Veikkauksia Finlandia-finalisteista

IMG_1813Huomenna julkistetaan Finlandia-palkintokisan finalistit, ja olen tässä kuumeisesti kampaillut blogiani ja tehnyt omia veikkauksiani. Aivan kartalla en ole kaikkien viime ja tänä vuonna julkaistujen romaanien julkaisupäivistä, joten joku veikkaus saattaa osua väärään ajankohtaan.

Kirjailija, jonka tuotanto on viime aikoina osittain jälkijunassa tuonut elämääni paljon iloa ja ihmetystä, on Katja Kallio, ja hänen teoksensa Yön kantaja tuntuisi palkitsemisen arvoisena siksi, että hän avaa merkittävällä tavalla vaiennettua suomalaista naishistoriaa ja onnistuu synkästä teemasta huolimatta luomaan myös toivon pilkahduksia. Kallion teos tuntuu varsinkin kansallisesti merkittävältä, kun taas muissa ehdottamissani teoksissa fokus on yksityisempi.

Tänä vuonna olen saanut paljon irti kahdesta esikoisromaanista, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät ja Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Molemmat käsittelevät yksilön irtaantumista uskonnollisesta yhteisöstä, ja niiden matkassa pääsee myös matkustamaan maailmalle. Nämä teokset tuntuvat tasavahvoilta kielen ja teeman vahvuuden kannalta. Näiden matkassa koin oppivani paljon uutta hengellisyydestä, jota opiskelen myös ammatillisesti.

Yllättävä kirjasuosikkini oli Harri Närhen Kuparitalo, se on julkaistu v. 2016 ja saattaa kuulua viime vuoden teoksiin. Närhi on minulle uppo-outo kirjailija, ja hän pääsi yllättämään raikkaalla monikulttuurisuuden kuvauksellaan ja erikoisilla tulokulmillaan.

Vastaavasti en tiedä, ajoittuvatko Antti Heikkisen kumpainenkaan viimeaikainen teos, Mummo ja Matkamies maan tämän vuoden palkintoehdokkaisiin, mutta hänen rehevä savolaiskuvauksensa on ollut virkistävää ja yhteiskunnallisesti painavaa.

Uskoisin, että finalisteihin kuuluu myös joko Kjell Westö tai Tuomas Kyrö (mutta eivät molemmat), joiden molempien suosio kansan parissa on huikeaa ja varsinkin Kyrön rooli suomalaisen kirjallisuuden viennissä on mielestäni ilahduttavaa. Westön teos ei herättänyt minussa suurta paloa, ja Mielensäpahoittaja-sarjan lukemisessa olen hengähdystauolla, joten on hieman hassua veikata teosta, jota en ole itse lukenut.

Hieman vaihtoehtoisemman kirjallisuuden eli spekulatiivisen fiktion kentältä poimisin kandidaatiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän, ja toivoisin sydämestäni, että kandidaateista edes yksi edustaisi spefiä, fantasiaa tai muuta kummaa.

Veikkaukseni kuuluvat aika lailla valtavirtakirjallisuuden pariin enkä osannut lukemastani ns. taideproosasta ehdottaa yhtäkään teosta, sillä kohtaamiset sillä saralla ovat olleet hieman pliisuja. Runoja, esseitä tai aforismejä en ole lukenut melkein ollenkaan, joten pystyn veikkaamaan vain proosaa.

PS: Veikkauksia oli jouhevaa tehdä kaamosta paosssa Metso-kirjaston kirkaslampun valossa.

 

Westön tuoreesta väripaletista

IMG_1735Kjell Westön Den svavelgula himlen oli minulla työn alla ruotsiksi viime kuussa, mutta en päässyt siinä pitkälle.

Uusi yritys suomeksi Rikinkeltaista taivasta (Otava, 2017, suom. Laura Beck) lähti liikkeelle jouhevammin, ja minua alkaa jo huolestuttaa ruotsin taitoni sammuminen. Minusta tuntuu, ettei Westö kirjoita erityisen vaikeaa ruotsia, tai ainakin hän kirjoittaa asioista ja ilmiöistä, jotka ovat minulle tuttuja – ihmissuhteista, mielenterveydestä, matkoista, musiikista. Tällaisista asioista kokisin edelleen olevan kykenevä tuottamaan ruotsia.

Sukelsinpa sitten Rabellien suvun syliin. Teoksessa on nimetön kertoja, joka tulee alemmasta keskiluokasta. Hänen isänsä on töissä kodinkoneliikkeessä ja äiti kirkkoherranvirastossa. Suku on Pohjanmaalta ja Kirkkonummelta, syvästi uskonnollista molemmissa päissä, ja sukulaisilla on tapana aloittaa lauseensa ”juu ei”. Tämä nuori mies saa vuokramökkinsä kupeesta ystävän, Alex Rabellin, joka edustaa tsaarin armeijan upseerien sukua ja vanhaa rahaa.

Kertoja, Alex ja tämän sisko Stella kasvavat yhdessä Ramsvikin kartanon eeppisinä kesinä, syövät isoisän metsästämiä riistapaisteja ja soutavat alaikäisinä kyläkauppaan kaljan ostoon. Suvun huoletonta idylliä varjostaa lasten isän mielisairaus, joka on vakavaa laatua.  Alex antaa vuosikaudet kertojan ymmärtää, että isä-Jakob on kiireinen liikeasioillaan New Yorkissa, mutta tosiasiassa hän on Lapinlahden suljetulla osastolla.

Helsinkiläisen suomenruotsalaisen eliitin äärimmäinen sisäsiittoisuus korostuu teoksessa koomisuuteen saakka. Joistain hahmoista tulee jopa mieleen Antti Holman sketsihahmo Gun-Britt Härdell, joka neuvoo työttömiä pääsemään köyhyysongelmastaan säätiönsä palvelevassa puhelimessa. Rapujuhlilla varmaan jokainen huomaa panneensa ainakin kolmea entistä luokkakaveria Tredje Svenskanista, eikä näihin juhliin tuoda lähiötyttöjä kuin käymään kerran. Lempilauseeni tuli Alexilta, joka kipuili perintökartanon myynnin suhteen: ”Te, jotka tulette nousevista luokista ette ymmärrä tätä.”

Teoksessa kerrataan todella paljon maailman ja Suomen tapahtumia vuodesta 1969 saakka. Ajan henki on aistillista ja pistämätöntä, mutta havainnot tuntuvat paikoitellen liian ulkoisilta. Toisaalta ne rakentavat samastumispintaa niillekin lukijoille, jotka eivät suomenruotsalaiseen eliittiin kuulu tai sitä tunne.

Pidin kirjassa erityisesti kahdesta osiosta: nuoruudesta kartanossa ja Sandrinen ja Amirin tarinasta. Koin, että välissä olevia episodeja olisi voinut jotenkin tiivistää. Varsinkin 90-luvun tapahtumat olivat puuduttavia ja toistivat itseään. Todellinen avainkertomus liittyi miesten rilluttelureissuun Portugaliin, jonka seuraamusten pohdinta oli varsin kiinnostavaa.

Minusta silti tuntuu, että kirja tulee menestymään, koska se tarjoaa jotain monen ikäisille lukijoille. Avainhenkilöitä nuoremmat varmasti kokevat samastumista teoksen loppuosissa. Westöllä on vahva ote myös parikymppisten nuorten elämismaailmaan, ja jotkut havainnot heistä saivat minut nauramaan ääneen. Itsekään en tiennyt, mikä on ”MILF” vasta kuin viime keväänä, jolloin nuoriso kehui nettipalstoilla Jussi Halla-ahon petettyä vaimoa sellaiseksi.

Rikinkeltainen taivas tuntui vanhan ajan kyläkaupalta, jossa on tarjolla kaikkea: lyhyttavaraa, sekatavaraa, metrilakua, kumisaappaita, siivilöitä ja pussin sulkijoita. Kirjassa kerrataan jo edesmenneiden vaarien sotatraumoja, säilötään Mannerheimin kirjettä, menestytään Suomi Areenalla, tullaan näyttävästi ulos kaapista viisikymppisenä ja otetaan kantaa vahvasti Välimeren pakolaiskriisiin. Homot ja mamut eivät tunnu pakollisilta sivuhenkilöiltä, vaan heillä on merkittävä rooli kertojan omanatuntona.

En ole lukenut Westön suurimpia menestysteoksia, vaan ne pienemmät ja tiiviimmät, joista pidin kuin hullu puurosta, varsinkin tätä edeltävästä teoksesta Kangastus 38. On tietysti hienoa, että Westöstä on moneksi, ja tiedän jo, kuinka tämä teos tulee jakamaan vesiä maamme lukupiireissä. Itse luin teoksen sujuvasti parissa päivässä, mutta puuduin välillä pitkiin kappaleisiin, toistoon ja monisanaisuuteen. Ehkä luin teoksen loppuun siksi, että se oli Westöltä  – jos teos olisi ollut tuntemattoman tekijän esikoinen, se olisi saattanut jäädä kesken. Koin kuitenkin, että se parani huomattavasti loppua kohti, ja että viimeinen viidennes oli jo huikeaa sanataidetta.

Kirjan nimi on hieno, ja pidän myös kansikuvasta, joka kuvastaa tekstin moninaisuutta. Jos itse kirjoittaisin väriaiheisen teoksen, sen nimeksi tulisi Hernekeiton värinen talo, mutta siitä joskus toiste lisää. Värien runsaus ei tässä itseäni haitannut, vaikka paikoitellen teksti tuntui myös sairastavan adjektiivitautia. Hajuttomuudesta ja mauttomuudesta ei ainakaan tätä kirjaa voi kukaan syyttää. Eikä vähäeleisyydestä.

 

Uskallus koputtaa oveen

img_1174Joel Haahtela on jäänyt minulle toistaiseksi etäiseksi tuttavuudeksi, vaikka taannoin lukemani, Raija Siekkisen mystisestä kirjailijapersoonasta kertova Katoamispiste (2010) olikin hieno elämys. Takavuosina minulla on jäänyt jokunen Haahtelan teos kesken johtuen niiden äärimmäisestä runollisuudesta ja eteerisyydestä. Tuolloin elämässäni taisin arvostaa poliittisempia romaaneja.

Nyt luin häneltä tuoreimman teoksen, Mistä maailmat alkavat (Otava, 2017), joka käsittelee 1950-70-lukujen helsinkiläisiä taidepiirejä. Päähenkilö Visa on niiden keskellä oman polkunsa kulkija, jota kiinnostaa enemmän rehellisyys itselle kuin uusimmat trendit. Maalarina hän arvostaa italialaisia ja hollantilaisia klassikkoja ja suuria pintoja. Hän maalaa Bolognan kaupungin alamaailman hahmoja siinä missä suomalaisia amputoituja sotaveteraanejakin. Maine ja kunnia eivät kestä hänen urallaan pitkään, mutta hän pääsee Vapaaseen Taidekouluun opettajaksi ja sitä kautta Teknilliseen korkeakouluun lehtoriksi. Visan elämäntarina ei sinänsä ole kovin hätkähdyttävä; taitelijana hän elää tasaista, työteliästä elämää. 60-70-lukujen poliittinen kuohuntakaan ei läpäise hänen taikamaailmaansa, vaikka ihmiset hänen ympärillään siihen raivokkaasti osallistuvat.

Teoksessa eletään vaatimatonta elämää Eiran Luotsikadulla. Visan äiti on yksinhuoltaja ja elättää poikaansa työssä lennättimessä ja ompelijana. Muistoihin eteläisestä Helsingistä ei liity mitään elitististä, vaan naapurustoa elävöittää lähinnä sotaveteraanien proteesipaja. Suhde äitiin pysyy lämpimänä, ja äiti pyrkii tukemaan aikuisen poikansa taiteilijanuraa niin paljon kuin kykenee. Työläispojaksi Visalla on yllättävän hyvä itsetunto, ja maailmallakin hän pärjää maailmanmiehen elkein.

Pidin kirjassa eniten Italian pitkän opintomatkan kuvauksesta, jossa paikallinen elämänilo ja opiskelijaradikalismi pääsevät oikeuksiin. Visa fantasioi vanhemman rouvashenkilö Chiaran pelastamisesta porvarillisesta häkistään, mutta saa yrityksessään lähinnä aikaan tahatonta komediaa. Bolognasta tulee miehelle arkinenkin koti, mutta haltioitumisen hetkiä hän kokee Assisissa ja Venetsiassa. Matkan kohokohdaksi nousee vierailu kuolevan maalarimestari Morandin luona, jonne Visa vain tupsahtaa sisään kadulta. Mies ei ole aina rohkeuden perikuva, mutta hänellä on rohkeutta koputtaa itselleen ennen tuntemattomia ovia.

Haahtela on runollisten kollaasien rakentamisen mestari. Visan aarteisiin kuuluu merkillisiä esineitä, kuten paikannäyttäjän koppalakki, kuolleen ystävän sideharsomytty, psalmi 130:n illuminaatio, ja lukuisia kappaleita Tohtori Zivagosta. Hänelle lähetetään rosmariinia kirjekuoressa Italiasta, ja hän arvostaa viikunoita ja artisokkia hedelmällisyyden ja perisynnin symboleina. Värien kokemisen intensiteetti on välillä jopa pakahduttavaa, kuten kypsän iän matkalla Marrakeshissa:

”Värit olivat appelsiineja, joita saattoi poimia puista, huoneessa leijui jo niiden tuoksu. Tähdet taivaalla luovuttivat valonsa ja meri olisi sininen juuri häntä varten.”

Onneksi teksti ei kuitenkaan koostunut pelkästä taidemaalarin työn kuvauksesta, vaan muiden maailmojen ongelmat ja poliittisetkin kriisit noteerataan. Välillä koin lievää puutumista maalaustekniikan kuvauksen paljouden ympärillä, ja varsinkaan taidekoulujen miesten keskinäiset kamppailut arvostuksesta eivät niin sytyttäneet. Sellaiselle lukijalle, joka on opiskellut kyseisessä opinahjossa, teksti varmasti aukenee aivan eri tavalla.

Jos lukija pitää Hannu Väisäsestä ja Kjell Westöstä, hän taatusti pitää myös tästä teoksesta. Aidosti globaalin kulkurin ja lievästi nurkkapatriootin pääkaupunkilaisen hahmot yhdistyvät herkullisesti Visan hahmossa, ja Haahtela myös osoittaa, että mainiota proosaa voi kirjoittaa myös henkisesti tasapainoisista ihmisistä. Kaiken kaunokirjallisuuden ei tarvitse kulkea mielen äärirajoilla ja kaltevilla pinnoilla, vaan joskus lukunautinto voi koostua myös onnellisuuden muruista. Sekään, että päähenkilö on aidosti läheisistään välittävä ja hyvään pyrkivä, ei välttämättä tee teoksesta naiivia. Taide, niin maalaus- kuin sanataide, saa myös eheyttää ja hoitaa, ja se voi tehdä niin sortumatta halpoihin aforismeihin ja elämäntapaoppaiden kliseisiin. Ottaisin siis tämän kirjan osaksi kirjallisuusterapian kurssia, sillä teos voi hoitaa monenlaisia ihmisiä, myös niitä, jotka eivät vello akuuteimmassa kriisissä.

Shimmy with sister Kate

2shimy1Rima on korkealla tämän postauksen kanssa, sillä haluaisin sanoa Katja Kallion teoksesta Säkenöivät hetket (Otava, 2013) jotain sellaista, mitä ei ole vielä sanottu. Jotta voisin sanoa jotain omaa, olen strategisesti jättänyt muiden bloggaukset ja lehtien arviot lukematta. Kaksi vuotta sitten, kun teos julkaistiin, en myöskään rynnännyt sitä lukemaan, sillä oletin kirjan edustavan helppoa, romanttista ”ihanat naiset rannalla”-fiktiota. Kallion aiempaa tuotantoa, erityisesti novelleja, olen lueskellut, mutta en verbaalisen nokkeluuden ulkopuolelta ole löytänyt sitä kipinää, joka tulee sisällöllisesti tyydyttävästä kaunokirjallisuudesta. Kallion aiempi proosa on muistuttanut minua hieman ranskalaisen Anna Gavaldan tyylistä, mutta niin…en aikanaan lämmennyt suuresti hänenkään alkupään lyhyelle proosalle. Kuplivan kepeät suurkaupunkilaisvälipalat ovat omalta osaltani jo märehditty kyllästymiseen saakka.

Säkenöivät hetket yllätti minut suvereenisti ja aiheutti suoranaista haltioitumista Hangon mäntyisessä rantamaisemassa. Teoksen asetelma ja juoni ovat kaikkea muuta kuin kevyttä naisviihdettä, niissä on kompleksisuutta ja monisärmäisyyttä, eleganssia, mutta samalla juurevaa työväenluokkaista arjen kuvausta. Tarina alkaa nuoren Ellyn kesästä kylpylä Bellevuen asiakkaana vuonna 1914, jolloin asetelma on vielä herraskainen. Jotenkin Ellyn vähävarainen kirjastonhoitajaäiti on onnistunut keräämään varat hermolomaan Hangossa, paikassa, joka enimmäkseen pursuaa venäläisiä aatelisia ja muita ulkomaisia raharikkaita. Hotellin nurmikoilla pelataan lawntennistä. Kylpylän vieraiden ensisijainen tauti on yleensä krapula, ja kylvettäjättärien työ on hyvin proosallista. Hotellin hienostunut dekadenssi mahdollistaa myös epätodennäköisten ystävyyksien syntyä. Elly kokee tähtihetkiä venäläisen Peppi-neidin kanssa, joka lämpenee alempisäätyisen suomalaistytön ystävyydelle, vaikka tämä ei ole yleisesti hyväksyttyä. Vaikka Ellyn kuuluisi lomakesän jälkeen lähteä Turkuun sairaanhoitajan oppiin, venäläiset kannustavat häntä laulajan uralle.

Hangosta tulee Ellyn kohtalo Inga-äidin kuoltua. Hänestä ei tule laulajaa, ei sairaanhoitajaa, vaan rikkaiden huviloiden taloudenhoitaja ja myöhemmin kylvettäjä. Hänet pelastaa avioliiton satamaan nuori kalastajamies Theo, joka yrittää olla trokaamatta pirtua perheensä siveellisyyden vuoksi. Pirtun trokaaminen on kieltolain aikana kaupungin työläisten keskeinen tulonlähde. Ellyn tyttäret kasvavat kalastajatorpilla suolaten silliä. Suomenruotsalaisen perheen vaatimaton elämäntapa räjäyttää myyttejä ”bättre folkista”. Elly ja Theo eivät ihan onnistu pitämään kasvavia tyttäriään ruodussa, vaan näistä kasvaa huvielämää rakastavia jazz-tyttöjä.

Draaman kaari tarinassa jännittyy erityisesti Harrietin ja Beatan, kahden siskon välille, jotka ovat molemmat vahvaluonteisia taistelijoita. Molemmat rakastuvat samaan mieheen, joka ei ole lainkaan kypsä parisuhteeseen kenenkään kanssa. Sisarukset leikkivät tulella, ja Beata ylittää sen ajan kaikki sovinnaisuuden rajat. Huikein kohtaus romaanissa tapahtui rantapaviljongissa, jossa Beata hakee vakavamielisesti siskoaan tanssimaan shimmyä alkeellisen sovinnon elkeenä. Tämä hetki nostatti hiukseni pystyyn ja romahdutti teoksen romanssirintaman erikoisella tavalla. En nyt muutenkaan lukenut teosta romanttisena fiktiona, mutta tuosta hetkestä eteenpäin miesten rooli teoksessa muuttuu marginaaliseksi, jopa yhdentekeväksi.

Muutenkin musiikki oli teoksessa huumaavaa eikä niin itsestäänselvästi valittua kuin vaikka äskettäin lukemassani Kjell Westön Kangastus 38-teoksessa (molemmissa teoksissa on muuten samaa intensiteettiä ja huolellista taustoitusta yllin kyllin). Tiesin kyllä Dallapé-orkesterista etukäteen, mutta en tiennyt shimmy-biiseistä, Liikuttavaa on myös, että englantia osaamattomat sisarukset opettelevat amerikkalaisten hittibiisien sanoja yksitellen. Beatan gramofoni, jota hän kuljettaa mukanaan paetessaan perheensä luota, nousee kapinallisuuden symboliksi. Se on yhtä vahva symboli kuin myöhempien aikojen ghettoblaster, mutta ei ainakaan minusta tunnu anakronistiselta tai päälleliimatulta.

Beatan yksinäinen harharetki kuolleen anoppiehdokkaansa taloon Ruotsin Taalainmaalle on riipivä osuus. Elämä Taalainmaan metsissä on köyhempää ja askeettisempaa kuin kahviloiden ja tanssiravintoloiden Hangossa. Teoksesta saa myös hyvän käsityksen tuon ajan matkustamisesta. Laivoihin liittyvä romantiikka on käsinkosketeltavaa ja elämä satamaväen kuppiloissa sopivan rouheaa. Kallio piirtää huikean tarkkaa historiallista panoraamaa luokkaerojen leimaamasta pikkukaupungista, josta kansalaissodan arvet eivät ole vielä haalenneet. Politiikkaa ei tässä(kään) puhuta eksplisiittisesti, mutta työväen edustajien kiihkeys välittyy rivien välistä. Mystiselle Effelle, kuten muillekaan sataman kundeille,  ei todellakaan riitä jääminen rannikkokaupunkiin pelaamaan jalkapalloa kultalusikat suussa kasvaneiden lyseon kasvattien kanssa, vaan meri kutsuu kunnianhimoisia työläisiä.

Mitä sitten opin Kallion romaanin kautta 1930-luvusta, jota itsekin nyt tutkin? Hänen Hangossaan ilmapiiri ei kenties ollut yhtä tunkkainen kuin sisämaan kaupungeissa on saattanut olla – ainakin kansainvälisiä vaikutteita tässä riittää, eikä äärioikeisto mellasta yltiöisänmaallisine aatteineen. Romaaniin mahtuu kaikenlaisia edelläkävijöitä ja uuden kokeilijoita. Rantaelämän aistillisuus on vahva teema, mutta romaanin nuorilla on muutakin elämää ja muita huolia. Romaanissa nuoret ovat nuoria 1910- ja 1930-luvuilla eikä heidän pyrkimyksensä eroa radikaalisti toisistaan sukupolvesta toiseen. Naisten halu hankkia koulutusta ja itsenäistyä ennen miehelään menoa jää tässä monien haaveeksi, mutta romaanin naiset ovat silti vahvoja ja omapäisiä. Heidän kanssaan oli kirjaimellisesti säkenöivää viettää kesäpäivää. Tulen pohtimaan kirjan teemoja pitkään ja uskon, että romaani kestää useamman lukukerran. Tämän kirjavuoden kirkkaimpia helmiä!

Kun historia särkee mielen

1305892277893Pino Kjell Westön Kangastus 38 – teosta (Otava 2013, suom. Liisa Ryömä) oli lähdössä poistohintaan kesämökeille Kangasniemen S-marketin jonon kupeessa. Jonot kyseisessä liikkeessä olivat juhannuksen alla sen verran muhkeat, että niissä olisi voinut jo lukea muutaman kappaleen romaania. Olen lukenut Westöltä aiemmin vain yhden teoksen, mikä ei ollut laaja historiallinen epookkiromaani. Kangastus 38:ssa minua kiinnosti nimenomaan 1930-luku, sen henki ja kysymys, kuinka nykykirjailija voi sukeltaa sen syövereihin. Kuinka poliittista sisäänpäinkääntymistä ja tunkkaisuutta voi kuvata elävästi tekemättä tyypeistä naurettavia karikatyyreja?

Westö onnistuu tässä pistämättömästi. Haastatteluissa hän kertoo tiivistäneensä aikaa ja tehneen jopa tahallisia vuosilukuvirheitä, mutten usko, että pedantimmallakaan historiantutkijalla olisi sanottavaa yksityiskohdista. Minusta teoksessa kiinnostavinta oli helsinkiläisen porvariston kritiikitön länsimaisten tuotteiden ja elämäntyylien palvonta samalla kun monet heistä alkoivat kaihota isänmaallisen propagandan perään. Teoksessa on hienostotyttöjä, jotka suostuvat syömään aamiaiseksi vain Kellogg’s-maissihiutaleita, sillä ainainen puuro ällöttää heitä (omassa nuoruudessani 80-luvulla murojen syönti oli edelleen paheksuttavaa hapatusta monissa kodeissa; puuron keitto oli kelpo kansalaisen mittari). Päähenkilö Thune, keski-ikäinen asianajaja, on jokseenkin riippuvainen siirtomaakaupan brittiläisistä Ryker’s-merkkisistä kekseistä. Treffejä tehdään englantilaiselle teehuoneelle, joka taatusti oli korkeammalla statuksessa kuin nykyinen Starbucks. Lama ja työttömyys eivät kosketa teoksen sisäpiiriä, ei edes työväenluokkaista rouva Wiikiä, joka on ollut kauppaopiston käyneenä tarpeeksi taitava päästäkseen lakifirmojen konttoristiksi.

TearoomRouva Wiikillä on kolme persoonaa, joista pelottavin on Miljaneiti. Miljaneiti kannustaa naista metsästämään rikkaita miehiä hinnalla millä hyvänsä. Matilda on ystäviensä lempeä kuulija ja pyyteetön täti, kun taas rouva Wiik on asiallinen, ammatillinen työpersoona. Loppujen lopuksi mielen hajoamista kuvataan tässä hillitysti ja taloudellisesti ottaen huomioon, millaisia tapahtumia naisella on takanaan. Tammisaaren vankileirin kauhuja Westö kuvaa tarkasti, mutta välähdyksenomaisesti. Miljaneidin suhde toiseen sukupuoleen on pysyvästi vahingoittunut, eikä arkijärkevä Matilda pysty sisäiselle äänelleen mitään. Miesten kosketus herättää hänessä automaattisesti muistot äärimmäisestä nöyryytyksestä.

Toinen potilas, juutalaismies Jogi Jary,  on virallisesti hullu ja häntä hoidetaan uudenaikaisessa Kuparipuiston mielisairaalassa Uudenmaan maaseudulla. Joachim alias Jogi ei kestä uutisia Saksasta, vaan on sairastunut osittain maailmanpolitiikan vuoksi masennukseen, jossa on paranoideja piirteitä. Miesten keskiviikkokerhoon hän tuo kuvan Saksasta, jossa juutalaiset on laitettu pesemään katukiviä hammasharjalla kansan hurratessa vierellä. Jogin veljet jatkavat uriansa urheilijoina ja naistennaurattajina, mutta herkälle miehelle vähemmistönä asuminen ilmapiiriään kiristävässä maassa on liikaa. Sairaalan ylilääkäri Lindemark on Jogin läheinen ystävä ja keskiviikkokerhon jäsen. Hän on suostunut ottamaan ystävänsä yksityispotilaaksi kavereiden sponsoroimana. Lindemark ei itse ole pahin rotuhygienian kannattaja, mutta sairaalan muissa lääkäreissä ilmenee halukkuutta sterilisoida epäterve aines.

Jostain syystä tartuin teoksessa mielenterveyden ulottuvuuteen, vaikka tarjoaa se muitakin lähestymisvinkkeleitä. Mielen särkyminen johtuen poliittisista ja historiallisista syistä, ja rouva Wiikin tapauksessa myös syvästä seksuaalisesta traumasta, on aihe, jolle valtavirtapsykiatria on usein hampaaton. Mietin, olisiko kansalaissodan sukupolvi voinut paremmin, jos se olisi saanut aikanaan kriisi- ja traumaterapiaa – todennäköisesti ei. Ja kuten Westökin tässä osuvasti osoittaa, on terapiahoito tuolloinkin ollut täysin mahdoton hoitomuoto ns. tavalliselle kansalle. Ja jos traumoja hoitava lääkäri on mahdollisesti se sama sortaja, joka on sodan aikana kunnostautunut ihan muissa tehtävissä, silloin seilataan jo hyisillä vesillä. Teoksen Matilda on syystäkin pitänyt syvimmän traumansa omana salaisuutenaan. Tuona aikana hän voi vain yrittää auttaa itseään, eikä itseapu riitä.

Tuon ajan mielenterveyden ongelmien käsittely nykypäivän psykokielellä olisi ollut hirveää luettavaa, ja onneksi Westö onnistuu ohittamaan sen ansan. Matildan ja Jogin diagnoosit olisivat varmasti vakavia, mutta niitä ei onneksi nimetä ICD-tautiluokituksen mukaisesti. Erityisen riipivää oli Matildan tunne hyönteisten invaasiosta iholla. Nämä ”oireet” taitavatkin olla yleismaailmallisen klassisia kovia kokeneilla ihmisillä.

Teos rakentui dekkarin tai trillerin muotoon, vaikka rikoksia ei varsinaisesti ratkaistu eikä poliisi ehtinyt paikalle ennen kuin oli liian myöhäistä. Pidin paljon siitä, ettei mitään väännetty rautalangasta, vaan lukija joutui pinnistelemään hienovaraisten vihjeiden parissa. Kielellisesti tässä on saavutettu menneen ajan siveellinen sananparsi. Vaikka tässä varhaiskeski-ikäiset harrastavat reipastakin ilta-ja yöelämää, he eivät revittele tapahtumilla samalla tavalla kuin näinä päivinä tehdään. Se, että Matilda rohkenee kutsua pomonsa kosteisiin bileisiin Pitkänsillan toiselle puolelle ja sieltä tanssiravintolaan, jossa pomo saa turpiinsa naisen veljeltä, kuumaveriseltä orkan mieheltä, oli aikamoinen episodi, mutta Westö onnistuu kertomaan sen ajan kielellä vähemmän skandaalinkäryisesti.

Tove ja meriKoska teksti oli kokonaisuutena jopa ahdistava, pidin Westön tavasta tuoda mukaan pieniä juoneen kuulumattomia pilkahduksia. Ilahduttavin kohtaus tapahtui saarella, jossa Thune kohtasi yksinäisen soutajanaisen. Housupukuinen nainen tuli Pellingistä päin ja tuli tervehtimään, kun näki kerrankin rannalla kanssaihmisen. Myöhemmin Thune bongasi saman henkilön muiden kuvataiteilijoiden parista taideyhdistyksen näyttelystä. Nainen vain piipahtaa tekstissä kutsumattomana vieraana, haamuna tai hattivattina. Fiktion kirjoittamisen ilo piileekin siinä, että tekstiin saa upottaa tosielämän suuria sankareita sillä intensiteetillä kuin itse haluaa. Minuun tämä teki suuren vaikutuksen, mutta uskon myös että tämän tyylinen kikkailu saattaa joitakuita ärsyttää.

Nautin myös tuon ajan Ruotsinlaivamatkailun kuvauksesta. Arizona-orkesterin kiinnitys laivan viihdyttäjinä ei eroa dramaattisesti tämän päivän bulgarialaisista tanssiorkestereista, vaikka yhtyeellä onkin luvassa levytyssopimus. Matkan Helsingistä Tukholmaan on täytynyt tuon ajan purtiloilla kestää kaksi päivää. Maailmanmies Thune ei matkanteosta pahemmin innostu, vaan vetäytyy lukemaan lakipapereitaan hyttiin, vaikka orkan miehet tarjoaisivat ilmaista viinaa. Tavalliselle suomalaiselle merimatka olisi noina päivinä ollut elämys, josta olisi puhuttu vuosikausia.

Kangastus 38 on tiiviiksi ja mestarillisesti rajatuksi teokseksi yllättävän moniulotteinen. Itse en usko, että pystyin sitä täysin avaamaan juhannuksen rankkasateissa, kun koko suku oli pakattuna pieneen mökkiin. Tuntuukin, että teos vaatii lukijaltaan yksinäistä, hiljaista tilaa ja varsinkin vahvaa mieltä.

Julkkiskirjailijan nousu ja tuho

Westö LangViime yön unettomuusteokseksi valikoitui Kjell Westön romaani Lang (Otava, 2003). Jo yli vuosikymmenen minulle on suositeltu Westön hittiromaaneja Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran, mutta joku teosten aiheuttamassa kritiikittömässä suitsutuksessa on ärsyttänyt minua enkä siis ole saanut tartuttua toimeen. Westö kirjailijapersoonana on vaikuttanut aidolta, hassulta nuorekkuutta palvovalta sedältä, joka poseeraa nahkatakki päällä kirjoittaen bänditouhuistaan Yhteishyvän kolumniin. Snobi kun olen, täytyy myöntää, että kirjailijan ohittaminen on saattanut johtua myös hänen taannoisista kontribuutioistaan bonuskorttivyöhykkeiden vakiolukemistoon.

Lang oli hyvä sisäänheitto Westön tuotantoon, sillä sen aihe ja fokus ovat taatusti suppeampia ja rajatumpia kuin historiallisten menestysromaanien. Tässä keskitytään vuosituhannen vaihteeseen, reilun vuoden mittaiseen jaksoon elähtäneen ex-kirjailijan ja talkshow-isännän, Christian Langin elämässä. Toisen avioeronsa jälkeen Lang on vajoamassa alkoholismin ja synkkämielisyyden suohon. Sininen hetki-niminen talkshow vetelee viimeisiään, eikä Langilla ole puhtia jatkaa kirjoittamista uudelleen. Vaikka Lang on koko maan tuntema mediapersoona, jonka ympärillä riittää selkääntaputtajia, hän huomaa viettävänsä eron jälkeistä kesäänsä yksin pitkillä ja kosteilla kierroksilla Helsingin iltapäivissä, illoissa ja öissä. Eräänä krapulaisena päivänä hän kiukuttelee lähipizzeriassa tuntemattomalle nuorelle naiselle molempien odottaessa rasvapommejaan. Naisella on meediomainen kyky nähdä Langin yksinäisyyden muurin läpi.

Tästä alkaa intohimoinen ja tuhoon tuomittu rakkaussuhde, jonka aikana Lang onnistuu ensin palauttamaan shownsa joutsenlauluvaiheeseen, mutta lopulta rakkaussurut johtavat täydelliseen ammatilliseen romahdukseen. Romanssin tuhoaa rakastetun mustasukkainen ex-mies, joka pitää Saritaa vallassaan ja stalkkaa molempia rappukäytävissä ja porttikongeissa. Langia kehotetaan pysymään kaukana väkivaltaisesta kuviosta, mutta rakastunut mies ei usko. Tarinaa kirjoittaa Langin lapsuudenystävä ja nykyinen kirjailijakollega Konni, jolle Lang uskoutuu surmattuaan miehen itsesuojelutarkoituksessa. Perinteinen jännäri romaani ei kuitenkaan ole, sillä surma paljastetaan jo avauskappaleessa. Sen sijaan Westö tutkii mediajulkisuutta ja ikääntyvän julkkiksen psyykeä kriittisesti, sekoittaen analyysiinsa empatiaa ja mustaa huumoria.

Olisiko mitään niin kulahtanutta aihetta kuin menestyneen keski-ikäisen valkoisen miehen kolmas kierros mallinmittaisen misukan kanssa ja siitä johtuva identiteettikriisi? Juoppous, itsesääli, henkinen romahdus, työttömyys ja yksinäisyys? Näillä eväillä Westö onnistuu rakentamaan harvinaisen monisyisen ja vetävän kertomuksen, jossa sivuhenkilöiden rooli on merkittävä ja huomio kiinnittyykin Langin henkilökohtaisesta kriisistä hänen suhteeseensa läheisiinsä ja ympäröivään maailmaan. Tapaamme aikuistuvan pojan, joka on Lontoossa sortunut huumeisiin ja palannut kotiin huumevieroitukseen. Tapaamme myös siskon, joka on jo nuorena sairastunut skitsofreniaan ja jota Lang matkustaa pitkän kaavan kautta tapaamaan mielisairaalaan Pohjanmaalle. Tapaamme enon, jonka kanssa Langilla on filosofinen purjehdussuhde ja joka pakottaa hyperaktiivisen miehen kunnioittamaan merillä olon hiljaisuuksia. Konni-kertoja on tietysti kertomuksen avainasemassa Langin ainoana luottomiehenä, jolle tämä voi soittaa keskellä yötä pyytäen ystävää tuomaan lapiota Ruskeasuon Teboilille.

Lang ei ole automaattisesti sympatiaa keräävä liikkis, vaan ambivalentti hahmo, jonka itsekkyys ja menestykseen liittyvä nousuhumala aiheuttavat näppyjä lähipiirille. Konni muistaa ystävänsä luokan A-kastiin kuuluvana kukkona, jonka kaveripiiri ei muistuttanut teinien normaalia solidaarisuutta, vaan pikemminkin hovia. Tästä huolimatta Langista ei kasva tyypillistä suomenruotsalaista yläluokkaista pappa betalar-henkistä konservatiivia, jolle kaikki lankeaa kuin Manulle illallinen, vaan tapaamme hänet töölöläisestä kaksiosta aseistakieltäytyjänä ja koti-isänä. Lukijan annetaan ymmärtää, että menestyksensä Lang on lunastanut ainakin uran alkuvaiheessa raa’alla työllä. Jos Lang on alfauros, hän on varsin kolhiintunut ja vaikeasti lähestyttävä sellainen.

Romaanissa eniten hurmasi kieli ja kerrontatapa. Uudentyyppisen aivottoman mediajulkisuuden ruotiminen ei ehkä enää tunnu ajankohtaiselta, tai sitten olen jo niin turtunut Seiskan kuviin rumista ukonretaleista ja heidän nuorista heitukoistaan, pudotuspelien seitsemänsiin tuotantokausiin ja kirjailijoiden nokkelaan kestoläsnäoloon koko kansan leikkimielisissä visailuissa, etten jaksa enää kiihtyä aiheesta.