Inspiraatio kateissa? Kirjoita silti

Teos: Ronja Salmi ja Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta (WSOY, 2018)

Ottaen huomioon, kuinka kiihkeästi olen halunnut elämässäni nousta ammattikirjoittajaksi, olen lopulta lukenut aika vähän kirjoittamisoppaita. Tänä vuonna eteeni on tullut kaksi kotimaista teosta, jotka ovat tarjonneet jotain uutta pohdittavaa – yksi oli Niina Hakalahden Syön Eiffel-torneja aamiaiseksi ja toinen on nyt käsiteltävä 12 tarinaa kirjoittamisesta.

Salmi ja Toiviainen ovat tuottaneet kirjan haastattelemalla eri tyyppisiä ammattilaisia, joille kirjoittaminen on osa työnkuvaa. Ansiokasta kirjassa onkin sen monipuolisuus: vain yksi haastateltava on romaaneja julkaissut ”oikea” kirjailija, eli sisältö painottuu muusikoihin, käsikirjoittajiin, dramaturgeihin, media-alan moniosaajiin, ja mainosmaailmaan. Kaikkia haastateltavia en edes tunnistanut, ja osa oli pinnallisia tuttavuuksia. Vanhin haastateltavista oli 60-luvun lopulla syntynyt, ja mahtui mukaan myös 90-luvulla syntyneitä nuoria.

Emmi Itäranta on haastateltavista ainoa proosakirjailija, ja hänen kaksikielinen kirjoittamisstrategiansa tuntui hyvin loogiselta. Hän on ainakin tiettyyn pisteeseen asti kirjoittanut romaaninsa myös englanniksi, ja näin muuttuu oman tekstinsä asiantuntijaksi tai haltijaksi myös toisella kielellä. Tällaista strategiaa ihailen, koska myönnettäköön, että osa suomalaisen kirjallisuuden käännöksistä ovat olleet kömpelöitä, siis se vähä, jonka olen saanut käsiini. Tunnen myös joitain kirjailijoita, jotka kirjoittavat vain englanniksi, mutta heidän suosionsa usein jää kotimaassa marginaaliseksi. Itärannan Teemestarin kirja on jäänyt ikuisesti aivoni poimuihin muhimaan, luinhan sen jo heti sen ilmestyttyä. Hän kertoo kuuluvansa hitaan kirjoittamisen koulukuntaan, jossa 3-4 vuoden romaaninkirjoitusaika on tavallista. Hyvä niin, koska tuolla strategialla saa aikaan sellaista tekstiä, mikä myös kestää ensimmäisen mediahumun yli. 

Haastateltavista niin Itäranta kuin Noin yhdeksän uutisten Jukka Lindström ovat Tampereen yliopiston kasvatteja, ja Lindströmiä ihailen eritoten koulutuksensa täydellisestä haltuunotosta työmarkkinoilla. Lindströmin pääaine oli valtio-oppi, kuten minullakin, ja hän on onnistunut tekemään siitä hauskaa. En ole hänen show’nsa vakikatsoja, mutta aina olen nauranut, kun olen ruudun aikaan sattunut häntä katsomaan. Lindtsrömin haastattelu vei minut ehkä vieraimman tyyppisen prosessikirjoittamisen äärelle – Noin yhdeksän uutisten valmistelu on kurinalaista tiimityötä, jossa ohjelmaa harjoitellaan parikin kertaa studiossa ilman yleisöä. Tämän tyyppinen kirjoittaminen ei todellakaan odota inspiraation syntymistä, vaan käsis on saatava aikaan niistä aineksista, mitä sillä viikolla sattuu medioissa syntymään. 

En tiennyt mitään tai paljoakaan teatteriohjaaja Milja Sarkolasta, elokuvaohjaaja Antti Pesosesta tai ohjaaja-tuottajaparista Teemu Nikki ja Jani Pösö. Pesosen Korsoteoriasta olen saattanut nähdä pätkän, ja Nikki-Pösö-tiimin nuorisosarjoista olen tietoinen, mutta en ole niitä katsonut. Sarkolan tuotannossa silmään pisti myös kaksikielisyys ja pohdiskelu lähisuhteista kirjoittamisen eettisyydestä. Antti Pesosen kirjoittamisprosesseista jäi parhaiten mieleen meditatiivinen tietoisuus, ja Nikki-Pösön tuotantotiimistä se, ettei heillä ole muodollista alan koulutusta, vaan ovat opiskelleet elokuva-alaa kolmosen spårassa ja sysmäläisessä perunakellarissa. Varsinkin elokuvaihmisten tilanne on siinä mielessä kinkkinen, että nykyään apurahan myöntäjät odottavat leffoilta uskollisuutta alkuperäiselle suunnitelmalle, eli jos lopputulos ei noudata apurahahakemuksen synopsista, tekijöiden ura saattaa jäätyä siihen. 

Yksikään kirjan haastattelu ei ollut turha tai tylsä, mutta mainosalan, bloggareiden ja tubettajien jutut eivät minua suuremmin haastaneet. Bloggareiden ja vloggareiden tilanteeseen olen muutenkin perehtynyt, ja varsinkin Justimusfilmsistä satuin tietämään paljonkin muista yhteyksistä. Silti koin iloa siitä, että näin nuoret kaverit ovat onnistuneet nakertamaan itselleen paikan suomalaisesta mediamaailmasta. Poliitikko Ozan Yanarin mukaanotto teokseen oli raikas veto, sillä harva tulee ajatelleeksi poliitikon uraa kirjoittajan urana, ja tuossakin haastattelussa korostui kaksikielisyys. Yanar kertoo kirjoittavansa häröimpiä ajatuksiaan muistikirjoihinsa turkiksi, jotta ihmiset eivät julkisilla paikoilla lukisi hänen noottejaan. 

Teos varmasti puhuttelee eniten nuoria ja nuoria aikuisia, ja erityisen hyvin teos sopisi luettavaksi lukion äidinkielen tunnilla. On aina hyvä muistaa, että kirjoittamiseen voi suhtautua intohimoisesti, vaikka tavoitteena ei olisi painettu teos tai merkittävä kirjallisuuspalkinto. Tämän teoksen haastateltavat suhtautuivat omaan tekemiseensä nöyryydellä ja huumorilla, ja muistuttivat kirjoittamisen jokapäiväisyydestä. Teoksessa on myös lopussa lyhyt osio, jossa on käytännön harjotuksia ja vinkkejä niille, joilla on vaikeuksia päästä omassa kirjoittamisessaan käyntiin. 

Varsinainen kirjoittamisopas teos ei ole, mutta näilläkin eväillä voi päästä jo käyntiin. Valokuvat olivat iso plussa, ja myös se, että kirjan kirjoittajat pohjustivat haastattelujen alussa suhdettaan henkilöön. Kokonaisuutena teos on ryhdikäs ja tyylikäs, ja toivon sen päätyvän käyttökirjallisuudeksi monien sorvien äärelle.  

Kansan keskusmuisti, mielten apteekki

IMG_1852Pari vuotta sitten haastoin itseni lukemaan Kalle Päätaloa,    josta näkyy jälkiä tässäkin blogissa. En lukenut kuin kaksi kierrätyskorista löytämääni teosta, jotka eivät olleet hänen sarjojensa huipputeoksia. Sen sijaan olen jo pitkään halunnut lukea teoksen Kunnan jauhot (1973), joka ilmeisesti on edelleenkin pätevä sosiaalipoliittinen analyysi köyhyydestä.

Joululomalla tuli nähtyä myös elokuva Päätalo (2008), joka keskittyy kirjailijan uran alkuvaiheeseen ja sekavuuteen naissuhteissa. Se ei ole saanut ylistäviä arvioita Päätaloa paremmin tuntevien parissa, eikä Ritva Ylönen (joka on myös Päätalo-aiheesta väitellyt) joutunut käyttämään ensi-iltaan varaamiaan nenäliinoja.

Ritva Ylönen on siis kirjallisuustieteen tohtori, vapaa tutkija ja tietokirjailija, jonka tuoreeseen teokseen Kalle Päätalo -kirjailijan elämä (SKS, 2017) tutustuin silkasta uteliaisuudesta. Heräsi kysymys, onko mahdollista löytää mitään uutta kerrottavaa kirjailijasta, joka on vuodattanut koko elämänsä kymmeniin autofiktiivisiin romaaneihin. Jos joku on lukenut miehen koko tuotannon, voiko hän enää saada mitään uutta irti ”virallisesta” elämäkerrasta?

Itse jaksoin lukea teoksen melkein kokonaan, koska en tunne Päätalon koko uran vaiheita ja koska Koillismaan selkosten kulttuuri on minulle suhteellisen vierasta. Asun parin kilometrin päässä Kirvestiestä, joten tamperelaismaisemat tuntuivat läpikotaisin tutuilta. Paikkojen ja kodin merkitys oli tälle pedantille kirjailijalle keskeinen, ja itse rakentama rintamamiestalo onnistumisen symboli ei pelkästään kirjailijana, vaan myös työmiehenä, rakennusmestarina. Vaikka hän ei ehkä sataprosenttisesti kotoutunut hämäläiseen mielenmaisemaan, oli Tampereen merkitys hänen kirjailijan urallaan keskeinen. Hän kasvoi kirjailijaksi ympäristössä, jossa työväenluokkaiset kulttuuripersoonat kannustivat toisiaan. Esimerkiksi toiminta kulttuuriyhdistys Kiilassa ja myöhemmin Pirkkalaiskirjailijoissa oli uraa edistäviä voimia.

Ylönen on saanut teokseensa vetävän draivin ja toimivan rakenteen – ihan koko Päätalon elämää ei tässä käydä läpi kronologisesti, vaan Ylönen keskittyy pohdiskelemaan pitkäänkin suurempia teemoja, kuten Päätalon kirjailijan identiteetin muokkautumista, lukijoiden palautetta ja taloudellisen menestyksen merkitystä.

”Mielen apteekki” oli keskeinen lukijoiden antama kielikuva, joka toistui monessa otteessa. Sodan kokeneille sukupolville Päätalon teosten terapeuttisuus on ilmeistä, ja suosion salaisuus piilee helpossa samaistumisen mahdollisuudessa. Uskollisimmat fanit alkoivat myös seurata mestariaan vuosittaisille retkille Taivalkoskelle, eli Päätalo on lisännyt alueen matkailutuloja varsinkin kesäiseen aikaan. Faniuden näkökulmasta teos antoikin minulle eniten uutta ajateltavaa, onhan Ylönen itsekin ollut intohimoinen Päätalon lukija ennen tutkijanuralle ryhtymistään. Kuitenkin teoksessa oli saavutettu tietynlainen balanssi fanilukijan ja objektiivisemman tutkijaposition välillä.

Koska Päätalon oma tausta oli lestadiolaisuudessa, ja perheen tarinaa kuormitti erityisesti Herkko-isän horjuva mielenterveys, nämä kaksi teemaa nousivat tärkeiksi ”terapeuttisiksi” teemoiksi. Päätalo itsekin oli yhden kerran hoidossa Tampereen Hatanpään psykiatrisella osastolla itsetuhoisuuden vuoksi, ja olisi luultavasti kärsinyt vaikeammista oireista, ellei kirjoittaminen olisi pelastanut häntä elämänmittaiselta alakulolta. Kirjoja voikin tutkia siitä näkökulmasta, kuinka mielen häiriöistä aikanaan puhuttiin, ennen laaja-alaista diagnostiikan ja terapian kulttuuria. Lestadiolaisuuden analyysiä olisin voinut lukea enemmänkin, vaikka Päätalo ei enää aikuisena seuroissa käynyt ja otti välimatkaa kaikesta ”hihhuloinnista”. Tunnustuksellisuus ja vahva ripittäytymisen tarve lienevät ilmeisiä kodin peruja, jotka heijastuvat myös kirjoitustyylissä.

Kaiken kaikkiaan teos oli monipuolinen, lämminhenkinen, reflektiivinen ja syvääluotaava sukellus   Päätalo-tietouden maailmaan. Tämän kirjan lukemalla voi ainakin ansaita lisäpisteitä Tampereen pubivisoissa, ja luulen, että pystyn muutenkin pätemään sen antamilla näkökulmilla, kun paikallistuntemusta tarvitaan. Kirjan voi myös hyvin lukea, vaikka ei olisi koskaan ainuttakaan Päätalon teosta lukenut – ainakin siitä saa hyviä vinkkejä, mistä kukin voisi intressiensä mukaan aloittaa.

 

Kuinka tulla kirjailijaksi – päivitetty versio

EsikoiskirjailijastakirjailijaksiAvainPosti toi inspiroivan tutkimksen, Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi (2013, Avain). Häpeällisen vähän tulee uutta tutkimuskirjallisuutta luettua, mutta viimeisen kahden kuukauden aikana olen tsempannut saralla enemmän kuin vuosiin. Sukupuolentutkimusta on tullut päivitettyä ahmimalla, samoin kehitystutkimusta. Rautiainen on taustaltaan kulttuuriantropologi, mutta tämä teos tuntuu rehelliseltä työelämäntutkimukselta. Hän on aiemmin kirjoittanut mielenkiintoisia pohdintoja etnografisesta kenttätyöstä ja erityisesti sen fyysisestä, materiaalisesta puolesta, mutta tässä tutkimuksessa ei liikuta sillä osastolla. Pääpaino on tutkittavissa, ei tutkijan omassa positioinnissa. Tavallaan tätä voisi pitää myös kulttuurintutkimuksena ja miksei kirjallisuudentutkimuksena, jos sellaiseksi ymmärretään myös tekstin ulkopuolisten olosuhteiden analyysi ja kritiikki. Kirja soveltuu sekä alan tutkijoille että kirjailijan uraa harkitseville. Mikään virtaviivainen opaskirja se ei ole alaa harkitseville, mutta realistinen dokumentti alan muuttuvista haasteista.

Tutkimus koostuu pitkistä haastattelupätkistä, joissa 35 haastateltua anonyymia kirjailijaa pääsee ääneen. Teemana on siis ammatillinen kehitys esikoiskirjan julkaisun jälkeen ja uran vakiintuminen, askeleet kohti vakavammin otettua kirjailijuutta. Eniten käsitellään toimeentulon konkretiaa, urakehitystä ja markkinointia/mediajulkisuutta. Koska olen seurannut alaa, tuntenut muutamia ammattikirjailijoita läheltä ja opiskellut luovaa kirjoittamista kirjoittajakoulussa, tutkimus ei varsinaisesti avannut silmiäni kirjailijan työn realiteeteille, mutta jotain uutta tarttui haaviin.

Tutkimuksessa minua kiinnostivat seuraavat teemat:

-yksinäisyys vs. julkisuus ja kirjailijan kapasiteetti sietää molempia, löytää hyvä balanssi näiden välillä

-kirjailijan uran mieltäminen yksityisyrittäjyydeksi, riskinotto ja töiden rationaalinen suunnittelu

-kirjailijan ura vs. tekstityö ja näiden vuorottelu, esim. kolumnien pitäminen (jostain syystä likainen mieleni muuntaa tekstityön seksityöksi ja osittain kai sitä se onkin)

-maakuntamatkat pienille paikkakunnille, kirjastojen kirjallisiin iltamiin – ”jalkatyön” merkitys (varmasti sama kuin antropologeilla kenttätyö! jos olisin kirjailija, tästä osuudesta pitäisin eniten)

Bloginpitäjälle hauskinta oli lukea kirjailijoiden omia pohdintoja blogien seuraamisesta. Monet tuntuvat löytävän blogeista rehellisempää palautetta kuin lehtien kritiikeissä niin hyvässä kuin pahassa. Ainakin itse luen lehtikritiikkejä ja blogeja rinnakkain, mutta usein lukupäätöksen teen vasta jonkun hyvän blogistin positiivisen arvion perusteella. Yleensä blogiarviot päihittävät ainakin maakuntalehtien kritiikit, joissa kirjoja usein esitellään kielellä, jota Pihtiputaan mummokin voi ymmärtää. Paikallisen AL:n kirja-arvioita en ole lukenut vuosiin, vaikka ahneena hamstraajana kannan kotiin sen ilmaisnumeroita kaupungilta harva se päivä. Jostain syystä etsimiäni kirjoja aina arvioidaan joko Keskisuomalaisessa tai Savon Sanomissa (kirjamakuni lienee sitten välisuomalainen). Niidenkin arviot enimmäkseen päihittävät AL:n. Pohjoissuomalaisten lehtien kritiikit ovat usein tasokkaampia kuin Väli-Suomen. Tästäkin tutkimuksesta tosin välittyi ajatus, että ainoa varteenotettava ja merkittävä kritiikki löytyy Hesarista. Pienistä kulttuurilehdistä tai Parnassosta ei paljoa puhuta.  Tällä kentällä blogit ovat todellinen vaihtoehto lehtien kritiikeille.

Koska nykymaailmassa monilla kirjailijoilla on myös oma blogi, jossa he joko kommentoivat luovia prosessejaan tai ruotivat kollegoidensa teoksia, roolit ja valta-asemat sekoittuvat. Blogimaailma on tuonut ainakin demokratisoitumisen mahdollisuuden kirjailijoiden ja lukijoiden vuorovaikutukseen.  Mikään ei ole niin hauskaa kuin saada palautetta kirjailijoilta itseltään blogin kommenttiosioon. Ja samalla kirjallisuusblogi voi johtaa kutsuihin joihinkin seminaareihin tai muihin kirjallisiin tapahtumiin.

Aion palata Rautiaisen tutkimukseen paremmalla ajalla varsinkin, jos joskus kävisi niin, että saisin jonkun keskeneräisistä fiktioistani lähetettyä kustantamoon. Koska itse kuulun kirjoittajana pahimpaan huithapeli-liigaan (osa hyvistäkin teksteistäni on kadoksissa tietoteknisten ongelmien vuoksi, en osaa koskaan pyytää palkkiota mistään työstä, ”uran suunnittelu” kuulostaa yhtä puisevalta kuin visiitti ison kaupungin TE-keskuksen peruspalvelutiskille, silloin kun edelläsi on 70 vuoronumeroa eikä laukussa ole edes suklaapatukkaa tai huonoa romaania), minulle kirjassa esitetyt ajatukset mentoroinnista ja perehdytyskurssista olisivat luultavasti elintärkeät. Vaikka tämä on tutkimusta, rivien välistä löytää paljon käytännön vinkkejä uralle valmistumiseen, erityisesti esiintymiseen ja mediajulkisuuden hallintaan. Teoksen lopussa on vielä kolmen sivun ohjelista uraa vakavasti harkitseville. Joka suhteessa pätevä ja hyödyllinen paketti.

Anja S. ja litteräärin viidakon lait

Anja Snellmanin uusin teos Ivana B. (Siltala, 2012) on omanlaisensa testamentti tuleville kirjoittajasukupolville. Se on jonkinlainen antiteesi aiemmille ”Haluatko kirjailijaksi?”-puheenvuoroille, siinä nimenomaan kerrotaan, miksi ei kannata ruveta kirjailijaksi ja kuinka absurdia ja julmaa on elää kirjailijana kiihtyvän globaaleilla markkinoilla.

Teos on kirjeromaani kahdelle naiselle, keski-ikäistä kertojaa stalkkaavalle nuorelle mediakirjailija Ivana B:lle ja lyhytterapeutti Anna-Maijalle, joka on luvannut pelastaa päähenkilön komplekseistaan ratkaisukeskeisen terapian avulla. Siinä ikääntyvä kirjailija käy läpi nuoruuttaan ja uransa alkuvaiheita verraten sitä tämän päivän kirjallisten komeettojen elämään. Vaikka tyyli on liioittelevan parodinen, siitä taatusti joka lukija tunnistaa kirjallisen kulttuurimme vääjäämättömän kehityksen: enää ei voi myydä romaaneja, joiden lumo perustuu muinaiskreikan tuntemukseen, sillä nykynuorison mielestä ”stoalaisuus on porukka joka kokoontuu Itäkeskuksen Stoassa”. Snellman on tuohtunut ei pelkästään julkisuudenkipeille missikirjailijoille, vaan myös lukevalle yleisölle ja sen odotuksille. Yhteiskuntamme tyhmentyminen on arkipäivää, eikä nykyään kirjailijan ykköstehtävä ole varjella oikeakielisyyttä, vaan dissata muita, provosoida ja tehdä övereitä.

Ivana B. on kymmeniä kertaa päivässä statustaan päivittävä mediatäky, jolle ”lukupiiri on pukupiiri”. Teoksen kertoja on taas nuorena toiminut vapaaehtoisena oikeusaputoimistossa ja tsempannut poikaystävää, joka aloitti lisensiaatintyötä koptilaisista häälauluista.  Nykyään kaunokirjallisuus ei ole enää nörttien ja hippien oma leikkikenttä, vaan sille on ilmaantunut toisenlaisia ääniä, kaupallisesti ahneita brändiuskollisia pintaliitäjiä.

En voi sille mitään, mutta jollain tapaa Ivana B.n hahmosta mieleen tulee Sofi Oksanen, joka ei ole liiemmin repostellut medioissa yksityiselämällään, mutta on luonut itselleen ulkokirjallisen Sofi-brändin hieman tällä kaavalla:

”Jotenkin siitä ei tule edes moraalista krapulaa, kun pumppaa huorahtavaa itseään feministisen kutsuvaa rääväsuuta joka suoltaa Beauvoiria ja Cixouta ja tahtoo Hugh Hefnerin Huhtikuuksi ja Unicefin Hyvän Tahdon lähettilääksi samassa lauseessa.” (159)

Onneksi tosin päähenkilöstä itsestään ei tule automaattisesti mieleen Anja, sillä mielestäni Anjan omassa mediapersoonassa on myös aimo annos Ivana B:tä. Missään nimessä en näe Snellmania eilispäivän unohdettuna hiirulaisena, vaan edelleen julkisuudessa hyvin paistuneena kansikuvatyttönä. Tekstin raivo voi olla osittain itseironista, mikä nostaa teoksen profiilia napanöyhtäisestä vuodatuksesta yleisemmälle tasolle. Luulisin, että kirjan kertoja piikittelee myös Anjalle, joka on pitänyt kolumnia jos missä naistenlehdessä ja vetänyt aamuteeveen talkshow’ta.

Teos tuntuu hätäisesti toimitetulta, siinä on jonkun verran kirjoitusvirheitä, esim. Jane Austenia kutsutaan Austiniksi ja tuo ylläoleva Cixous on kirjoitettu väärin. Pidin tekstin aiheuttamista adrenaliinin kohoamisista ja paikoittaisesta kielellisestä ilotulituksesta, mutta muuten luin teosta enemmän pamflettina kuin romaanina. Väliteos mikä väliteos. Ei tätä varmasti olisi koskaan julkaistu, ellei kirjoittaja itse olisi maan kirjallisten markkinoiden suuri diiva.