Foliopipo kireällä

MinŠ, Dosentti ja JaneFredrik Lång on minulle uppo-outo suomenruotsalainen kertoja, jonka teoksen Minä, Dosentti ja Jane (Tammi, 2009, suom. Marja Kyrö) nappasin poistohyllystä. Teosta kuvataan kansitekstissä ”groteskiksi komediaksi, joka ei ole missään nimessä vaaraton.” Teoksessa kiinnosti eniten kuvaus syrjäytyneen kirjallisuuskriitikon elämästä maassa, jonka The Päivälehden kulttuurisivut ovat muuttuneet viihdesivuiksi ja jossa nuorempi polvi ei enää osaa, viitsi tai halua lukea varsinaista kritiikkiä. Kriitikon ammatti on museoitumassa, sillä ”kirjan niin kutsuttu lukuarvo tai sen puute nostetaan esiin eikä tätä niin kutsuttua lukuarvoa pääasiassa edes ilmaista sanoin ja lausein, eli toisin sanoen älyllisesti, vaan korkeintaan epä-älyllisesti” (93).

Teoksessa lukuisat havainnot ravistelivat erityisesti tätä pidäkkeettömättä kirjoista viihteellisesti kirjoittavaa kirjablogistia, sillä Långilla on myös pistävää sanottavaa bloggaamisesta. Osa sanottavasta tuntuu myöhäiskeski-ikäisen, hyväosaisen kulttuurieliitin joutavalta marinalta, osa taas tuntuu aiheelliselta. Mediatalon meininki esitetään tässä kuitenkin siedettävämpänä kuin sen kirjallisuuden laitoksen, josta päähenkilö on valmistunut ja jonka professuuria sijaistaa sukuvaakunoilla elvistelevä nuoruudenystävä Dosentti.

Päähenkilö Dick Soderstrom ei ole helppo karaktääri, eikä kirjailijan tarkoituksena ole saada lukijaa samastumaan hänen asemaansa. Hän on vanhan koulun kriitikko, Itävallan kirjallisuuden spesialisti, joka kirjoittaa kritiikkinsä edelleen kirjoituskoneella. Vanhoina hyvinä aikoina hänellä on ollut jopa huone päivälehden toimituksessa, mutta nyt hänen palveluksiaan halutaan enää freelance-pohjalta. Tästä huolimatta hän käy toimituksen viikkokokouksissa uskollisemmin kuin kukaan muu, ja tästä johtuen hänelle edelleen annetaan armonpaloja, kuten verkkoliitteen kolumni, jonka mediajolpit nimeävät OMG:ksi. Mies elää perintövaroilla ja vaimonsa tuloilla vetäytyen entistä enemmän omiin, harhaisiin maailmoihinsa.

Dickin ja Janen avioliitto on rakoillut jo kauan; vaimon on vaikea ymmärtää miehensä kiinnostusta maa- ja avaruussäteilyyn ja kasvavaa sähköallergiaa. Kun Dick alkaa näyttäytyä ihmisten ilmoilla foliopipo päässä, avioliiton loppulaskenta alkaa. Mies passitetaan psykiatrin puheille, joka antaa diagnoosiksi rajatilapersoonallisuuden/pakkomiellehäiriön, mutta tämä ei Dickin menoa hidasta. Kuvioita sekoittaa myös Janen alkoholisoitunut kirjailijasisko April, joka on julkaisemassa kohukirjaa suhteestaan siskon avuttomaan nysväkemieheen. Sekä sisko että Jane kuolevat hämärissä olosuhteissa ja Dickin kertomus alkaa muistuttaa päivä päivältä enemmän huonoa dekkaria tai trilleriä – genrejä, joihin hän on kaikki kriitikkovuotensa suhtautunut alentuvasti.

Teksti oli hämmentävä siksikin, etten missään vaiheessa rekisteröinyt, missä maassa tarina tapahtuu. Soderstrom-nimestä päättelin kirjan kuvaavan suomenruotsalaisia Helsingissä, mutta nimen puuttuvat ö-pisteet olisivat voineet viitata amerikannokseen. Dickin mökkireissujen kuvaus kuulostaa perisuomalaiselta, ja pariskunnan asuminen periskandinaaviselta. Toisaalta tarinan loppuvaiheessa siirrytään keskieurooppalaiseen maisemaan: jäätyään leskeksi ja oltuaan aikansa suljetulla osastolla muissa maailmoissa Dick löytää itsensä Klagenburgista parantolasta. Lopulta miehelle löytyy autiotalo, jossa vallitsee sähkömagneettinen mykkyys.

Jollain tasolla tarina muistutti minua äskettäin lukemastani Juha Siron Linnun muotokuvasta, tosin Siron antisankari oli astetta sympaattisempi. Teksti ei ollut juonellisesti vaikeaselkoinen, vaan paikoitellen jopa vauhdikas – ongelmani tekstin ymmärtämisessä piili henkilöhahmojen karikatyyrimaisuudessa. Pervolla tavalla teoksessa on jopa yhtymäkohtia Paulo Coelhon uusimpaan: seikkaillaanhan tässäkin osittain alppimaisemissa, käsitellään aviokriisejä ja uskottomuutta ja käydään hakemassa huonoja neuvoja psykiatreilta ja psykoterapeuteilta. Tyylilaji on Coelhon täysi vastakohtapari, mutta lopputulema samansuuntainen. Elämän tarkoitusta ei löydy kummastakaan romaanista; tosin Lång ymmärtää olla sitä etsimättä keskittyen mitättömämpään napanöyhtään.

Lång tunnetaan suomenruotsalaisissa kirjailijapiireissä julkisuutta karttavana erakkona, joka on melkein ylpeä siitä, että hänen teoksensa saavat vain pieniä lukijamääriä. Minä, Dosentti ja Jane-romaanin kansikuva on sinänsä osuva, sillä koin ainakin itse Dickin seurassa monta kertaa karvat nostattavaa aversiota. Mies itse oli maailmalle niin allerginen, että hänen tarinansa kosketti vain postmodernin elämänpiirin äärimmäisenä satiirina.

 

Kuinka tulla kirjailijaksi – päivitetty versio

EsikoiskirjailijastakirjailijaksiAvainPosti toi inspiroivan tutkimksen, Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi (2013, Avain). Häpeällisen vähän tulee uutta tutkimuskirjallisuutta luettua, mutta viimeisen kahden kuukauden aikana olen tsempannut saralla enemmän kuin vuosiin. Sukupuolentutkimusta on tullut päivitettyä ahmimalla, samoin kehitystutkimusta. Rautiainen on taustaltaan kulttuuriantropologi, mutta tämä teos tuntuu rehelliseltä työelämäntutkimukselta. Hän on aiemmin kirjoittanut mielenkiintoisia pohdintoja etnografisesta kenttätyöstä ja erityisesti sen fyysisestä, materiaalisesta puolesta, mutta tässä tutkimuksessa ei liikuta sillä osastolla. Pääpaino on tutkittavissa, ei tutkijan omassa positioinnissa. Tavallaan tätä voisi pitää myös kulttuurintutkimuksena ja miksei kirjallisuudentutkimuksena, jos sellaiseksi ymmärretään myös tekstin ulkopuolisten olosuhteiden analyysi ja kritiikki. Kirja soveltuu sekä alan tutkijoille että kirjailijan uraa harkitseville. Mikään virtaviivainen opaskirja se ei ole alaa harkitseville, mutta realistinen dokumentti alan muuttuvista haasteista.

Tutkimus koostuu pitkistä haastattelupätkistä, joissa 35 haastateltua anonyymia kirjailijaa pääsee ääneen. Teemana on siis ammatillinen kehitys esikoiskirjan julkaisun jälkeen ja uran vakiintuminen, askeleet kohti vakavammin otettua kirjailijuutta. Eniten käsitellään toimeentulon konkretiaa, urakehitystä ja markkinointia/mediajulkisuutta. Koska olen seurannut alaa, tuntenut muutamia ammattikirjailijoita läheltä ja opiskellut luovaa kirjoittamista kirjoittajakoulussa, tutkimus ei varsinaisesti avannut silmiäni kirjailijan työn realiteeteille, mutta jotain uutta tarttui haaviin.

Tutkimuksessa minua kiinnostivat seuraavat teemat:

-yksinäisyys vs. julkisuus ja kirjailijan kapasiteetti sietää molempia, löytää hyvä balanssi näiden välillä

-kirjailijan uran mieltäminen yksityisyrittäjyydeksi, riskinotto ja töiden rationaalinen suunnittelu

-kirjailijan ura vs. tekstityö ja näiden vuorottelu, esim. kolumnien pitäminen (jostain syystä likainen mieleni muuntaa tekstityön seksityöksi ja osittain kai sitä se onkin)

-maakuntamatkat pienille paikkakunnille, kirjastojen kirjallisiin iltamiin – ”jalkatyön” merkitys (varmasti sama kuin antropologeilla kenttätyö! jos olisin kirjailija, tästä osuudesta pitäisin eniten)

Bloginpitäjälle hauskinta oli lukea kirjailijoiden omia pohdintoja blogien seuraamisesta. Monet tuntuvat löytävän blogeista rehellisempää palautetta kuin lehtien kritiikeissä niin hyvässä kuin pahassa. Ainakin itse luen lehtikritiikkejä ja blogeja rinnakkain, mutta usein lukupäätöksen teen vasta jonkun hyvän blogistin positiivisen arvion perusteella. Yleensä blogiarviot päihittävät ainakin maakuntalehtien kritiikit, joissa kirjoja usein esitellään kielellä, jota Pihtiputaan mummokin voi ymmärtää. Paikallisen AL:n kirja-arvioita en ole lukenut vuosiin, vaikka ahneena hamstraajana kannan kotiin sen ilmaisnumeroita kaupungilta harva se päivä. Jostain syystä etsimiäni kirjoja aina arvioidaan joko Keskisuomalaisessa tai Savon Sanomissa (kirjamakuni lienee sitten välisuomalainen). Niidenkin arviot enimmäkseen päihittävät AL:n. Pohjoissuomalaisten lehtien kritiikit ovat usein tasokkaampia kuin Väli-Suomen. Tästäkin tutkimuksesta tosin välittyi ajatus, että ainoa varteenotettava ja merkittävä kritiikki löytyy Hesarista. Pienistä kulttuurilehdistä tai Parnassosta ei paljoa puhuta.  Tällä kentällä blogit ovat todellinen vaihtoehto lehtien kritiikeille.

Koska nykymaailmassa monilla kirjailijoilla on myös oma blogi, jossa he joko kommentoivat luovia prosessejaan tai ruotivat kollegoidensa teoksia, roolit ja valta-asemat sekoittuvat. Blogimaailma on tuonut ainakin demokratisoitumisen mahdollisuuden kirjailijoiden ja lukijoiden vuorovaikutukseen.  Mikään ei ole niin hauskaa kuin saada palautetta kirjailijoilta itseltään blogin kommenttiosioon. Ja samalla kirjallisuusblogi voi johtaa kutsuihin joihinkin seminaareihin tai muihin kirjallisiin tapahtumiin.

Aion palata Rautiaisen tutkimukseen paremmalla ajalla varsinkin, jos joskus kävisi niin, että saisin jonkun keskeneräisistä fiktioistani lähetettyä kustantamoon. Koska itse kuulun kirjoittajana pahimpaan huithapeli-liigaan (osa hyvistäkin teksteistäni on kadoksissa tietoteknisten ongelmien vuoksi, en osaa koskaan pyytää palkkiota mistään työstä, ”uran suunnittelu” kuulostaa yhtä puisevalta kuin visiitti ison kaupungin TE-keskuksen peruspalvelutiskille, silloin kun edelläsi on 70 vuoronumeroa eikä laukussa ole edes suklaapatukkaa tai huonoa romaania), minulle kirjassa esitetyt ajatukset mentoroinnista ja perehdytyskurssista olisivat luultavasti elintärkeät. Vaikka tämä on tutkimusta, rivien välistä löytää paljon käytännön vinkkejä uralle valmistumiseen, erityisesti esiintymiseen ja mediajulkisuuden hallintaan. Teoksen lopussa on vielä kolmen sivun ohjelista uraa vakavasti harkitseville. Joka suhteessa pätevä ja hyödyllinen paketti.