Kirjastokortilla seuraavaan elämään

Teos: Matt Haig: Keskiyön kirjasto (2021)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Nora Seed on Bedfordin mitäänsanomattomassa kaupungissa elävä keski-ikää lähestyvä nainen, jolle ei ole aikoihin kuulunut mitään. Moni juna on jättänyt naisen: filosofian opinnoista yliopistossa ei ole seurannut mitään, työ musiikkikaupan myyjänä toistaa itseään, treffeillä hän ei ole käynyt aikoihin, ja vanhemmatkin ovat kuolleet ennenaikaisesti. Ainoan varteenotettavan sulhasehdokkaan hän dumppasi kaksi päivää ennen häitä, eikä nykyisessä masennuksen suossa energiaa riitä edes haaveiluun perheen perustamisesta.

Kun String Theory-kaupan omistaja Neil sitten antaa Noralle potkut kuudentoista palvelusvuoden jälkeen, ei hän voi muuta kuin alkaa suunnitella maailmasta poistumistaan. Tässä vaiheessa mieleen tulee rouva Elm, hänen teinikautensa hyvä haltiatar, koulun kirjastonhoitaja, jonka kanssa hänellä oli tapana pelata shakkia välitunneilla. Sukulaissielut tunnistivat toisensa, ja rouva Elm oli ainoa henkilö, joka tunnisti nuoren naisen ainutlaatuiset kyvyt.

Yhtäkkiä Nora löytää itsensä maagisesta keskiyön kirjastosta, jossa jokainen teos pitää sisällään hänen vaihtoehtoisia elämäntarinoitaan. Niissä vilisee tuttuja ihmisiä, mutta joissain niistä päästään kauas Britanniasta. Osassa niistä Nora on päässyt toteuttamaan todellisia kykyjään ja seuraamaan intohimojaan; osa taas on seurausta siitä, että hän on miellyttänyt muita. Keskihyllyiltä löytyy niitä skenarioita, joita Nora on osannut itselleen visioida, kun taas ylä- ja alahyllyiltä löytyy vähemmän todennäköisiä polkuja. Tuoko sitten toteutuneet perhe-ja urahaaveet onnellisuutta? Vai syntyykö onnellisuus satumaisesta maailmanmenestyksestä, miljoonista Instagram-seuraajista ja luksustaloista mansikkapaikoilla?

Haig kuvaa kiinnostavalla tavalla sitä sekaannusta, joka syntyy Noran vierailuista vaihtoehtoisiin elämiinsä. Hän tunnistaa osan hahmoista, mutta joutuu pinnistelemään roolinsa esittäjänä. Vaikeinta on kuuluisan rockbändin laulajana, sillä hän ei osaa laulujen sanoja kiertueella Etelä-Amerikassa. On myös vaikeaa suhtautua läheisten ennenaikaisiin kuolemiin, ja jossain vaiheessa äitiyskin tulee puskista. Norasta tulee tahtomattaan puskafarssin esittäjä, ja hänen läheisensä ovat aidosti huolissaan naisen oudosta käytöksestä ja muistikatkoksista.

Kyllähän tämä on kaupallinen aikuisten satu, mutta ihan nokkela sellainen. Lähin genre, johon tämän sijoittaisin, on enemmän chicklit kuin spekulatiivinen fiktio. Mutta Nora on kuitenkin perehtynyt Thoreaun luonnonfilosofiaan, ja muutenkin tässä kuvatut vaihtoehtoiset elämät pursuavat akateemisia viitteitä. Eli viihdekirjaksi teos ei ole tyhjäpäinen, ja saattaa puolustaa opiskelemisen henkistä antia siinäkin tilanteessa, jossa lukeminen ei käänny taloudelliseksi hyödyksi.

Olen pitänyt jostain aiemmastakin Haigin aikuisten sadusta, ja lukenut häneltä myös pari lastenkirjaa, joista toinen sijoittui Suomeen. Arkinen brittimeininki ilahdutti minua tässä romaanissa lopulta eniten maanisen elämänvaihdon ja rajattoman matkaamisen keskellä. Jotkut kirjan sivuhenkilöistä, kuten rouva Elm ja naapurin herra Banerjee, olivat viehättäviä, ja tässä tutustuttiin myös hauskoihin eläinystäviin.

Kirjan ideaaliksi kohderyhmäksi ehdottaisin nuoria aikuisia, eli Noraa nuorempia lukijoita, ja lukijoita, joille masennus on läheinen tuttava. Mielenterveyden hoitamisen puolustuksena kirjalla on vankka paikkansa, vaikka aiheen käsittely olikin omaan makuuni vähän liian fantastinen.

Kentuckyn kiertävässä kirjastossa

Teos: Jojo Moyes: Tähtien antaja (Gummerus, 2020)

Suomennos: Heli Naski

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Baileyville on tunkkainen, sisäänpäinkääntynyt kaivosyhteisö Yhdysvaltain Itä-Kentuckyssa, jossa rotuerottelun pykäliä noudatetaan kirjaimellisesti. Vuonna 1937 seudulla eletään kurjuuden ja sairauden keskellä, mutta edistykselliset voimat ovat keksineet liikkuvan kirjastopalvelun syrjäseutujen köyhille.

Alice on tullut kylään nuorena morsiamena Englannista, hänen miehensä Bennett on paikallinen ”kultapoika”, baseball-tähti ja töissä kaivosyhtymän johdossa. Lapsettomuus vaivaa nuortaparia, eivätkä petipuuhat onnistu siksikään, että appiukko kyylää paperinohuen seinän takaa. Alice on turhautunut, ja löytää tiensä paikalliseen kirjastoon, josta hänen uusi elämänsä ratsastavana kirjalähettinä alkaa.

Jojo Moyes tunnetaan kekseliäistä nykyajan Britanniaan sijoittuvista ihmissuhdesaagoistaan, mutta uusin romaani on yllättävä aluevaltaus. Teoksen taustalla on todellisuuspohjaa, sillä Kentuckyssa todella oli vastaava kirjastohanke vuosina 1935-43. Ilmeisesti kirjailija on viime aikoina reissannut noilla hoodeilla, ja jättänyt palan sieluaan rancheille ja derby-otteluihin.

Kirja kuvaa kirjastovirkailijoiden ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä tilanteessa, jossa naisten työssäkäyntiin, opiskeluun ja lukuharrastukseen liittyy syviä ennakkoluuloja. Porukan johtohahmo Margerie on jonkun sortin ”badass”, joka onnistuu rekrytoimaan kirjastoon jopa mustan naisen, Miss Rosen. Rose on porukasta ainoa, jolla on alan koulutusta, mutta hän on aiemmin palvellut vain mustien kirjastoissa. Rose käy töissä iltaisin sulkemisajan jälkeen, jotta rikkomus ei paljastuisi. Usein häntä kuskataan kotiin autolla, sillä kylän keskustan räyhämeininki voi helposti eskaloitua rotuväkivallaksi.

Kirjastossa on saatavilla myös ”tiskin alaista” kirjallisuutta mm. seksuaalisuuden ja perhesuunnitteluun liittyen. Alicen on vaikea ottaa tällainen teos haltuunsa, vaikka hän kaipaa tietoa arasta aiheesta. Ylipäänsä painotuotteisiin liittyvä sensuuri on kattavaa: opettajat lukevat etukäteen joka sarjakuvalehden ennen kuin uskaltavat antaa niitä lapsille.

Reissuillaan Alice ja kumppanit kohtaavat äärimmäistä köyhyyttä, mutta myös vieraanvaraisuutta ja aitoa oppimisen halua. Vaikeinta on niissä talouksissa, joissa perheenpää on sairastunut tai vammaantunut kaivostöissä, ja joissa alaikäiset ovat vastuussa huushollin pyörityksestä.

Mitä Alice sitten näkee ja kokee ulkomaalaisena tulokkaana? Kuinka hän tulee kohdatuksi yhteisössä, jossa harva on käynyt missään oman osavaltion ulkopuolella? Onko hänellä paikkaa tässä yhteisössä vaimon roolin ulkopuolella?

Teos on todella jännittävä ja mukaansatempaava, ja juoni pitää otteessaan lopun oikeusdraamaan saakka. Innostuin tästä teoksesta enemmän kuin syksyllä lukemastani Elizabeth Gilbertin Naisten kaupungista, joka myös oli inspiroiva tarina naishistorian näkökulmasta. Vastaavasti etelävaltioihin sijoittuva, yhden naisen köyhyydestä kertova Celia Owensin Suon villi laulu taas jäi minulta kesken puuduttavana runoelmana, ja siihen verrattuna tämä romaani on mestariteos.

Mestariteokseksi uskallan kirjaa tituleerata siksi, ettei se ole imelä tai kaupallisesti suuntautunut, ja siksi, että siinä on aimo annos autenttisen oloista sosiaalihistoriaa. Eli vaikka kirjaa lähestyisi kepeänä viihteenä, sen parissa luultavasti oppii jotain uutta.

Latvialaisen runouden muistopuussa

Uusia lukujaTeos: Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus, 2020)

Suomennos: Paula Takio

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Nina Redmond on 29-vuotias sivukirjastovirkailija Birminghamissa, jonka vaatimaton ura tuhoutuu massiivisen keskustakirjastohankkeen myötä. Hän on onnistunut omistamaan elämänsä lukemiselle ja lukemisista vinkkaamiselle, ja jos hän seurustelisi, hänen olisi vaikea kuvitella suhdetta miehen kanssa, joka ei harrasta lukemista.

Työnantajan järjestämässä kehysriihiseminaarissa Ninaa pyydetään lausumaan ääneen vaihtoehtoinen urahaaveensa, jos mäihä ei käy kirjaston jatkopaikkojen suhteen. Hän uskaltaa kertoa, että on haaveillut pienen kirjakaupan pitämisessä jossain, missä ei ole digiloikkaan kannustavia kansalaisten olohuoneita. Jossain, jossa työttömyyttä ei hoideta kirjastoissa pidettävillä mindfulness-kursseilla.

Teos Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on ollut lukulistallani siitä saakka, kun siitä kuulin, vaikka jo nimen pohjalta lukija voi odottaa äärimmäistä feelgood-proosaa. Tämä kahdestakin syystä: viime matkallani Britanniaan vietin paljon aikaa Birminghamin uudessa kaupunginkirjastossa, jota tässä teoksessa morkataan ymmärrettävistä syistä, ja olen myös haaveillut joku päivä pääseväni Skotlantiin majoittumaan erääseen antikvariaattiin, jonka asukkaat saavat pitää kauppaa majoitusviikkonsa ajan. Romaani tuntui minua varten kirjoitetulta, joten en välittänyt sen yltiöoptimistisesta mielialasta, jossa en itse juuri nyt kylve.

Blogissani on ollut jo toinen pidempi tauko tänä vuonna, ja keskeneräisten juttujen sumaa on helppo alkaa purkaa teoksesta, joka ei pahemmin aiheuttanut päänvaivaa juonen tai kielen tasolla. Teoksen nerokkain osuus liittyi junamatkailuun, ja kirjojen salakuljetukseen tavarajunissa öiseen aikaan. Poistuttuaan Birminghamin lähiön turvatyynyvyöhykkeeltään Ninasta kuoriutuu varsinainen femme fatale, ja lyhyen aikaa hän kipuilee jopa kahden miehen loukossa. Toinen kosijoista on charmantti luppakorvansilmäinen latvialainen junamekaanikko Marek, joka ripustelee Ninan kylän ohi kulkiessaan venäjän- ja latviankielisiä runokirjoja rakastavaisten merkittyyn puuhun.

Marek oli hahmona ihan jees, vaikka hänen perhevelvollisuutensa eivät tehneet hänestä kaikista varteenotettavinta sulhaskandidaattia. Mutta valitettavasti petyin syvästi Highlandin omaan paikalliseen Lennox-kosijaan, jonka tuittuilu, luonnonläheinen pragmaattisuus ja veistokselliset piirteet olivat tälle chicklitin suurkuluttajalle aivan liikaa. Romanssirintamalla siirryttiin siis lupaavan nörttimäisestä ja epävarmasta kerronnasta suoraan Harlekiini-kliseisiin, johon kuului pariskunnan läheneminen lampaan synnytyksessä ja myöhempi kuuma huuma naapurin lampolassa ramman yksinhuoltajan talon yhteisöllisissä remonttitalkoissa.

Romaanissa on aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka pelastaa sen vaipumisen märkien päiväunien upottavaan suohon. Muuten vertailin teosta ranskalaisen Agnès Martin-Lugandin Irlantiin sijoittuvaan saagaan, jossa niin ikään etsitään onnellisuutta kirjakaupan pidon ja lampaiden keskeltä. Näissä teoksissa ymmärrys romanssista oli saman sorttinen Austen/Brontë-imitaatio, ja molemmissa tulkinta jää kömpelöksi. Tässä teoksessa oli onneksi roppakaupalla muuta antia, ja varsinkin sivuhenkilöt molemmissa Birminghamin ja Skotlannin päässä ovat kiinnostavampia kuin itse päähenkilöt.

Ninan bisnesidea, eli mobiilin kirjakaupan pitäminen, kuulosti kannatettavalta yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kirjastoalalta on leikattu määrärahoja huomattavasti. Arkiset kohtaamiset asiakkaiden kanssa ja kirjojen hankkimisen problematiikka kiinnostivat minua erityisen paljon, ja kertomuksena naisyrittäjyydestä tämä teos kuuluu ehdottomasti parempaan päähän kaiken maailman kakku-, lanka- ja potenssilääkeputiikkien jälkeen (en ole lukenut läpi koko galleriaa).

Jenny Colgan (s. 1972) on tuottelias kirjailija, joka on saanut aikaan niin kirjasarjoja kuin yksittäisiä romaaneja. Tämä teos on alku ”Scottish Bookstore”-sarjalle, jonka kolmas osa on tulossa markkinoille tänä vuonna. Voisin heikolla hetkellä sortua seuraavaankin osaan, mutta epäilen saaneeni annokseni paikallista etnografista ilotulitusta jo tämän ykkösosan ruokakuvausten muodossa, ja on mahdollista, että kyllästyisin jatko-osien parissa.

Koronakaranteenin aikana tämän tyyppisten romaanien merkitys on suurempi kuin normiaikoina, ja itsekin kuuntelin teoksen äänikirjana parissa pidemmässä sessiossa. Luulen, että teos inspiroi eniten Skotlantiin matkustamisesta haaveilijoita ja niitä, joiden henkilökohtainen kirjakauppahaaveensa on pidemmällä kuin nojatuolimatkailun tasolla. Olisiko siis kirjakauppa-autolla kysyntää myös Suomen syrjäseuduilla, vaikka meillä kirjastoautojen verkosto on edelleen melko kattava?

Köysiradalla antikvariaattiin

IMG_1755Pasi Ilmari Jääskeläinen tunnetaan huikeista kaupunkikuvauksistaan, ja alun perin ihastuin hänen tapaansa kuvata Jyväskylää Harjukaupungin salakäytävissä. Uusimmassa teoksessaan Väärän kissan päivä (Atena, 2017) hän rakentaa fiktionaalisen Marrasvirran kaupungin, joka tunnetaan jo kansainvälisesti railakkaista syyskarnevaaleistaan, joihin pukeudutaan antaumuksella.

Teoksen päähenkilö Kaarna on keski-ikäinen arkkitehti, joka on palannut synnyinkaupunkiinsa suunnittelemaan tulevaisuuden vetovoimaista kaupunkikuvaa. Yksi hänen visioistaan on kaupungin kukkuloita yhdistävä köysirataverkosto, jonka pysäkeillä on antikvariaatteja kaupunkilaisten lukuharrastusta tukemassa. Kaarnan vaimo Minerva taas tutkii STASI:n historiaa, ja hänen näyttelynsä aiheesta avataan teoksen nykyhetkessä, karnevaalien avajaispäivänä.

Väärän kissan päivä on yhdenpäivänromaani, jossa aikamatkaillaan äidin ja pojan erikoiseen menneisyyteen, erityisesti 1970-luvulle, ja myös vähän tulevaisuuteen. Kaarnan äiti Alice on kansainvälisesti menestynyt psykologi ja psykoterapeutti, ihmismielen insinööri, jonka kokeilut traumojen hoidossa ovat herättäneet keskustelua. 71-vuotiaana hän asuu varakkaiden dementikkojen palvelukodissa, jossa kaikki hoito on räätälöity potilaan yksilöllisiä tarpeita kunnioittaen. Muistisairauden teemaa Jääskeläinen lähestyykin ansiokkaasti, raa’an rehellisesti ja humoristisesti. Sairaus kun ei katso koulutustaustaa tai luokka-asemaa.

Alicen ja Kaarnan suhteeseen mahtuu valtava skaala sävyjä. Äidin hoivavietti sammuu lähes kokonaan pojan pitkän ja vaikean tulehdussairauden aikana, jota hoidetaan mystisesti kotona. Kaksikon muistikuvat ajoista ennen sairautta eroavat dramaattisesti toisistaan. Kaarnan valikoiva muisti johtuu sairauden kehollisista rasitteista, mutta joihinkin lapsuuden muistoihin, kuten Lola-patukoihin, hän suhtautuu häpeämättömän nostalgisesti. Onneksi Jääskeläinen on kuitenkin taloudellinen 70-luvun objektien muistelussaan; tästä ei tule vaikutelmaa, että kävelisi museossa tai teemapuistossa.

Kaksikon kesämatka DDR:ään oli minua eniten kiinnostava juonellinen viritys. Kaarna ei edes aktiivisesti muista, kummassa Saksassa hän lomaili, vaikka oli matkallaan jo 10-vuotias. Alicen kommunismia ja uskoa uuteen, sosialistiseen ihmiseen ei toteuteta ilman uhrauksia. Kuitenkin Alicen elämäntapa on kauttaaltaan porvarillinen, jopa elitistinen, eikä hänen rakkautensa Pradan kenkiin lakkaa dementiakodissakaan. Ihmiskokeiden teema ei ollut aivan niin rankka kuin Tiina Raevaaran tuoreessa kauhutrilogiassa, joka sijoittuu osittain Romaniaan, mutta Alicen hahmossa ja Raevaaran lääkärivaarissa oli jotain samaa.

Antikvariaattien lisäksi teos on ylistyslaulu kirjastoille. Marrasvirran lastenkirjasto on sellainen korkeakulttuurin vyöhyke, jollaista harva meistä pystyy tämän päivän kulttuuri-ilmastoon kuvittelemaan. Teoksessakin sen kohtalo on jatkuvan poliittisen debatin kohteena, ja osa päättäjistä haluaisi sen tilalle ostoskeskuksen. Kirjastonhoitaja Aamunen on loistava sivuhenkilö, jonka kasvatukselliset metodit eivät ole täysin salonkikelpoisia.

Kissoja kirjassa vilisee kuin Vilkkilässä, ja välillä mieleeni tuli Bulgakov. Teoksen nimi on varsinkin harvinaisen juureva, ja jos siihen liittyvä sananlasku on ollut oikeasti olemassa, ainakin se on omaperäinen ja vähemmän tunnettu. Kissat eivät saa tässä teoksessa yhtä inhimillisiä piirteitä kuin vaikka Heidi Mäkisen romaanissa Ei saa mennä ulos saunaiholla. Mäkisen kissasaagaan uppouduin suuremmalla antaumuksella kuin tämän teoksen kissamutantteihin, mutta kissojen rooli on teoksissa erilainen, eikä suoraan verrattavissa oleva.

Jääskeläinen on saanut ulkomailla enemmän arvostusta kuin Suomessa, ja onneksi hänen teoksiaan on käännetty monelle kielelle. Suomalaisen spefin kentillä hän varmasti toimii sisäänheittäjänä, sillä uskon teosten olevan lähestyttäviä myös niille, jotka lukevat vähemmän ”kummaa”. Itse siis kuulun tähän kohderyhmään: vaikka pidän ”kummasta”, minulta puuttuu käsitteistöä arvioida sitä genren sisäisesti. Tämä  teoksen koin varsin houkuttelevaksi myös suuremmille yleisöille, ja varsinkin muistisairauden ja psykologisen ohjelmoinnin teemat ovat tarpeeksi järeitä, jotta uudet lukijat huomaisivat teoksen.

Teos on hyvin toiminnallinen ja täynnä historiallisia ja intertekstuaalisia yksityiskohtia. Ei kannata luovuttaa, jos ei kaikkia kirjallisuusviitteitä hoksaa. Minusta juuri tuo toiminnallisuus pelastaa kirjan liialta akateemiselta brassailulta, vaikka toimintaa oli omaan makuuni himpun verran liikaa.

Kiinnostavaa on, että teosta voi myös lukea dekkarina, vaikka siinä ei ole perinteistä dekkarin rakennetta. Kaarna itse päätyy oman elämänsä ”pop-up-etsijäksi” ja esittää omia mielipiteitään dekkarin mallikkaasta edistymisestä istuessaan puiston penkillä. Tämän tyyppinen metateksti on varsinainen taitolaji, ja minusta Jääskeläinen onnistui sen viljelyssä ilman, että se vaikutti liian itsetietoiselta tai päälleliimatulta.

Kaiken kaikkiaan teos on hurmaava aikamatka, joka varmasti tarjoaa elämyksiä kaiken tyyppisille lukijoille. Tätä teosta en pystynyt lukemaan yhdessä päivässä, vaan se vaati useamman istunnon, ja jokaisesta jäi kutkuttavan pöllämystynyt fiilis. Tämä on itselleni yleensä laadun merkki: jos maailma vaikuttaa lukemisen jälkeen hieman vinksahtaneelta, teos on saanut aikaan sielullisia liikahduksia.

 

Vain yhden perunaleivoksen tähden

antti_holma_jarjestaja-150x150Antti Holma tuli minulle tutuksi vasta viimekesäisen riemastuttavan runokokoelmauutisen kautta. Pian tämän jälkeen kuulin hänen humoristisen trubaduurisovelluksensa Olli Immosen ”unelmasta”. Tämän jälkeen olen ollut fani, vaikka bongasin hänen tv-show’nsa ja esikoisromaaninsa Järjestäjän (Otava, 2014) vasta viime viikolla. Jälkijättöisessä faniudessakin on etunsa: ainakaan en ole löytänyt häntä muiden mielipiteiden kautta. Olen ymmärtänyt, että hänestä pöhistään paljon työpaikkojen kahvipöydissä. Kun en itse ole töissä, suurimman osan trendeistäni luon aivan itse.

Järjestäjä on pitkälti romaani työelämästä, vaikka sävy saattaa viitata kreisibailaukseen. Päähenkilö Tarmo on kolmikymppinen kirjastonhoitaja, joka tekee kohtalokkaan urahypyn suututtuaan esinaiselleen Lillukalle – onhan tämä tehnyt kardinaalimokan ja heittänyt alaisensa margariinirasiaan pakatun perunaleivoksen roskiin. Perunaleivoksesta tulee Tarmolle elämän kynnyskysymys, johon tiivistyy kauna ja katkeruus työskentelystä ainoana miehenä juoruilevassa kanalaumassa. Hän on tyypillinen passiivis-aggressiivinen uhriutuja, jonka on vaikea antaa työkavereille negatiivista palautetta – mieluummin hän ryyppää kaiken vapaa-aikansa kuin avautuu. Ainoa nainen, joka ei avaudu kahvihuoneessa lastensa ja miestensä kakka-asioista, on lestadiolainen Minnamari, joka valitsee Tarmon uskotukseen. Kahvihuoneessa Tarmolla on epätoivoisia yrityksiä käyttäytyä äijämäisesti, mutta kollegat eivät pidä häntä täytenä miehenä. Hän on ja pysyy yhtenä tytöistä.

Tarmo iskee silmänsä lainausjonon Danieliin, josta hän jo kirjastokortin nimen perusteella löytää paljon taustoitusta. Daniel saa kahdeksankympin sakot anteeksi pelkän jumalaisuutensa vuoksi. Danielin perässä hän päätyy Suomalaiseen Teatteriin katsomaan aina samaa Kalevalakone-näytöstä, jossa unelmien urho esittää Lemminkäistä. Onnekseen hän pian huomaa, että teatterissa on järjestäjän paikka auki. Tarmo ei tiedä, mitä työ pitää sisällään, mutta hakee sitä suurella itsevarmuudella.

Järjestäjän pesti vähentääkin Tarmon angstista iltajuopottelua alussa, sillä työ vaatii uskomatonta tarkkuutta. Tarmon virkaintoisuus herättää hämmennystä boheemissa näyttelijäporukassa. Hänestä tulee nopeasti monen henkilökohtainen sihteeri, järjestäen myös näyttelijöiden lasten harrastuskuljetuksia. Poppoon suurin diiva on virolainen transuäiti Varvara, jolle myöhästyminen harjoituksista on enemmän sääntö kuin poikkeus. Pappaikäisen Heikin työpaikkajuopottelu saa välillä kohtalokkaitakin piirteitä. Danielin tyttöystävä Anni on teatterin lupaavin tähti, minkä vuoksi muut kestävät hänen hauraan taantunutta käytöstään ja ainaisia villakaapujaan. Teatteri ei ole työyhteisönä ainakaan helpompi kuin kirjasto. Välillä Tarmo jopa kaipaa kirjaston henkilökunnan turhanpäiväisiä huolia.

Teos ottaa myös nerokkaalla tavalla kantaa romanikerjäläiskysymykseen, sillä Lainapeite-näytelmään halutaan väen vängällä tuoda aito kerjäläinen lavalle. Tarmo löytää ilmoituksen kautta Prinzesan, joka suostuu lavalle rahankiilto silmissään. Etnisen toisen esittämisessä on kuitenkin koira haudattuna. Häikäilemätön ohjaaja ei kuitenkaan ehdi pysähtyä miettimään kerjäläisen palkkaamisen eettistä ulottuvuutta. Näytelmä vaikuttaa jo alusta asti tuhoon tuomitulta, eikä sitä yhtään kohenna bändin esittämä Finlandia-hymnin punkversio.

Pelkään, etten osaa vielä valottaa tätä rikasta ja kunnianhimoista romaania tarpeeksi, sillä sen ulottuvuudet ovat moninaiset. Homoteema on tässä melko itsestäänselvä, mutta esimerkiksi lapsettoman lestadiolaisnaisen pako väkivaltaisen aviomiehen luota tuntui tarinalta, jota en ollut vielä kuullut. Oikeastaan Tarmosta itsestään eniten kertoi puhelinsuhde Savossa asuvaan alkoholisoituneeseen opettajaisään, jonka ainoa hellyyden ilmaisu on ”no niin” puhelun päättölauseena. Isän ja pojan suhteesta olisin voinut lukea enemmänkin, sen verran liikuttava se oli.

Vaikka Holman kieli on karnivalistisen ilottelevaa, ei Järjestäjä ole pelkästään humoristinen teos. Vihasta, raivosta, pettymyksistä ja yksipuolisesta rakkaudesta se kertoo kokonaisvaltaisen dramaattisesti. Tekstiin upotettuja draamanpätkiä ja kritiikkejä oli myös hauska lukea. Ja suosittelen teosta luettavaksi maltilla, sillä kaltaiseni pikalukija luultavasti missaa parhaat vitsit.

Oodi kirjastoille

023Birmingham on yksi Britannian suurimmista yliopistokaupungeista ja tälle lukutoukalle sen parasta antia olivat kirjastot. Pidin sadetta kolmessa lukulaarissa, joista loistelain oli Birminghamin uusi kaupunginkirjasto aivan keskustan ytimessä. Tämä viime vuonna valmistunut futuristinen lippulaiva on ehkä hienoin kirjasto, jonka olen elämässäni nähnyt. Sen on suunnitellut hollantilainen arkkitehtitoimisto Mecanoo ja sen rakennus kesti kolme vuotta. Rakennuksen yhteydessä on myös kaupunginteatteri REP, joten paikka toimii monipuolisena kulttuurikeskuksena.

Jos pidät Tukholman Kulturhusetista, Birmingham Central Libraryssa on samanmoista henkeä potenssissa kymmeneen. Kaupunkilaiset ovat todella ottaneet kirjaston omakseen; erityisesti mieltä ilahduttivat kauniisti käyttäytyvät, läksyjään tekevät teinit. Upeimmat lukupaikat löytyivät yrteillä ja kedon kukilla koristelluilta kattoterasseilta, joilta pystyi ihailemaan kaupungin panoraamaa. Koska halusin käyttää kirjastossa nettiä, päädyin ottamaan kirjastokortin. Hyvä enne – ehkä palaan piankin, kun on tällainen kansalaisuuden perustyökalu jo taskussa.

028Kirjasto yrittää selvästi murtaa kirjastoihin liittyviä stereotypioita järjestämällä uudenlaisia asiakasiltoja. Hauskin idea kesän kalenterissa oli sinkkujen juhannus, eli viininmaistelu- ja jonkunlainen pikatreffityyppinen katselmus, jonka keskiössä tietty on keskustelu kirjoista. En ole tiennyt, että Britanniassa juhlittaisiin juhannusta, mutta ehkä he ovat lainanneet idean Pohjoismaista. Menisin paikalle, jos olisin hoodeilla.

Vietin myös yhden sateisen iltapäivän Birminghamin yliopiston kirjaston Afrikka-hyllyillä. Yliopiston kirjasto oli hirvittävän ruma ja tunkkainen – ainoat elonmerkit rakennuksessa näkyivät alakerran tietokoneluokissa. Löysin kuitenkin hyvin jännittävää luettavaa, joista bloggaan pian. Yliopiston kirjaston meininki muistutti opiskelun uudesta realiteetista: ehkä painettuja kirjoja konsultoidaan vasta graduvaiheessa, jos silloinkaan. Tiedän tämän hyvin, sillä itsekin imuroin akateemista materiaalia lähinnä kotikoneeltani. Fyysinen istuminen lukusalissa alkulähteiden äärellä on harvinaista puuhaa, mutta uskon, että se tuottaisi edelleen parempaa tulosta kuin e-tutkiminen. Yliopiston kirjastossa palasin vanhaan tapaani eli muistiinpanokorttien rustaamiseen. Se ei enää tuntunut ahdistavalta, kun olen välillä tehnyt vuosikausia lähinnä päämuistiinpanoja.

Kolmas kirjastoni oli Woodbrooke Study Centren historiallinen kveekaritietokeskus. Siellä tutkiskelin enemmän filosofiahyllyjä kuin teologista osastoa. Uskoisin, että kirjastosta olisi löytynyt suunnilleen kaikki kveekareiden 400 vuoden historian painettu materiaali, mutta vierailuni sinne ei ollut tutkimussuuntautunut. Kirjastossa oli hyvä henki enkä ollut siellä kertaakaan yksin. Lueskelin pintapuolisesti teoksia kävelemisen ja hiljaisuuden filosofiasta. Erinomainen pysähtymispaikka oli puistoon päin olevien ikkunoiden äärellä kuunnellessa tuhatäänistä linnunlaulua. Tämä oli yksi niitä paikkoja, jonne olisi voinut kadottaa itsensä positiivisessa mielessä.