Too big in Japan?

Teos: Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. (Gummerus, 2016)

BookBeat tarjosi minulle teoksen nimeltä Melkein geisha, ja tartuin siihen hieman epäluuloisesti, koska olen tähän ikään mennessä lukenut aika monta teosta länsimaisten seikkailuista outojen japanilaisten parissa. Viimeisenä mielessäni kummitteli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013), josta pidin kuin hullu puurosta, mutta joka on jälkikäteen herättänyt minussa kriittisiäkin kysymyksiä Japani-hulluudesta. Olisi joskus kiva lukea Japani-aiheinen matkakirja, jossa kirsikkapuiden, zen-buddhalaisuuden ja viimeisen päälle hiotun estetiikan lumous särkyy.

Minna Eväsoja on nainen, jonka elämä on pitkään kietoutunut Japanin ympärille. Ensin hän lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen yliopiston vaihto-opiskelijana Japaniin vuonna 1990, ja tämän jälkeen hän on asunut maassa pitkiä jaksoja, pisimmillään kolmen vuoden putken. Koska asiantuntemusta kirjailijalla riittää varmasti mistä tahansa maahan liittyvästä aiheesta, ilahduin tästä kirjasta, joka oli henkilökohtainen ja elegantisti rajattu. Eväsoja kertoo nelisenkymmentä pientä arkista tarinaa kohtaamisistaan japanilaisten kanssa eri kausilta. Ensin hän on tavallinen riviopiskelija, sitten jatko-opiskelija ja lopulta tohtori ja perheenäiti, joka matkustaa maahan myös raskaana ollessaan.

Eväsojan Japanin-tuntemusta muokkaa eniten opiskelu Urasenke-nimisessä teekoulussa Kiotossa – paikka, jossa olen sattumoisin käynyt tutustumassa Japanin valtion sponsoroimalla matkalla. Tämä toi lukemiseeni henkilökohtaisuutta, vaikka matkasta on yli 20 vuotta, enkä ole päässyt maahan sen jälkeen. Meille esitetty turistiversio teeseremoniasta oli tuskaa polvilleni jo 24-vuotiaana, ja koin myös monissa perinneravintoloissa häpeää isosta koostani ja kömpelyydestäni. En tosin ollut ainoa, joka koki niin, enkä ryhmän suurikokoisin. Myös Eväsoja nauraa muistoilleen alkuaikojen kohtaamisista: vaikka hän painoi ensi matkallaan vain 47 kg, japanilaiset miehet olettivat hänen kykenevän juomaan valtavia määriä väkevää viinaa vain siksi, että hän tulee Suomesta.

Kioto on Eväsojan henkinen koti, mutta kirjaan mahtuu kuvauksia matkoista myös muuanne Japaniin. Usein hän matkustaa teekoulun Sensein kanssa konferensseihin, joissa hän saa toimia kunnioitetun mestarinsa avustajana. Kun hän myöhemmin palaa maahan väitelleenä tutkijana, hän edelleen kokee vanhemmilta miehiltä tytöttelyä, mutta äidiksi tulon jälkeen hän kokee asemansa parantuneen. Nuorena Eväsoja pelkää eniten keski-ikäisiä täti-ihmisiä, obasaneja, joiden valta on usein aviomiehiään suurempaa työelämän ulkopuolisessa maailmassa. Opiskeluaikana hänen pitkäaikainen vuokraemäntänsä, rouva Makioka on tällainen: hän tulee asuntoon omilla avaimillaan milloin tahansa, ja vaatii vuokralaiselta saapumista kuukausittaiselle lounaalle, jolla harjoitellaan englannin kieltä.

Tässä teoksessa Japanin esteettinen lumous rakoilee vain niissä tarinoissa, joissa sivutaan naisten kokemaa seksuaalista häirintää. Aihe on edelleen tabu, varsinkin, jos ahdistelija on työkaveri tai pahimmassa tapauksessa pomo. Kirjailijan omat kokemukset ovat onneksi harvinaisia, mutta hänkin saa käyttää judokan taitojaan miehiä hätistellessä. Eniten nauroin kohtaamiselle Kambodzan prinssin kanssa, jonka aikana Minna saa tarjouksen miehen rakastajattareksi rupeamisesta ja ilmaisesta asumisesta Pariisissa.

Olen toki kiinnostunut teeseremonioista, kalligrafiasta ja zenbuddhalaisesta meditaatiosta, mutta kliseisen turistisella tavalla. Japanilainen kulttuuri, jossa hienostuneisuus, kohteliaisuus ja pienten yksityiskohtien huomioon ottaminen ovat keskeisiä arvoja, ei automaattisesti avaudu kaltaiselleni huithapelille. En voisi sopeutua kulttuuriin, jossa puhtaat vierailusukat on aina oltava kassissa ja jossa on muistettava lähettää kiitoskortteja ja vastalahjoja näiden vierailujen jälkeen. Tosin tässä teoksessa kuvataan melko perinteisiä perheitä ja keskiluokkaista elämismaailmaa – vain yhdessä jutussa päädyttiin työväenluokan asuinalueelle, ja sielläkin pysyttiin liian vähän aikaa.

Näistä painotuksista huolimatta nautin kirjan flow’sta ja pidin kokonaisuutta moniulotteisena ja tasapainoisena johdatuksena vieraaseen kulttuuriin. Myös Eväsojan muut teokset, varsinkin uusin Shoshin – aloittelijan mieli (2018), alkoivat kiinnostaa, sillä niissä sukelletaan syvemmälle zenbuddhalaisuuden ja wabi sabi-filosofian salaisuuksiin.

Tällä postauksella aloitan kirjabloggareiden Naistenviikon, jonka aikana olisi tarkoitus lukea mahdollisimman monta naisen kirjoittamaa teosta. Haasteen teema ei suuresti poikkea normaalista kirja-arjestani, mutta näin kesän sydämessä se varmasti tuottaa iloa kesälomalaisille. Hyvää naistenviikkoa varsinkin kaikille nimipäiväsankareille!

Alkubloggaajan opetuksia etsimässä

1155_Asioita_2014514105830Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen sykkimään nopeammin (Otava, 2013) on pyörinyt muistijälkenä takaraivossani pitkään, tosin luulin kirjan olevan romaani. Sain teoksen vihdoin käsiini viime viikolla osana Hullujen päivien ”sixpackiani”. Kuuden teoksen suunnistuksella Asioita oli vasta neljäs rasti, sillä reittasin sen ensi silmäykseltä hidaslukuiseksi.

Ja oikeassa olin. Mian ja 900-luvulla syntyneen Sei Shonagonin symbioottisessa seurassa hurahti kokonainen viikonloppu. Tietysti tein muuta välillä, mutta lukeminen vaati mielen puhdistamista muun maailman meteliltä. Kyseessä on erikoinen matkakirja, jossa on aino annos omaelämäkerrallisuutta ja myös puolifiktiivista elämäkertaa naisesta, josta oikeasti on olemassa kovin vähän historiallista todisteaineistoa. Mia kutsuu idoliaan esibloggaajaksi, eli julkisen päiväkirjan pitäjäksi. Heian-kaudella hovinaisten (jotka usein olivat lähtöisin virkamiesperheistä) oli mahdollista kirjoittaa asioista, joista miehet ja aatelisnaiset eivät olisi kuuna kuunvalkeana kirjoittaneet. Verrattuna maailmankuuluun aikalaiseensa Murasaki Shikibuun, jonka Genjin tarinasta tehty tutkimus luultavasti täyttäisi ainakin pienen kirjaston, Sei Shonagonin elämän ja tuotannon tutkiminen osoittautui kinkkiseksi projektiksi, varsinkin kun Kankimäen japanin taito ei vielä yltänyt lukemisen tasolle.

Teos jäljittelee Sein fragmentaarista kirjoitustyyliä uskollisesti ja vie lukijansa kymmenille kiinnostaville sivupoluille. Rakkaus listoihin on varmasti päällimmäinen piirre, joka teoksesta jää mieleen. Listat ovat elämäniloisia, sensuelleja arjen dokumentteja, jotka haastavat katsomaan lähiympäristöään toisin. Sein tuhat vuotta vanhat ”päivitykset” eivät loppujen lopuksi eroa paljoa Mian ja hänen lähipiirinsä sosiaalisen median ulostuloista. Sei oli omapäinen, seikkaileva ja kapinallinen kirjailija, joka oli palkattu viihdyttämään keisarinnaa ja myös houkuttelemaan keisaria viettämään enemmän aikaa vaimonsa luona. Hänen havaintonsa miehistä, öisistä kohtaamisista ja erotiikasta muistuttavat suorasukaisuudessaan pitkälti Sinkkuelämän naisten analyysejä – Kankimäkeä hämmentää, että länsimaisessa populaarikulttuurissa jouduttiin odottamaan tämäntyyppisiä ei-tunteilevia kuvauksia miehistä 1990-luvulle saakka.

Minua teoksessa kiinnosti eniten nykypäivä ja Mian oma irtiotto mainosmaailman oravanpyörästä. Vuorotteluvapaa taitaa olla kuoleva resurssi nyky-yhteiskunnassa, joten on kiinnostavaa lukea sen vietosta vielä, kun se on ollut joillekuille mahdollisuus. Tässä selvästi oireillaan neljänkympin ikäkriisiä, mutta löydetään voimavaroja sinkkuudesta ja lapsettomuudesta. Lukijana odotin teokselta edes pienimuotoista romanssia, jota ei tullut, mutta se ei ollut pettymys. Jollain tasolla teos muistuttaa minua Elizabeth Gilbertin teoksesta Eat Pray Love (2006), vaikka Kankimäen oman tien etsintä onkin eksentrisempää ja älyllisempää. Molemmissa teoksissa kuitenkin syödään samalla antaumuksella.

Kiotossa Kankimäki ehtii elää paikallista arkea vajaan puoli vuotta, kahdessa jaksossa, joista toisen katkaisee tsunami ja Fukushiman ydinonnettomuus. Pidin paljon ruokakuvauksista ja kuvauksesta elämästä eurooppalaisten vagabondien suosimassa torakkahostellissa. Ystävyydet japanilaisten kanssa rajoittuvat tässä eurooppalaisten miesten tyttöystäviin. Selvästi Kankimäki ei matkustanut Kiotoon saadakseen roppakaupalla uusia japanilaisia ystäviä, vaan tutustuakseen itseensä ja Sei Shonagoniin. Parin viikon evakkoreissulla Thaimaassa hän kauhistuu muiden turistien tarpeesta huolehtia hänen seuraelämästään. Naisen yksin matkustamiseen liittyy Thaimaassa paljon ennakkoluuloja, joita hän ei Japanissa kohtaa. Japani on maa, jossa yksinäinen ulkomainen saa elää rauhassa ilman tungettelevia kysymyksiä.

Minulla oli jotain esitietoa japanilaisnaisten muinaisesta tyynynaluskirjaperinteestä, joten olen mahdollisesti törmännyt Sei Shonagonin nimeen. Japanin naiskirjallisuuden historian kuuluisi olla pakollinen opintokokonaisuus sukupuolentutkimuksessa, mutta omana aikanani Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin saattoi perehtyä vain marginaalisesti ja silloinkin länsimaisten tutkijoiden johdattelemana. Kiinnostuin itse Japanin naishistoriasta siksi, että pääsin opiskeluaikana reissaamaan sinne ja vierailin muutamissa naisjärjestöissä. Kankimäen suhde feministiseen tutkimukseen on uteliaan avoin, mutta hän kokee paljon lukemastaan esoteeriseksi sanahelinäksi. Tutkimusta hän selvästikin tekee, mutta ei perinteistä akateemista sellaista. Tutkimusmetodina hänellä on tutkimuskohteeseen mahdollisimman täydellinen samastuminen. Tutkimuskysymyksistä en päässyt täysin selville. Tämän tyyppinen fiktion, tietokirjallisuuden ja tieteen rajamailla käynti on kieltämättä haasteellista ja kiinnostavaa. Teoksesta kuitenkin saa eniten irti, jos lopettaa sen kategorisoimisen totuttuihin kirjoittamisen genreihin ja antautuu sen tarjoamalle flow’lle.

Heian-ajan kulttuurissa oli tapana huomioida rakastajaa seuraavan aamun runolla, jonka tyylistä ja paperin laadusta pystyi päättelemään intohimon intensiteetin. Kaikista masentavinta tietysti oli, jos runoa ei koskaan saapunut, mutta toiseksi masentavinta oli, jos miehellä oli ruma käsiala tai jos hän teki kirjoitusvirheitä. Kankimäki itse vertaa perinnettä tämän päivän tekstiviestikulttuuriin, ja kysyy itseltään rehellisesti: voisinko jatkaa tapaamisia miehen kanssa, joka ei osaa kirjoittaa yhdyssanoja oikein? Tämä osio nauratti minua teoksessa eniten.

Hienointa ja hämmentävintä minulle oli huomata, että suuren elämänmuutoksen keskellä voi pysyä näinkin selväpäisenä. Kankimäki kuvaa paria meditaatiosessiota, joissa toisessa munkki lyö osanottajia kepillä selkään ja toisessa hän pelkää jalkojensa puutuvan amputaatiokuntoon. Henkisen tien etsinnästä kerrotaan kauttaaltaan humoristisesti, mutta minua jopa hämmentää, ettei kirjailija ”hurahda” mihinkään buddhalaisuuden haaraan eikä erityisruokavalioon, kun tarjonta ympärillä on taatusti ollut runsasta. Itselleni teos antoi paljon sisäisen keskustelun ja itsetuntemuksen tasolla, paljon enemmän kuin ns. elämäntaito-oppaat, joiden sivuilla sana ”henkisyys” esiintyy toistettavana mantrana.

Uskon, että Asioita on teos, joka tulee hurmaamaan vielä moninaisia yleisöjä ja jolle kahden vuoden suomenkielinen hyllyelämä kirjakaupassa on vasta menestyksen alku. Teos on toistaiseksi käännetty italiaksi ja käännösoikeudet on myyty Hollantiin.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kanssabloggareille, sillä se saa miettimään kirjallisen itsensäpaljastamisen genreä aivan uusista näkökulmista. Itse toivon, että se tulee vielä auttamaan minua kirjoittamaan tyylikkäämpää ja oivaltavampaa blogia.

PS: Teoksessa mainittu Peter Greenawayn The Pillow Book-DVD on katsomattomana kellarivarastossani, eli voisin jatkaa Sei Shonagon-festareita – jos jaksaisin tunkeutua läpi kymmenien avaamattomien muuttolaatikoiden.

PS2: Valitettavasti en löydä näppikseni erityismerkeistä japanilaista o-kirjaimen ylle kuuluvaa pystyviivaa, joten olen kirjoittanut teoksen päähenkilön nimen systemaattisesti väärin.

 

 

Kirsikankukkien aikaan

Toinen VanhKyotoan kirjan päivän haasteeni oli japanilaisen nobelistin, Yasunari Kawabatan (1899-1972) klassikkoromaani Kioto (alk.1962, suom. Eeva-Liisa Manner, Tammi 1968), jonka sain taannoin luettavaksi ystävältä lukupiirisessiosssa. Kioto oli tehnyt häneen suunnattoman vaikutuksen jo nuorena tyttönä ja minun piti tunnustaa, etten tuntenut koko kirjailijaa. En esitä olevani  minkään sortin Japanin-tuntija, mutta yleisenä Aasian ystävänä odotan itseltäni tietämystä edes Japanin kansainvälisesti tunnetuimmista kirjailijoista. Nähtävästi sekin haaste on ollut vaikea tavoittaa. En ole mikään Nobel-kirjailijoiden palvoja enkä katso velvollisuudekseni lukea vuoden nobelistin teoksia, vaikka suurin osa niistä usein löytyykin jo valmiiksi käännettyinä Keltaisesta kirjastosta. Vanhojen nobelistien teoksia sen sijaan on mielenkiintoista lukea, ilman suorituspaineita.

Kiinnostukseni Japanin kirjallisuuteen syttyi 90-luvulla Banana Yoshimoton, raflaavan pop-henkisen naiskirjailijan tuotannosta. Yoshimoton rinnalle toiseksi kestosuosikiksi nousi pian Haruki Murakami, ja Murakamin rinnalla olen pitänyt Kenzaburo Oesta, joka on näitä edellisiä paljon ”hitaampi” ja filosofisempi kertoja. Kazuo Ishiguro-haasteeni on vielä levällään, mutta sen loppuun vieminen näyttää lupaavalta. Kawabatan tyyli lähentelee näistä mainitsemistani nykykirjailijoista ehkä lähiten Ishiguroa; erityisesti Kioton ja The Artist of the Floating World-romaanien välillä on luonteva temaattinen silta ja tyylillistä samanhenkisyyttä.

Kioton juoni on yksinkertainen ja kerrontatapa lähestyttävä, vaikkei paljon Japanista tietäisikään. Siinä seurataan kahden toisistaan erilleen joutuneen kaksossiskon Chiekon ja Naekon jälleennäkemistä ehkä 1950-luvun lopun Kiotossa. Ajankohta on viitteellinen, mutta II maailmansodan pahimmista traumoista tässä on jo toivuttu ja huomio keskittyy taas pienempiin murheisiin. Chieko on lapsena lapsettoman pariskunnan rappusille hyljätty löytölapsi; tosin Chiekon ottoäidillä on välillä muunlaisiakin versioita tytön adoptiosta. Chieko on saanut tietää kohtalostaan teini-ikäisenä ja nyt kaksikymppisenä asia nousee taas ajankohtaiseksi hänen suunnitellessa tulevaisuuttaan urasuunnittelun ja naima-aikeiden viidakossa. Naekoon hän törmää retkellä vuoristokylään, jossa hän huomaa identtisesti häntä muistuttavan nuoren naisen metsätöissä. Sisarusten välinen luokka- ja kokemusero on ilmiselvä: Chieko on saanut kasvaa suht vakavaraisessa kangaskauppiaan perheessä, jossa häntä on kasvatettu kunnioittamaan perinteisiä japanilaisia esteettisiä arvoja ja taidetta, kun taas Naeko on tehnyt ruumiillista työtä pikkulapsesta saakka.

Varttuneeksi mieskirjailijaksi Kawabata siis keskittyy tyttöjen väliseen epätodennäköiseen ystävyyteen ja nuorten naisten avioliittomarkkinoihin varsin suvereenisti. Romaanin vahvuus on siinä, että siinä kuvataan tarkasti ja seikkaperäisesti japanilaisen yhteiskunnan eri luokkien elämää. Kerronta keskittyy enemmän vuoden eri festivaaleihin kuin arkisimpaan arkeen, mutta tekstiiliteollisuuden kriisistä raportoidaan myös monisyisesti. Chiekon ottoisän Takichiron, joka siis on kankaiden tukkukauppias, keski-iän kriisi esiintyy haluna vetäytyä harrastamaan kalligrafiaa nunnaluostareihin. Perhe ei osaa päättää, kuka liikettä jatkaisi. Chieko osoittaa liikkeenharjoitukseen selviä kykyjä, mutta häntä kannustetaan myös harkitsemaan varhaista avioelämää. Liikkeenjohdon tehottomuudesta johtuen ainakin yksi Chiekosta kiinnostunut kosija alkaa jo käsitellä firman asioita kuin ominaan. Asiakkaiden yleinen kiinnostus kimonokankaisiin on hiipumassa, mikä aiheuttaa sekä vanhemmissa että tyttäressä melankoliaa.

Jos teoksessa on poliittista sanomaa, se taitaa liittyä naisten ja tyttöjen muuttuvaan asemaan ja liiallisen länsimaistamisen vastustukseen. Kawabata selkeästi kannattaa naisten itsemääräämisoikeutta opintoihin, työhön ja puolison valintaan liittyvissä kysymyksissä. Kioton muuttumista amerikkalaisten turistien puuhamaaksi hän kritisoi paikoitellen rankallakin kädellä. Jo 1950-luvulla kaupunki kuhisee turistibusseista ja tietämättömiä noviiseja viedään typistettyihin ”teeseremonioihin”, joissa tee tarjoillaan itsepalveluperiaatteella pahvimukeista. Vanhoihin arvostettuihin kortteleihin nousee halveksuttuja tuntihotelleja ja geisha-instituutiokin on rappeutumassa tavanomaiseksi prostituutioksi.

Minulle vähempikin japanilaisen festivaalikalenterin esittely olisi riittänyt, mutta muuten teos oli loisteliaan kaunis ja herkkä. Kankaiden lisäksi tässä fiilistellään erilaisia puita palvoessa. Ennalta-arvattujen kirsikkajuhlien lisäksi tässä ihaillaan ainakin kamferipuita, malvankukkia, bambun leikkaamista ja setripuita. Viimeisistä nousee kaksosten maagisen yhteyden symboli, sillä Chieko tilaa siskolleen obi-kankaan, jossa on tämän synnyinseutujensa setrimetsämaisema.

Kaksosiin liittyviin uskomuksiinkin viitataan. Kaksosten on perinteisesti Japanissa uskottu tuovan huonoa onnea – uskomus, joka on vallinnut monissa kulttuureissa, esimerkiksi myös läntisessä Afrikassa. Tässä ei sentään raportoida kaksosten surmista, mutta syrjintään viitataan.

Kaiken kaikkiaan teos oli lyyrisen napakka sisäänheitto japanilaiseen kulttuuriin, ja erityisesti suosittelen teosta nuorille lukijoille ja Japanista vähän tietäville uteliaille nojatuolimatkailijoille.

 

 

 

Seitsemän askelta kohti kotia

kaija_juurikkala2-e1360592208604Kaija Juurikkala (s. 1959) on tunnettu lukuisista lasten ja varhaisnuorien elokuvistaan, mutta viime aikoina hän on tullut julkisuuteen näkijänä ja henkisen kasvun kirjailijana. Vuodesta 2008 hän on myös pitänyt miehensä Juha Juurikkalan kanssa perhekotia Etelä-Savon Mäntyharjulla.

Ironista kyllä, juuri kun edellisessä postauksessa pääsin lesoilemaan itämaisvaikutteisesta henkisestä kirjallisuudesta luopumisesta, eteeni pomppasi taas uusi sisäisiä matkoja suitsuttava teos.  Juurikkalan Varjojen taika. Matka edelliseen elämään  (2011, LIKE) ei alleviivaa kuulumista mihinkään tiettyyn uskontoon, hengelliseen suuntaukseen tai traditioon, mutta rivien välistä on löydettävissä erityisesti zenbuddhalaisia ja alkuperäiskansojen shamanistisia virityksiä. Poppisosaston puolelta Juurikkala siteeraa erityisesti Paulo Coelhoa ja hyvin henkisistä seksioppaistaan tunnettua Thomas Moorea. Seuraava looginen lähdeviite tällä tiellä olisi varmaan edesmennyt jesuiittapappi-guru Anthony de Mello, jonka Havahtuminen-teos on herättänyt postuumistikin pahennusta Vatikaanivaltiossa. Coelho-sitaatista jo ensimmäisen luvun sisäänheittona olin automaattisesti ärsyyntynyt.

Luin teoksen yhdeltä istumalta tammikuisena sunnuntaipäivänä, ja vaikka en koe ympäröivää todellisuuttani Juurikkalan tavoin, lukukokemus oli virkistävä ja eheyttävä. Teoksessa Juurikkala kuvaa henkistä matkaansa omiin näkijän kykyihinsä ja fyysistä matkaa Kiotoon, Japaniin, keskelle kirsikankukkien juhlaa ja vastauksia hänen entisestä elämästään. Juurikkalan kustannustoimittaja LIKE:llä on kuvaillut häntä ”hörhöimmäksi tapaamakseen ihmiseksi”, mutta myönteinen julkaisupäätös kertoo omaa tarinaansa. Juurikkalalta ei ainakaan puutu uskallusta, ja teksti tuntuu perinjuurin rehelliseltä.

Minusta tässä kirjassa huikeinta oli Japanin-matkan suunnittelun ja itse reissun kuvaus, ja Juurikkalan matkan aikana (ja osittain jo ennen matkaa) lahjaksi saama kertomus itsestään Ichi-tyttönä, joka kuoli nuorena kalligrafiaopettajansa hyväksikäyttämänä. Monihan voi pitää tätä ennettä tai näkynä silkkana psykoosina, mutta koska Juurikkala kykenee kertomaan matkanteostaan tarkkaan myös tämän päivän tasolla, nauttien maisemista, tarkkaillen ohikulkijoita, psykoosiselitys ei kuulosta vakuuttavalta. Hassuna yksityiskohtana Juurikkalan matkan suunnittelussa oli, että hän antoi itselleen luvan varata lentoliput vain, jos löytäisi eräästä helsinkiläisestä liikkeestä valkoisen tai harmaan villatakin alle 20 eurolla. Takki löytyi hopeanvärisenä ja siinä oli ystävien mukaan kimonomainen leikkaus. (Moni meistä varmaan salaa harrastaa vastaavaa maagista ehdollistamista arjessaan, muttei kehtaa kertoa siitä muille. Itselläni on muutamia vastaavia kokemuksia – olen käyttänyt vastaavia arkisia sattumuksia vaikeita päätöksiä tehdessä, mutta en pidä tästä kovin suurta meteliä.)

Toinen edellisiin elämiin liittyvä teema liittyi sairastamiseen ja kivun kokemukseen. Juurikkala uskoo, että myös kipu on viesti edellisestä elämästä, ja hänen omat jatkuvat virtsatientulehduksensa kertoivat epävarmuudesta seksuaalisuuden alueella. Japanissa hän lähtee ”kaatamaan karhua”, eli työstämällä edellisestä elämästä saatuja viestejä hän onnistuu selättämään alkavan virtsatientulehduksen käyttämällä henkisiä voimiaan. Mikä ettei, jos se jollakulla toimii noin. En silti lähtisi suoralta kädeltä suosittelemaan metodia pitkään ja kroonisesti sairastaneille. Lisäksi monet lapset ja nuoret aiheuttavat itselleen virtsatievaivoja pukeutumalla huonosti tai kirjaimellisesti istumalla kylmällä kivellä. Ei kai kaikki kipu tai sairaus voi olla viestiä edellisestä elämästä – emmekö me myös omilla elintavoillamme voi joskus saada jotain ikävää aikaan?

Siinä mielessä olen Juurikkalan kanssa samaa mieltä, että me kaikki taatusti kannamme mukanamme tuntemattomia taakkoja, emotionaalisia möykkyjä, jotka vaikuttavat negatiivisesti olemiseemme ja tekemiseemme. Kaikille ongelmille ei löydy selitystä rikkinäisestä lapsuudesta, omien vanhempien laiminlyönneistä tai murrosiän kolhuista. Kuinka ihminen sitten lähtee näitä solmuja avaamaan, se on kunkin omalla vastuulla. Joillekin avain hyvään mieleen ja parempaan elämään voi löytyä jostain vielä yksinkertaisemmasta lähteestä kuin entisistä elämistä.

Varjojen taika on puhtaasti omakohtainen kertomus yhden yksilön matkasta sisimpään, ja se pitää lukea juuri sellaisena. Kokija on monipuolisesti luova ja lahjakas ihminen, joka on elänyt viimeiset ajat turvallisessa parisuhde- ja perhekuviossa. Urallaan hän on kulkenut kriisistä toiseen, mutta onnistunut kääntämään äärimmäisen stressin kokemukset salaisiksi voimavaroikseen. Näin ei valitettavasti käy kaikille, vaikka he kuinka ramppaisivat henkisen kasvun piireissä. Mielestäni kirjassa olisi voinut olla enemmän pohdintaa siitä, mitä henkisiä vastoinkäymisiä voi tulla eteen, jos lähtee huonosti valmisteltuna ”karhua kaatamaan”. Aion jossain vaiheessa lukea teoksen jatko-osan Askeleita- intuition mestarikurssi (2012) ja toivon, että sieltä löytyisi vastauksia kiperämpiinkin kysymyksiin.

PS: Juurikkala näyttää olevan seuraavaksi maalauskeikalla Jyväskylässä, minulle tutussa Galleria Patinassa, 6-7.2. Näyttelyn avajaiset ovat pe 7.2. klo 17-19.