Unimaisemana sisällissota

TUNTEMATTOMATKirsti Ellilä on minulle tuttu kirjailija chicklit-tyylisen Kirkkotrilogian luojana; naisen tuotantoon mahtuu useampaa genreä ja teoksia aikuisille, lapsille ja nuorille. Hänen viimeisin romaaninsa Tuntemattomat (Karisto, 2015) edustaa vakavampaa sävyä ja liikettä kohti historiallista romaania.

Teoksen päähenkilö on keski-ikäinen Tuuli, joka on juuri menettänyt isänsä ja sairastunut vaikeaan astmaan. Hän on pitkällä sairauslomalla, ja sen vuoksi hän on vetäytynyt perimälleen huvilalle Karjaluhdan kylään. Karjaluhta sijaitsee jossain Satakunnassa Porin ja Tampereen välimaastossa, alueella, joka kansalaissodan aikana oli vahvasti punaisten miehittämä. Jako punaisiin ja valkoisiin ei ole hellittänyt kansan keskuudessa vuosikymmeniin, vaan vielä 2000-luvullakin on tavallista kuulla nimityksiä ”punikki” tai ”lahtari”. Tuuli itse muistaa lapsuudestaan pilkanneensa naapurin mieleltään epävakaata Helviä ”ryssänlutkana” tietämättä, mistä nimitys tuli, sillä hänen herraskaisen porvarillisella huvilallaan ei käytetty rumaa kieltä eikä puhuttu ikävistä asioista.

Tuuli on henkilönä päättämätön, pohdiskeleva ja synkkyyteenkin taipuvainen. Hänen välivaiheistaan ylioppilaaksi pääsyn ja nykyhetken välillä kerrotaan vain vähän. Huvilalle muutettuaan hän kohtaa jälleen nuoruuden rakastettunsa Kain, jonka terveys on Tuuliakin huonommassa jamassa. Kaupungissa hänellä on mutkaton rakastettu Roope, jonka kanssa ei tarvitse esittää rakastunutta, vaan pelkkä fyysinen läheisyys riittää. Tarina naisesta kahden miehen loukossa on poikkeuksellisen vaisu, mikä kieltämättä laimentaa muuta sisältöä.

Sukutarinan kerronta on kiinnostavampaa kuin Tuulin nykyisyys. Avainhenkilönä kirjassa on 90-vuotias puutarhuri Teivo, joka on saanut asua Kain sukutilan mailla iät ja ajan jonkun sortin syytinkiläisenä. Teivon kunto heikkenee huomattavasti Tuulin kylään muutettua, ja siksikin Tuuli kokee tarvetta selvittää kipeitä asioita vielä, kun se on mahdollista. Teivo on ollut lapsuudessaan Tuulin isovanhempien ottopoika. Hän on ainoa elävä linkki kansalaissotaan, josta Tuulin suvussa on sujuvasti vaiettu, vaikka johtolankoja traumaattisiin tapahtumiin löytyy huvilalta sieltä täältä. Miksi ikivanhaa, laitonta kivääriä säilytetään huvilalla kuin pyhäinjäännöstä? Miksi punaisten uhrien muistolaatta on irrotettu sille kuuluvalta paikalta? Kenen otsaluu löytyy läheiseltä pellolta, ja miksi Espanjasta saakka muuttanut uudisasukki Maria on niin kiinnostunut hänelle tuntemattomien kyläläisten historiasta?

Teos vie lukijansa Tammisaaren vankileirille, jossa saman kylän punaiset ja valkoiset kohtaavat jälleen häviäjinä ja voittajina. Teivo-poikaa vankileirillä odottavan Raakkelin persoona avautuu hänen vakavan kömpelöiden kirjeidensä kautta. Kirjasta paljastuu, kuinka huterin perustein vankileirille köyhä kansa on joutunut tilanteessa, jossa oikeusturvaa ei käytännössä ollut lainkaan. Tuulin valkoinen isoisä joutuu vankileirin lääkärinä ikävään välikäteen, kun lähitilojen tytöt ja pojat näkevät nälkää ja kuolevat kulkutauteihin ylikansoitetuissa kasarmeissa. Teivo-pojan päätyminen Kallen ottolapseksi on hatara yritys lievittää sodan aiheuttamaa syyllisyyttä, mutta muuten porvarilliseen eetokseen kuuluu punaorpojen uudelleenkouluttaminen yhteiskuntakelpoisiksi.

Ellilän kerronta on maltillista, kiihkotonta, luonnonläheistä ja viipyilevää. Kaikille mökki-ihmisille teos tarjoaa mielenrauhaa, mutta myös jännitystä ja eksentrisiä kohtaamisia. Varsinkin Maria Mistralin hahmosta pidin, sillä hänessä oli särmää ja arjen monotonian rikkovaa epävakautta. Maaseudun nykytilannettakin valotetaan monisyisesti, vanhuspalveluiden saatavuudesta venäläisten lomakyläsuunnitelmiin. Ymmärrän hyvin, miksi vankileirikohtaukset on jätetty lyhyiksi – Ellilä ei halua mässäillä kauhulla, vaan kertoa sodasta selviytymisestä.

Luin teoksen joululoman hetkisessä lukukimarassa, ja uskon, että olisin nauttinut siitä enemmän, jos olisin antanut sille enemmän aikaa. Saatan palata siihen kesällä mökkilaiturilla, mutta vielä todennäköisemmin etsin käsiini Ellilän toiseksi uusimman romaanin Kaivatut (Karisto, 2013), joka kertoo mm. katolisesta uskosta ja afrikkalaisesta maahanmuuttajasta, joka on entinen professori ja nykyinen siivooja.

Osallistun tällä teoksella Helmet-kirjahaasteeseen numero 41: ”Kirjassa lähetetään kirjeitä.”

Jumalanäidin siunausta!

Tihvinän JumalansynnyttäjäKirsti Ellilän kirkkotrilogian loppuosa Pelastusrenkaita (2010) ja Ristiaallokkoa (2011) kuuluvat kaikessa loogisuudessaan luettavaksi samaan syssyyn. Ensimmäisessä kuulemme Matleenan ja toisessa Auliksen version avioerosta. Koko trilogian nyt lukeneena en voi kuin nostaa hattua. Ensinnäkin, kummankin eksän kriisien ja ennakkoluulojen parissa oli hauskaa, ja samalla teokset ottavat ajankohtaisesti kantaa kirkon syvimpään kriisiin tuomitsematta kumpaakaan osapuolta. Ellilä onnistuu tekemään pappeudesta ja sielunhoitajuudesta tavallisen ammatin siinä missä roskakuskin tai hammashoitajan.

Matleenan tarina pohjustetaan trilogian ensimmäisessä osassa (Pappia kyydissä) niin perusteellisesti, että hänen vaiheensa sinkkunaisena ja pappina eivät suorastaan yllätä. Hän saa jo eroterapiakurssin aikana nuoren poikaystävän Pyryn, jonka elämäntapaintiaanivanhemmat tunnetaan hampunviljelijöinä. Seurustelu herättää pahennusta seurakunnassa ja Matleenaa kehotetaan ottamaan aikalisä oman elämänsä uudelleenjärjestelyssä. Näin hän päätyy tuuraamaan sairastunutta kollegaa Pietarin luterilaisessa seurakunnassa. Pyry on Matleenaan niin rakastunut, että voisi jopa harkita kirkkoon liittymistä. Pariskunta tapaa jälleen Pietarissa ja päätyvät rukoilemaan yhdessä Jumalanäidin ikonin eteen. Näistä tunnelmista olisin halunnut lukea enemmänkin. Myös ensimmäisessä osiossa ortodoksisuus nosti päätään sivujuonena.

Ristiaallokkoa oli yllätyksellisempi tarina, sillä siinä karmea sovinisti Aulis pakotetaan kasvamaan aikuiseksi. Konservatiivisista mielipiteistään hän ei luovu, mutta oppii ilmaisemaan niitä pehmeämmin ja kohtaamaan erilaisia ihmisiä suht sivistyneesti.  Aulis ei ole täysin kärryillä hänen kolmen teininsä menoista ja järkyttyy, kun hänen tyttärensä alkaa seurustella Vehnä-nimisen pojan kanssa. Poika on Auliksen mukaan hermafrodiitti – asia, minkä voi jo päätellä siitä, että pojalla on vaaleanpunainen reppu. Matleenan Pyry ja Vehnä ovatkin hahmoina melkein identtiset kaksoset, mikä tuntuu hieman toistolta. Ellilä selvästi nauttii leikittelystä kummallisilla nimillä. Hippien ylilyönnit naurattavat siinä missä Timoteus-säätiön kantapeikkojenkin; esimerkiksi Maan Äidin palvojien kirkkokahvitusvuoro ja yritys tarjoilla kirkkoväelle siankärsämöteetä ja vegaanista raakakakkua nauratti.

Erokriisin lisäksi Aulis saa tehtäväkseen sorteerata kuolleen isänsä, Timoteus-säätiön johtohahmon, papereita elämäkertateosta varten. Papereiden joukosta löytyy ”lihallisia” paljastuksia ja nolon aistivoimaisia päiväkirjamerkintöjä, jotka paljastavat isän olleen nuorempana kuumaa kamaa seurakuntanuorten parissa. Näiden takaiskujen ja heikon urakehityksen vuoksi mies menettää äänensä oudon kurkkusairauden vuoksi. Sairauteen ei löydy fysiologista syytä, joten Aulikselle kirjoitetaan mielialalääkkeet. Sairauslomalla hän kuitenkin alkaa oppia armon antamista itselleen, jopa laiskottelua. Seurakunnan miesten piirit ja hemmotteluleirit esitetään sympaattisina foorumeina ja pahimmistakin ”peikoista” alkaa löytyä inhimillisiä puolia.

Perheen koira Apatia nousi tässä eron hiljaiseksi todistajaksi. Auliksella alkoi käydä lenkkipoluilla flaksi koirankusettajana, kun taas Matleena tuntui tapaavansa enemmän koiraa kuin lapsiaan. Pariskunnan ero tuntui lopulliselta, mutta heidän kohtalonsa jätetään sopivan avoimeksi loppukohtauksessa, jossa koira edelleen yhdistää riitaisat eksät. Näiden outojen tyyppien kanssa olisin viihtynyt pidempään ja koin ammentavani näistä teoksista jotain omaakin kirjoittamistani varten. Näissä kaikissa oli pureva, yhteiskunnallinen tyyli ja sopivan vinksahtanut näkökulma.

 

”Me suvaitsemattomat”

PAPPIA~1Kirsti Ellilä on minulle uusi kirjailijatuttavuus, vaikka olen monesti lukenut hänen blogiaan, Kirjailijan häiriöklinikkaa. Sain käsiini hänen kirkkotrilogiansa ensimmäisen osan  Pappia kyydissä (Karisto, 2011), jonka kannet lupailivat kevyttä chicklit-ilottelua. Tässä sarjassa seurataan syvästi uskovaista pariskuntaa, Aulista ja Matleenaa, ja heidän aviokriisiään. Olin riemuissani huomatessani, että joku on kirjoittanut ev.lut. kirkon kriisistä juuri tästä näkökulmasta. Kuitenkaan tämä ilottelu ei jää pelkän chicklitin tasolle, sillä tässä otetaan reippaasti poliittista kantaa eivätkä näkökulmatkaan ole stereotyyppisen ”naisellisia”.

Matleena on herkullisen ristiriitainen karaktääri – teologi, joka kieltäytyy pappisvihkimyksestä periaatesyistä. Periaatteet hän on kuitenkin omaksunut pappismieheltään Aulikselta – sopeutuminen raamatullisen naisen rooliin on ollut osana Auliksen hänelle tarjoamaa ”pakettia” seurusteluvaiheessa. Opiskeluaikoina Aulis olisi ehkä ollut kiinnostunut enemmän Matleenan ystävästä Titasta, mutta Titta ei lämmennyt Auliksen patriarkaalisiin kosioyrityksiin. Matleena lämpesi, koska on luonteeltaan hieman tossukka. Hän on naimisiin mennessään päättänyt omistautua miehelleen ja lapsilleen, mutta ei satu tietämään tai muistamaan, ettei avioliittolupauksessa sanota ”tahdon” puolison mielipiteille. Auliksen paketti on ”me suvaitsemattomat”  – mielentila ja kaveripiiri, joka pitää yhtä tuulessa ja tuiskussa ja joka tukahduttaa alleen osan kuuliaisista Martoista ja Marioista, ahdasmielisten pappien vaimoista. Heidän ainoa kapinansa on alkaa naida vaarallisia miehiä. Tai ehkä purra nikotiinipurkkaa. Tai nauttia pari siideriä päiväsaikaan. Tai karata ekohippien kommuuniin meditoimaan.

Kun Aulista uhkaa hattuhyllylle pano seurakunnassaan siksi, ettei hän suostu palvelemaan Jumalaa naispuolisten kollegoiden kanssa, Matleena alkaa ajatella omilla aivoillaan. Hän ei enää pysty ymmärtämään, miksi Aulis riskeeraa perheen toimeentulon Luther-säätiön hardcore-linjausten vuoksi. Hänen oma osa-aikatyönsä hautaustoimiston aputyttönä ei riitä asuntolainojen lyhentämiseen. Teoksen ilkikurinen draama rakentuu kummankin aviopuolison idealistisuudelle ja epäkäytännöllisyydelle – he esittävät mielellään uskovaista perheidylliä, mutta todellisuudessa kaikki heidän puutalonsa seinien sisällä on radikaalisti rempallaan. Lapset jäävät kasvattamatta ja koira kouluttamatta, kaikkialla haisee kissanpissa.

Kirjan tempo antaa chicklit-vaikutelman: tässä törmäillään ja sählätään kiihkeämmin kuin Sinkkuelämissä. Matleenalla on hirvittävä draivi päällä siitä huolimatta, että ulkomaailma diagnosoi hänet vakavasti masentuneeksi. Kai normisuomalaisen elämänmenon kuvaus masennuksesta on se, kun äiti ei aina jaksa herätä ennen pesuettaan kouluaamuina. Aika poikkeuksellista, että Ellilä on onnistunut muokkaamaan tyypillisestä ev.lut-seurakunnasta melkein seksikkään paikan. Matleenan ekso-ekskursio tosin kohdistuu alkoholisoituneeseen ortodoksipappi-Heikkiin, joka torjuu tämän lähentely-yritykset heti kättelyssä. Keski-ikäisen naisen seksuaalisuus tulee teoksessa ilmi rehellisenä ja alkuvoimaisena. Odotan jo jatko-osia, joissa Matleena alkaa puumanaiseksi ja kyseenalaistaa kaikkia seurakuntanuorien leireillä oppimiaansa arvoja (erityisesti selkäänpuukottavia moralistisia katseita kirkkokahvien jonossa)!

Nauroin ääneen tätä lukiessa moneen otteeseen ja mieleeni tuli, että tämän tarinan haluaisin nähdä lavalla. Tässä oli minulle sopivat dramaattiset jännitteet. Jotain yhteistä tässä oli Minna Canthin Papin perheen kanssa, joka sattuu olemaan kotimaisia lempinäytelmiäni. Kummassakin tekstissä toimitetaan ahdasmielisen konservatiivista kristillistä lehteä, jota kukaan nykyihminen ei halua lukea. Temaattinen yhtymäkohta löytyi myös Ulla-Lena Lundbergin Jään kanssa, vaikka tyylillisesti romaanit ovat eri planeetoilta. Kummassakin kuvataan kristillistä avioliittoa taistelutantereena. Jäässä voimakastahtoinen vaimo irrottaa miehensä karismaattisesta liikkeestä; tässä pariskunta erkaantuu toisistaan teologisen skisman vuoksi.

Vaikka kerronta on paikoitellen arkista puuroa, se tarjoillaan ainutlaatuisin luksuslisukkein.