Myöhäistä Eurooppapäivää!

Katri Lipson: Jäätelökauppias (Tammi, 2012)

Onnetar suosi minua taas facebook-kilpailussa, eli voitin Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon sivustolla Katri Lipsonin teoksen Jäätelökauppias. Oletin kirjan tulevan minulle englanninkielisenä, jolla palkinto vuonna 2013 voitettiin, mutta Brysselin tyypit olivat vaivautuneet hommaamaan minulle alkuperäisteoksen kaupungin eurooppalaisesta kirjakaupasta. Mukana tuli myös kasa kirjamerkkejä, jotka muistuttavat palkinnon olemassaolosta, ja herättivät kiinnostusta kirjamatkasta Brysseliin.

Lipsonin esikoisteos, 1980-luvun Murmanskiin sijoittuva Kosmonautti (2008) oli aikanaan minulle valtava elämys, koska fanitan teoksia Neuvostoliiton loppuajoista, joissa maailmankuva ei enää ole niin synkkä ja ruokaakin on lapsille tarjolla. Kirjaa luettiin lukupiirissä, ja olen hehkuttanut sitä paljon ennen kuin kirjoitin blogia.

Lipson profiloitui kahdella ensimmäisellä teoksellaan Itä-Euroopan tuntijaksi, ja hienoa kirjoissa mielestäni on, ettei niissä ole suomalaisia hahmoja lainkaan. Kolmas teos, Detroit, oli minulla myös työn alla, mutta täytyy myöntää, että sen amerikkalainen NHL-maailma ei jaksanut kiinnostaa romaanin loppuun saattamiseksi. Kaikkea ei tarvitse lukea, vaikka kirjailijan kynänjälki olisi ansiokasta kielellisesti ja tyylillisesti. Onneksi Jäätelökauppiaassa ei urheilla, vaan sen maailma keskittyy kommunismin aikaiseen elokuvatuotantoon, ja natsi-Saksan varjoihin miehitetyssä Tsekkoslovakiassa.

Kirjassa on monia aikatasoja, ja lukija saa tehdä työtä niiden välisten yhteyksien ymmärtämiseksi, koska valtaosa tekstin massasta on pelkkää dialogia. Siinä filmataan lähihistoriaan sijoittuvaa natsiaiheista elokuvaa Määrin maaseudulla, ja produktiotiimin sisällä esiintyy ristiriitaisuuksia tulkinnoista. Alkutapahtumat sijoittuvat natsi-Saksan aikaan, elokuvaa filmataan heti sodan jälkeen, ja toisen sukupolven draama keskittyy Prahan kevääseen vuonna 1968.

Kirjassa Jan-niminen nuori insinööriopiskelija pääsee loikkaamaan länteen, ja ajaa omalla Skodallaan pakolaiseksi Ruotsiin. Janin äiti Esther on jäänyt elämään pientä elämää Olomoucin maalaiskylään sotainvalidimiehensä kanssa, jonka jalka on amputoitu. Janin isyyteen liittyy salaisuuksia, eikä vanhempien avioliitto ole kovin onnellinen tämän takia. Jäätelökauppias-elokuvasta tulee naiselle pakkomielle, ja hän ramppaa elokuvan näytöksissä myös muissa kaupungeissa. Ennen Janin ulkomaille muuttoa äiti onnistuu puhumaan poikansa kuskiksi muistojen retkelle sota-ajan traagisiin maisemiin.

Teoksen kolmas aikataso oli minulle ymmärrettävin, eli siinä seurataan keski-ikäisen Janin ja tämän tyttären Gunillan vaiheita vuonna 1990. Gunilla on interraililla Euroopassa, ja päätyy majailemaan Olomouciin, jossa vielä on vahvat jäljet neuvostomiehityksestä. Samaan aikaan Jan joutuu piinaville pariskuntaillallisille ex-vaimonsa, tämän uuden miehen ja näiden kaikkien exien kanssa. Ruotsalainen terapiakulttuuri peilautuu herkullisesti itäeurooppalaisten intiimien vaikenemisten kanssa.

Ymmärsin teoksen juonesta ehkä puolet, ja koin vaikeimpana liian huolellisesti leikatun esitystavan. Toisaalta teosta on käännetty monille Itä-Euroopan kielille, ja uskon, että palkinto on myönnetty juuri Lipsonin tsekkiläisen kulttuurin ja historian laajan tuntemuksen vuoksi. Kirjassa myös puhutaan monia kieliä, ja monella tapaa se on hieno muistutus ihmisten kohtaamisista moninaisilla poliittisilla rajoilla.

Kirjassa Gunilla kokee ahdistusta kaasulieden sytyttämisestä tulitikuilla, ja satuin itsekin kuvaamaan kirjan kantta EU-tulitikut rekvisiittanani. En mitenkään erityisesti viettänyt Eurooppa-päivää, mutta kynttilöitä olen poltellut tällä kolealla viikolla ja kironnut näiden tulitikkujen huonoa laatua. Teoksen eeppinen elokuva ja koko romaani taas päättyy näin:

”Tytön kädet, laskevat tulitikkuaskin, poistuvat kuvasta. Hella, koko ajan. Äänet: kaupungin, raitiovaunun, askelten, sulkeutuvien ovien. Ajan kuluminen. Äänet: hiljaista naurua. Hella, koko ajan. Neljät kädet, hella. Pojan käsivarret, tytön. Tytön kädet, aukaisevat tulitikkuaskin. Äänet: aika. Tytön kädet, sytyttävät tulitikun. Tuli, kaikkialla.”

Maahaasteeseen sijoitan teoksen kohtaan 60/196: Tsekki. Saatan vielä löytää tähän tsekkiläisen kirjailijan teoksen, mutta toivon sen olevan joku muu kuin Milan Kundera.

Mainokset

Den nya Nobel – uudet kirjalliset Euroviisut?

En ole paljon ehtinyt seurata Ruotsin Akatemian ja kirjallisuuden Nobel-palkintoon liittyvää seksuaalista häirintäskandaalia ja taloussotkuja. Aihe ei suorastaan kiinnosta, mutta tänään innostuin vähän, kun huomasin Den Nya Nobel-kisan olevan avoin koko maailman kirjafriikeille. Äänestys on avoinna 14.8. saakka, ja ehdokkaita on 48.

Listojen ja tilastojen rakastajana laskin ne kirjailijat, joiden tuotantoa olen lukenut, ja ne ovat: Jamaica Kincaid, Donna Tartt, Chimamanda Ngozi Adichie, Jón Kalmar Stefansson, Johannes Anyuru, Elena Ferrante, Don de Lillo, Siri Hustvedt, Sofi Oksanen, Haruki Murakami, Amos Oz, Jessica Schiefauer, JK Rowling, Jeanette Winterson, Jonas Hassen Khemiri, Neil Gaiman, Arundhati Roy, Zadie Smith, Kerstin Ekman, Ian McEwan, Ngugi wa Thiong’o, Marilynne Robinson, Margaret Atwood, Joyce Carol Oates, Paul Auster ja Nnedi Okorafor.

Ranking-listan ovat koonneet ruotsalaiset kirjastonhoitajat, mutta jään ihmettelemään listan epätasapainoista maantieteellistä ja kielellistä profiilia. Ruotsalaisia kirjailijoita listalle mahtuu 12, mikä on käsittämätöntä ottaen huomioon marginaalisen kielialueen ja kotikenttäedun. Suurinta osaa ruotsalaisista kandidaateista en tunne edes nimeltä. Aasialaisia kirjailijoita listalla näkyy olevan tasan 2 ja afrikkalaisia 3. Eteläamerikkalaisia tai australasialaisia ei lainkaan. Suuri osa ns. maailmankirjallisuudesta on joko julkaistu englanniksi tai tullut tunnetuksi englanniksi käännöksinä.

Listalle mahtuu monia suursuosikkejani, jotka eivät tosiaankaan kekkuloi lentokenttien bestseller-hyllyjen kärjessä. Jamaica Kincaid ja Marysé Conde ovat päässeet listalle karibialaisina yllättäjinä, mikä on aivan mahtavaa. Myös Neil Gaimanin ja nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin nimien näkeminen tuotti minussa riemun kiljahduksia. Scifi-kirjailijat harvemmin pääsevät yleisemmille palkintolistoille.

Kaikkien aikojen suosikkejani listalla edustavat Jamaica Kincaid, Haruki Murakami, Amos Oz ja Jeanette Winterson -ja nämä neljä ovat hyvin eri tyyppisiä kirjailijoita, joista pidän eri syistä. Näistä neljästä maailmaani on avartanut eniten Winterson, joka kirjoittaa tutusta ja turvallisesta Britanniasta miltei sukupuolettomasta genderqueer-näkökulmasta. Murakami ja Oz ovat vaikuttaneet minuun eniten kirjoittajana, kun taas Kincaidin teoksista olen löytänyt lähes samaa sielunkumppanuutta kuin Sara Suleri Goodyearin – naisen, jonka tekstejä tutkin kahdeksan vuotta elämästäni.

Murakamia ja Ozia olen pitkään veikannut nobelisteiksi, mutta palkinto ei vieläkään ole osunut kummallekaan. Atwood on ollut kotijumalattareni teinistä saakka, mutta hän on myös niin ikoninen hahmo, etten koe enää saavani hänen tuotannostaan paljoa uutta irti.

Kannattaako tähän äänestykseen siis osallistua? Itse äänestin läpällä, vain protestoidakseni ruotsalaisen kandidaatin mahdollista voittoa, mikä on kovin todennäköistä. Huomaako kilpailua monikaan Ruotsin ulkopuolella? Ja koska en osannut valita ikisuosikeistani, äänestin kansallismielisesti Sofi Oksasta, puhtaasti Euroviisuhengessä – kun kerrankin saa äänestää suomalaista. Toki arvostan Oksasta kirjailijana, ja olen iloinen siitä, että hän on päässyt mukaan näin kirjavaan joukkoon. Ainakin hän vaikuttaa huomattavasti ”vakavammalta” ja globaalisti kiinnostavammalta kuin suurin osa ruotsalaisista kandidaateista.

Monet maahanmuuttajaystäväni ovat lukeneet suomalaisista kirjailijoista vain Oksasta. Ja kerrassaan mahtavaa on Oksasen monet käännökset muillekin kielille kuin englanniksi. Olen itsekin jaellut The Purge-romaania monille suomea puhumattomalle kaverille, ja voisin myös jaella Tuomas Kyrön vastaavia käännöksiä. Kirjallisuuslähettilään virka kiinnostaisi, jos joku maksaisi minulle siitä palkkaa. Vink vink, työnantajat, olen tarjolla!