungissa kaikkien, myös tyttären perheen, on käytettävä taloustavaroita, joihin on painettu Maon viisauksia. Jopa tyynyliinoihin kirjaillaan iskulauseita. Köyhiä kyliä puoluekaaderit eivät jaksa monitoroida yhtä tehokkaasti, vaan siellä riittää plakaatit julkisten rakennusten edessä. Mikään vapauden vyöhyke Fuguin kylä ei silti ole, mutta kaikkien maalaisten mieliä kommunistinen hallinto ei saa kolonisoitua.

En tiedä, miksi ajattelin Heikki Turusen Simpauttajaa  tätä lukiessani. Tunnelmat eivät todellakaan ole identtiset, mutta kansankuvauksessa on joitain yhtymäkohtia. Suhtautuminen ihmiseritteisiin on yhtä graafista, huumori karkeaa ja isän ja pojan välinen kamppailu ottaa molemmissa samoja koomisia mittasuhteita. Tosin tässä poika ei karkaa vihoissaan pääkaupunkiin, koska hänen reviirinsä on liian pieni maailmanvalloituksesta haaveilemiseen.

Jos joku haluaa lukea ensimmäisen kiinalaisen romaaninsa, suosittelen tätä, sillä Yu Hua osaa tiivistää ja pysyä olennaisessa. Vaikka Fuguin tarina ei varmaan ole se tavallisin maalaismiehen kertomus, tässä kuvattu kylämaisema voi olla hyvinkin representatiivinen. Mielessäni sijoitin tämän jonnekin maan eteläosiin, mutta kylällä tai maakunnalla ei ole nimeä. Mitään kovin erikoisia paikallisia tapojakaan ei esitellä, ehkä siksi, että tässä kuvataan niin niukkoja aikoja, ettei ihmisillä ole varaa kehitellä perinneruokia.

Pidin kirjasta sen juurevan kielen ja syvästi tuntevien hahmojen vuoksi. Tietty länsimaisena feministilukijana kylmää aina, kun päähenkilö on vaimonhakkaaja, mutta ei Fugui kuitenkaan ole hahmo ilman omaatuntoa. Kommunismi katkaisee huikentelijalta siivet ja hänestä kasvaa vaatimaton perheensä palvelija. Myöskään tässä kuvattuja perhesuhteita ei voi käsittää länsimaisen kristillisen tai psykoanalyyttisen viitekehyksen kautta.

Haluaisin olla tarpeeksi lukutaitoinen kaivamaan henkisiä tai hengellisiä elementtejä teoksesta, mutta nyt voin vain arvailla. Fugui ei tee ”parannusta”, mutta kertomuksessa on ainakin iduillaan katumuksen ja luopumisen elementtejä. Kaikkea epäonnea ei selitetä perheenisän aiemman rietastelun kautta, vaan paha silmä pesii myös sairaalassa, jossa kaikki potilaat eivät ole samanarvoisia.

Suljettujen yhteiskuntien kertomukset ovat kiinnostavia (mutta haasteellisia) siksi, että usein niistä puuttuvat lähes kokonaan viittaukset yhteiseen maailmanperintöömme. Tässä romaanissa ei edes kuunnella radiota, ei edes kiinalaista populaarimusiikkia, eikä tuhlata aikaa turhiin harrastuksiin. Fugui ei halua, että hänen poikansa osallistuu koulunsa urheilutreeneihin, ja kokee liikunnanopettajan kiinnostuksen hänen poikansa taitoihin tunkeiluna. Kommunistit tuovat kyliin joitain moderneja uudistuksia, joita kaikki eivät halua.

Varmasti neuvostoaikaa kuvaavassa venäläisessä kirjallisuudessakin on kuvauksia kaukaisista ”tuppukylistä”, joissa asukkaat vastustavat kaikkea modernia. Kun kuitenkin olen lukenut neuvostoajan kuvauksia enimmäkseen Länsi-Venäjältä, niissä ilmenee uteliaisuus länsimaailman keksintöjä kohtaan ja halu imitoida niitä. Tässä Fugui kertoo tarinaansa mahdollisesti 70-luvulla tai 80-luvun alussa (teoksen aika-akseli on epätarkka), mutta tarinasta ei käy ilmi, onko hän koskaan käynyt elokuvissa, katsonut televisiota tai nähnyt valokuvaa itsestään.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 40: ”Kirjailija tulee eri kulttuurista kuin sinä”. Pidin haastekohtaa hölmönä, sillä ei kai kukaan näinä päivinä lue pelkästään kotimaista kirjallisuutta. Tarkoituksenani oli lukea tähän pohjoiskorealaisen Bandin teos Syytös, mutta ahdistuin jo ensi metreillä ja kirja jäi kesken. Tämä taas imaisi mukanaan elinvoimaisesti, enkä kokenut ainuttakaan tylsää hetkeä.

Lohikäärmeperhosen siivin

lohikrmeen_vrit-pekkola_pasi-32880650-frntlJossain on isä, jolle välittäminen merkitsee itse äänittämiä Pupu Tupuna-satukasetteja, postit-lappuja jääkaapin ovessa ja runsaita tuliaisia maailman lentokentiltä. Isällä on poika, joka on isovanhempiensa kasvattama, poika, joka ei muistuta ketään isänpuolisesta suvusta. Yhdessä Vietnamista adoptoidun Miinan kanssa hän on koulunsa ”etninen piristeruiske”. Eniten häntä ei kiusata vinoista silmistä, vaan siitä, ettei hänellä ole äitiä. Äiti on kadonnut pojan elämästä kaukaiseen Kiinaan tämän ollessa vuoden ikäinen. Pojan kiinalainen identiteetti on hauras, mutta täysin suomalaiseksikaan hän ei itseään koe johtuen yhteiskunnan ahtaista oletuksista siitä, kuka voi olla suomalainen.

Pasi Pekkolan romaani Lohikäärmeen värit (Otava, 2015) on erikoinen saaga perheestä, jota ei oikein koskaan ollut olemassa. Se on syväänluotaava kertomus Kiinan lähihistoriasta, erityisesti kulttuurivallankumouksesta ja sen jälkeisestä henkisestä rappiosta, joka rikkoi kyläyhteisöjä ja teki naapureista toistensa ilmiantajia. Se kertoo Kiinan epätasaisesta kehityksestä ja suuresta elintasokuilusta maaseudun ja kaupunkien välillä. Se kertoo nuorista naisista, jotka elättävät maalle jääneitä perheitään prostituutiolla – karaokebaareista, joissa itä kohtaa lännen usein irvokkaalla tavalla. Näistä kohtaamisista Daisyt, Rosiet ja Amyt harvoin nousevat rikkauteen ja menestykseen. Ottamalla länsimaisen nimen naiset kuitenkin suojaavat oikeaa minuuttaan ja taustaansa.

Romaanin päähenkilö on Qiaoling alias Daisy, jonka lempinimi on Pikku Lohikäärme. Qiaoling kasvaa kahdestaan köyhän isänsä kanssa, jonka selkä ei kestä peltotöitä. Tämän vuoksi isää epäillään jatkuvasti kapitalismin kätyrinä toimimisesta. Muutaman kylmän talven yli kaksikko selviää kielletyillä tuloilla, joita he saavat heinäsirkkataisteluista. Qiaolingin kyvyt löytää taistelijasirkkoja ja kasvattaa niistä voittajia ovat ilmiömäiset. Pekkola uppoutuu syrjäisen Shandongin provinssin Neljän tuulen kylän arkeen aistivoimaisella antaumuksella. Qiaolingin lapsuudessa ja nuoruudessa kokema syrjintä ja sorto on lopulta järkyttävämpää kuin hänen myöhemmät kokemuksensa karaoketyttönä.

Qiaolingin ensimmäinen kokemus ulkomaailmasta liittyy kiertävän elokuvateatterin vierailuun, ja poikaan, joka näyttää tälle Kultahattu-elokuvan. Daisyn ja Jayn epäonnisesta rakkaustarinasta tulee Qiaolingille jonkinlainen pakkomielle, johon hän vertaa oman elämänsä kokemuksia. Suomalaisesta kiltistä Tomista tulee Tom Buchanan, joka pelastaa karaoketytön tarjoten tälle ylellistä elämää Helsingissä, hiljaisten ihmisten maassa.

Teoksessa on kolme aikatasoa ja erittäin koukuttava juoni. Pidin kaikista tasoista, mutta erityisen paljon pidin Xiaolingin tavasta kuvata 1980-luvun Suomea ja maahanmuuttajanaisen yksinäisyyttä. Kaikki Suomessa ei ole mykkää eikä surkeaa, viihtyyhän Xiaoling jopa suomen kielen kurssillaan ja saa muodostettua hyvät välit appivanhempiinsa. Silti avioliitto uraohjus-Tomin kanssa vaikuttaa tuhoon tuomitulta, eihän Tomilla ole kykyä elää parisuhteessa. Kulttuurien välinen kuilu on leveä, vaikka Tomi on viettänyt Kiinassa pitkiä aikoja liikematkoillaan. Xiaoling jää raskautensa aikana yksin ihmettelemään kodinhoitohuonetta, mankelia, riisinkeitintä ja asuntoa, joka on niin suuri, ettei huutokaan kuulu makuuhuoneesta keittiöön.

Xiaoling, Tomi ja Kimi ovat kaikki kolme hyvin yksinäisiä ja kompleksisia persoonia. Kimillä on kenties toivoa murtaa yksinäisyyden kehä ja elää muutakin elämää kuin steriiliä toimistohotellieksistenssiä. Isän ja pojan kohtaamiset jäävät aina puolitiehen, sillä isä on onnistunut rakentamaan työkiireistään suojamuurin, jonka läpi ei pääse kukaan. Kimin on pelastanut isoisä, jolla on ollut aikaa viedä poikaa kalareissuille ja kertoa sotajuttuja. Isovanhempien ränsistynyt talo Kauniaisissa on romaanissa tavallisen elämän ja hyväksynnän symboli, jonne isä ja poika lopulta palaavat eeppiseltä Kiinan-reissultaan.

Lohikäärmeen värit  herätti minussa valtavan matkakuumeen, mutta myös halun opiskella lisää Kiinan poliittista historiaa. Pikku Lohikäärmeen kasvutarina tuntui yhtä autenttiselta kuin moni lukemani kiinalaisen kirjailijan kertomus kommunismin pimeimmistä vuosista. Eniten teoksen kerronnallinen ote muistutti minua Xinranin tosielämän kertomuksista maaseudun tytöistä ja taloudellisesta taakasta. Teoksessa on vahva feministinen sanoma, jota ei kuitenkaan alleviivata poliittisin sloganein. Ja vaikka kirjailija itse kertoo jälkisanoissaan halunneensa antaa äänen Kiinan naispuolisille seksityöläisille, yhtä lailla teos antaa äänen yksinhuoltajaisille kahdessa eri kulttuurissa.

Vanha pää nuoren naisen harteilla

Leski nunna kurtisaaniKiinalaisen Lin Yutangin (1895-1975) Leski, nunna, kurtisaani (WSOY, 1953, suom. Kristiina Kivivuori) vaikutti nimen perusteella romanttiselta fiktiolta, mutta jo johdannosta tuli ilmi, että teos oli aivan muuta, uudelleentulkittuja kansantarinoita, jotka Yutang valitsi kuvaamaan kiinalaista mentaliteettia ulkomaailmalle. Yutangin nimeen olen kyllä törmännyt ja tunnistin hänet länsimieliseksi kiinalaiseksi emigranttikirjailijaksi, mutta jostain syystä oletin hänen olevan nainen. Pieleen meni, hän oli mies, jolla oli pitkän kirjailijanuran ja Nobel-ehdokkuuden lisäksi yliopistoura ja ura keksijänä – hän mm. kehitteli kiinan merkkikielistä kirjoituskonetta ja hammasharjan, joka annostelee tahnaa automaattisesti.

Vaikka en aina lämpene teoksille, joissa vierasta kulttuuria ”käännetään” länsimaisille helposti purettavaan muotoon, tämä teos oli kerrassaan hurmaava. Teoksessa on kolme pitkää novellia, joissa kaikissa päähenkilöinä on naisia, hyvin neuvokkaita ja eteenpäin pyrkiviä sellaisia. Kaksi tarinoista sijoittuu lähemmäs nykyaikaan, ensimmäinen aivan  teoksen julkaisuhetkeen, jolloin kansantasavalta oli syntynyt. Kolmas tarina juontaa juurensa vuoteen 1595, mutta on elänyt kiinalaisten suissa elävänä legendana eri formaateissa vuosisatoja.

Pidin eniten nunnan tarinasta, sillä siinä osoitettiin buddhalaisen luostari-instituution joustavuus ja sen antamat mahdollisuudet naisten itsenäistymiseen. Siinä ylhäisen virkamiehen perhe matkustaa rouvan toiveesta kaukaisilla vuorilla sijaitsevaan luostariin kantotuoleilla. Heillä on mukanaan huutolaistyttö Huants’uu, jonka rouva on pelastanut prostituution ikeestä, joka heti ihastuu luostarin elämään ja haluaa jäädä sinne noviisiksi. Jopa rouvaa luostarielämä houkuttelee, vaikka nunnien mukaan rouva kykenee saamaan korkeamman buddhalaisen viisauden oppineelta mieheltään kuin heiltä. Luostarissa he ystävystyvät erityisesti Jijyn-nimisen nunnan kanssa, joka viihdyttää seuruetta uskomattomilla tarinoillaan luostarissa käyneistä miesvieraista. Luostarit kun elivät pitkälti vieraiden jättämillä lahjoituksilla, ja siksi nuorten noviisien ensisijainen tehtävä oli vieraiden viihdyttäminen. Olennainen rajanveto luostarin ja ilotalon välillä oli, ettei luostarissa kuulunut nukkua vieraiden kanssa samassa huoneessa. Näihinkään rikkomuksiin ei kuitenkaan suhtauduttu jyrkästi, vaan parhaimmat tulot luostari sai nunnien salaisilta rakastajilta. Jijyn (”Ylimaalliset pilvet”) on maailmannainen, mutta samalla erakko ja henkisen tiedon etsijänä ehdoton – häntä ei kiinnosta naimakaupat rikkaiden paksumahaisten kosijoiden kanssa. Hänellä on sanonnan mukaan ”vanha pää nuoren naisen harteilla”, ja lopulta hän päätyy vaeltavaksi askeetiksi.

Lesken tarinassa tutkitaan sitä, mitä syrjäkylällä tapahtuu, kun kielletty teatteriryhmä saapuu heitä viihdyttämään (vallankumouksen jälkeen teatteritaide oli sallittua vain kaupungeissa, maaseudulla sitä pidettiin haitallisena). Kurtisaanin tarina on riipivän traaginen kuvaus pekingiläisen korkean luokan ilotytön ja yliopisto-opiskelijan suhteesta ja naima-aikeista – periaatteessa naisen arvosta, jota mitataan vain hänen kauneutensa aikaansaamalla lisäarvolla. Se kertoo myös ihmisen universaalista juoruilunhalusta ja tarpeesta etsiä sijaiskokemuksia tilanteista, joihin suurin osa meistä ei itse koskaan uskaltaisi heittäytyä. Itse löysin siitä jopa puhdasta feminististä raivoa, joka purkautuu itsetuhoisesti, kun muutakaan purkautumiskanavaa ei ollut.

Yutang kuljettaa lukijansa tyypilliseen syrjäkylään, suur- ja provinssikaupunkeihin ja eristyneeseen vuoristomaisemaan, eli lukukokemus on varsinainen grand tour. Ruokaa maistellaan viiden maun klassisen paletin mukaan, välillä ryypätään estottomasti, välillä taas filosofoidaan Taivaan rangaistuksista pahantekijöille. Kurtisaani-kertomuksen rakkausrunot ovat huikeita ja kelpaisivat luettaviksi irti kontekstistaan. Teoksesta kuultaa läpi myös kirjailijan oma henkinen ja hengellinen etsintä: biografioiden mukaan tämä kristityn pastorin poika aloitti kristittynä, aikuisiässään palasi buddhalaisuuteen ja taolaiseen ja kungfutselaiseen filosofiaan, mutta vanhalla iällä Yhdysvalloissa tuli perheensä kannustuksesta houkutelluksi takaisin kristityn kirkon pariin. Tapa, jolla Yutang tässä esittelee esimerkiksi buddhalaista uskoa, ei kuitenkaan nojaudu mihinkään dogmaan ja tuntuu äärimmäisen sallivalta. Henkilöhahmojen henkinen etsintä hengittää ja tuntuu aidolta.

Kaiken kaikkiaan teos oli täyteläinen, monisyinen ja syvällinen matka Kiinan historiaan, erityisesti naisnäkökulmasta. Olen tässäkin blogissa enimmäkseen esitellyt loistavia kiinalaisia kirjoja, enkä ole montaa kertaa saanut pettyä myöskään kevyemmän fiktion ääressä kuin tämä teos. Tässä on kaikki klassikon ainekset ja toimii taatusti muunakin kuin vieraaseen kulttuuriin ”sisäänheittoteoksena”. Itse sain tästä runollista sielun etsintää puettuna välillä hyvinkin pragmaattiseen pakettiin, jossa vesipuhvelit mylvivät.

PS: Alaviitteessä Yutang vertailee lyhyesti japanilaista zenbuddhalaisuutta kristittyjen kveekarikirkkoihin, siitä näkökulmasta, että molemmat suuntaukset kielsivät papiston merkityksen ja ovat keskittyneet olennaiseen. Kiinnostava näkökulma, enpä ole tullut ajatelluksi.

Ylikypsän katastrofin todistaja

camp14Amerikkalaisen toimittaja Blaine Hardenin elämäkertateos Escape from Camp 14 (Pan Books, 2013) pitää lukea karaistuneella mielellä. Minulle on nyt kertynyt näitä vankila/kidutus/ääriolosuhdekuvauksia, mutta tämä teos kaikessa yksinkertaisuudessaan ja johdonmukaisuudessaan on pahimmasta päästä, mitä ikinä olen saanut käsiini. Teos on saatavilla myös suomenkielisenä käännöksenä Gummeruksen ja Amnestyn yhteistyönä.

Teos kertoo nyt kolmikymppisestä Shin Dong-huykista, jonka koti oli 23 ensimmäistä vuotta elämästään pahamaineinen vankileiri numero 14, jonne kerättiin ”pahimmat” valtion viholliset perheineen. Kim Il-Sungin kuuluisan juche-opin mukaan isien ja äitien synneistä kuuluu kärsivän kaksi sukupolvea heidän jälkeensä, jotta uhka valtiolle saadaan eliminoitua. Ylipäänsä kaikki tässä demokraattisessa kansantasavallassa tuntuu pohjautuvan geeniperimään. Leiri 14:lla jotkut kuuliaiset vangit saivat kuitenkin luvan perustaa perheitä, mutta perheen isä sai vierailla äidin ja lasten luona vain viitenä päivänä vuodessa ja noin yhdentoista vuoden iässä lapset eristettiin äideiltään. Käsitystä perheestä ei siis eliminoitu täysin, mutta leirillä ei ollut mahdollista ilmaista ihmiselämälle tyypillisiä tunteita perheenjäseniä kohtaan.

Shinistä tuli jo nuorena ilmiantaja, joka teki juuri kuten vartijat toivoivat. Annettuaan ilmi äitinsä ja veljensä karkuyrityksen hän joutui itsekin kidutettavaksi, sai seurata perheenjäsentensä teloitusta ja joutui takaisin leirin paariakastiin. Tästä hänen tarinansa varsinaisesti alkaa. Itsenäisen ajattelun kehittyminen on hidasta ja vaivalloista; etupäässä lasten ja nuorten toimintaa ohjaa vain yksi asia, nälkä ja pyrkimys tyydyttää sitä kielletyin keinoin. Ihmiskuva leirillä on pavlovilais-skinneriläinen. Kutsua vankien asemaa eläimelliseksi olisi loukkaus eläimiä kohtaan.

Harden kirjoittaa Shinin vaiheista niin kuin keskitysleirin kokemuksista voi ylipäänsä kirjoittaa: raa’an koruttomasti. Hän vertaa Shinin tarinaa esimerkiksi Elie Wieselin ja Anne Frankin tarinoihin, mutta suuri ero näiden välillä on se, ettei Shin Dong-huykilla ollut mitään vertailukohtaa leiriolojen ja ulkomaailman välillä. Hän ei lapsena tiennyt, että on olemassa valtio nimeltä Pohjois-Korea tai että maailma oli pyöreä. Suurta Johtajaakaan ei leirillä palvottu, sillä tätä paariakastia pidettiin ansaitsemattomana kansallisiin iloihin. Olisikin kiinnostavaa vertailla Shinin kertomusta pohjoiskorealaisen ns. normiarjen kuvauksiin, joita on viimeisen vuosikymmenen aikana julkaistu muutama.

Shin Dong-huyk kuuluu siihen ikäpolveen, josta iso osa kuoli nälänhätään 1990-luvun puolessavälissä. Vankileirillä kuoltiin enemmän kidutuksen aiheuttamiin komplikaatioihin ja hoitamattomiin sairauksiin kuin nälkään. Päästyään pakenemaan leiriltä mies ei nähnyt ulkopuolella suurta vapautta, mutta hän oppi varastelemaan riisiä ja vaatteita maaseudun kodeista talon väen ollessa töissä. Varsinaisesti hänen elämänsä alkoi vasta rajanylityksen jälkeen, eikä se ollut helppoa eikä vapaata Kiinassa, Etelä-Koreassa eikä unelmatehdas Kaliforniassakaan.

Teos avaa tärkeitä kysymyksiä ääriolosuhteissa syntyneistä traumoista ja stressistä. Shin Dong-huyk sai psykiatrista ja psykologista ammattiapua tilanteeseensa sekä Etelä-Koreassa että Yhdysvalloissa, mutta selviytyminen ja ulkomaailmaan sopeutuminen on ollut hänellä kuten tuhansilla hänen maanmiehillään ja -naisillaan hidas prosessi. Teos kuvaa hyvin totalitarismista paenneiden pakolaisten sopeutumisvaikeuksia uusissa maissa, joissa yhtäkkiä kuuluisi ottaa vastuu omasta elämästään. Länsimaiden näennäisessä vapaudessa kun sireeni ei soi herättäen työtätekevää kansaa aamulla kello kuusi, eikä sähkö mene poikki iltayhdeksältä. Harden kertoo pohjoiskorealaisten vaikeuksista pitää työpaikkoja ja elää parisuhteissa. Vaikka pakolaiselämän kuvauskaan ei ollut ruusuista, se oli ainoa osio teoksessa jota pystyi lukemaan analyyttisesti muistiinpanoja tehden ja uusia kysymyksiä kysyen. Alkuosa oli puhdasta pahoinvointia aiheuttavaa.

Pohjois-Korean kansan ja sieltä paenneiden pakolaisten asioista välittää vain kourallinen ihmisiä maailmassa. Ruoka-apua maahan on lähetetty 1990-luvun nälänhädästä saakka, mutta apu ei todennäköisesti mene oikeaan osoitteeseen. Yhdysvalloissa ja Etelä-Koreassa on vain muutamia ihmisoikeusjärjestöjä, jotka yrittävät edistää tietoisuutta mm. vankileireistä ja niiden oloista. Shin Dong-huyk on yksi kolmesta ulkomaille paenneista vankileireiltä selviytyjistä ja ainoa, joka on uskaltanut puhua kokemuksistaan julkisuudessa. Tällä hetkellä hän asuu taas Etelä-Koreassa ja on mukana mediaohjelmissa, joissa yritetään levittää tietoutta Pohjois-Korean oloista. Toivon mukaan kuulemme hänestä uudestaan ja mielellään hänen itsensä kirjoittamana. (Ensimmäinen koreankielinen todistajanlausunto julkaistiin kirjana ennen tätä, mutta teos vaipui unohduksiin. Saatuaan lisää elämänkokemusta ja opiskeltuaan maailman toimimista Dong-huykista varmasti vielä tulee mainio kirjailija tai toimittaja.)