Kuolemannaamioita ja puhumaan oppivia koiria

LoreleiAmerikkalaisen Carolyn Parkhurstin (2003) esikoisromaani Lorelei’s Secret on fantastisen riipivä romaani puolison kuolemasta, koiran uskollisuudesta ja kielentutkimuksesta. Mikään näistä ei normaalisti olisi ykkösteema etsiessäni uutta luettavaa, mutta viime aikoina olen huomannut kokeneeni kiintymystä kaunokirjallisiin koiriin, suurempaa kuin kenenkään elävään karvakorvaan. Teos on osittain ihmissuhdesaaga, osittain trilleri, se ei mahdu siististi mihinkään genreen, mikä tekee siitä entistä houkuttelevamman lähestyä.

Päähenkilönä on rhodesiankoira Lorelei, joka on emäntänsä Lexyn puustaputoamiskuoleman ainoa todistaja. Lexyn mies Paul on surun murtama ja työkyvytön, hän ottaa sapattivapaata yliopiston kielentutkimuksen lehtorin virastaan selvittääkseen kuoleman todellisen syyn. Hän saa kuningasajatuksen opettaa Lexy puhumaan, jotta koira voisi kertoa totuuden vaimonsa elämän viimeisistä tunneista. Hän jopa kehittää primitiivisen tietokoneen, jonka näppäimistö on sopiva koiran tassulle. Tutkiessaan puhuvien koirien historiaa Paul joutuu keskelle rikollista liikehdintää, jossa koiria katoaa mystisesti kodeistaan palaamatta koskaan takaisin. Edessä on syyntakeetonta eläinrääkkäystä ja sairaita ihmis-koira-hybridifantasioita. Hurahtaessaan tähän kysenalaiseen aiheeseen Paul menettää myös asemansa entisellä työpaikallaan – häntä pidetään menetettynä tapauksena, hourupäänä, jonka kanssa vaihdetaan vain vaivaantuneet kuulumiset.

Teos rakentuu nykyisyyden ja menneisyyden vuoropuhelulle: kertoessaan lineaarisesti surutyön tarinaa Paul paljastaa lyhyen avioliittonsa vaiheita epäkronologisesti. Lexy on tuulella käyvä taiteilija, naamiaismaskien maalari, jolla on työ ja tuska asiakaskunnan ylläpitämisessä ja omien taiteellisten pyrkimysten sovittamisessa asiakkaiden toivomuksiin. Lopulta hän löytää genren, joka tuo leipää pöytään: hän alkaa luoda hautajaismaskeja sureville omaisille vainajan elämänkaareen pohjautuen. Kuoleman kanssa työskentely on kuitenkin herkälle taiteilijasielulle liikaa. Menestyksen huipulla hänen käyttäytymisensä muuttuu räjähdysalttiiksi ja itsetuhoiseksi. Avioliitto on yhtä vuoristorataa, mutta Paul on syvästi rakastunut vaimoonsa, eikä kykene suunnittelemaan eroa, vaikka syitä löytyisi mielinmäärin.

Romaanissa oli hienoja matkakuvauksia. Pariskunnan ensi treffit päätyivät viikon matkalle Disney Worldiin, mikä oli viimeinen paikka, jonne lapseton akateemikko voisi kuvitella päätyvänsä. Lexyllä on taikavoima viedä häntä minne tahansa ja tomuttaa hänen piintyneitä tottumuksiaan. Avioliiton taika on muutoksissa: Paul löytää vaimonsa kautta uuden maailman, jossa ei ole tarkkoja ruoka-aikoja ja jossa voidaan nukkua auton takapenkillä moottoritien varrella, jos halu syödä Mikki Hiiren pään muotoisia jäätelöitä niin sanelee. Teoksessa matkataan myös New Orleansiin Mardi Grasia viettämään, mikä on Paulin lahja vaimolleen – karnevaali on täydellinen mahdollisuus käyttää itse tehtyjä naamareita. Kuolemanpalvoja Lexy innostuu New Orleansissa mystisen Blue Maryn hengestä, ja sen sijaan että pariskunta sukeltaisi pidäkkeettömästi karnevaalihenkeen, he päätyvät koluamaan kaupungin outoja maan päälle rakennettuja hautausmaita tuntemattoman naisparan hautaa etsien.

Viihdyin kirjan vinksahtaneessa ilmapiirissä, mikä oli sopiva sekoitus tavallista arkea ja mielenvikaisuutta. Jos teoksessa on joku opetus, se liittyy onnen hetkien ainutlaatuisuuteen: selvittäessään vaimonsa kuoleman salaisuutta Paul käy läpi avioliittonsa tähtihetkiä, jotka pahimman surun laannuttua tuntuvat kannattelevan häntä kohti tulevaa. Lorelei katoaa ja palaa – lopulta kokonaan äänettömänä, sillä eläinrääkkääjät ovat poistaneet häneltä äänijänteet. Miehen ja koiran hiljainen symbioosi luo uutta toivoa.