Mariskoolin joulukarkit kunniaan!

Teos: Harry Salmenniemi: Fantastinen salaatti (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Käsissäni on teos kirjailijalta, jonka teokseen en olisi tarttunut ilman mainosta. Mainosta henkilöltä, jonka kirjoja olen lukenut ja jonka mediapersoonaa seurannut jo vuosikausia. Antti Holma ilmeisesti itse fanittaa Harry Salmenniemen lyhytproosaa, niin autenttiselta tuo mainos tuntui. Salmenniemi on myös kirjailija, joka takuulla kaipaa hieman lisää kaupallista buustia, sillä teoksesta puolet liittyy marginaalikirjailijan kapeaan leipään.

Teoksen avainnovelli kertoo rajattoman karnevalistisesta ruokahifistelystä aikana, jolloin salaattilajien tarkka nimeäminen endiiveiksi ja lollo rossoksi kohottaa sosiaalista pääomaa. Salmenniemen unelmien salaattiin tulee lisukkeiksi kaiken maailman eksoottiset hedelmät pepinoista ja rambutaneista saakka, ja Euroopan eksklusiivisimmat juustot. Lopputulos on mielialaa nostattava cocktail, joka saa kirjailijan odottamaan vastaavia hypetyksiä muuallakin, mutta onneksi sama hyperaktiivinen tyyli ei monistu joka tarinassa.

Novelleja teoksessa on 27, ja noin puolet niistä käsittelee kirjallisuuspiirien sisäistä maailmaa. Kares-niminen kustannustoimittaja on keskeinen tekijä kertojan elämässä, mutta johtuen tämän aggressiivisestä käytöksestä humalatilassa mies ei koskaan saa kutsua Kareksen kotiin kuten muut kirjailijat. Taiteilijan elämä vaikuttaa boheemilta, mutta aivan rappiolla ei olla, koska hän jaksaa ilahduttaa kumppaniaan jokapäiväisillä italialaisillallisilla. Parisuhde on hänelle keskeinen kallio muuten tuulisessa maailmassa, vaikka välillä vaarallisia ihastuksia ventovieraisiin ilmenee lähialueen kuppiloissa – ja tuolloin ainoa keino estää pakkomielteen kehittymistä on vaihtaa päivittäisiä reittejä. Ruoanlaitossa on hänelle jotain pyhää, ja huolimatta mainitusta vähävaraisuudesta hänen elämäntapansa silti vaikuttaa urbaanin elitistiseltä. Kuitenkin sivupersoona napolilaisena perheenäitinä hoitaa myös mieltä ja pitää poissa päihteiden liikakäytöstä.

Mainoksessaan Antti Holma nostaa yhden sitaatin, joka ei kokoelman sisällön suhteen ole keskeisin, mutta erittäin anttiholmamainen, eli siinä tiivistyy miesten sielunkumppanuus. Salmenniemi solvaa tyyppejä, jotka keräävät asuntoihinsa Iittalan astioita, ja Mariskoolien kerääjät (varsinkin ne, jotka säilyttävät skooleissaan karkkeja) hän haluaisi lähettää pirkanmaalaiseen ostoskeskukseen kansanjoukkojen kivitettäviksi. No jes! Tässähän mulle uusi harrastus! Kiitos Harry ideoinnista ja Antti sopivasta kansankiihotuksesta! I am in! Kiviterapiaa tänne vaan!

Tosin kansallisten brändien ja ikonisten junttikuppiloiden solvaamisessa ei ole mitään kovin omaperäistä: noin vuoden sisällä olen lukenut neljä kirjaa, jossa solvattiin Rosson salaattipöytää (Riikka Pulkkinen oli yksi näistä, Harry viimeinen, kahta muuta en muista), vaikka se tuskin on antimiltaan maan ankeimmasta päästä. Kaikille meille sisämaan kasvateille Rosso alkaa olla jo retro valinta, ja jos siellä käy tarpeeksi harvoin, se voi oikeasti olla piristävää vaihtelua havaijilais-japanilaisten fuusiokeittiöiden rinnalla. Ja koko kansan sushibuffetit ovat kärsineet jo Rosson maineen.

Kirjoitin itsekin joulun alla tarinan mariskooleista, mutta köyhimmistä köyhien näkökulmasta. Siinä sossun pikku apulaiset tulevat köyhien koteihin kartoittamaan realisoitavaa irtainta, ja Mariskoolien näkyvyys vitriinikaapissa merkitsee putoamista tarveharkintaisen tuen kiireellisyysasteikolla käpykaartiin. Mariskooleilla on sitä suurempi symbolinen arvo, mitä alemmas sosiaalisella asteikolla liikutaan, ja niiden keräily (varsinkin markettien leimoja käyttämällä) merkitsee monille tietynlaista ”kunnollisuutta”. Kirpputoreilla ne usein lukitaan ”arvotavaroiden” vitriiniin, vaikka ne eivät kaikki ole erityisen arvokkaita uutena ostettaessa. Miten tämä liittyy arviooni – ei paljoakaan, paitsi näyttämällä, kuinka rakastettu, vihattu ja sosiaalista arvostusta/ylenkatsetta keräävä tuo vaatimaton lasiesine on. Omassa lapsuudessani se oli vain sokerikulho.

Salmenniemi jatkaa novelliensa kirjoittamista piinallisen tietoisena genren hiljaisesta saattohoidosta. Hän myös osaa pilkata suosikkejaan venäläisiä klassikkoja, sillä ketä näinä aikoina oikeasti jaksaa kiinnostaa kamarineitojen rakkaushuolet? Itseironiaa teksteissä riittää monelle helpommalle kirjailijalle jakaa, ja tämä rakentaa välimatkaa kirjailijan aiempiin ylilyönteihin (ymmärtääkseni aiemmissa kokoelmissa on avoimen seksistisiä ja rasistisia pläjäyksiä).

Ainakin parissa kohtaa Salmenniemi kuuluttaa kansallismielisen kirjallisuuden perään, keräillen J.W. Snellman-fanikamaa. Hän osoittaa jonkin tasoista sympatiaa tai ainakin halua ymmärtää kuulapäitä, jotka päivystävät yöt ja päivät teltoillaan talvipakkasessa – ja myös niitä porukoita, jotka vastaavin elein vastustavat kuulapäitä. Tällaisessa intomielisyydessä hän näkee jotain poikkeuksellisen vanhakantaista, koska tämän päivän ihminen ei hevillä luovu mukavuudestaan palavan aatteen vuoksi. Ehkä hän salaa kaipaa tuollaisia kokemuksia samalla tietoisena, ettei kykene tuntemaan niin suuria tunteita.

Myös kirjoittamisen oikeutuksesta on teräviä havaintoja: eikö lopulta ole mielenterveyden kannalta eheyttävämpää innostua saksanpähkinöistä itsetehdystä myslisekoituksessa tai ihmeellisesti kukoistavan parvekekukan tuijottamisesta aamuauringossa kuin sellaisen novellikokoelman väsäämisestä, jonka lukijamäärä jää joihinkin satoihin samantyyppisiin vastarinnan kiiskiin kuin kirjailija itse?

Näin pessimistisenä en itse näe Salmenniemen asemaa kirjailijana, onhan hänellä kuitenkin varsin nimekäs kustantaja. Eivätkä nämä novellit olleet lainkaan vaikeaselkoisia, mutta paikoitellen sisäsiittoisia ne olivat, eli henkilöt, jotka eivät ole koskaan eläneet kirjallisen maailman liepeillä eivät välttämättä saa paljoa irti kustannusmaailman sisäpiirijuoruilusta.

HELMET-haasteessa tämä teos saa edustaa kohtaa 41: ”Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan”.

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.

Postmoderni perspektiiviharjoitus

Juhan kansi.fh11Tamperelainen Juha Siro on vaikeasti lokeroitavissa oleva kirjailija: olen pitänyt hänen runoudestaan, mutta ainoa proosateos, johon olen tutustunut, Saat toivoa kolmesti (2007) ei muistaakseni kolahtanut; pidin kirjaa liian romanttisena ja epäpoliittisena. Nyt sain käsiini miehen uusimmat romaanit, Marilynin hiuspinnin (LIKE, 2009) ja Linnun muotokuvan (LIKE, 2011).

Aloitan Siron tuotantoon uudelleen tutustumisen Linnun muotokuvasta, jonka kansi (Siron omaa käsialaa) miellyttää silmääni erityisesti. Toiselta ammatiltaan Siro onkin graafinen suunnittelija, joka on luonut monille suurille yrityksille profiileja. Visuaalisuus onkin vahva elementti Siron teksteissä: kuten arvata saattaa, Linnun muotokuvassa erilaisia lintuperspektiivejä vaihdellaan kuin kameran linssejä. Lintuja on tässä mitä erikoisempia lajeja, myös ihmisen ja koneen valepuvuissa. Lintufantasioissa palataan Leonardo da Vincin luonnoksiin peltilinnuista. Siron näkökulma lintuihin on urbaanin teoreettinen; tässä ei bongailla lintuja kansallispuistojen rämeiköissä, vaan tutkitaan linnun anatomiaa ja sielunmaailmaa aika lailla päänsisäisesti ja kaupunkiasunnon turvasta.

Kerrontatyyli on vahvan postmodernistinen: keski-iän kriisiä poteva päähenkilö Bill on vahvasti kirjojen, musiikin ja sarjakuvien maailmaan uppoutunut intertekstuaalinen, urbaani subjekti, jonka todellisuudentaju heittelehtii välillä rajusti. Billin elämä koostuu kesken jätetyistä opinnoista ja työpaikoista, joista hän on kävellyt ulos hetken impulssista. Maanisuus, neuroottisuus ja oudot pakkomielteet jäsentävät miehen arkea, ja sydänkin reistailee uhkaavasti. Billin vaimo Sue on hänen elämänsä ainoa tasapainottava tekijä, mutta hän ei voi olla haikailematta ensirakkautensa ”Calamity” Janen perään.

Ensirakkauksia teoksessa tutkitaan monelta kantilta. Hanttihommissaan paikallislehden toimittajana Bill saa usein haastatella vanhuksia, jotka vannovat ensi rakkauden nimeen. Ystävältään antikvariaatin pitäjältä hän saa sota-ajan päiväkirjan luettavaksi, jossa alokas A. Ortamo pohtii rakastettunsa Ritvan sopivuutta aviopuolisoksi melodramaattisin termein. Lopulta hän saa kuulla Janen jääneen leskeksi ja pian tämän jälkeen saa naiselta kutsun lähteä aveciksi tämän työmatkalle Tallinnaan.

Sota-ajan muistelmaosuus oli mielestäni teoksen heikoin lenkki, kun taas nautin eniten Tallinnan matkan kuvauksesta erityisesti, kun pariskunta sattui nauttimaan aistillisen aterian rakastamassani Elevant-ravintolassa. Virolaista taidemaailmaa, suomalais-virolaisia kirjallisia suhteita ja ortodoksisuuttakin käsitellään sivuteemoina. Billin uskottomuus tuskin tulee lukijalle suurena yllätyksenä, mutta miestä itseään hämmentää ensirakastettunsa kevyt suhtautuminen seksiin ja ylipäänsä koko elämään.

Meille opetettiin kirjoittamiskoulussa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”. Siron kaikkiruokainen lintukaan ei ole mikään laiheliini, vaikka teos sivumäärältään pysyy kurissa ja nuhteessa. Linnun muotokuva on eklektinen kokoelma länsimaailman historiaa aina renessanssista nykypäivään, ja vähän lähitulevaisuuteenkin. Jos moitin kirjailijaa joku vuosi sitten epäpoliittisuudesta, syön tämän teoksen suhteen sanani. Politiikka ei tässä ole kantaaottavaa idealismia, vaan pisteliäitä yhteiskunnallisia havaintoja työelämästä ja teknologisesta edistyksestä.

Huonomman kertojan käsissä samoista aineksista olisi saanut tyypillisen valkoisen keski-ikäisen kaupunkilaismiehen marinateoksen, mutta Siro ylittää nämä ansat kielellisellä ja kerronnallisella taitavuudellaan. Teos on laajasti sivistynyt ja samalla äärimmäisen hauskuttava. Billin maskuliinisuuskaan ei tunnu tunkkaisen stereotypiseltä, vaan miehen persoona elää ehkä juuri luovan hulluuden vuoksi. Teos ei välttämättä aukea kaikille postmodernin kikkailunsa vuoksi, mutta sopii kaikille, jotka pitävät outouttamisesta ja etäännyttämisestä. Ihailen Siron periksiantamattomuutta kirjallisen kulttuurimme populismin paineille; hän vaikuttaa aidosti oman tiensä kulkijalta sekä runoilijana että prosaistina.

PS: Siron blogi, Mitä tapahtuu todella: juhasiro.fi/blogi/ on myös vierailemisen arvoinen aarreaitta. Valitettavasti tämä kirjablogisti ei ehdi lukea muiden blogeja kuin kursorisesti, koska säästän aikani kirjojen lukemiseen. On kuitenkin aina hauska bongailla ahkerasti bloggaavia kirjailijoita, joiden ajankäyttö riittää molempaan kirjoittamiseen.