Sosialidemokratiaa keskipitkämatkalaisille

Teos: Liisa Jaakonsaari: Tarkoitus (Kirjapaja, 2018)

Demarinaisten muistelmat, jihuu! Liisa Jaakonsaari kuuluu demaripoliitikoista siihen siipeen, josta tiedän varsin vähän. Ehkä tietämättömyys johtuu myös siitä, että hän on istunut niin pitkään Brysselissä, ettei häntä pahemmin ole näkynyt kotimaan medioissa. Jaakonsaaresta tulee ensimmäisenä mieleen 80-90-luvuilta työllisyyden hoito ja pitkät ay-riihet, raskaat rakenteelliset keskustelut, ja, anteeksi, haukotus. Tärkeämpää hänen poliittisessa urassaan on kuitenkin aina ollut kansainvälisyys, ja myös sellaisten suhteiden luominen, joista ei ole suuremmin hehkutettu valtakunnanmedioissa.

Hänen teoksensa on kaikkea muuta kuin tylsä, ja kirjoittajana hän suosii tiivistä, lakonista tyyliä. Lukiessani hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan Kempeleestä ja Oulun seudulta olin paikoitellen tikahtua nauruun. Jaakonsaaren perheessä vanhemmat eivät olleet samasta puusta veistettyjä, sillä äiti oli aktiivi metodisti ja sosialidemokraatti, ja isä edusti tiukempaa ateistista sosialismia. Äiti oli karjalainen, isä paikallisia kempeleläisiä, ja he saattoivat olla myös eritahtisia mentaliteeteiltaan. Liisan kasvutausta on huikean herkullinen, erityisesti uskonnollisesta näkökulmasta, koska hän avaa erinomaisesti niitä syitä, miksi vakaumuksellisimmat sosialistit eivät enää halunneet kuulua ev.lut.kirkkoon.

Teos ei ole lineaarinen omaelämäkerta, vaan klassisella tavalla poliittiset muistelmat. Siinä asioita käsitellään teemojen kautta, ja Jaakonsaaren yksityiselämä jää taka-alalle. Luen kyllä aviomies Seposta, joka jossain vaiheessa suivaantui, kun perheen ovelle tuli valtava määrä kiusalla tilattuja Anttilan postimyyntipaketteja. Mutta teos ei ole samalla tavalla koskettava henkilökohtainen rakkaustarina kuin äskettäin lukemani Tellervo Koivisto-teos. Tämä vaatii jo jonkinasteista ymmärrystä sosialidemokratian historiasta, ja sen sisäisten faktioiden syntysyistä.

Tunnistin kirjasta myös monia tuttuja hahmoja, jotka myöhemmin vetäytyivät sos.dem. nuorisopolitiikasta luomaan muuta uraa, kuten yhden väitöskirjan ohjaajistani, edesmenneen professori Jukka Paastelan. En ole lukenut Paastelan nuoruudenaikaisia kirjoituksia, mutta tämän kunniamaininnan jälkeen aion niin tehdä. Uskoisin myös, että teos antaa kimmokkeita lukijoilleen tarttua myös siinä vinkattuihin kansainvälisiin hittikirjoihin, kuten Naomi Kleinin ja Thomas Pikettyn tuotantoon. Edellämainittu oli minulle joskus kotijumalatar, ja jälkimmäistä olen yrittänyt tankata, hitaasti ja vaivalloisesti. Jaakonsaaren vinkkaamat kirjat ovat oikeasti haasteellisia, ja otan kiitollisena vastaan varsinkin taloustieteelliset vinkit.

Eniten kirjassa kutkutti Jaakonsaaren todellinen kosmopolitismi, joka alkoi jo nuorena lukiolaistyttönä, kun hän omin avuin hommasi itselleen kesätyöpaikan Berliinistä. Hänen tyyppistään ”kansainvälisyyttä” ei tarvitse alleviivata, koska se on opittu jo lähes äidinmaidosta. Ehkä perheen metodistinen tausta ja äidin puolen siirtolaisuushistoria vaikuttivat myös kasvavan Liisan maailmankatsomuksellisiin valintoihin. Kirjan nimikin tulee Dalai Lamalta, ja ylipäänsä Jaakonsaari kannattaa gandhilaista sosialismia. Aasialaiset opit luimuilevat miellyttävästi taustalla, kun etsitään ”liimaa” eurooppalaiselle identiteetille.

Politiikan moniottelijan uralla on ollut kaksi merkittävää vaihetta: työministerin rooli 90-luvulla ja sen jälkeinen ura meppinä. Työministerin roolia hän ei valinnut, mutta suoriutui siitä varmasti kunniakkaammin kuin tämän päivän Jari Lindström. MEP- elämään mahtuu monenmoista eksotiikkaa, kuten toimistotupakoinnista johtuvaa ihosairautta ja jännittäviä keskusteluja brysseliläisten teinien kanssa puistonpenkeillä. Mutta tärkein viesti minulle kirjassa oli tämä:

”Ihmisten vapaa liikkuminen on rauhan ohella EU:n suuria saavutuksia. Tämä koskee niin suomalaisia, jotka haluavat opiskelemaan Euroopan yliopistoihin tai muuttaa eläkepäiviksi Espanjan aurinkorannikolle, kuin puolalaisia ja virolaisia, jotka haluavat Suomen työmarkkinoille.

Rajat kiinni-huutelijat eivät ymmärrä, mitä kaikkea rajojen sulkemisesta todella seuraisi.”

Näin puhuu parlamentarismin airut, nainen, joka ei varmasti ole poliittisen uransa aikana sortunut yhteenkään populistiseen eleeseen. Tällaiseen sanaan on helpottavaa turvautua, näinä hankalina aikoina.

Pala Walesia Tuomiokirkonkadulla

LlewellynTeos: Carola Sandbacka: Ellen Llewellyn (Kirjapaja, 1996)

Käännös: Kaarina Ripatti

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Viime viikolla olin lähdössä suomenruotsalaisille diakoniapäiville, ja siihen hässäkkään löytyi jo jonkun aikaa metsästämäni antikvariaattien aarre, Carola Sandbackan Ellen Llewellyn, joka jokseenkin täydellisesti soveltui tunnelmiin. Tämä teos oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996, ja minulla on mielikuva asiasta, koska pidin tuolloin kirjan nimeä erityisen houkuttavana.

Ellen Llewellyn on upea teos Tampereen historiasta, toki suomenruotsalaisesta näkökulmasta, mutta tarinaan mahtuu myös suomenkielisiä hahmoja (tietysti palveluskuntaa). Sen päähenkilö on walesilaista sukua oleva pikkutyttö, joka lähetetään 1800-luvun lopussa Tukholmasta Tampereelle asumaan siellä hyvissä naimisissa olevan isosiskonsa luo. Llewellynit ovat kuparitukkaisia kelttiläisiä käsityöläisiä, ja Ellenin äiti on Tukholmassa mainetta luonut ompelijatar, mutta uskoo tyttärensä menestyvän paremmin naapurimaan pikkukaupungissa. Suku ei enää puhu englantia eikä kymriä, mutta joillekin lapsista annetaan walesilaisia nimiä, kuten Dafydd.

Ainoa asia, jonka tiedän Sandbackasta, on että hän asui jo kirjaa kirjoittaessaan Walesissa. Teos on todella paljon kiinnostavampi, kun suomenruotsalaiseen soppaan sekoitetaan ripaus kelttiläistä eksotiikkaa. ”Llewellyniläisyyteen” liitetään suvun suullisessa perimässä toki suureleisyyttä, ehkä myös huikentelevaisuutta, mutta he ovat myös taipuvaisia masentuneisuuteen ja synkkämielisyyteen.

Ellenin lisäksi toinen romaanin keskeinen hahmo on hänen serkkunsa Elvira, jonka kanssa hän kasvaa sisarussuhteessa. Elvirasta tulee kuuluisa laulajatar, joka kiertää Eurooppaa ja oppii suuren maailman tapoja. Hän uhraa sovinnaiset perhehaaveet taiteelleen, kun taas Ellen pokaa Elviralle ajatellun liikemiessulhasen Leopold Cohnbergin ja saa viisi lasta. Leopold ei kuitenkaan menesty odotetusti, vaan perheen rahahuolet tulevat koko suvun yhteisiksi huoliksi, ja perheen kotia Tuomiokirkonkadulla joudutaan pelastamaan konkurssilta useaan otteeseen. Heillä on myös hulppea huvila Pyhäjärvellä ja meijeri Ruovedellä, jonne Ellen leskeksi jäätyään joutuu siirtymään pysyvästi.

Historiallisena romaanina Ellen Llewellyn on loistelias: se kartoittaa Tampereen historiaa aina 1800-luvun lopusta jonnekin 1960-luvun alkuun, jolloin on jo tavallista, että ruotsinkielisen porvarisperheen tyttö saattaa käydä treffeillä Ilveksessä jääkiekkoa pelaavan tuiki tavallisen Markon kanssa. Kieli- ja säätyerojen murtuminen kestää kuitenkin pitkään, ja tässä pienessä yhteisössä niistä pidetään kynsin hampain kiinni. Vanha kirkko ja seurakunta ovat merkittäviä yhteisön pilareita, ja naimakauppoja usein puuhaillaan niinkin jännittävissä tilaisuuksissa kuin seurakunnan syysmyyjäisissä. Kirkkoherrojen vaihdokset aiheuttavat myrskyjä vesilasissa, mutta vielä enemmän kohinaa syntyy rouvien pukeutumistyyleistä.

Pidin tästä kirjasta paljon, vaikka juonellisesti kirja on aika ennalta-arvattava ja kesy. Kirjassa mennään naimisiin, tehdään lapsia ja kuollaan useita kertoja. Hahmoissa voisi olla enemmän psykologista syvyyttä, mutta miljöön kuvaus paikkaa tätä ohuutta. Tampereen kadut, sukujen omistamat putiikit, kauppahalli ja Kalevankankaan hautausmaa todella heräävät eloon teoksen sivuilla, ja varsinkin muodin näkökulmasta teos on runsas aarreaitta. Kun Elvira palaa Wienistä potemaan särkynyttä sydäntään Tampereelle, hänen kanariankeltaiset pukunsa talvisaikaan todella kohauttavat Hämeenkadulla.

Sandbacka aloittaa jokaisen kappaleensa sitaatilla, joista osa on tarkoituksella anakronistisia. Sitaattien kokoelma on riemunkirjava kooste ohjeita naisten niksikirjoista, englantilaisen kirjallisuuden klassikoista, suomenruotsalaisesta runoudesta ja mahtuu mukaan myös Hectorin laululyriikkaa täysin hassussa kontekstissa. Minulla oli sitaatteja lukiessa omaa kivaa, ja huomasin kyllä kirjailijan halun kansainvälistää luomaansa maakunnallista, paikoitellen jopa tunkkaista, porvarisdraamaa. Teos ei ehkä ole saanut sille kuuluvaa mainetta ja kunniaa siksi, että se sijoittuu Tampereelle. Menestyneissä Tampere-romaaneissa on yleensä enemmän työväenluokkaisuutta, ja voi olla, että joidenkin lukijoiden on vaikea samastua näihin suomenruotsalaisiin hahmoihin. Epäilen, että jos teos olisi sijoittunut Turkuun tai Helsinkiin, vastaavaa historiallista hämmennystä ei ehkä olisi syntynyt.

Romaanissa eletään sekä kansalaissodan että toisen maailmansodan aikaa. Kansalaissota kääntyy suomenruotsalaisten suussa koodinimeksi ”Tampereen tapahtumat”, eikä heillä ole suurta roolia sodassa, vaikka heidät automaattisesti valkoisiksi niputetaan. Perheissä ei haluta ottaa vahvaa kantaa, mutta surraan sitä tapaa, jolla sodan voittaneet hoitavat jälkipyykin. Suomenruotsalaisten aiemmissa kauppasuhteissa side Venäjään oli vahva, ja perheillä oli venäjänkielisiä kontakteja ja myös ystäviä. He ovat sotaa edeltävinä aikoina eniten huolissaan venäläisten asiakkaiden menetyksestä, eivätkä varsinkaan halua itärajaa kiinni. Perheen venäläinen pianonsoiton opettaja herra Nikolajeff on kuitenkin sen verran komea ja puoleensavetävä, että Frida-rouva katsoo parhaaksi lähteä esiliinaksi tyttärensä soittotunneille. Perheeseen ei ehkä haluta venäläistä vävyä, tai äiti on muuten vaan huolissaan tyttärensä maineesta.

On varmasti hyvä valinta, ettei Sandbacka rakentanut sukuromaanistaan suurta sotaromaania. Tämä on vahvasti naisvetoinen teos, jossa kirkkoherrojen vaihdokset saattavat olla suurempia kiinnostuksen kohteita kuin presidentinvaalit. Muodin, liike-elämän, seurakuntaelämän ja musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi puutarhanhoitoon ja säilömiseen, joissa Ellen Llewellyn on suvun esikuva ja mestari. Ruovedellä kasvatetaan erikoisia yrttejä, lääkitään vaivoja monimutkaisilla rohdoksilla ja pidetään huolta, että mehupullojen etiketit ovat suorassa.

Kirjassa kuvataan Tampereen porvarillista kaupunkielämää niin tarkasti, että sen perusteella voisi luoda ”Ellen Llewellyn”-kaupunkikävelyn. Ymmärtääkseni tämä mystinen kelttiläinen hahmo on puhtaasti fiktiivinen, mutta romaanin kannessa on silti aito sukuvalokuva. Anders Carpelanin luoma kansikuva on myös kutsuva, ja houkuttelee lukijoita edelleen yli 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen. En olisi ehkä lukenut teosta sen julkaisuvuonna, vaan se saapui elämääni juuri nyt sopivaan aikaan.

Toivoisin tästä kirjasta uutta painosta, ja uskoisin sille löytyvän uusia lukijoita tänään, kun Tamperekin on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut ja moniarvoistunut. Monokulttuurinen se ei ollut sata vuotta sitten, eikä se ole sitä taaskaan. Kaupunkikuvauksena teos on yksi parhaita lukemiani, ja innosti minua todella katsomaan kotikaupunkini nurkkia uusin silmin.

Siltojen noston symboliikasta

KrimiturkkinenHannu Mäkelä kuuluu Suomen tuotteliaimpiin kirjailijoihin, ja olen hänen teoksistaan lukenut ehkä neljä. Eniten olin tietoinen Mäkelän tuotannosta naistenlehtien kautta hänen ollessaan naimisissa Anna Kortelaisen kanssa, ja Kortelaisen teoksia olen lukenut useamman kuin Mäkelän. Kieltämättä näiden exien intressit vaikuttavat samansuuntaisilta, ja heidän teoksissaan toistuu rakkaus kahteen kaupunkiin, Pietariin ja Pariisiin.

Sitä en tiennyt, että Mäkelä erottuaan Kortelaisesta meni naimisiin venäläisen toimittajan Svetlana Aksjonovan kanssa. Tällä vuosikymmenellä hän on jakanut aikaansa Suomen, Pietarin ja Sotshin välillä. Ikävä kyllä, Sveta-vaimo kuoli äkillisesti viime vuonna, vain 54 vuoden iässä.

Krimiturkkinen karhu (Kirjapaja, 2018) on kirjoitettu ennen vaimon kuolemaa, mutta kuolema mainitaan esipuheessa. Se luo tälle valoisalle ja iloluonteiselle teokselle hieman murheelliset reunat. Teosta voi lukea novelli-, esseekokoelmana tai matkakirjana, kunkin genreymmärryksen mukaan. Itse luin kirjaa eniten matkakirjana, sillä Mäkelä kertoo siinä myös avioliittoa aiemmista matkoistaan ja intresseistään itärajan taa.

Ensimmäistä kertaa Mäkelä oli Neuvostoliitossa 70-luvun alussa Ylen toimittajien reissulla, ja tämä laukaisi hänessä halun opiskella kieltä. Kielen opiskelu 70-luvulla huonolaatuisten äänilevyjen kautta oli hidasta, ja varmasti ainoastaan ne, joilla oli mahdollisuus matkustaa paikan päälle kielikylpyjä nauttimaan, oikeasti oppivat kieltä. Neuvostoaikoina matkoja tehtiin Pietaria enemmän Moskovaan, ja kirjaan mahtuu myös upea kuvaus junamatkasta Baikal-järvelle.

Kirjan nimi viittaa Mäkelän lapsuusmuistoon hänen äitinsä krimiturkista, josta suku ei päässyt yksimielisyyteen, kenelle turkki lopulta kuului. Muistan itsekin krimiturkin hyvin, sillä olen mummoni vastaavaa käyttänyt vanhojenpäivänä. Se oli kaikkea muuta kuin tyylikäs ja kamalan painava kaiken lisäksi. Ajatus Venäjän karhusta, joka yrittää naamioitua lampaaksi, on koominen, ja karhumytologiaa Mäkelä avaakin niin hyvässä kuin pahassa. Krimin karhu, ja taistelut Krimin herruudesta, ovat kai ikiaikaisia teemoja, joita monien on vaikea ymmärtää, elleivät ole käyneet paikan päällä.

Mäkelä lomailee tässä Sotshin alueella anoppinsa luona, kylässä, joka talvella usein hautautuu lumeen, ja josta vanhukset pääsevät ulos korkeintaan pulkkien tai kelkkojen turvin. Anoppi ei ole rikas, ja hänen terveytensä vaatii tyttäreltä suuria uhrauksia. Jos anoppi murtaa luitaan, ei tyttärellä ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa työstä lomaa ja lähteä potan tyhjentäjäksi paikalliseen sairaalaan, jonne matka syrjäkylästä on erittäin vaivalloinen. Koinkin, että tässä kirjassa parasta olivat nämä arkielämän kuvaukset, joissa tavallisen kansan huolet nousevat pinnalle.

Mäkelän avioliittoa symbolisoivat Nevan sillat, jotka avataan laivaliikenteelle öisin, kun kaupunki nukkuu. Sveta ei usein pääse niitä katsomaan, koska asuu kaukana lähiössä, mutta joskus Mäkelän kanssa he yöpyvät keskustan hotellissa ja käyvät yökävelyllä siltoja bongaamassa. Historiallisesti Laatokan-laivat seilasivat Suomeen, ja vesistön historia muistuttaa yhteydestä ehkä enemmänkin kuin maateiden.

Kirjailija on päässyt vierailemaan varsinkin Tshehovin jäljillä, myös paikoissa, jonne tavalliset turistit eivät päässeet varsinkaan neuvostoaikoina. Huvitti tässä naamiaisleikit, joiden kautta Mäkelä maastoutuu virolaiseksi – eli kirjailijoiden retkillä hänen oli välillä hyvä peittää kansallisuutensa. Miehen ystäväpiiriin kuuluvat muun muassa Jaan Kaplinski ja vasta edesmennyt Eduard Uspenski, ja kertomukset ystävien seikkailuista ovat hykerryttävän nostalgisia.

Krimiturkkinen karhu on humanistinen, arkinen ja humoristinen kuvaus kahden kansan suhteista, jossa poliittinen analyysi ei ehkä nouse aivan terävimpään kärkeen. Mäkelän mukaan meidän kuuluisi ehkä olla enemmän huolissamme kansamme parissa asuvista noin miljoonasta amerikkalaismielisestä trollista kuin oletetuista venäläissellaisista. Toki trollin hahmoa ja sen myyttistä alkuperää voimme pohdiskella, ja myös spekuloida sillä, onko trollailemalla todella mahdollista hankkia elantonsa myös rajan tällä puolella. Mutta teoksen paras anti ei ole poliittista, ja suosittelisinkin suurvaltapolitiikkatason ohittamista tätä kirjaa lukiessa.

Sain tästä teoksesta kimmokkeen ainakin yrittää lukea lisää Tshehovia, koska viime luennasta on kauan aikaa. Venäläisten klassikkojen sisäänajajana Mäkelä on elementissään, ja hän ylipäänsä peräänkuuluttaa kirjallisuuden klassikkojen ja klassisen musiikin tuntemuksen tärkeyttä. Tässä ajassamme, jossa taskulämmintä kioskikirjallisuutta suolletaan kaupallisten algoritmien pohjalta, ja jona kovin harva nuorista osaa lukea nuotteja, teos toimii hyvänä muistutuksena myös siitä, mikä ehkä kommunismin aikana Neuvosto-Venäjällä toimi.

Teokselle on luvassa myös jatkoa, sillä Mäkelä on tänä vuonna julkaissut toisenkin kirjan, muistelman nimeltä Valo, jossa hän käy läpi lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan. Sain kuitenkin jo potentiaalisen käsityksen tuon kirjan sisällöstä, enkä aivan heti ole lukemassa sitä putkeen, vaikka se varmasti on koskettava. Kirjailijan täytyy olla todella etabloitunut, jos hän saa kaksi hyvin samansuuntaista teosta julkaistua samana vuonna. Ja tästä tuli mieleeni kysyä, onkohan Mäkelä koskaan saanut kirjahankkeilleen hylsyä.

Hyvästijättö jumalatieteelle

kevätjää”En epäile, etteikö Jumalaa olisi olemassa. En vain välitä Hänen tarkoituksistaan enää hiukkaakaan, sillä Hän on ylittänyt sietokykyni rajan. Tunnen olevani yhden naisen valon ja pimeän taistelutanner, ja minun on suuriman osan ajasta mahdoton nähdä, miksi valon olemassaoloa pitäisi puolustella.”

Näin kirjoittaa Pauliina Kuokka omaelämäkerrallisessa romaanissaan  Kevätjää (Kirjapaja, 2014). Hän on kolmesti eronnut entinen pappi, nykyinen sosiaalityöntekijä, eteläsuomalaisesta pikkukaupungista. Kuokka päätyi nuorena aikuisena lähemmäksi evankelis-luterilaista kirkkoa hänen pikkuveljensä itsemurhan jälkeen, ja suruaikana päätyi vaihtamaan opintojensa suuntaa sairaanhoitajasta papiksi. Romaanissaan hän käy läpi sukunsa taakkoja fragmentaarisen kasvukertomuksen muodossa. Romaanin minäkertoja muistuttaa lähes identtisesti sitä kirjailijaa, jota romaanin julkaisun aikaan on haastateltu, mutta luonnehtisin teosta silti enemmän romaaniksi kuin omaelämäkerraksi siksi, että siinä käytetään joitain romaanitaiteeseen liittyviä etäännyttämisen keinoja.

Hankin teoksen kolmella eurolla Herättäjäjuhlien kirjatorilta, ja aloitin sen lukemisen juhlien aikana hiljaisessa tilassa odottaessa kännykän lataantumista. Kirja sopi juhlien tunnelmiin loistavasti, vaikka se ei herännäisyydestä kerrokaan. Mutta herännäisyyteen kuuluu uskonkriisien, epäilyksen ja epämääräisen ikävöinnin tunnustaminen, ja tässä teoksessa päähenkilön Jumalasuhde on juuri sellainen – rosoinen ja välillä vähemmän salonkikelpoinen.

Kirjassa kertoja jättää papin uran ollessaan kolmekymmentäviisivuotias. Muutenkin hän vaikuttaa hengästyttävän aikaansaavalta: hän opiskelee kolmea eri alaa, ehtii mennä naimisiin kolmesti, julkaisee esikoisteoksensa ennen ensimmäisen lapsensa syntymää ja ehtii olla töissä useassa seurakunnassa. Veljen traagisen poismenon jälkeen toinen suuri kriisi alkaa, kun hän muuttaa yhteen kolmannen miehensä, lapsensa isän kanssa. Luottotietonsa menettäneen jo ikääntyneen taiteilijan kanssa perheen arkeen hiipii krooninen köyhyys, joka muuttaa kertojan tapaa ymmärtää myös kirkon roolia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Teoksen henkilökohtainen kasvukertomus on koskettava, mutta sain eniten irti sen yhteiskunnallisesta tasosta. Naispappi kerää viimeisiä nauloja työuransa arkkuun tilanteessa, jossa hän joutuu peittelemään perheensä ahdinkoa. Jokaista työhaastattelua varten on ostettava edustavia asuja, kampaajalla on käytävä, ja lyhyiden sijaisuuksien aikana rahaa palaa aivan liikaa työlounaisiin ja mustiin sukkahousuihin. Hän selviää kyllä toimituksista ja saarnoista, mutta työyhteisön hyvinvointiin ja hallinnointiin kuluva aika turhauttaa häntä. Hän kokee, että seurakunta on olemassa enemmän sen työntekijöiden omaa puuhastelua varten kuin vaikka sen alueella asuvia asunnottomia – näiden häätämistä varten lähetetään ohjeistavia sähköposteja. Kun maailmalla on kasvavana trendinä tarjota yöpymistiloja kodittomille kirkkojen tiloissa, Suomen seurakunnissa tehdään laskelmia siitä, kuinka pidetään vartijaliikkeiden vääriin hälytyksiin meneviä kuluja aisoissa.

Jos olisin lukenut tämän teoksen vuonna 2014, olisin varmasti miettinyt vielä muutaman ylimääräisen kerran kirkon alan opintoihin hakemisen järkevyyttä. Harvat kirkon aloja edustavat (ehkä Kai Sadinmaata lukuunottamatta?) ovat onnistuneet pukemaan kirkon sisäisen kriisin näin osuvasti, ja Kuokkakin tekee sen teoksessaan jonkunlaisena sivutuotteena tai jälkikirjoituksena. Kirkkoa kritisoiva osuus on vain ohut juonne rikkaassa narratiivissa, ja kirjasta voi nauttia, vaikka ei olisi lainkaan kiinnostunut kirkollisverojen käyttötarkoituksista.

Henkilökohtaisella tasolla kirjassa puidaan muun muassa evakkotaustaa, ja siirtokarjalaisen mummon jättämää perimää. Veljen itsemurha on tarinan käänteentekevä kulmakivi, joka aiheuttaa kertojan perheessä aavekipua vielä vuosikymmenten päähän. Aikuisen lapsen huolehtiva ja lievästi läheisriippuvainen suhde vanhempiinsa nousee myös kantavaksi teemaksi. Teos kertoo myös lapsettomuudesta ja pitkien hoitojen jälkeisestä, äkillisesti nousevasta toivosta, joka ilmoittaa olemassaolostaan energiahoitajan pöydällä. Siinä pohditaan myös kysymystä, voiko kirkon palvelija synnyttää avioliiton ulkopuolisen lapsen – eli tutkaillaan seurakuntien asenneilmapiiriä. Mitä tarkoittaa ”esimerkin antaminen” muulle seurakunnalle, ja voiko kirkkoneuvostolla olla edelleen valtaa sanella kirkon paimenten naima-asioista?

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, ja se inspiroi minua taas jatkamaan omia kirjoitusprojektejani. Koin kirjan rakenteen hedelmälliseksi, vaikka paikoitellen, varsinkin romaanin alussa, tarinaa oli hieman työlästä seurata. Kerronnan draivi tiivistyy puoleenväliin mennessä ja todella koukuttaa viimeistään siinä vaiheessa, kun naiseksi kasvamisen suht tavallisista kipupisteistä on päästy eteenpäin. Kirjan alkuosaan mahtuu suht tavallista, arkista ja helposti tunnistettavaa kerrontaa, ja 80-90-lukujen ajankuvaa, joka on yhteistä kaikille noina aikoina kasvaneille. Koin, että tarina kertojan teologisista opinnoista ja pappisurasta oli kuitenkin romaanin ”pihvi”, jota lukiessa koin oppivani eniten uutta.

Koska kirja on Kirjapajan kustantama, se ei välttämättä ole saavuttanut suurta lukijamäärää kirkollisten piirien ulkopuolella. Mielestäni tämä teos olisi voinut yhtä hyvin tulla suuremman kaupallisen kustantamon kustantamaksi, koska kielellisesti ja taiteellisesti teksti on kypsää ja ilmeikästä. Siinä käsitellyt kysymykset eivät ole millään muotoa vanhentuneet muutamassa vuodessa, ja varsinkin kysymykset kirkon tavasta kohdata köyhimmistä köyhiä ovat ehkä vielä ajankohtaisempia nyt kuin muutama vuotta sitten.

Jäin miettimään, kiinnostaako kirja sellaisia lukijoita, joiden suhde kirkkoon on etäinen tai sitä ei ole lainkaan. En osaa sanoa, mutta loppujen lopuksi sen pohdinnat parisuhteista ja äitiydestä ovat aika universaaleja, eli kertojaan voi samastua, vaikka itse pappeus ja sen aiheuttamat elämänkriisit eivät lukijaa kiinnostaisi. Tästä teoksesta on moneksi, ja sellaisenaan lunastaa kaikki onnistuneen romaanin tunnusmerkit.

Marttailusta, nuukailusta, köyhäilystä

IMG_1868Tammikuun omaehtoinen opintoteemani on hamstraaminen maailmanloppua tai muuta megakatastrofia varten. Aihe on monisyinen, ja herättää varmasti monissa suurta ahdistusta, vaikka ei omakohtaista kokemusta sivilisaation murtumisesta olisikaan. Keräilen siis kirjoja, joissa kerrotaan hamstraamisen, säästeliäisyyden ja varautumisen kulttuureista.

Laura Honkasalo tunnetaan enemmän romaanikirjailijana, mutta hän on myös kirjoittanut osittain omaelämäkerrallisen tietokirjan Nuukaillen, eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (Kirjapaja, 2014). Moni varmasti osaa lukea nimen ironisesti, ja lempeä itseironia pelastaakin muuten maailmantuskaa täynnä olevan puheenvuoron kuluttamisesta.

Honkasalo itse koki elintasonsa laskun jäätyään kahden pojan yksinhuoltajaksi, eli elämä pakotti hänet päivittämään kulutustottumuksiaan rankalla kädellä. Suurimmaksi ilon lähteeksi tässä elämänvaiheessa nousivat erilaiset kädentaidot, varsinkin ompeleminen. Kirjailija hänessä innostui myös pula-ajan niksi- ja kokkikirjoista, joista tässä teoksessa on runsaasti nostalgisia makupaloja. Kotimaisten säästäväisyysoppaiden lisäksi tässä tutkitaan amerikkalaisia vaimonkasvatusteoksia, joista vanhimmat ovat 1800-luvulta.

Osa Honkasalon vinkeistä soveltuu vain hardcore-Martoille, sillä en tunne moniakaan, jotka harrastavat sisäelinten kokkaamista, sitruunapuiden kasvatusta siemenistä, tai alusvaatteiden ostamista kirpputoreilta. Viherkasvimarttailua ymmärrän paremmin kuin pula-ajan kokkailua, ja olin räjähtää nauruun, kun luin seuraavan muistutuksen: ”Älä kuitenkaan napsi pistokkaita neuvolan tai veroviraston aulasta, ainakaan ilman lupaa.”

Onneksi kirja muistuttaa meitä myös säästäväisyyden patologisista puolista, jotka estävät meitä elämästä elämäämme tässä ja nyt. Sekä hamstraaminen että minimalistinen elämäntapa voivat johtaa yhteiskunnasta eristäytymiseen. Itse olen ehkä eniten huolissani ihmisistä, joiden päivästä kuluu iso osa oman tavarasuhteensa työstämiseen. Sairaalloinen suhde tavaraan on yhteydessä esimerkiksi syömishäiriöihin, se vaan ulkoistetaan oman kehon ulkopuolelle.

Nuukaillen on pirtsakka ja sopivan vaihtoehtoinen lifestyle-teos, jota lukee ilolla, vaikka ei kaikista sen vinkeistä itse syttyisikään. Muutamien reseptien ja ompeluvinkkien vuoksi mielelläni omistaisin kirjan. Minusta on myös virkistävää, että fiktiota tuottavat kirjailijat voivat välillä julkaista tämän tyyppistä asiaproosaa. Toivon, että näiden elämäntapateostensa kautta Honkasalo on myös saanut uusia lukijoita fiktiolleen.

Kuinka minulle sitten tätä kirjaa lukiessani kävi? Innostuin kovasti Honkasalon kenkä- ja käsilaukkumuistelmista ja päädyin tuntikausiksi eri verkkokauppojen sivustoille metsästämään uutta käsilaukkua. Verkkoshoppailua en ole sattuneesta syystä harrastanut vuosiin. Siitä en kuitenkaan kieltäytyisi ideologisista syistä, koska se on yllättävän rentouttavaa ja terapeuttista.

Orpolapsen historiallisesta muistista

IMG_1796Tänä vuonna on julkaistu erilaisia Suomi 100-muisteluteoksia, joissa keskiössä on ollut sukupolvien eri käsitykset historiasta. Olen selaillut ainakin Petri Tammisen Suomen historiaa ja Jyrki Lehtolan Suomi 100. Molemmat hauskoja ja viihteellisiä, mutta en saanut sytykettä lukea niitä loppuun. Suomi100-hypetys oli jo niin nähty tammikuussa, mutta vuoden 1918 muistaminen on minulle edelleen ajankohtaista.

Eero Ojanen ja Risto Lindstedt ovat julkaisseet aiheesta kirjeenvaihtoteoksen 1918. Matkoja muistin rintamilla (Kirjapaja, 2017), joka antoi uutta ajattelemisen aihetta. Sain käsityksen, että kirjoittajapari oli tutustunut toisiinsa sattumalta Helsingin rautatieaseman Pullman Barissa, ja aloittaneet kirjaprojektin toisiaan hyvin tuntematta. Näinkin voi siis työskennellä, ja tällaisesta työskentelytavasta voi syntyä erityisen hieno hedelmä.

Kirjan kirjoittamisen aikana (2014-2016) maassa tapahtui merkittävää poliittisten mielipiteiden polarisoitumista, joka tosin ei kulje samalla logiikalla kuin sata vuotta aiemmin. Välillä kuulee silti karkeita vertauksia ja profetioita uuden sisällissodan syntymisestä. Tässä teoksessa sen tyyppisiä uhkakuvia ja pelkoja pyritään liennyttämään. Tosin kirjoittajat ovat pitkälti samanmielisiä historiantulkinnoissaan,  joten suurta draaman kaarta teos ei piirrä. Kirjeenvaihtokavereiden levollinen tyyli kuitenkin ilahduttaa ja lohduttaa näinä hektisinä aikoina. Se laittaa itse kunkin pohtimaan oman some-suoltamisensa mielekkyyttä, ja pohtimaan kasvottoman vihapuheen luonnetta.

”Kansakunnan muisti on aina puoliorpo” on teesi, joka sekä oikeuttaa menneiden kauhujen muistamisen ja myös kehottaa meitä suhteuttamaan muistelutyömme ainutlaatuisuutta. Kansalaissodasta on kirjoitettu yli 200 fiktiivistä teosta, ja julkaisemisen tahti on viime aikoina vilkastunut. Itse tein nuorempana tutkimusta muistin politiikasta muualla kuin Suomessa, mutta jonkunlainen hatara suhde kansalaissodan tapahtumiin on minulla muodostunut vasta keski-iässä asuttuani Tampereella ja kiinnostuttuani sukututkimuksesta (eikä näillä kahdella asialla ole yhteyttä toisiinsa). Tässäkin blogissa olen lukenut ainakin muutaman 1918-aiheisen romaanin, viimeksi Heidi Köngäksen Sandran. Yhtä elävää ja aktiivista suhdetta minulla ei ole tuohon aikaan kuin tämän teoksen kirjoittajilla, jotka ovat eläkeikää lähestyviä historian harrastajia. Ojanen on filosofi ja Lindstedt eläköitynyt Suomen Kuvalehden toimittaja.

Kirjassa kerrotaan muutamista varsin kiinnostavista hahmoista, tavallisista ihmisistä, joiden elämää sota muutti tai joiden elämä päättyi varsin absurdeissa oloissa.  Kiinnostavin tapaus oli Rutasen Vilho Hankasalmelta, joka kieltäytyi liittymästä puna-armeijaan ja piileskeli maan alla melkein koko sotavuoden. Hänestä tuli myöhemmin itseoppinut asianajaja ja kunnallispoliitikko, ja hänen historiaansa on arvostettu paikallisesti niin paljon, että hänen kunniakseen pidettiin seminaari v. 2015. Tässä kirjassa kysytäänkin, miksi pasifistien ja sovittelijoiden historiaa ei ole surtu tai juhlittu samalla tavalla kuin marttyyrien, uhrien tai sankareiden.

Toinen tärkeä hahmo oli Ida Maria Karke (myöh. Saarinen), joka liittyi Forssassa puna-armeijan keittäjäksi, vangittiin ja selvisi vankileiristä tullakseen 73-vuotiaana esikoiskirjailijaksi teoksellaan Nokkosia ja harakankukkia (Otava, 1973). Tästä kirja-aarteesta olisin valmis maksamaan, jos se divarissa eteen tulisi.

Kirjan tunnelma on levollinen ja pasifistinen, ja uskon sen ilahduttavan myös sellaisia lukijoita, jotka harvemmin lukevat historiallisia tietokirjoja. Onhan kirjeenvaihtokin sinänsä uhanalainen laji. Näissä kirjeissä oli ilmavuutta, lempeyttä ja esseenomaista paloa. Se antaa tilaa lukijan omille ajatuksille ja havainnoille, eikä väännä asioita rautalangasta.

Ehkä ainoa ongelma kirjeenvaihdon suhteen on, että kirjoittajat ovat suurimmassa osin samanmielisiä. Eeron kirjeissä on tiedollisempi ote, kun taas Risto revittelee tunnepuolella, ja kulkee jopa kohti hengellisyyden siemeniä. Henkilöiden välille ei synny suurta jännitettä, mutta sitten on muistettava, ettei tämä teos ole romaani tai näytelmä.

Kirja kannattaa lukea jo sen lukuvinkkien vuoksi, joita ei ole googlaamalla helppo löytää. Tästä voi aueta monia polkuja kohti historiallista itseymmärrystä, ja ainakin se tarjoaa ajatusleikkejä sen suhteen, onko mikään oikeastaan muuttunut sadan vuoden aikana.

 

 

 

 

 

Lapsen paras huvipuisto

1184_Poijärvi_20141128164232Eevamaija Poijärvi (1932-2001) oli minulle viime viikkoon saakka tuntematon tamperelainen kirjailija, jonka tuotantoon mahtui sekä proosaa että runoutta. Tunnetuin teos häneltä oli esikoisromaani Perhosleikki (1973), joka kuvaa maalla kasvavan kehitysvammaisen tytön murrosikää. Tuotanto on ilmeisesti ollut hänellä laajempaa kuin mitä virallisissa biografioissa listataan.

Itse löysin seurakuntien kirjaston poistokorista omaelämäkerrallisen esseeteoksen Kasvun verran aikaa (Kirjapaja, 1980), joka kertoo äidin kasvusta isoäidiksi 43 vuoden ikäkriisissä. Koska itsekin olen 43-vuotias ja olen joutunut viime aikoina opinnoissakin pohtimaan elinikäisen kasvun ja oppimisen teemaa, teos tuntui kiinnostavalta ja läheiseltä.

Eevamaija kasvaa Isomaijaksi, mummoksi, joka pyrkii tutustuttamaan pojantytärtään luontoon. Hän ei ole erityisen pullantuoksuinen isoäiti, vaan pikemminkin filosofinen ja seikkaileva. Nuori isä kipuilee parisuhteessa ja jää yksinhuoltajaksi jo tyttären ollessa kolmivuotias. Miesten yksinhuoltajuus on ollut 70-luvun loppupuolella sen verran harvinaista, ettei siihen ole olemassa valmista tukisapluunaa. Poijärvi ei kauhistele eikä ihmettele poikansa kohtaloa, mutta esittää omana aikanaan rehellisen kuvan toisenlaisesta vanhemmuudesta.

Ikäkriisissään hän palaa oman nuoruutensa ja vanhemmuutensa kipupisteisiin, kuuntelemattomuuteen ja myös aggressiivisiin purkauksiin. Erityisesti hän katuu omia kirjailijan kiireitään ja kykenemättömyyttä elää hetkissä. Tuttua huttua nykylukijoille, mutta pohdinnat ovat tuolloin saattaneet olla avaavia. Pojantyttären kautta runonkirjoitukselle omistautuneen naisen on mahdollista sukeltaa myöhäsyntyiseen äitiyteen. Eniten hän on huolissaan lapsista, joiden kysymyksiin kellään ei ole aikaa vastata.

Kirjassa keräillään ja tunnistetaan tuttujen sini-ja talvivuokkojen lisäksi myös harvinaisempia metsäkukkia. Esimerkiksi nyökkyhelmikki kuulosti minusta eksoottiselta (olisiko fiktionaalinen kukka, kun Google ei sitä tunnista?). Ajatus metsästä lapsen parhaana huvipuistona kuulosti jo vähän hipsteriltä. Itse en ole viettänyt aikaa isovanhempieni kanssa metsässä -he olivat jo sen verran huonojalkaisia, ettei se olisi ollut luontevaa. Omien vanhempien kanssa kylläkin, mutta siihenkin enimmäkseen liittyi marjastusintressi. Poijärvellä on monia omaperäisiä ja aikaansa edellä kulkevia ideoita lastenkasvatuksesta.

Erityisen tärkeiksi hän näkee epäonnistumisen tilanteet, esimerkiksi huonoihin koulunumeroihin suhtautumisen. Hän myös puolustaa lapsen perusoikeutta olla tuhma. Murrosikäisten vaatteitakaan ei hevillä keräillä, vaan perheen kodissa pesii jalkahienhajuisia myttyjä siellä täällä. Armollisuus ja epätäydellisyyden sietokyky ovat teoksen keskeisiä viestejä.

Kirjailijan omakin parisuhde kaipaa jatkuvaa päivitystä. Hän ei ole lainkaan varma, tuleeko se kestämään. Kahdestaan jääneen keski-ikäisen pariskunnan arki on jatkuvaa riitelyä, mutta lapsenlapsen tulo tasoittaa yhdessäoloa. Kesämökillä hänellä on parinikävöimisviikko ja toisenvierusnälkä, mutta arki on jatkuvaa vääntöä esimerkiksi siivoamisesta.

Teoksessa on virkistäviä runoja ja piirroksia lapsuudesta ja vanhemmuudesta. Tekstin sävy tuntuu edelleen ajankohtaiselta. Vasta viimeisellä sivulla kirjailijan kristillisyys pääsee kuuluviin -itse sanoma tosin välittyy erinomaisesti myös ei-kristilliselle lukijoille. Poijärvi on aikanaan ollut suosittu puhuja ev.lut. kirkon tilaisuuksissa, mutta kuten tästäkin teoksesta ilmenee, hänellä on ollut muunkinlaista vientiä.

Kiinnostavaa historian havinaa myöhäisestä Kekkoslovakiasta. Tuo Perhosleikki kiinnostaisi myös tätä lukijaa, jos sattuisin sen jostain laarista pelastamaan.

Piispan varhaiset runot

imageIrja Askola ja Anja Porio kirjoittivat  naispappeustaistelun tohinassa yhteisen runokokoelmansa Mikä nainen (Kirjapaja, 1985), joka koostuu pohdinnoissa naisen roolista perheessä, työpaikalla ja yhteiskunnassa. En tiennytkään, että piispa Askola on myös runoilija. Kokoelman löytäminen Nekalan kirjaston poistohyllystä lämmitti sydäntäni tässä vaiheessa siksi, että olen itsekin aloittamassa kirkollisen alan opintoja. Kurssikirjojen hankinta on ollut työn alla, sillä omiin painoksiin ei ole varaa eikä varsinkaan teologista kirjallisuutta ole laajalti saatavilla Tampereella. Sen sijaan eteen on tullut iso kasa muuta hengellistä materiaalia ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi.

Kokoelmassa Askola ja Porio käyvät vuoropuhelua kahden työssäkäyvän naisen välillä, joista toinen on perheellinen ja toinen perheetön. Runot ovat arkisia, elämänmakuisia, hieman ilkikurisia, kantaaottavia. Koska en harrastanut suomalaista naisrunoutta teininä enkä edelleenkään tunne 80-luvun kotimaisen runouden kenttää, en osaa verrata lukemaani aikalaisten tuotoksiin, mutta näen näissä runoissa yhtymäkohtia tuon ajan  angloamerikkalaisen feministiseen runotuotantoon. Sillä feminististä nämä runot ovat, vaikka f-sanaa ei mainita. Eniten voimaa ammensin Askolan Afrikka-aiheisista runoista, mutta jaan nyt kanssanne tämän lyhyemmän ulostulon, joka viittaa myös teoksen nimeen.

Älä kysy minulta
kastiketta ja kakkupohjaa
kun barrikadit odottavat

Anna pyykin odottaa
kun kokous alkaa

Älä edellytä suudelmia
kun kirjoittaminen minut vaatii

Mutta kun aika on

kutsu
kutsu hiljaa
minun naiseni esiin
ja salli meidän yltää
yhteisen aamuaterian iloon

Siten kohtaat minut
kokonaisen naisen

 

Aarteita Senegalista

550x729xmariama-ba-mouchoir-tresses.jpg.pagespeed.ic.IIPWlhDxZASenegalilainen Mariama Bâ (1929-1981) oli yksi varhaisista afrikkalaisista feministikirjailijoista, ja myös muslimifeministinä häntä voidaan tituleerata. Olen onnellinen, koska satun nyt omistamaan hänen klassikkoteoksensa Pitkä kirje (Une si longue lettre, Kirjapaja,1981, suom. Annikki Suni) sekä suomeksi että ranskaksi. Teos lienee Suomessa unohdettu, mutta maailmalla sitä juhlitaan edelleen varhaisena feministisenä klassikkona. Luin teoksen nyt toista kertaa – jo ensimmäisellä lukukerralla 2000-luvun alussa teksti teki minuun suuren vaikutuksen.

Romaanissa tuore leski Ramatulaye on sulkeutunut kotiinsa muslimien neljän kuukauden suruajaksi. Sen aikana hän ryhtyy kirjoittamaan kirjettä parhaalle ystävälleen Aissatoulle, joka on eronnut ja muuttanut työn perässä Yhdysvaltoihin. Nuoruudessaan Aissatou, Ramatulaye ja heidän aviomiehensä elivät nuoren perheen arkea rinnakkain, viettäen pitkiä viikonloppuja merenrantahuvilalla hedelmiä poimien ja luontoretkiä tehden. Ramatulayen lakimiesaviomiehestä tulee merkittävä ammattiyhdistyspomo, joka tunnetaan edistyksellisistä ajatuksistaan. Ramatulaye synnyttää tälle 12 lasta, mutta pitää samalla työpaikkansa lähikoulun opettajana. Perheen elämäntapa on melko länsimaistunut ja lapsia kasvatetaan enemmän lempeydellä kuin kurilla.

BaKirje on koskettava, mutta samalla älyllinen läpileikkaus Bân oman ikäluokan, Senegalin itsenäisyyden puolesta taistelleen sukupolven, ristipaineista moderniteetin ja perinteiden välissä. Aikajana tarinassa on 50-luvulta 70-luvun loppuun. Bâ on kirjailijana tiivistämisen mestari, hän saa 158 sivuun mahdutettua huikean määrän sekä aistillista kuvausta että tietoa maansa lähihistoriasta, uskonnoista ja perinteistä. Vaikka tekstin pohjavire on sureva, Ramatulayen elämänilo on silti käsinkosketeltavaa. Kahdentoista lapsen yksinhuoltajaäiti voisi olla ”lehti, jota kukaan ei uskalla poimia”, mutta yllättävää kyllä, hänen ovellaan alkaa suruajan loppua kohti olla kosijoista tungosta.

Teos on vahva todistajanlausunto siitä, kuinka moniavioisuus ei lähestulkoon koskaan käytännössä toimi. Tässä Ramatulayen fiksuna pidetty mies iskee silmänsä tyttärensä kaveriin, lukiolaistyttöön, joka ei alussa lainkaan lämpene setämiehen kosintoihin, mutta mielellään ottaa vastaan miehen antamia valmisvaatteita. Seurustelun aikana mies joutuu nolaamaan itseään nuorten suosimissa yökerhoissa, joihin hän alkavine kaljamahoineen ei ole erityisen tervetullut. Avioliitto on mieluisampi diili tytön köyhälle äidille kuin tytölle itselleen, sillä sen kautta perhe pääsee muuttamaan moderniin kaupunkiasuntoon ja äiti nousee sosiaalisessa statuksessa paksun rannerenkaan omaavaksi naiseksi. Ramatulayen ja kaksitoista lasta mies hylkää kokonaan, eli mitään islamilaista tasajaon periaatetta ei noudateta.

Kirjeenvaihto Ramatulayen ja Aissatoun välillä on tietysti laventelintuoksuista. Naapurissa asuu tuttu ennustaja, joka kaurikotiloita tutkimalla näkee Ramatulayen uuden rakkauden tulevan pian. Kaurikotilot juoruilevat myös tyttären teiniraskaudesta ja muista kohtalon oikuista, joita Allah asettaa perheen kiviselle tielle. Perhe-elämä Ramatulayen talossa on lämpimän kaoottista: teiniäidin tulevaisuutta enemmän äiti on huolestunut nuoremmista sisaruksista, pahiskolmikosta, jotka ovat opetelleet tupakanpolton läksyjä tehdessään. Sukupuolivalistuksen antaminen on välttämätön paha äidille, joka on kasvatettu vaalimaan neitsyyttä ennen avioliittoa – nykynuoriso kun vaatii ehkäisyvälineitä, joiden käyttö on moraalinen dilemma, voivathan ne kannustaa holtittomaan naiskenteluun. Bân kirjeessä on myös ripaus itseironiaa ja lempeää huumoria.

Islam on teoksessa uskonto ja elämäntapa, jota on sovellettu pitkälti mukautumaan modernin elämäntavan paineisiin. Bân usko naisasiaan tuntuu vankemmalta kuin jumalanpelko. Teos tuntuu edelleen yhtä raikkaalta ja ajankohtaiselta kuin ensi lukemallani. Kuultuani uutisen, että Ruotsin valtio jakaa kaikille kuusitoistavuotiaille koululaisille Chimamanda Ngozi Adichien Why We Should All Be Feminist-puheen kirjan muodossa olin haltioissani, mutta samalla jakaisin nuorille tämänkin teoksen, jonka viesti on hyvin samansuuntainen.

Ja milloin meillä Suomessa jaetaan koululaisille luettavaksi afrikkalaisten feministien klassikkoteoksia, oi milloin?

Heimosiltaa rakentamassa

0_2472837554959725802Olen etsinyt kaunokirjallista materiaalia 20-30-lukujen heimoaatteesta, ja eilen löysin yhden teoksen. Paavo Viljasen Unkarin tähdet (1957, Kirjapaja) on olevinaan romaani, mutta en löydä siitä  fiktionaalista tai draamallista kaarta. Lukisin sitä mieluummin matkakirjana kuin romaanina. Teoksessa kuitenkin on paljon antoisaa ainesta historian- tai politiikantutkijan näkökulmasta, ja myös tämän mimmin, joka tosiaan haluaa uida 20-30-lukujen heimoaktivistin liiviin ja nähdä sen toiminnan logiikan ja oikeutuksen sisältä päin. Tehtävä ei ole helppo, sillä koen heimoaatetta kohtaan pääasiallisesti vastenmielisyyttä.

Kontekstina tässä on helsinkiläinen opiskelijaelämä 30-luvulla ja AKS:n vetovoima opiskelevan nuorison parissa. AKS:ää Viljanen luonnehtii pelastuslautaksi viinan, huoruuden ja aatteettomuuden meressä. Seuran pahamaineisuuden hän kuittaa ”vaahtoina ja pärskeinä”, tai kuten poikien parissa oli tapana sanoa: ”Kun mies kulkee, siinä tapahtuu aina roisketta!” (Hyvin samansuuntaista retoriikkaa kuin kuulemme tänään käytettävän monien perussuomalaisten kansanedustajien edesottamuksista. Onko mikään muuttunut noilta ajoilta?)

Päähenkilö Yrjö Vaaran taustasta kävin neuvottelua lukukokemuksen aikana: oliko hän lestadiolainen vaiko körtti? Tietynlainen kerronnan moderniteetti antoi minulle aluksi aihetta olettaa, että hän oli körtti, mutta kirjailijan taustaan ja moniin Jumalan rauhaa!-toivotuksiin tutustuttua vaaka kääntyi lestadiolaisuuden puolelle (tarkistettuani kirjailijan taustan sain selvää, että hän oli SKR:n vaikuttaja ja jonkinlainen toisinajattelija). Tässä päähenkilö Yrjö ei ole syntyperältään lesta, mutta kääntyy uskoon aikuisiällä. Samaan syssyyn menee opiskelu papiksi opettajaseminaarin jälkeen. Vaara on hyvin vakavamielinen ja itseironiaan kykenemätön kertoja.  Matkaraportterina hän on tarkkasilmäinen, mutta hänen sisäisen uskon kilvoittelunsa seuraaminen on puisevaa luettavaa.

Yrjö Vaara saa varttuneena teologian opiskelijana kutsun lähteä vaihtoon Unkariin, luterilaiseen pappisseminaariin. Unkarissa hän saa kuninkaallisen vastaanoton kaikkialla luterilaisen kirkon piirissä – häntä pidetään kaikkialla kuin piispaa pappilassa ja pyydetään puhujaksi mitä arvokkaimpiin tilaisuuksiin. Unkarilaisten tietoisuus Suomesta on vahvempi kuin suomalaisten Unkarista; Vaara tapaa lukuisia unkarilaisia, jotka ovat matkustelleet Suomessa ja viettäneet aikaa eritoten Jyväskylän seminaarissa. Vaara viihtyy muuten maassa erinomaisesti, mutta hänen mielestään paikallinen usko ei ole tarpeeksi väkevää, vaan usein tapauskovaisen ulkokultaista. Aidompaa kristillisyyttä hän löytää jopa katolilaisten eli vääräuskoisten leiristä.

Unkarissa häntä hämmentää eniten uskonveljien vapaa alkoholin käyttö ja kirkon nuorisopiiriläisten holtiton kuljeskelu elokuvissa ja ravintoloissa. Vieraillessaan joulun aikana Budapestissä pappiskollegansa kodissa hän joutuu juomaan viiniä kohteliaisuussyistä aattoillan juhlapöydässä – ja kokee elämänsä morkkiksen rikkoessaan suomalaista raittiin joulun henkeä. Paikallisten luterilaisten maallistuneet tavat harmittavat häntä, ja hän kokee usein tarvetta valistaa heitä kristillisen elämän perusperiaatteista.

Vaara rakastuu reissullaan osittain ruotsalaisperäiseen Piroska-tyttöön, joka osoittaa häntä kohtaan  avoimen lämpimiä tunteita liiallisestikin. Piroskan lähentelyt hän kuitenkin torpedoi, sillä hän ei näe kahden kulttuurin liittoa kestävänä hengellisen kasvun pohjana. Tälle vakavamieliselle papille avioliitto on nimenomaan hengellinen instituutio, eikä siihen sovi mennä pelkän tunteen palossa.

Romaanin puolivälissä Vaara palaa Suomeen antaen rukkaset ensimmäiselle morsiamelleen, joka on ollut aivan liian kevytmielinen koko heidän tuntemisensa saakka. Oikeamielinen vaimo Liisa löytyy lopulta Helsingistä opiskelijoiden seuroista, ja omaa yhteistä kotia lähdetään rakentamaan sysi-Hämeen pappilaan. Hämeessä lestadiolaista pappia pidetään aluksi pelkkänä ”lahtarina”, mutta vähitellen hän saa osan kansanmiehistä luottamuksen.

Heimoside unkarilaisten kanssa on kestävä – vanhat ystävät vierailevat Vaaran luona Hämeessä. Romaani päättyy talvisodan syttymiseen, jolloin Vaaralla on silloinkin unkarilainen seurue kylässä, joka joutuu poistumaan maasta lähetystön käskystä monimutkaista reittiä Ruotsin kautta. Molempien maiden kohtalo kommunismin ikeessä tuntuu uhkaavalta, eivätkä ystävykset ole varmoja, näkevätkö toisiaan enää koskaan.

Teos antoi hyvää taustaa omalle kaunokirjalliselle projektilleni, mutta taiteellista arvoa en siitä kovinkaan löytänyt. Isänmaallis-uskonnollinen, fasismiin taipuvainen kaunokirjallisuus on oma genrensä, jonka paluuta en osaa odottaa enkä ennustaa. Toivottavasti lajityyppi ei tee comebackia.